Kirjanorja

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kirjanorja
Oma nimi (norsk) bokmål
Tiedot
Alue Norjan lippu Norja
Virallinen kieli Norja
Kirjaimisto latinalainen
Kielitieteellinen luokitus
Kielikunta indoeurooppalaiset kielet
Kieliryhmä germaaniset kielet
skandinaaviset kielet
Kielikoodit
ISO 639-1 nb
ISO 639-2 nob
ISO 639-3 nob

Kirjanorja (norjaksi 'Bokmål', "kirjakieli") on norjan kielen yleiskielimuoto, joka on Norjan kuningaskunnan kahdesta virallisesta kielimuodosta yleisempi. Kirjanorja pohjautuu pääosin tanskan kieleen, joka kuuluu skandinaavisten kielten itäiseen haaraan, mutta siinä on mukana myös norjan murteille ominaisia läntisen haaran piirteitä, kuten alkuperäisiä germaanisia diftongeja.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tanska norjan kirjakielenä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Norja joutui 1300-luvulta alkaen tanskalaisten hallintaan, ja muinaisen norjan kielen kirjallinen käyttö loppui. Kuten muissakin mannerpohjoismaisissa kielissä, myös norjassa kielioppi yksinkertaistui ja monet omaperäiset sanat syrjäytyivät saksalaisten lainojen tieltä. Kuitenkin norjalaiset murteet eritoten maan länsiosissa jäivät hyvin erilaisiksi kuin tanska. Kun raamatunkäännös 1500-luvulla vakiinnutti tanskan kirjakielisen normin, tanskasta tuli norjalaisten virallinen sivistyskieli, jota jokainen kirjallisesta kulttuurista osalliseksi pyrkivä norjalainen sai luvan opetella. Sivistyneistö myös pyrki puhumaan norjan sijasta tanskaa, mutta käytännössä 1600-1700-luvulla kehittynyt ns. sivistynyt puhekieli (den dannede dagligtale) oli norjalaisittain äännettyä tanskaa. Se erosi tanskasta esimerkiksi sikäli, että vokaalienväliset konsonantit vaikkapa sellaisissa sanoissa kuin købe (sama sana kuin ruotsin köpa) eivät norjalaisten suussa yleensä pehmentyneet, vaan jäivät äännettäessä koviksi (sana siis äännettiin useimmiten ikään kuin se olisi kirjoitettu køpe). Toisaalta norjalaisia diftongeja ei sivistyneessä puhekielessä suvaittu ollenkaan, vaan niitä pidettiin rahvaanomaisuuden huippuna.

Mistä Norjalle oma kieli?[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1800-luvun alussa Norja vaihtoi omistajaa: Wienin kongressi 1815, joka Napoleonin sotien jälkeen järjesteli Euroopan karttaa uuteen uskoon, antoi Ruotsille korvaukseksi Norjan, kun Suomi oli siirtynyt vuonna 1809 Ruotsin hallinnasta Venäjälle. Nyt kun poliittista yhteyttä Tanskaan ei enää ollut, ei ollut enää syytä ylläpitää kielellistäkään yhteyttä, ja 1830-luvulta alkaen Norjassa virisi vilkas keskustelu mahdollisista kielellisistä uudelleenjärjestelyistä. Kysymys kuului, pitäisikö tanskalaisesta kirjakielestä kehittää norjalaisempi, vai norjalaisten kansanmurteiden pohjalta luoda kokonaan uusi kirjakieli. Ensimmäistä vaihtoehtoa asettui puoltamaan Knud Knudsen, josta tuli näin kirjanorjan isä; Ivar Aasen kehitti toisen vaihtoehdon mukaisesti uusnorjan.

Knudsen ja kirjanorja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Knud Knudsen (1812-1895) ja hänen seuraajansa asettuivat kannattamaan esimerkiksi kovia vokaalienvälisiä konsonantteja sekä eräiden taivutuspäätteiden norjalaistamista (esimerkiksi sanan hest "hevonen" monikkoon heste piti norjan mukaisesti saada -r loppuun: hester). Myös æ-kirjaimen käyttöä haluttiin vähentää e:n hyväksi, koska tanskalaisten käsitys siitä, missä sanoissa æ:tä kuului käyttää, ei ollut enää missään yhteydessä edes heidän oman kielensä ääntämiseen, saati sitten norjan. Knudsen kutsui kieltä nimellä riksmål eli koko valtakunnan kieli, mutta vuonna 1929 Norjan parlamentti, suurkäräjät, muutti sen nimen muotoon bokmål, kirjakieli. Tuossa vaiheessa se oli jo kokenut useita uudistuksia ja oli selvästi norjalaisempi kuin jo edesmenneen Knudsenin alkuperäinen, vaatimaton ehdotelma.

Moderni historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kielen oikeinkirjoitus hyväksyttiin virallisesti vuonna 1907 nimellä Riksmål ("valtakunnankieli"), jota oli kehitetty vuodesta 1879. Kyseessä oli mukailtu oikeinkirjoitus tanskan kielestä, josta oli Tanskan ja Norjan unionin aikana muodostunut yleisesti käytetty intellektuellin eliitin puhekieli varsinkin pääkaupungissa. Kun suuri konservatiivinen sanomalehti Aftenposten otti käyttöön vuoden 1907 oikeinkirjoituksen vuonna 1923, tanskan käyttö Norjan kirjakielenä käytännössä lakkasi.

Vuonna 1929 otettiin virallisesti käyttöön nimi bokmål osana radikaalia kieliuudistusta, jonka tavoitteena on yhdistää kaksi kielimuotoa joskus tulevaisuudessa (samnorsk, "yhteisnorja"). Uudistus kohtasi kuitenkin voimakasta vastustusta eliitin keskuudessa, joka säilytti vanhemman oikeinkirjoituksen ja nimen riksmål. Toisen maailmansodan aikana samnorsk sai kannatusta ja muodostui ennen näkemättömäksi kansanliikkeeksi. Kielimuotojen yhdistymisprosessi pysähtyi 1960-luvulla, mutta virallisesti siitä luovuttiin vasta 2002.

Norjan kunnissa ja kouluissa on usein virallisena kielimuotona jompikumpi kahdesta kirjakielestä, kirjanorja tai uusnorja. Jompaakumpaa kielimuotoa opiskellaan peruskoulussa varsinaisena äidinkielenä (hovedmål) ja toista kieltä ylemmillä luokilla äidinkielen sivumuotona (sidemål).

1800-luvun lopussa riksmål oli ainoa kieli kouluissa. Toiseen maailmansotaan saakka uusnorja valloitti elintilaa riksmålilta/bokmålilta (kirjanorjalta) useimmissa maakunnissa. Enimmillään yli kolmanness ala-asteen oppilaista saivat opetusta uusnorjaksi. Sodan jälkeen tuuli kääntyi, ja kirjanorjan suosi kasvoi jälleen vuoteen 1975 saakka. Myöhemminkin bokmålin suosio on hitaasti mutta tasaisesti kasvanut, ja on nyt (2011) oletuskieli 87 prosentille peruskoulujen oppilaista. Norjan 431 kunnasta 160:ssä on virallisena kielenä kirjanorja, 114:ssä uusnorja ja 157 kuntaa ovat kielellisesti neutraaleja. Useimmat uusnorjankieliset kunnat ovat Vestlandetin alueella maan länsiosassa.

Kirjanorjan kielioppia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Norjalaiset aakkoset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sekä kirjanorjassa että uusnorjassa on käytössä latinalaiset aakkoset, joiden loppuun on lisätty kirjaimet æ, ø ja å (huomaa suomalaisista aakkosista poikkeava järjestys). Sama aakkosmuoto on käytössä norjan lisäksi tanskan kielessä.

A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z Æ Ø Å
a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z æ ø å

Kirjaimet c, q, w, x ja z ovat norjassa vierasperäisiä ja käytössä vain lainasanoissa sekä joissakin sukunimissä.

Joidenkin vokaalien päällä voidaan käyttää niin kutsuttuja diakriittisiä merkkejä. Ne eivät ole pakollisia, mutta joissain tapauksissa ne voivat selventää sanan merkitystä ja/tai ääntämystä; esimerkiksi for [for] on prepositio, fór [fu:r] imperfektimuoto verbistä fare.

Vokaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjanorjassa on käytössä 18 monoftongia ja kuusi diftongia, jotka esiintyvät useimmissa norjan murteissa.

Norjan kielen vokaalit
  etinen keskinen takainen
pyöristämätön pyöristetty
pitkä lyhyt pitkä lyhyt pitkä lyhyt pitkä lyhyt
suljettu i y ʉː ʉ u
puoliavoin e øː ø   ɔː ɔ
avoin æː æ     ɑː ɑ

Diftongit kirjoitetaan seuraavasti (hakasuluissa suurpiirteinen ääntämisohje):

  • ei [äi]
  • øy [öi]
  • au [äy]
  • ai [ai]
  • oi [oi]
  • ui [yi]

Diftongeista kolme ensimmäistä ovat selvästi tavallisimmat ja pohjautuvat muinaisnorjaan.

Konsonantit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Norjan kielessä on kaksi suomessa esiintymätöntä konsonanttiäännettä:

  • Suhu-s (äännetään kuten englannin sanassa ship) kirjoitetaan
skj, esim. skjorte 'paita', tai
sk, vain i:n ja joskus e:n edellä, esim. ski hiihtää, tai
sj, esim. sjø, 'meri';
  • Palataalinen frikatiivi (äännetään kuten saksan sanassa ich) kirjoitetaan
kj, esim. kjærlighet 'rakkaus', tai
k, vain i:n ja joskus e:n edellä, esim. kirke 'kirkko',

Joissakin murteissa nämä konsonanttiyhdistelmät äännetään enemmän kirjoitusasun mukaisesti, ja toisaalta murteesta riippuen jotkin konsonantit (varsinkin l ja n) saattavat ääntyä enemmän tai vähemmän palatalisoituneina.

Suomen kielestä poiketen norjan konsonanttien pituudella ei ole morfologista merkitystä.

Intonaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tonelag 1 ja 2 Oslossa
Tonelag 1 ja 2 Bergenissä

Pääpaino voi toteutua kahdella eri intonaatiolla eli 'nuotilla'. Näitä intonaatioita kutsutaan tonelageiksi. Tonelag 2 pohjautuu historiallisesti muinaisnorjan kaksitavuisiin sanoihin, ja sitä käytetään useimmissa monikkomuodoissa, esim. hester, 'hevoset'. Mikäli kuitenkin monikkomuodossa on vokaalinmuunnos (omlyd), käytetään tonelagia 1, johtuen alun perin konsonantittomasta monikkopäätteestä, esim. føtter 'jalat'.

Tonelag on luonteeltaan fonologinen ns. suprasegmentaalinen foneemi, koska se saattaa vaikuttaa sanan merkitykseen. Esimerkiksi sanat være 'olla' ja været 'sää' äännetään muuten samalla tavalla, mutta edellisessä käytetään tonelagia 2, jälkimmäisessä tonelagia 1. Joissakin murteissa tämä ero ei kuitenkaan ole kuultavissa.

Morfologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Substantiivit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjanorjan substantiivit taipuvat kahdessa luvussa, yksikössä ja monikossa. Ne voivat olla epämääräisessä tai määrätyssä muodossa. Ne jakautuvat kolmeen kieliopilliseen sukuun; maskuliiniin (hankjønn), feminiiniin (hunkjønn) ja neutriin (intetkjønn). Säännöllinen taivutus on erilainen eri sukuisilla sanoilla.

Kirjanorjassa feminiiniset sanat voidaan taivuttaa myös maskuliinin tapaan, uusnorjassa ei koskaan. Tämä on yksi selkeimmistä vedenjakajista näiden kahden kielimuodon välillä.

Substantiivien säännöllinen taivutus, kirjanorja (bokmål)
  Yksikkö Monikko
  Epämääräinen Määrätty Epämääräinen Määrätty
m. en gutt gutten gutter guttene
f. ei/en dør døra/døren dører dørene
n. et hus huset hus husene/husa

Monet sanat ovat kirjanorjassa ja ruotsissa eri sukuisia, esim. ruotsin ett krig on kirjanorjaksi en krig, ja ruotsin en människa on kirjanorjaksi et menneske.

Adjektiivit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Adjektiivit taipuvat kolmessa vertailumuodossa, ja niistä on erikseen heikot ja vahvat muodot. Heikossa muodossa ne taipuvat lisäksi suvussa sen substantiivin mukaan jonka määreinä niitä käytetään. Adjektiiveissa ei erotella maskuliinia ja feminiiniä toisistaan, paitsi muutamissa poikkeuksellisissa sanoissa, kuten 'pieni', m liten - f lita - n lite.

Heikot adjektiivimuodot
(grønn 'vihreä' kirjanorjaksi)
Positiivi Komparatiivi Superlatiivi
grønne grønnere grønneste
Vahvat adjektiivimuodot
(grønn 'vihreä' kirjanorjaksi)
Positiivi Komparatiivi Superlatiivi
Maskuliini Feminiini Neutri Monikko
grønn grønn grønt grønne grønnere grønnest

Verbit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjanorjan verbit taipuvat neljässä finiittimuodossa ja kolmessa infiniitti- eli nominaalimuodossa. Näistä preesens ja infinitiivi taipuvat edelleen pääluokissa ja partisiipin perfekti luvussa.

Verbit jakautuvat useiden germaanisten kielten tapaan heikkoihin ja vahvoihin, joista jälkimmäisen tunnistaa päätteettömästä imperfektimuodosta (esim. le 'nauraa' > lo 'nauroi'). Vahvoissa verbeissä tapahtuu useimmiten vokaalimuutoksia sanan vartalossa. Useimmat heikot verbit sen sijaan taipuvat säännönmukaisesti, alla olevan esimerkin mukaan.

Verbimuodot
leve 'elää' (kirjanorja)
Finiitti Infiniitti
Indikatiivi Konjunktiivi Imperatiivi Verbaalisubstantiivi Partisiippi
Preesens Imperfekti (norj. Preteritum) Infinitiivi Preesens Perfekti
Aktiivi Passiivi Aktiivi Passiivi Yksikkö Monikko
lever leves levde/levet leve lev leve leves levende levd levde

Muut sanaluokat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muita norjan kielen sanaluokkia kutsutaan suljetuiksi sanaluokiksi. Näihin kuuluvat adverbit, determinatiivit, interjektiot, konjunktiot, subjunktiot, pronominit sekä prepositiot.

Determinatiivit luokiteltiin aiemmin pronomineiksi, mutta norjan kielen nykyisen nimityskäytännön mukaan substantiiviin viittaavia ja näiden mukaan taipuvia apusanoja (esim. possessiivipronominit) kutsutaan determinatiiveiksi, kun taas pronomineiksi kutsutaan vain substantiivin korvaavia sanoja (esim. persoonapronominit). Useimmat norjan kielen determinatiivit taipuvat suvussa ja luvussa (esim. 'minun', m. min f. mi n. mitt mon. mine. Persoonapronominit taipuvat kahdessa sijamuodossa, nominatiivissa (esim. jeg [jäi] 'minä' kirjanorjaksi) ja akkusatiivissa (esim. meg [mäi] 'minut','minua').

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wikipedia
Norjankielinen (kirjanorja) Wikipedia, vapaa tietosanakirja
Wikipedia
Norjankielinen (uusnorja) Wikipedia, vapaa tietosanakirja