Foneemi
Wikipedia
Foneemi on puhutun kielen teoreettinen perusyksikkö, joka vastaa kielenkäytössä yhtä äännettä. Foneemit erotetaan kielessä toisistaan foneemianalyysin avulla.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Foneemi ja äänne
Foneemi on kielellisessä analyysissä eräänlainen äänteen abstraktitason kuvausmetodi. Silti käsitteitä käytetään tieteellisessäkin kielenkäytössä sujuvasti ristiin eikä ero foneemin ja konkreettisen äänteen välillä ole kovin selvä. Lähtökohtana voi pitää, että foneemi on ihmisen mielikuva tietystä äänteestä prototyyppisimmillään (tai allofoniensa joukko). Ihannetapaus jota kohti ihminen pyrkii ääntäessään. Äänne puolestaan on se konkreettinen ääni, joka syntyy ihmisen pyrkiessä ääntämään foneemia. Yhden foneemin piiriin voi kuulua useita äännevariantteja (erilaisia tapoja ääntää tietty äänne). Näitä variantteja kutsutaan allofoneiksi.
[muokkaa] Foneemi ja allofoni
Äänteiden määrä kielessä voi periaatteessa olla lähes rajaton tai ainakin niin mittaamattoman suuri, että ihmiselle tuottaisi turhaa päänvaivaa yrittää tunnistaa kaikki äänteet toisistaan, siksi osa äänteiden eroista ei ole lainkaan merkityksellisiä ja näin useampikin äänne voi vastata samaa foneemia. Tällöin on kyse allofoneista. Foneemien määrä puolestaan kielessä on rajatumpi. Foneemien määrä vaihtelee kielestä toiseen: Pirahã-kielessä on vain 10, kun taas !Xóõsta löytyy jopa 141. Suomeen kielestä lasketaan yleensä 21 foneemia, joista 13 on konsonantteja ja 8 on vokaaleja. Tarkka luku riippuu kuitenkin huomattavasti murteesta ja käytetystä menetelmästä erottaa foneemit allofoneista.
Kielitieteessä foneemi merkitään yleensä vinoviivoilla / /, kun taas allofonit merkitään hakasuluilla [ ] ja oikeinkirjoitus kulmasulkeilla < >. Esimerkiksi suomen kielessä foneemi /v/ voi reaalistua allofoneina [v] tai [ʋ] (vapaassa vaihtelussa; edellinen on frikatiivi, kun taas jälkimmäinen – yleisempi suomessa – on puolivokaali). Vapaalla vaihtelulla tarkoitetaan tässä sitä, ettei sanan merkitys muutu vaikka äänne äännettäisiinkin hieman eritavoin. Vaikka suomessa [w] yleisesti oletetaan /v/:n allofoniksi, joskus oikeinkirjoitus voi vaatia erottamaan äänteet eri foneemeiksi, esim. sanoissa <Virtanen> ja <Wirtanen>. Sukunimen erilaiset kirjoitusasut eivät kuitenkaan osoita, että <Virtanen> ja <Wirtanen> olisi joskus äännetty eri tavoin eli ääntämisen ja täten foneemien kannalta kirjoitus asu ei ole merkityksellinen.
Suomen kieltä hallitsee ns. foneemiperiaate eli kielemme pyrkii yhtenäistämään kirjoitus- ja ääntöasunsa. Tällöin kutakin foneemia vastaa täsmälleen yksi grafeemi, kirjain. Poikkeuksia tästä ovat kuitenkin äng-äänteen merkintä esim. sanoissa kenkä - kengän sekä loppukahdennuksen ja loppuhenkosen merkitsemättä jättäminen, esim. tulepa; anna olla. Esimerkiksi sanskritissa loppukahdennus sen sijaan merkitään. Esperanto toimii puolestaan esimerkkinä täysin foneemiperiaatteen mukaisesta kielestä.
[muokkaa] Foneemianalyysi
Foneemianalyysin tavoite on selvittää millaisista äänteistä tietyn kielen äännejärjestelmä koostuu. Analyysin perusajatus on, että mikäli joidenkin kahden foneemin oppositio luo kielessä merkityseron, niiden on oltava eri foneemeja. (esim. talo - palo) jossa /t/:n ja /p/:n vastakohta on avainasemassa.
