Islannin kieli

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Islanti
Oma nimi íslenska, íslenzka, íslensk tunga, íslenzk tunga
Tiedot
Virallinen kieli Islannin lippu Islanti
Puhujia n. 300 000
Sija ei 100 suurimman joukossa
Kirjaimisto latinalainen
Kielenhuolto Stofnun Árna Magnússonar í íslenskum fræðum
Kielitieteellinen luokitus
Kielikunta indoeurooppalaiset kielet
Kieliryhmä germaaniset kielet
skandinaaviset kielet
Kielikoodit
ISO 639-1 is
ISO 639-2 isl
ISO 639-3 isl

Islannin kieli on skandinaavinen kieli, jota puhutaan etupäässä Islannissa. Islannin kielen kielioppi on hyvin samantyyppinen kuin saksan. Esimerkiksi alkuperäiset sijamuodot (nominatiivi, genetiivi, akkusatiivi ja datiivi) ovat säilyneet kummassakin kielessä.

Islannin aakkoset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • A, a - a
  • Á, á - á
  • B, b - bé
  • (C), (c) - sé
  • D, d - dé
  • Ð, ð - eð
  • E, e - e
  • É, é - é
  • F, f - eff
  • G, g - gé
  • H, h - há
  • I, i - i
  • Í, í - í
  • J, j - joð
  • K, k - ká
  • L, l - ell
  • M, m - emm
  • N, n - enn
  • O, o - o
  • Ó, ó - ó
  • P, p - pé
  • (Q), (q) - kú
  • R, r - err
  • S, s - ess
  • T, t - té
  • U, u - u
  • Ú, ú - ú
  • V, v - vaff
  • (W), (w) - tvöfalt vaff
  • X, x - ex
  • Y, y - ufsilon y
  • Ý, ý - ufsilon ý
  • (Z), (z) - seta
  • Þ, þ - þorn
  • Æ, æ - æ
  • Ö, ö - ö

Islannin ääntäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islantia kirjoitetaan vielä pitkälti samalla oikeinkirjoituksella kuin viikinkiaikana, joskin pari kirjainta on jätetty pois käytöstä. Ns. hännällinen o, joka näyttää Q-kirjaimelta, on vaihdettu e:hen tai ö:hön sen mukaan, kumman kaltaiseksi sen ääntäminen on kehittynyt; œ-kirjainta ei enää tarvita, koska se on ääntämisen osalta täysin langennut yhteen æ:n kanssa. Lisäksi sananloppuinen -t on eräillä keskeisillä sanoilla muuttunut ð:ksi, ja tämä näkyy kirjoituksessa. Vastaavasti muinaisislannin ek "minä" on nyt sekä äännettäessä että kirjoitettaessa g-loppuinen.

Paino on aina ensimmäisellä tavulla.

Akuutilla aksentilla merkityt vokaalit ovat alun perin olleet pitkiä, mutta nykyisin ero on täysin laadullinen. Aksentillinen á äännetään kuten suomen au, é kuten je, ó kuten ou. Mitä tulee u:hun, ilman aksenttia se on kuten (riikin)ruotsalainen u, mutta suomen y osuu yleisesti ottaen riittävän lähelle. Aksentillinen ú taas on kuten suomen u. Mitä tulee i- ja y-kirjaimeen, ne ovat langenneet täysin yhteen: aksentiton i ja y äännetään leveänä, melkein e:nä, aksentillinen í ja ý taas terävänä, lopustaan melkein j:ksi muuttuvana i:nä.

Y:tä käytetään silloin, kun i-äänne on kehittynyt ns. i-umlautin takia o:sta tai u:sta, vastaavasti ý-kirjaimella on yleensä jokin yhteys ú:hun. Silloin kun tämä yhteys ei ole selvä, y:llä ja ý:llä on taipumus hävitä käytöstä. Esimerkiksi adjektiivi skrítinn "hassu, kummallinen, merkillinen" on aiemmin kirjoitettu skrýtinn.

Ligatuurikirjain æ ei äänny kuten suomen ä, vaan diftongina [ai]. Se on kehittynyt sekä muinaisislannin æ- että œ-kirjaimilla ilmaistuista äänteistä, joten muiden skandinaavisten kielten ö:tä saattaa islannissa yllättäen vastata tämä kirjain, esim. grænn "vihreä", vrt. ruotsin grön.

Kirjoituksen au ääntyy kuten suomen öi: auður "autio". Se ei ole sama diftongi kuin nykynorjan vastaavalla tavalla kirjoitettu, joka alkaa väljällä ö:llä tai ä:llä ja loppuu ruotsalaiseen u:hun. Islannin au on pikemminkin sama kuin norjan øy.

K:n ja g:n, t:n ja d:n, p:n ja b:n ero ei ole soinnillisuudessa, vaan aspiroinnissa. Pääsääntöisesti siis esim. t kuulostaa samalta kuin saksan t, d kuulostaa samalta kuin suomen t. On kuitenkin syytä panna merkille, että vokaalienvälinen g muuttuu i:n edellä j:ksi ja saattaa myös diftongisoida edellä olevan vokaalin (magi "maha" äännetään [ma:jI] tai [maijI]). Muuten vokaalienvälinen yksinkertainen g on ach-äänteen soinnillinen vastine [γ].

Sananalkuinen hv- äännetään tavallisesti kuten kv-: hvað [khvað] "mitä". Pienehkö vähemmistö ääntää kuitenkin tämän saksalaisena ach-äänteenä, jota seuraa englantilaisen w:n kaltainen äänne: [χwað].

Kirjainyhdistelmät rn ja rl äännetään [rdn], [rdl] - nopeassa puheessa myös [dn], [dl].

Kirjainyhdistelmä ll äännetään [dl]. Pitkien vokaalien ja diftongien jäljessä myös nn äännetään [dn].

Kaksoiskonsonanttien tt, kk, pp edellä äännetään h: möttull [möhttydl], köttur [khöhttyr], kleppur [khlehppyr]. Samoin sellaisten konsonanttiyhdistelmien, joissa ensimmäinen konsonantti on k, p tai t ja jälkimmäinen n tai l: tæknir [thaihknIr].

Z-kirjaimen käyttö on täysin vapaaehtoista. Se äännetään tarkalleen samalla tavalla kuin s, mutta ilmaisee, että s-äänteen edellä on alun perin ollut d, t tai ð, jota ei kuitenkaan äännetä: Ísland "Islanti" - íslenzkur "islantilainen".

Äng-äänteen edellä vokaalien laatu muuttuu: e äännetään kuten ei, ö äännetään kuten au (ts. diftongina [öi]), muut vokaalit äännetään kuten aksentillisina: tunga [thunka], öngvan [öinkvan], enginn [einkjIn]. Jotkut kirjailijat, kuten Halldór Laxness, käyttävätkin ääntämisen mukaista kirjoitusta: túnga, aungvan, einginn.

Taivutuksissa tapahtuu paljon vokaalien vaihtelua. Islantia ei puhuta samanlaisella laulavalla aksentilla kuin riikinruotsia ja norjaa.

Kielioppi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Verbit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Verbit taipuvat persoonissa ja aikamuodoissa. Verbit jakautuvat heikkoihin (kolme ryhmää, H1-H3) ja vahvoihin (seitsemän ryhmää, V1-V7) verbeihin. Useimmat verbit taipuvat heikosti.

Seuraavan esimerkin sana puhua, tala, on heikko verbi, joka taipuu ensimmäisen ryhmän (H1) mukaisesti . Verbin persoonapääte on tummennettu.

Minä puhun Ég tala
Sinä puhut Þú talar
Hän puhuu Hann(mask.)/hún(fem.) talar
Me puhumme Við tölum
Te puhutte Þið tal
He puhuvat Þeir(m.)/þær(f.)/þau(n.) tala

Monikon verbipäätteet ovat samat riippumatta siitä, onko verbi vahva tai heikko. Vokaalimuunnokset ovat tavallisia. Verbin perusmuoto päättyy yleensä a-kirjaimeen: puhua = tala.

Käskymuodossa verbin perusmuotoon liitetään ðu: Puhu! = Talaðu!

Substantiivit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Substantiivit ovat suvultaan joko maskuliinisia, feminiinisiä tai neutreja, kuten saksan kielessä. Germaanisille kielille tyypillisellä tavalla substantiivit voivat olla joko määräisessä tai epämääräisessä muodossa. Epämääräistä muotoa käytetään pääsääntöisesti silloin, kun asia on uusi, ja määräistä muotoa jo tunnetusta asiasta (vertaa engl. a car → the car). Islannin kielessä ei kuitenkaan ole substantiivin eteen liitettäviä artikkeleja (vertaa engl. a, an ja the tai ruotsin en ja ett). Määräinen muoto ilmaistaan sanaan liitettävällä loppupäätteellä, joka vaihtelee sanan suvun ja sijan mukaan.

Substantiivien sijamuodot ovat nominatiivi, akkusatiivi, datiivi ja genetiivi.

Adjektiivit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Adjektiivit taipuvat vahvasti tai heikosti. Predikatiivina adjektiivi taipuu vahvasti ja attribuuttina substantiivin mukaan. Adjektiivi taipuu heikosti epämääräisen substantiivin edellä ja vahvasti määräisen substantiivin edellä. Lisäksi adjektiivi taipuu substantiivin suvun (mask., fem., neutri) sekä sijamuodon (N, A, D, G) mukaan.

Islannin murteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islannissa ei ole murteita siinä mielessä kuin käsite ymmärretään esimerkiksi suomen kielen yhteydessä. Eri maakuntien aksentissa ja sanavarastossa on jonkin verran eroja, mutta ainoa merkittävä alueellinen ääntämistapa, itäislantilainen ns. flámæli, jossa ö ja u sekä toisaalta i ja e äännettiin samalla tavalla, on käytännössä kuollut sukupuuttoon, koska sitä pidettiin rappeutuneena kielenä ja velttona ääntämisenä ja se pyrittiin koulujen islanninopetuksessa kitkemään. Se on kuitenkin yhä tavallinen ilmiö Kanadan siirtolaisten islannissa, koska maastamuutto Kanadaan oli voimakkainta juuri flámæli-alueilta.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jón Gíslason, Seija Holopainen, Timo Karlsson, Päivi Kumpulainen: Allt í lagi, Islannin kielen oppikirja. Hamina: Oy Kotkan kirjapaino AB, 2004. ISBN 951-792-159-4. suomi