Rehevöityminen

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Rehevöitymisellä tarkoitetaan kasvillisuuden liiallisen ravinnesaannin aikaansaamaa perustuotannon lisääntymistä. Rehevöityminen vesistössä johtaa veden samenemiseen, vesikasvien lisääntymiseen, vesistöjen umpeenkasvuun, ranta-alueiden rihmalevien kasvuun, suurien leväkukintojen esiintymiseen, talviseen happikatoon sekä kalaston ja muun eliöstön muutoksiin.

Rehevöitymisen syynä ovat kasvien tarvitsemat ravinteet, typpi ja fosfori, joita joutuu ympäristöön muun muassa maatalouden valumavesien mukana, teollisuus- ja yhdyskuntajätevesien mukana, kalankasvattamoilta ja laskeumana ilmasta. Typpi on rehevöitymistä rajoittava minimiravinne suurimmassa osassa Itämerta.

Liiallinen lannoittaminen johtaa ravinteet vesistöihin, mikä rehevöittää järviä ja jokia.

Alkuun päässeen rehevöitymisen pysäyttäminen vesistössä on ongelmallista. Vaikka kuormitusta pystyttäisiin vähentämään, vesistön pohjasedimentteihin varastoituneet ravinteet saattavat palautua uudelleen kasvillisuuden käyttöön. Orgaanisen aineksen vajoamisen seurauksena mikrobien aerobinen hajotustoiminta lisääntyy pohjasedimentissä, mikä johtaa hapen loppuun kulumiseen pohjasedimentissä. Rehevöitymisen seurauksena pohjasedimenttiin syntynyt hapeton tila voi muuttaa ravinteita uudelleen liukoiseen muotoon. Tätä ilmiötä kutsutaan vesistön sisäiseksi kuormitukseksi.

Itämeren hapettomuus oli jo 1000-luvulla iso ympäristöongelma. Syynä ei tällöin ollut ihmisen toiminta, vaan paikallisen ilmaston vaihtelut. Pari astetta kylmemmän veden jaksona (1450–1850) happitilanne on ollut parempi.[1]

Vaikka Itämeren alueen typpikuormitus on vähentynyt 1990-luvun alkupuolelta lähtien ja fosforin osalta jo 1980-luvulta lähtien, rehevöitymisessä on havaittu laantumisen merkkejä vain lähinnä paikallisella tasolla suurten pistekuormittajien päästöjen vähennyttyä.

Rehevöitymiskäsitysten historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valistuksen aikana 1798 englantilainen talous- ja väestötieteilijä Thomas Robert Malthus esitti ajatuksia ruuantuotannosta, jotka ovat vaikuttaneet nykyaikaan asti.

1800-luvun lopussa kasvavien kaupunkien jäte- ja vesihuolto alkoivat aiheuttaa ongelmia. Tällaiset ongelmat olivat monissa maissa ensimmäiset suuret ympäristöasiat, joita ryhdyttiin pohtimaan. Tällöin kaupungeissa alettiin rakentaa viemäreitä ja järjestämään jätehuoltoa. Helsingissä,Tukholmassa ja Kööpenhaminassa otettiin käyttöön suunnitelma, jossa ravinteita kierrätettiin kaupungin ja maaseudun välillä. Myös hygienialiike vaati veden, maan ja ilman pitämistä puhtaana vedoten ihmisten terveyteen.

Seuraavassa vuosisadan vaihteessa kuitenkin otettiin vesikäymälät käyttöön. Tuolloin meren rannikolla rehevöitymistä tapahtui nopeasti. Helsinki oli ensimmäisiä kaupunkeja, joissa rakennettiin biologisia puhdistamoja 1910-luvulla ja 1930-luvulla aktiivilietelaitoksia.

1800-luvun lopussa meritutkijat olivat huolissaan kalojen elinoloista ja täten avomeren tutkimusta lisättiin. Myös toisen maailmansodan jälkeen meriin alettiin kiinnittää suurta huomiota. Merien haavoittuvuuteen kiinnitettiin huomiota 1950-luvulta lähtien. 1990-luvulla syntyi käsitys typestä perustuotantoa rajoittavana asiana ja että typpi ja fosfori pitäisi poistaa merestä. 2000-luvulla on ryhdytty ajattelemaan, että typen poistoa pitää harkita tapauskohtaisesti. Edelleen tieteilijöillä on erimielisyyttä siitä, että kumpi on rehevöitymisen kannalta pahempi, typpi vai fosfori.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Happikato vaivasi Itämerta jo keskiajalla 15.2.2011. Geologian tutkimuskeskus. Viitattu 17.2.2011.
  2. ”Rehevöitymiskäsitysten historiaa”, Itämeren tulevaisuus, s. 82-95. Tampere: Gaudeamus, 2010. ISBN 978-952-495-132-6.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]