Norjan kieli

Wikipedia

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä tai viitteitä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia lähteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.

Norja
Omakielinen nimi	norsk
Englanninkielinen nimi	Norwegian
Ranskankielinen nimi	norvégien
Tiedot
Alue	Norja
Virallinen kieli	Norja
Puhujia	5 miljoonaa
Sija	ei 100 suurimman joukossa
Kirjaimisto	latinalainen
Kielitieteellinen luokitus
Kielikunta	indoeurooppalaiset kielet
Kieliryhmä	germaaniset kielet skandinaaviset kielet
Kielikoodit
ISO 639-1	no (norja) nb (kirjanorja) nn (uusnorja)
ISO 639-2	nor (norja) nob (kirjanorja) nno (uusnorja)
SIL	(kirjanorja) NRN (uusnorja) NRR (kirjanorja) NRN (uusnorja)
Ohje

Norjan kieli on Norjan kuningaskunnan virallinen kieli, joka kuuluu kansankielisessä muodossaan skandinaavisten kielten läntiseen haaraan. Norjassa ei ole yhtä yhtenäistä kirjakieltä, vaan kaksi virallista kielimuotoa, kirjanorja (bokmål) ja uusnorja (nynorsk). Kielimuodot ovat alkuperältään varsin erilaisia ja eroavat selvästi toisistaan. Niiden kannattajien välillä on esiintynyt aika ajoin katkeriakin kieliriitoja.

Norjan kieli oli alkujaan lähempänä islantia ja Färsaarilla puhuttua fäärin kieltä (jotka alkujaan ovatkin muinaisnorjan murteita) kuin tanskaa ja ruotsia, jotka karkeasti sanoen muodostavat skandinaavisten kielten itäryhmän. Silmiinpistävin ero on, että norjassa, fäärissä ja islannissa ovat säilyneet alkuperäiset germaaniset diftongit, jotka ruotsissa ja tanskassa ovat muuttuneet yksinkertaisiksi vokaaleiksi: isl. steinn, norj. stein, tansk. ja ruots. sten - 'kivi'.

Sisällysluettelo 1 Tanska Norjan kirjakielenä 2 Kaksi kielimuotoa: kirjanorja ja uusnorja 2.1 Mistä Norjalle oma kieli? 2.2 Knudsen ja kirjanorja 2.3 Ivar Aasen ja uusnorja 2.4 Kielimuotojen lähentyminen 2.5 Kielimuotojen käyttö nykyään 3 Norjan kielen kielioppia 3.1 Norjalaiset aakkoset 3.2 Vokaalit 3.3 Konsonantit 3.4 Intonaatio 3.5 Morfologia 3.5.1 Substantiivit 3.5.2 Adjektiivit 3.5.3 Verbit 3.5.4 Muut sanaluokat 4 Kielenhuolto 4.1 Vierassanojen norjalaistaminen 5 Lähteet 6 Aiheesta muualla

[muokkaa] Tanska Norjan kirjakielenä

Norja joutui 1300-luvulta alkaen tanskalaisten hallintaan, ja muinaisen norjan kielen kirjallinen käyttö loppui. Kuten muissakin mannerpohjoismaisissa kielissä, myös norjassa kielioppi yksinkertaistui ja monet omaperäiset sanat syrjäytyivät saksalaisten lainojen tieltä. Kuitenkin norjalaiset murteet eritoten maan länsiosissa jäivät hyvin erilaisiksi kuin tanska. Kun raamatunkäännös 1500-luvulla vakiinnutti tanskan kirjakielisen normin, tanskasta tuli norjalaisten virallinen sivistyskieli, jota jokainen kirjallisesta kulttuurista osalliseksi pyrkivä norjalainen sai luvan opetella. Sivistyneistö myös pyrki puhumaan norjan sijasta tanskaa, mutta käytännössä 1600-1700-luvulla kehittynyt ns. sivistynyt puhekieli (den dannede dagligtale) oli norjalaisittain äännettyä tanskaa. Se erosi tanskasta esimerkiksi sikäli, että vokaalienväliset konsonantit vaikkapa sellaisissa sanoissa kuin købe (sama sana kuin ruotsin köpa) eivät norjalaisten suussa yleensä pehmentyneet, vaan jäivät äännettäessä koviksi (sana siis äännettiin useimmiten ikään kuin se olisi kirjoitettu køpe). Toisaalta norjalaisia diftongeja ei sivistyneessä puhekielessä suvaittu ollenkaan, vaan niitä pidettiin rahvaanomaisuuden huippuna.

[muokkaa] Kaksi kielimuotoa: kirjanorja ja uusnorja

[muokkaa] Mistä Norjalle oma kieli?

1800-luvun alussa Norja vaihtoi omistajaa: Wienin kongressi, joka Napoleonin sotien jälkeen järjesteli Euroopan karttaa uuteen uskoon, antoi Ruotsille korvaukseksi Norjan, kun Suomi oli siirtynyt vuonna 1809 Ruotsin hallinnasta Venäjälle. Nyt kun poliittista yhteyttä Tanskaan ei enää ollut, ei ollut enää syytä ylläpitää kielellistäkään yhteyttä, ja 1830-luvulta alkaen Norjassa virisi vilkas keskustelu mahdollisista kielellisistä uudelleenjärjestelyistä. Kysymys kuului, pitäisikö tanskalaisesta kirjakielestä kehittää norjalaisempi (bokmål) vai norjalaisten kansanmurteiden pohjalta luoda kokonaan uusi kirjakieli (nynorsk). Ensimmäistä vaihtoehtoa asettui puoltamaan kirjanorjan isä Knud Knudsen. Jälkimmäisen valitsi uusnorjan luoja Ivar Aasen.

[muokkaa] Knudsen ja kirjanorja

Knud Knudsen (1812-1895) ja hänen seuraajansa asettuivat kannattamaan esimerkiksi kovia vokaalienvälisiä konsonantteja sekä eräiden taivutuspäätteiden norjalaistamista (esimerkiksi sanan hest "hevonen" monikkoon heste piti norjan mukaisesti saada -r loppuun: hester). Myös æ-kirjaimen käyttöä haluttiin vähentää e:n hyväksi, koska tanskalaisten käsitys siitä, missä sanoissa æ:tä kuului käyttää, ei ollut enää missään yhteydessä edes heidän oman kielensä ääntämiseen, saati sitten norjan. Knudsen kutsui kieltä nimellä riksmål eli koko valtakunnan kieli, mutta vuonna 1929 Norjan parlamentti, suurkäräjät, muutti sen nimen muotoon bokmål, kirjakieli. Tuossa vaiheessa se oli jo kokenut useita uudistuksia ja oli selvästi norjalaisempi kuin jo edesmenneen Knudsenin alkuperäinen, vaatimaton ehdotelma.

[muokkaa] Ivar Aasen ja uusnorja

Ivar Aasen (1813-1896) lähti siitä, että erillisen norjan kirjakielen pohjana tulisi olla Folkets virkelige Talesprog, kansan tosiasiallinen puhekieli. 1840-luvulla hän matkusti pitkin Norjan maaseutua ja vertaili murteita, niiden sanastoa ja kielioppia, ja julkaisi työnsä tuloksista aluksi kieliopin ja sanakirjan, sitten hän ryhtyi kehittämään tälle kielelle kirjakielistä normia. Kielen nimeksi tuli aluksi landsmål, maakieli - vasta 1929 suurkäräjät nimesivät sen uudelleen nynorskiksi, uusnorjaksi (joskus harhaanjohtavasti suomennettu nykynorjaksi). Maaseudulla se suurimman suosionsa saavuttikin, ja opetuskieliksi se pääsi ensin kansanopistoihin. Se sai virallisen aseman yhdessä tanskan kanssa jo 1885. Kirjallisuudessa sitä alettiin käyttää jo 1850-luvulta alkaen: esimerkiksi Edvard Griegin kuuluisa laulu Våren - Enno ein gong fekk eg vetren å sjå for våren å røma ("Taas kerran sain nähdä talven pakenevan kevään tieltä") on sävelletty Aasmund Olavsson Vinjen (1818-1870) uusnorjankieliseen runoklassikkoon.

Aasenin luoman kielimuodon ongelmallinen piirre on, että Aasen katsoi olemassa olevan hyviä ja turmeltuneita murteita. Turmeltuneina hän piti ennen muuta itänorjalaisia murteita, joissa esiintyi hänen mielestään liikaa tanskan vaikutusta. Hän ei myöskään suvainnut ns. anbeheitelse-sanoja eli sanoja, joissa oli alasaksalaisperäisiä etuliitteitä (kuten an- ja be-) tai johtopäätteitä (kuten -else tai -heit), vaan haki islannista malleja esimerkiksi substantiivien muodostamiselle adjektiiveista. Tästä syystä esimerkiksi "persoonallisuus", joka on bokmåliksi tanskan ja ruotsin mallin mukaan personlighet, onkin nynorskiksi suosituksen mukaan personlegdom, vaikka käytännössä myös muotoa personlegheit esiintyy. Vastaavasti esimerkiksi liian tanskalaisena pidetylle sanalle moglegheit "mahdollisuus" on koetettu tarjoilla islannin mukaista sanaa mogleik (isl. möguleiki), mutta tämä ei ole oikein ottanut tulta.

[muokkaa] Kielimuotojen lähentyminen

1900-luvun aikana kirjanorjan ja uusnorjan eroavaisuudet ovat asteittain tasoittuneet. Vuonna 1917 tehtiin suuri oikeinkirjoitusuudistus, jossa kielimuotojen sisäinen valinnaisuus oikeinkirjoituksessa lisääntyi. 1950-luvulla perustettiin kielimuotojen lähentymistä ajavia järjestöjä. 1960-luvulla tehtiin ensimmäinen virallinen ehdotus kielimuotojen yhdistämiseksi, mutta se jäi vaille suurempaa huomiota. 1970-luvulta lähtien kielimuotojen yhdistymistä on jälleen jarrutettu ja vuonna 2002 suurkäräjät lakkautti kielimuotojen virallisen lähentymispolitiikan.

[muokkaa] Kielimuotojen käyttö nykyään

Norjan kunnissa ja kouluissa on usein virallisena kielimuotona jompikumpi kahdesta kirjakielestä, kirjanorja tai uusnorja. Jompaakumpaa kielimuotoa opiskellaan peruskoulussa varsinaisena äidinkielenä (hovedmål) ja toista kieltä ylemmillä luokilla äidinkielen sivumuotona (sidemål).

Norjan 431 kunnasta 160:ssä on virallisena kielenä kirjanorja, 114:ssä uusnorja ja 157 kuntaa ovat kielellisesti neutraaleja. Useimmat uusnorjankieliset kunnat ovat Vestlandetin alueella.

Noin 86,1 % Norjan peruskoulun oppilaista opiskeli pääasiallisena äidinkielenään kirjanorjaa, 13,9 % uusnorjaa.^[1] 11,1 % Norjan asevelvollisista ilmoitti kielimuodokseen uusnorjan vuonna 2005, mikä merkitsi 1,7 % nousua edellisvuodesta.^[2]

Noin 89 % norjalaisista tekee veroilmoituksen kirjanorjaksi.^[2] Vuonna 2003 julkaistuista norjankielisistä kirjoista 9 % oli kirjoitettu uusnorjaksi. 89 % prosenttia norjankielisistä sanomalehdistä toimitetaan kirjanorjaksi, 6 % uusnorjaksi ja 5 % molemmilla kielimuodoilla.^[2]

[muokkaa] Norjan kielen kielioppia

[muokkaa] Norjalaiset aakkoset

Norjassa on käytössä latinalaiset aakkoset, joiden loppuun on lisätty kirjaimet æ, ø ja å (huomaa suomalaisista aakkosista poikkeava järjestys). Sama aakkosmuoto on käytössä norjan lisäksi tanskan kielessä.

A

B

C

D

E

F

G

H

I

J

K

L

M

N

O

P

Q

R

S

T

U

V

W

X

Y

Z

Æ

Ø

Å

a

b

c

d

e

f

g

h

i

j

k

l

m

n

o

p

q

r

s

t

u

v

w

x

y

z

æ

ø

å

Kirjaimet c, q, w, x ja z ovat norjassa vierasperäisiä ja käytössä vain lainasanoissa sekä joissakin sukunimissä.

Joidenkin vokaalien päällä voidaan käyttää niin kutsuttuja diakriittisiä merkkejä. Ne eivät ole pakollisia, mutta joissain tapauksissa ne voivat selventää sanan merkitystä ja/tai ääntämystä; esimerkikisi for [for] on prepositio, fór [fu:r] imperfektimuoto verbistä fare.

[muokkaa] Vokaalit

Useimmissa norjan murteissa esiintyy 18 monoftongia ja kuusi diftongia.

Norjan kielen vokaalit

	etinen				keskinen		takainen
	pyöristämätön		pyöristetty
	pitkä	lyhyt	pitkä	lyhyt	pitkä	lyhyt	pitkä	lyhyt
suljettu	iː	i	yː	y	ʉː	ʉ	uː	u
puoliavoin	eː	e	øː	ø			ɔː	ɔ
avoin	æː	æ					ɑː	ɑ

Diftongit kirjoitetaan seuraavasti (hakasuluissa suurpiirteinen ääntämisohje):

• ei [äi]
• øy [öi]
• au [äy]
• ai [ai]
• oi [oi]
• ui [yi]

Diftongeista kolme ensimmäistä ovat selvästi tavallisimmat ja pohjautuvat muinaisnorjaan.

[muokkaa] Konsonantit

Norjan kielessä on kaksi suomessa esiintymätöntä konsonanttiäännettä:

• Suhu-s (äännetään kuten englannin sanassa ship) kirjoitetaan

skj, esim. skjorte 'paita', tai

sk, vain i:n ja joskus e:n edellä, esim. ski hiihtää, tai

sj, esim. sjø, 'meri';

• Palataalinen frikatiivi (äännetään kuten saksan sanassa ich) kirjoitetaan

kj, esim. kjærlighet 'rakkaus', tai

k, vain i:n ja joskus e:n edellä, esim. kirke 'kirkko',

kkj kun äänne on pitkä (esiintyy vain uusnorjassa), esim. ikkje 'ei'.

Joissakin murteissa nämä konsonanttiyhdistelmät äännetään enemmän kirjoitusasun mukaisesti, ja toisaalta murteesta riippuen jotkin konsonantit (varsinkin l ja n) saattavat ääntyä enemmän tai vähemmän palatalisoituneina.

Suomen kielestä poiketen norjan konsonanttien pituudella ei ole morfologista merkitystä.

[muokkaa] Intonaatio

Useimmissa norjan murteissa pääpaino voi toteutua kahdella eri intonaatiolla eli 'nuotilla'. Näitä intonaatioita kutsutaan tonelageiksi. Tonelag 2 pohjautuu historiallisesti muinaisnorjan kaksitavuisiin sanoihin, ja sitä käytetään useimmissa monikkomuodoissa, esim. hester, 'hevoset'. Mikäli kuitenkin monikkomuodossa on vokaalinmuunnos (omlyd), käytetään tonelagia 1, johtuen alunperin konsonantittomasta monikkopäätteestä, esim. føtter 'jalat'.

Tonelag on luonteeltaan fonologinen (ns. suprasegementaalinen foneemi), koska se saattaa vaikuttaa sanan merkitykseen. Esimerkiksi sanat være 'olla' ja været 'sää' äännetään muuten samalla tavalla, mutta edellisessä käytetään tonelagia 2, jälkimmäisessä tonelagia 1. Joissakin murteissa tämä ero ei kuitenkaan ole kuultavissa.

[muokkaa] Morfologia

[muokkaa] Substantiivit

Norjan kielen substantiivit taipuvat kahdessa luvussa, yksikössä ja monikossa. Ne voivat olla epämääräisessä tai määrätyssä muodossa. Ne jakautuvat kolmeen kieliopilliseen sukuun; maskuliiniin (hankjønn), feminiiniin (hunkjønn) ja neutriin (intetkjønn). Säännöllinen taivutus on erilainen eri sukuisilla sanoilla.

Kirjanorjassa feminiiniset sanat voidaan taivuttaa myös maskuliinin tapaan, uusnorjassa ei koskaan. Tämä on yksi selkeimmistä vedenjakajista näiden kahden kielimuodon välillä.

Substantiivien säännöllinen taivutus, kirjanorja (bokmål)

	Yksikkö		Monikko
	Epämääräinen	Määrätty	Epämääräinen	Määrätty
m.	en gutt	gutten	gutter	guttene
f.	ei/en dør	døra/døren	dører	dørene
n.	et hus	huset	hus	husene/husa

Substantiivien säännöllinen taivutus, uusnorja (nynorsk)

	Yksikkö		Monikko
	Epämääräinen	Määrätty	Epämääräinen	Määrätty
m.	ein gut	guten	gutar	gutane
f.	ei sol	sola/soli	soler	solene
	ei kyrkje/kyrkja	kyrkja	kyrkjer/kyrkjor	kyrkjene/kyrkjone
n.	eit hus	huset	hus	husa/husi
	eit hjarta/hjarte	hjarta/hjartet	hjarto/hjarte	hjarto/hjarta

Monet sanat ovat norjassa ja ruotsissa eri sukuisia, esim ruotsin ett krig on norjaksi en krig, ja ruotsin en människa on norjaksi et menneske.

[muokkaa] Adjektiivit

Adjektiivit taipuvat kolmessa vertailumuodossa, ja niistä on erikseen heikot ja vahvat muodot. Heikossa muodossa ne taipuvat lisäksi suvussa sen substantiivin mukaan jonka määreinä niitä käytetään. Adjektiiveissa ei erotella maskuliinia ja feminiiniä toisistaan, paitsi muutamissa poikkeuksellisissa sanoissa, kuten 'pieni', m liten - f lita - n lite.

Heikot adjektiivimuodot
(grønn 'vihreä' kirjanorjaksi)

Positiivi	Komparatiivi	Superlatiivi
grønne	grønnere	grønneste

Vahvat adjektiivimuodot
(grønn 'vihreä' kirjanorjaksi)

Positiivi				Komparatiivi	Superlatiivi
Maskuliini	Feminiini	Neutri	Monikko
grønn	grønn	grønt	grønne	grønnere	grønnest

[muokkaa] Verbit

Norjan verbit taipuvat neljässä finiittimuodossa ja kolmessa infiniitti- eli nominaalimuodossa. Näistä preesens ja infinitiivi taipuvat edelleen pääluokissa ja partisiipin perfekti luvussa.

Verbit jakautuvat useiden germaanisten kielten tapaan heikkoihin ja vahvoihin, joista jälkimmäisen tunnistaa päätteettömästä imperfektimuodosta (esim. le 'nauraa' > lo 'nauroi'). Vahvoissa verbeissä tapahtuu useimmiten vokaalimuutoksia sanan vartalossa. Useimmat heikot verbit sen sijaan taipuvat säännönmukaisesti, alla olevan esimerkin mukaan.

Verbimuodot
leve 'elää' (kirjanorja)

Finiitti					Infiniitti
Indikatiivi			Konjunktiivi	Imperatiivi	Verbaalisubstantiivi		Partisiippi
Preesens		Imperfekti (norj. Preteritum)			Infinitiivi		Preesens	Perfekti
Aktiivi	Passiivi				Aktiivi	Passiivi		Yksikkö	Monikko
lever	leves	levde/levet	leve	lev	leve	leves	levende	levd	levde

[muokkaa] Muut sanaluokat

Muita norjan kielen sanaluokkia kutsutaan suljetuiksi sanaluokiksi. Näihin kuuluvat adverbit, determinatiivit, interjektiot, konjunktiot, subjunktiot, pronominit sekä prepositiot.

Determinatiivit luokiteltiin aiemmin pronomineiksi, mutta norjan kielen nykyisen nimityskäytännön mukaan substantiiviin viittaavia ja näiden mukaan taipuvia apusanoja (esim. possessiivipronominit) kutsutaan determinatiiveiksi, kun taas pronomineiksi kutsutaan vain substantiivin korvaavia sanoja (esim. persoonapronominit). Useimmat norjan kielen determinatiivit taipuvat suvussa ja luvussa (esim. 'minun', m. min f. mi n. mitt mon. mine. Persoonapronominit taipuvat kahdessa sijamuodossa, nominatiivissa (esim. jeg [jäi] 'minä' kirjanorjaksi) ja akkusatiivissa (esim. meg [mäi] 'minut','minua').

[muokkaa] Kielenhuolto

[muokkaa] Vierassanojen norjalaistaminen

Norjan kielessä on runsaasti vierassanoja esimerkiksi englannista ja ranskasta, mutta pyrkimys löytää omankielisiä muotoja vierassanoille on Norjassa vahvempi kuin Ruotsissa, ja viime aikoina osin jopa vahvempi kuin Suomessa.

Yksi tapa norjalaistaa vierassanoja on muuttaa kirjoitusasua norjalaisemmaksi (norvagisering). Tämä periaate on ollut käytössä vuodesta 1862. Esimerkiksi ranskan sana chauffeur 'kuljettaja' on kirjoitetaan norjassa sjåfør.

Toinen tapa on keksiä kokonaan omankielisiä uudissanoja (fornorsking). Esimerkiksi 'world wide web' on norjannettu verdsveven ja 'air bag' kollisjonspute.

Suomen kieltä muistuttava piirre norjassa on vierasperäisten konsonanttien c, x, ja q välttäminen; esimerkiksi 'keskusta' kirjoitetaan norjaksi sentrum (vrt. ruotsin centrum), ja 'faksi' kirjoitetaan faks (ruotsiksi fax).

[muokkaa] Lähteet

[muokkaa] Aiheesta muualla

• Norjan kielen alkeet (englanniksi)
• Opi norjaa! (englanniksi)