Uusnorja

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Uusnorja
Oma nimi nynorsk
Tiedot
Alue Norjan lippu Norja
Virallinen kieli Norja
Kirjaimisto latinalainen
Kielitieteellinen luokitus
Kielikunta indoeurooppalaiset kielet
Kieliryhmä germaaniset kielet
skandinaaviset kielet
Kielikoodit
ISO 639-1 nn
ISO 639-2 nno
ISO 639-3 NRN

Uusnorja tai nykynorja (norjaksi 'nynorsk') on norjan kielen yleiskielimuoto, joka on Norjan kuningaskunnan kahdesta virallisesta kielimuodosta vähemmän käytetty. Uusnorja pohjautuu norjan murteisiin, ja kuuluu näin ollen selkeästi skandinaavisten kielten läntiseen haaraan, toisin kuin bokmål eli kirjanorja, joka pohjautuu pitkälti tanskaan. Uusnorjaa käytetään eniten Norjan läntisimmissä osissa.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tanska norjan kirjakielenä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Norja joutui 1300-luvulta alkaen tanskalaisten hallintaan, ja muinaisen norjan kielen kirjallinen käyttö loppui. Kuten muissakin mannerpohjoismaisissa kielissä, myös norjassa kielioppi yksinkertaistui ja monet omaperäiset sanat syrjäytyivät saksalaisten lainojen tieltä. Kuitenkin norjalaiset murteet eritoten maan länsiosissa jäivät hyvin erilaisiksi kuin tanska. Kun raamatunkäännös 1500-luvulla vakiinnutti tanskan kirjakielisen normin, tanskasta tuli norjalaisten virallinen sivistyskieli, jota jokainen kirjallisesta kulttuurista osalliseksi pyrkivä norjalainen sai luvan opetella. Sivistyneistö myös pyrki puhumaan norjan sijasta tanskaa, mutta käytännössä 1600-1700-luvulla kehittynyt ns. sivistynyt puhekieli (den dannede dagligtale) oli norjalaisittain äännettyä tanskaa. Se erosi tanskasta esimerkiksi sikäli, että vokaalienväliset konsonantit vaikkapa sellaisissa sanoissa kuin købe (sama sana kuin ruotsin köpa) eivät norjalaisten suussa yleensä pehmentyneet, vaan jäivät äännettäessä koviksi (sana siis äännettiin useimmiten ikään kuin se olisi kirjoitettu køpe). Toisaalta norjalaisia diftongeja ei sivistyneessä puhekielessä suvaittu ollenkaan, vaan niitä pidettiin rahvaanomaisuuden huippuna.

Mistä Norjalle oma kieli?[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1800-luvun alussa Norja vaihtoi omistajaa: Wienin kongressi, joka Napoleonin sotien jälkeen järjesteli Euroopan karttaa uuteen uskoon, antoi Ruotsille korvaukseksi Norjan, kun Suomi oli siirtynyt vuonna 1809 Ruotsin hallinnasta Venäjälle. Nyt kun poliittista yhteyttä Tanskaan ei enää ollut, ei ollut enää syytä ylläpitää kielellistäkään yhteyttä, ja 1830-luvulta alkaen Norjassa virisi vilkas keskustelu mahdollisista kielellisistä uudelleenjärjestelyistä. Kysymys kuului, pitäisikö tanskalaisesta kirjakielestä kehittää norjalaisempi, vai norjalaisten kansanmurteiden pohjalta luoda kokonaan uusi kirjakieli. Ensimmäistä vaihtoehtoa asettui puoltamaan Knud Knudsen, josta tuli näin kirjanorjan isä; Ivar Aasen kehitti toisen vaihtoehdon mukaisesti uusnorjan.

Ivar Aasen ja uusnorjan synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ivar Aasen (1813-1896) lähti siitä, että erillisen norjan kirjakielen pohjana tulisi olla Folkets virkelige Talesprog, kansan tosiasiallinen puhekieli. 1840-luvulla hän matkusti pitkin Norjan maaseutua ja vertaili murteita, niiden sanastoa ja kielioppia, ja julkaisi työnsä tuloksista aluksi kieliopin ja sanakirjan, sitten hän ryhtyi kehittämään tälle kielelle kirjakielistä normia. Kielen nimeksi tuli aluksi landsmål, maakieli - vasta 1929 suurkäräjät nimesivät sen uudelleen nynorskiksi, uusnorjaksi (joskus harhaanjohtavasti suomennettu nykynorjaksi). Maaseudulla se suurimman suosionsa saavuttikin, ja opetuskieliksi se pääsi ensin kansanopistoihin. Se sai virallisen aseman yhdessä tanskan kanssa jo 1885. Kirjallisuudessa sitä alettiin käyttää jo 1850-luvulta alkaen: esimerkiksi Edvard Griegin kuuluisa laulu Våren - Enno ein gong fekk eg vetren å sjå for våren å røma ("Taas kerran sain nähdä talven pakenevan kevään tieltä") on sävelletty Aasmund Olavsson Vinjen (1818-1870) uusnorjankieliseen runoklassikkoon.

Aasenin luoman kielimuodon ongelmallinen piirre on, että Aasen katsoi olemassa olevan hyviä ja turmeltuneita murteita. Turmeltuneina hän piti ennen muuta itänorjalaisia murteita, joissa esiintyi hänen mielestään liikaa tanskan vaikutusta. Hän ei myöskään suvainnut ns. anbeheitelse-sanoja eli sanoja, joissa oli alasaksalaisperäisiä etuliitteitä (kuten an- ja be-) tai johtopäätteitä (kuten -else tai -heit), vaan haki islannista malleja esimerkiksi substantiivien muodostamiselle adjektiiveista. Tästä syystä esimerkiksi "persoonallisuus", joka on bokmåliksi tanskan ja ruotsin mallin mukaan personlighet, onkin nynorskiksi suosituksen mukaan personlegdom, vaikka käytännössä myös muotoa personlegheit esiintyy. Vastaavasti esimerkiksi liian tanskalaisena pidetylle sanalle moglegheit "mahdollisuus" on koetettu tarjoilla islannin mukaista sanaa mogleik (isl. möguleiki), mutta tämä ei ole oikein ottanut tulta.

Uusnorjan käyttö nykyään[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Norjan kunnissa ja kouluissa on usein virallisena kielimuotona jompikumpi kahdesta kirjakielestä, kirjanorja tai uusnorja. Jompaakumpaa kielimuotoa opiskellaan peruskoulussa varsinaisena äidinkielenä (hovedmål) ja toista kieltä ylemmillä luokilla äidinkielen sivumuotona (sidemål).

Norjan 431 kunnasta 114:ssä on virallisena kielenä uusnorja, ja 157 kuntaa ovat kielellisesti neutraaleja. Useimmat uusnorjankieliset kunnat ovat Vestlandetin alueella. Noin 86,1 % Norjan peruskoulun oppilaista opiskelee pääasiallisena äidinkielenään kirjanorjaa, 13,9 % uusnorjaa.[1]

Noin 89 % norjalaisista tekee veroilmoituksen kirjanorjaksi. Vuonna 2003 julkaistuista norjankielisistä kirjoista 9 % oli kirjoitettu uusnorjaksi. 89 % prosenttia norjankielisistä sanomalehdistä toimitetaan kirjanorjaksi, 6 % uusnorjaksi ja 5 % molemmilla kielimuodoilla.

Kirjanorjan kielioppia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Norjalaiset aakkoset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sekä kirjanorjassa että uusnorjassa on käytössä latinalaiset aakkoset, joiden loppuun on lisätty kirjaimet æ, ø ja å (huomaa suomen aakkosista poikkeava järjestys). Sama aakkosmuoto on käytössä norjan lisäksi tanskan kielessä.

A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z Æ Ø Å
a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z æ ø å

Kirjaimet c, q, w, x ja z ovat norjassa vierasperäisiä ja käytössä vain lainasanoissa sekä joissakin sukunimissä.

Joidenkin vokaalien päällä voidaan käyttää niin kutsuttuja diakriittisiä merkkejä. Ne eivät ole pakollisia, mutta joissain tapauksissa ne voivat selventää sanan merkitystä ja/tai ääntämystä; esimerkiksi for [for] on prepositio, fór [fu:r] imperfektimuoto verbistä fare.

Vokaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Useimmissa norjan murteissa esiintyy 18 monoftongia ja kuusi diftongia.

Norjan kielen vokaalit
  etinen keskinen takainen
pyöristämätön pyöristetty
pitkä lyhyt pitkä lyhyt pitkä lyhyt pitkä lyhyt
suljettu i y ʉː ʉ u
puoliavoin e øː ø   ɔː ɔ
avoin æː æ     ɑː ɑ

Diftongit kirjoitetaan seuraavasti (hakasuluissa suurpiirteinen ääntämisohje):

  • ei [äi]
  • øy [öi]
  • au [äy]
  • ai [ai]
  • oi [oi]
  • ui [yi]

Diftongeista kolme ensimmäistä ovat selvästi tavallisimmat ja pohjautuvat muinaisnorjaan.

Konsonantit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Norjan kielessä on kaksi suomessa esiintymätöntä konsonanttiäännettä:

  • Suhu-s (äännetään kuten englannin sanassa ship) kirjoitetaan
skj, esim. skjorte 'paita', tai
sk, vain i:n ja joskus e:n edellä, esim. ski hiihtää, tai
sj, esim. sjø, 'meri';
  • Palataalinen frikatiivi (äännetään kuten saksan sanassa ich) kirjoitetaan
kj, esim. kjærleik 'rakkaus', tai
k, vain i:n ja joskus e:n edellä, esim. kyrkje 'kirkko',
kkj kun äänne on pitkä (esiintyy vain uusnorjassa), esim. ikkje 'ei'.

Joissakin murteissa nämä konsonanttiyhdistelmät äännetään enemmän kirjoitusasun mukaisesti, ja toisaalta murteesta riippuen jotkin konsonantit (varsinkin l ja n) saattavat ääntyä enemmän tai vähemmän palatalisoituneina.

Suomen kielestä poiketen norjan konsonanttien pituudella ei ole morfologista merkitystä.

Intonaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tonelag 1 ja 2 Oslossa
Tonelag 1 ja 2 Bergenissä

Useimmissa norjan murteissa pääpaino voi toteutua kahdella eri intonaatiolla eli 'nuotilla'. Näitä intonaatioita kutsutaan tonelageiksi. Tonelag 2 pohjautuu historiallisesti muinaisnorjan kaksitavuisiin sanoihin, ja sitä käytetään useimmissa monikkomuodoissa, esim. hestar, 'hevoset'. Mikäli kuitenkin monikkomuodossa on vokaalinmuunnos (omlyd), käytetään tonelagia 1, johtuen alun perin konsonantittomasta monikkopäätteestä, esim. føter 'jalat'.

Tonelag on luonteeltaan fonologinen ns. suprasegmentaalinen foneemi, koska se saattaa vaikuttaa sanan merkitykseen. Joissakin murteissa tämä ero ei kuitenkaan ole kuultavissa.

Morfologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Substantiivit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uusnorjan substantiivit taipuvat kahdessa luvussa, yksikössä ja monikossa. Ne voivat olla epämääräisessä tai määrätyssä muodossa. Ne jakautuvat kolmeen kieliopilliseen sukuun; maskuliiniin (hankjønn), feminiiniin (hokjønn) ja neutriin (inkjekjønn). Säännöllinen taivutus on erilainen eri sukuisilla sanoilla.

Kirjanorjassa feminiiniset sanat voidaan taivuttaa myös maskuliinin tapaan, uusnorjassa ei koskaan. Tämä on yksi selkeimmistä vedenjakajista näiden kahden kielimuodon välillä.

Substantiivien säännöllinen taivutus
  Yksikkö Monikko
  Epämääräinen Määrätty Epämääräinen Määrätty
m. ein gut guten gutar gutane
f. ei sol sola/soli soler solene
ei kyrkje/kyrkja kyrkja kyrkjer/kyrkjor kyrkjene/kyrkjone
n. eit hus huset hus husa/husi
eit hjarta/hjarte hjarta/hjartet hjarto/hjarte hjarto/hjarta

Monet sanat ovat norjassa ja ruotsissa eri sukuisia, esim. ruotsin ett krig on uusnorjaksi ein krig, ja ruotsin en människa on uusnorjaksi eit menneske.

Adjektiivit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Adjektiivit taipuvat kolmessa vertailumuodossa, ja niistä on erikseen heikot ja vahvat muodot. Heikossa muodossa ne taipuvat lisäksi suvussa sen substantiivin mukaan jonka määreinä niitä käytetään. Adjektiiveissa ei erotella maskuliinia ja feminiiniä toisistaan, paitsi muutamissa poikkeuksellisissa sanoissa, kuten 'pieni', m liten - f lita - n lita.

Heikot adjektiivimuodot
(grøn 'vihreä')
Positiivi Komparatiivi Superlatiivi
grøne grønare grønaste
Vahvat adjektiivimuodot
(grøn 'vihreä')
Positiivi Komparatiivi Superlatiivi
Maskuliini Feminiini Neutri Monikko
grøn grøn grønt grøne grønare grønast

Verbit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uusnorjan verbit taipuvat neljässä finiittimuodossa ja kolmessa infiniitti- eli nominaalimuodossa. Näistä preesens ja infinitiivi taipuvat edelleen pääluokissa ja partisiipin perfekti luvussa.

Verbit jakautuvat useiden germaanisten kielten tapaan heikkoihin ja vahvoihin, joista jälkimmäisen tunnistaa päätteettömästä imperfektimuodosta (esim. le 'nauraa' > lo 'nauroi'). Vahvoissa verbeissä tapahtuu useimmiten vokaalimuutoksia sanan vartalossa. Useimmat heikot verbit sen sijaan taipuvat säännönmukaisesti.

Muut sanaluokat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muita uusnorjan sanaluokkia kutsutaan suljetuiksi sanaluokiksi. Näihin kuuluvat adverbit, determinatiivit, interjektiot, konjunktiot, subjunktiot, pronominit sekä prepositiot.

Determinatiivit luokiteltiin aiemmin pronomineiksi, mutta norjan kielen nykyisen nimityskäytännön mukaan substantiiviin viittaavia ja näiden mukaan taipuvia apusanoja (esim. possessiivipronominit) kutsutaan determinatiiveiksi, kun taas pronomineiksi kutsutaan vain substantiivin korvaavia sanoja (esim. persoonapronominit). Useimmat norjan kielen determinatiivit taipuvat suvussa ja luvussa (esim. 'minun', m. min f. mi n. mitt mon. mine. Persoonapronominit taipuvat kahdessa sijamuodossa, nominatiivissa (esim. eg 'minä') ja akkusatiivissa (esim. meg 'minut','minua').

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wikipedia
Norjankielinen (kirjanorja) Wikipedia, vapaa tietosanakirja
Wikipedia
Norjankielinen (uusnorja) Wikipedia, vapaa tietosanakirja