Suomen kieli

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Suomen kieli
Oma nimi suomi
Tiedot
Alue Suomen lippu Suomi
Ruotsin lippu Ruotsi
Norjan lippu Norja
Venäjän lippu Venäjä (Karjalan tasavallan lippu Karjalan tasavalta)
Virallinen kieli Suomen lippu Suomi
Euroopan unionin lippu Euroopan unioni
Puhujia noin 5 miljoonaa[1]
Sija 124[2]
Kirjaimisto latinalainen
Kielenhuolto Kotimaisten kielten keskus
Kielitieteellinen luokitus
Kielikunta uralilaiset kielet
Kieliryhmä suomalais-ugrilaiset kielet
suomalais-permiläiset kielet
suomalais-volgalaiset kielet
suomalais-saamelaiset kielet
itämerensuomalaiset kielet
Kielikoodit
ISO 639-1 fi
ISO 639-2 fin
ISO 639-3 fin

Suomen kieli (suomi) on uralilaisen kielikunnan itämerensuomalaisiin kieliin kuuluva kieli. Suomea puhuu noin viisi miljoonaa ihmistä.[1] Heistä suurin osa asuu Suomessa, mutta vanhoja suomenkielisiä väestöryhmiä on Pohjois-Ruotsissa (meänkielen puhujat eli tornionlaaksolaiset), Norjassa (kveenit) sekä Venäjällä Karjalan tasavallassa ja aiemmin Inkerissä, missä suomen kieli on 1900-luvun mittaan suurimmaksi osaksi hävinnyt.

Siirtolaisuuden myötä uudempia suomalaisryhmiä on syntynyt Eurooppaan sekä etenkin 1800-luvulla Pohjois-Amerikkaan amerikansuomalaiset ja kanadansuomalaiset, missä suurin osa siirtolaisia on kuitenkin jo kielellisesti sulautunut valtaväestöön. Suurin nykyinen suomen kieltä ulkomailla puhuvien ryhmä on syntynyt sodanjälkeisen muuttoliikkeen tuloksena ruotsinsuomalaisina.

Suomen kieli on toinen Suomen kahdesta virallisesta kielestä. Ruotsissa suomi on virallinen vähemmistökieli. Aiemmin suomi on ollut Neuvosto-Karjalan toinen virallinen kieli.

Suomen kieli on voimakkaasti taipuva, agglutinoiva kieli. Sanajärjestys on toissijainen, lauseenjäsenten perusjärjestys on subjektipredikaattiobjekti, ja määrite käy useimmiten pääsanansa edellä.

Foneettisesti suomen kieli on melko yksinkertainen, sillä siihen kuuluu 8 vokaalin lisäksi vain 13 konsonanttia (mikäli eräitä lainasanoissa esiintyviä äänteitä ei lueta mukaan). Konsonanttien ja vokaalien samanmääräisyyden, jäntevää puhe-elinten käyttöä edellyttävien äänteiden välttämisen, sananalkuisten ja -loppuisten konsonanttiyhtymien puuttumisen sekä vokaalisoinnun vuoksi suomen kieli on foneettisesti (äännefysiologisesti) helppo kieli.[3]

Suomen kielen historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itämerensuomalaisten kielten, joihin suomikin kuuluu, yhteistä oletettua kantamuotoa, kantasuomea, puhuttiin Suomenlahden molemmin puolin jo ennen ajanlaskumme alkua.[4] Kantasuomi ja saamelaiskielet puolestaan voidaan palauttaa yhteiseen kantamuotoon, jota nimitetään varhaiskantasuomeksi tai suomalais-saamelaiseksi kantakieleksi. Itämerensuomalaiset kielet (myöhäiskantasuomi) ja saamelaiset kielet alkoivat erota toisistaan noin 1000[5]-1500 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Vanhin olemassa oleva itämerensuomalaisella kielellä kirjoitettu teksti ajoittuu 1200-luvulle ja se löydettiin Novgorodista 1957.[6][7][8] Suomen kieli eriytyi myöhäiskantasuomesta omaksi kielekseen päämurteineen ensimmäisen vuosituhannen aikana.[4][5] Suomen kirjakieli perustui 1500-luvulta 1800-luvun alkuun saakka lähinnä Turun ympäristön lounaismurteisiin. Kansa puhui omia murteitaan, joiden väliset erot olivat nykyistä suurempia.

Mikael Agricola

Ennen 1500-lukua, niin sanotun varhaissuomen kaudella, suomea ei juuri käytetty kirjoitettuna kielenä.lähde? Tältä ajalta on säilynyt vain muutamia kirjoitettuja nimiä, sanoja ja lauseenkatkelmia. Suomen kirjakieli syntyi uskonpuhdistuksen myötä 1500-luvulla. Piispa Mikael Agricola julkaisi ensimmäiset painetut suomenkieliset kirjat (kuten Abckiria 1543 ja Se Wsi Testamenti 1548). Agricolan oikeinkirjoitus perustui latinan, saksan ja ruotsin esikuviin, ja esimerkiksi äänteiden pituuden merkitseminen tai ä:n ja e:n erotteleminen oli epäjohdonmukaista. Tästä lähtien, niin sanotun vanhan suomen kaudella, jota kesti 1500-luvulta 1800-luvun alkupuolelle, suomen kirjoitustapa kehittyi ja johdonmukaistui, mutta käyttö ei juuri laajentunut alkeisopetuksen ja kirkon ulkopuolelle. Suomeksi kirjoitettiin lähinnä uskonnollista kirjallisuutta sekä tärkeimpiä hallintotekstejä (esimerkiksi kansalle tiedoksi annettavat asetukset); kansa osasi periaatteessa lukea, mutta harvemmin kirjoittaa.lähde?

1800-luvun alkupuolella poliittiset muutokset (autonomian aika) ja kansallisromantiikan aatteet tekivät suomen kielen kehittämisen ajankohtaiseksi. Niin sanotun murteiden taistelun myötä lounaissuomalaisten ainesten tilalle otettiin myös itäsuomalaisuuksia, ja kirjakielestä kehittyi kompromissiratkaisu, joka ei sellaisenaan edusta mitään yksittäistä murretta. Sanastoa kehitettiin voimakkaasti johtamalla uudissanoja tai ottamalla murresanoja hieman uudenlaiseen käyttöön (esimerkiksi juna alkuaan 'jono'). Vuoden 1863 kieliasetuksella määrättiin, että suomen kieli saisi ruotsin rinnalla virallisen kielen aseman 20 vuoden kuluessa. Tämä pakotti myös kehittämään suomenkielistä kansanopetusta. 1800-luvun mittaan vakiintuivat suomenkielinen lehdistö ja maallinen kaunokirjallisuus.

Niin sanotun nykysuomen kauden lasketaan alkaneen vuoden 1870 tienoilla. Suomen yleiskieli ei ole kokenut muita yhtä jyrkkiä muutoksia kuin 1800-luvun vakiintumiskaudella, vaikka sanasto uudistuukin jatkuvasti. Viime vuosikymmenten merkittävin muutos ei koske yleiskieltä itseään vaan sen käyttöä: yhä virallisemmissa yhteyksissä saatetaan käyttää puhekieltä tai siihen kuuluvia muotoja. Tällaisia puhekielisyyksiä, joilla usein on vanha murretausta, mutta joita normitetussa yleiskielessä ei ole hyväksytty, ovat esimerkiksi pronominien pikapuhemuodot (, ) ja passiivin kaltainen rakenne monikon 1. persoonassa (me mennään). Runokielessä monet tällaiset lyhentyneet muodot ovat kuitenkin olleet jo vanhastaan yleisiä ja hyväksyttyjä (ei kuitenkaan mainittu passiivin käyttötapa).

Sanaston kehityksestä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kieleen syntyy jatkuvasti uusia johdoksia ja yhdyssanoja. Kantasuomalaisen vaiheen jälkeen, suomen kielen erilliskehityksen aikana, suomen kielen sanasto on uusiutunut osaksi omalta pohjalta ja osaksi vieraiden kielten vaikutuksesta. Vanhahkot lainasanat ovat äänteellisesti täysin mukautuneet suomen kieleen. Esimerkiksi sananalkuiset konsonanttiyhtymät ovat yksinkertaistuneet (lukkari < ruots. klockare) ja vieraat konsonantit korvautuneet (sohva < ruots. soffa).

Voimakkaimmin suomen kieleen on vaikuttanut suomalaisten vuosisatainen sivistys- ja hallintokieli ruotsi, josta on lainattu tuhansittain sanoja. Myös yleiseurooppalaiset kulttuurisanat, aasista öylättiin, on usein saatu ruotsin kielen välityksellä. Venäjän kielestä on lainasanoja saatu etenkin itäisimpiin murteisiin, ja jotkin näistä ovat – osaksi kansanrunojen ja Kalevalan tuella, ja myös siksi, että useimmat suomalaiset eivät niitä vierasperäisiksi tunnistaneet – päässeet 1800-luvulla yleiskieleen (esimerkiksi leima, rotu, viesti).

Laina- ja uudissanat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kirjakieltä luotaessa suosittiin muista kielistä otettujen lainasanojen (niin sanottujen sivistyssanojen) sijasta suomenkielisistä sanavartaloista johdettuja uudissanoja: kirja > kirjasto (eikä biblioteekki), puhe > puhelin (eikä telefooni), oppi > yliopisto (eikä universiteetti), muovata > muovi (eikä plastiikki). Yksi ahkerimmista uudissanojen kehittäjistä oli Jyväskylän piirilääkäri Wolmar Schildt, jota kutsutaan myös "tieteen ja taiteen isäksi", koska yli sadan edelleen käytössä olevan hänen keksintönsä joukossa ovat myös "tiede" ja "taide".

Monet uudissanat eivät kuitenkaan menestyneet: sätiö (radio), kärkky (bakteeri), äänikkö (magnetofoni), paukkumaissi (popcorn) ja joukkoistuin (sohva) ovat vaipuneet unholaan. Jotkin hilpeimmistä ehdotuksista, kuten kimppameniö (bussi), haarasoipio (sello) ja jättisahio (kontrabasso), eivät kuitenkaan ole Kielitoimiston vaan pilapiirtäjä Kari Suomalaisen käsialaa.

Uusien sanojen keksiminen on ollut hiipumaan päin ja kansainvälistymisen myötä myös suomen kieleen syntyy nykyisin yhä enemmän lainasanoja. Suomi lainaa sanoja yleensä joko muuntamalla ne kieliasuun sopiviksi (tape > teippi) tai käännöslainoina (motherboard > emolevy). Osa käytetyistä sanoista on yleiskäyttöön otettuja tuotemerkkejä, kuten heteka (Helsingin Teräskaluste) tai mono. Eräs tunnetuimmista nykyisistä keksityistä sanoista on matkapuhelinta tarkoittava nimi kännykkä (engl. mobile phone). Koska kännykkä ei ole johdettu verbistä puhua, sanalla on potentiaalia muuttaa merkitystään laitteen muuttuessa viestintävälineenä tietokoneen suuntaan.[9]

Suomen kieltä hoitava, julkisin varoin ylläpidetty Kielitoimisto ei puutu aktiivisesti kielen kehitykseen eikä sillä ole valtaa kuin suositusten antajana.

Suomen kielen sanakirjat ja kielioppiteokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisen Sana-Lugun Coetus

Vanhimmaksi suomen kielen kieliopiksi arvioidaan Rudimenta linguae finnicae breviter delineata. Teoksen kirjoittajaa tai julkaisuvuotta ei tiedetä, mutta sen uskotaan olevan 1500-luvun lopulta tai 1600-luvun alusta.[10] Aeschillus Petraeus julkaisi kieliopin Linguae Finnicae brevis institutio vuonna 1649. Ensimmäinen laajahko suomen kielen sanakirja on Daniel Jusleniuksen Suomalaisen Sana-Lugun Coetus vuodelta 1745. Se sisältää 16 000 hakusanaa sekä lopussa ruotsinkielisten sanojen luettelon. Vuonna 1917 siitä julkaistiin täydennetty painos. Aarni Penttilän Suomen kielioppi (1957) oli ensimmäinen nykyaikainen yleisesitys suomen kielestä. Vuonna 2004 julkaistu Iso suomen kielioppi on ensimmäinen yksinomaan deskriptiivinen (kuvaileva) kielioppi. Suosittuja kielenkäytön oppaita ovat muun muassa Osmo Ikolan Nykysuomen käsikirja sekä Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas (2007).

Ensimmäinen täysin yksikielinen suomen kielen sanakirja on Nykysuomen sanakirja. Sen ensimmäinen osa ilmestyi 1951, vaikka toimitustyö alkoi jo 1920-luvun lopussa. Sen jälkeen osia ilmestyi tasaiseen tahtiin vuoteen 1961 asti, jolloin julkaistiin kuudes ja viimeinen osa. Professorit Martti Airila ja Matti Sadeniemi olivat kirjan päätoimittajia. Nykysuomen sanakirja on sekä kieltä kuvaava että suosituksia sanojen käytöstä antava teos. Nykysuomen sanakirja sisältää yli 200 000 hakusanaa. Vuonna 2002 WSOY julkaisi sanakirjan 15. painoksen, joka on kaikkien uusintapainosten lailla identtinen ensipainoksen kanssa.

Vuosina 1990–95 valmistui Suomen kielen perussanakirja Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisemana ja Editan kustantamana. Perussanakirja on kolmiosainen, ja se sisältää lähes 100 000 hakusanaa. Se kuvaa nykyisen yleiskielen sanastoa ja antaa ohjeita sanojen käytöstä. Perussanakirjan CD-ROM-versio ilmestyi vuonna 1997. Kielitoimiston sanakirja on vuonna 2005 julkistettu Perussanakirjaan pohjautuva sähköinen sanakirja, joka julkaistiin painettuna laitoksena 2006.

Muoto-oppia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kielen sanaluokat ovat substantiivit, adjektiivit, pronominit, numeraalit, verbit ja partikkelit. Näistä neljää ensimmäistä kutsutaan nomineiksi, ja ne taipuvat samoissa sijamuodoissa.

Nominit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sijamuodot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nominit taipuvat sijoissa eli sijamuodoissa yleensä sekä yksikössä että monikossa. Sijamuotoja katsotaan olevan 14 tai 15 riippuen siitä, lasketaanko akkusatiivi eri sijaksi; toisinaan sitä pidetään vain nominatiivin ja genetiivin eräänä käyttötapana. Niiden latinalaisperäiset nimet ja harvoin käytetyt suomenkieliset rinnakkaisnimet ovat:

Sijamuodot
Nimi Päätteet Yksikkö Monikko Rinnakkaisnimi
nominatiivi -t (monikon tunnus) talo talot nimentö
genetiivi -n, -en, -in, -den, -ten, ten talon talojen omanto
akkusatiivi yksikkö -n, monikko -t talo tai talon talot kohdanto
partitiivi -a, -ä, -ta, -tä taloa taloja osanto
essiivi -na, -nä talona taloina olento
translatiivi -ksi, (-kse) taloksi taloiksi tulento
Sisäpaikallissijat
inessiivi -ssa, -ssä talossa taloissa sisäolento
elatiivi -sta, -stä talosta taloista sisäeronto
illatiivi loppuvokaalin pidentymä + n, h + sanavartalon loppuvokaali + n, -seen, -siin taloon taloihin sisätulento
Ulkopaikallissijat
adessiivi -lla, -llä talolla taloilla ulko-olento
ablatiivi -lta, -ltä talolta taloilta ulkoeronto
allatiivi -lle talolle taloille ulkotulento
Vähäisessä käytössä olevat
abessiivi -tta talotta taloitta vajanto
komitatiivi -ine- taloineen taloineen seuranto
instruktiivi -n taloin taloin keinonto

Komitatiivin yksiköllä ja monikolla ei ole eroa, koska i kuuluu sijapäätteeseen. Samasta syystä katoaa vartalon loppuvokaali. Substantiivin komitatiiviin liittyy aina myös persoonapääte: lähden kävelylle vanho-ine koir-ine-ni.

Abessiivi, instruktiivi ja komitatiivi ovat harvinaisia ja esiintyvät lähinnä adverbeiksi kiteytyneissä ilmauksissa (jalan). Raja sijapäätteen ja adverbinjohtimen välillä ei ole siis ehdoton. Vielä epämääräisempi asemaltaan on -tse-päätteinen prolatiivi (maitse, meritse, sähköpostitse), joka joskus lasketaan marginaaliseksi sijamuodoksi. Uudempi kielioppi ei aina mainitse myöskään akkusatiivia omana sijanaan, koska se on muutamia persoonapronominien taivutusmuotoja lukuun ottamatta (minut, hänet) yksikössä täysin genetiivin ja monikossa nominatiivin kaltainen. Eräissä murteellisissa ilmauksissa t-päätteistä akkusatiivia tapaa esimerkiksi nimien ilmauksessa (Otetaan Matit ja Maijat mukaan ja lähetään kylälle)

Vielä harvinaisempi sijamuoto, jota ei lueta Suomen yleiskieleen kuuluvaksi, on eksessiivi (-nta/-ntä) eli eronto. Se esiintyy harvinaisena kaakkoismurteissa ja savolaismurteiden eteläosissa. Eksessiivi merkitsee jonain olemisen loppumista, kuten translatiivi joksikin alkamista ja essiivi jonain olemista, esimerkiksi ministeriksi – ministerinä – ministerintä.

Possessiivinen taivutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Substantiivit taipuvat myös persoonamuodoissa, toisin sanoen niihin voidaan liittää possessiivisuffiksi eli omistusliite osoittamaan omistusta. Possessiivisuffiksi liitetään mahdollisen sijapäätteen jälkeen.

  • -ni (yks. 1. pers.)
  • -si (yks. 2. pers.)
  • -nsa tai -nsä tai vokaalin pidentymä + -n (yks. 3. pers.)
  • -mme (mon. 1. pers.)
  • -nne (mon. 2. pers.)
  • -nsa tai -nsä tai vokaalin pidentymä + -n (mon. 3. pers.)

Possessiivisuffiksin käyttö on suomen yleiskielessä pakollista, jos substantiivin määritteenä on tai voisi olla genetiivimuotoinen aito persoonapronomini (minun autoni ~ autoni). Kolmannessa persoonassa joko persoonapronominin ja possessiivisuffiksin tai pelkän possessiivisuffiksin valinnalla ilmaistaan, onko kyse ns. refleksiivisestä omistuksesta (jossa omistaja on identtinen lauseen subjektin kanssa): Pekka näki autonsa (= oman autonsa) / Pekka näki hänen autonsa (= jonkun toisen auton).

Murteissa ja puhekielessä omistusliite jätetään usein pois ja sen asemesta käytetään ainoastaan persoonapronominin genetiiviä. Refleksiivisen omistuksen yhteydessä possessiivisuffiksia käytetään silti yleensä myös puhekielessä (mä löysin kirjani, vrt. mä löysin mun kirjan), usein myös tyyli- ja tehokeinona. Vaihtelevasta käytöstään huolimatta kaikki possessiivisuffiksit ovat kuitenkin täysin ymmärrettävää ja normaalia kielenkäyttöä myös puhekielessä.

Possessiivisuffikseja käytetään myös refleksiivi- ja resiprookkipronomineissa (itselleni, toisilleen) sekä infiniittisten verbinmuotojen yhteydessä, siis persoonan ilmaisemiseen muun muassa lauseenvastikkeissa (kerroin tulevani huomenna; emme elä syödäksemme).

Suomen kielessä tapahtunut kehitys osoittaa possessiivisuffiksien käytön olevan myös tulevaisuudessa vähenemässä ja korvautumassa pelkällä attribuutin genetiivillä, kuten viron kielessä on tapahtunut.

Verbit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Verbien taivutusmuodot jaetaan kahteen luokkaan:

  • Finiittinen taivutus tapahtuu persoonamuodoissa (kolme persoonaa yksikössä ja monikossa, ynnä passiivi), aikamuodoissa sekä tapaluokissa eli moduksissa, ja finiittiverbit toimivat tyypillisesti lauseen predikaattina.
  • Infiniittiset eli nominaalimuodot saavat nominien taivutuspäätteitä (sijamuoto, mahdollisesti monikon tunnus tai possessiivisuffiksi) ja käyttäytyvät lauseessa nominin tavoin.

Finiittiverbien tapaluokkia eli moduksia on neljä: indikatiivi, imperatiivi, konditionaali ja potentiaali (sekä äärimmäisen harvinaiset eventiivi ja optatiivi). Kuudessa aikamuodossa, joita ovat preesens, imperfekti (preteriti), perfekti, pluskvamperfekti, liittopreesens (futuurinvastike) ja liittoimperfekti (liittopreteriti) (Kaksi jälkimmäistä harvinasempia), taipuu moduksista vain tunnukseton "perusmuoto" indikatiivi. Muilla moduksilla ei ole varsinaista morfologista tempustaivutusta (so. moduksen ja menneen ajan tunnusta ei voi käyttää yhtaikaa samassa taivutusmuodossa), vaan niiden mennyttä aikaa voidaan tarvittaessa ilmaista perfektimuodoilla (olkoon mennyt, olisi mennyt, lienee mennyt) ja tulevaa aikaa liittopreesensillä, (olkoon menevä, olisi menevä, lienee menevä) joten noilla moduksilla on vain kolme tempusta. [11]

Verbien nominaalimuodot jakaantuvat infinitiiveihin ja partisiippeihin. Infinitiivit käyttäytyvät lauseessa hieman substantiivien tapaan. Ne voivat taipua joissakin sijoissa (syömässä, syömästä, syömään, syömättä) ja joissain tapauksissa saada possessiivisuffiksin (mennessämme, nähdäkseni). Partisiipit ovat taas taivutukseltaan ja syntaksissa hyvin adjektiivien tapaisia, eli niillä on täydellinen sijataivutus ja jopa vertailuasteet (esimerkiksi tehdä-verbin 1. partisiipilla tekevä on voittoaste eli komparatiivi tekevämpi ja yliaste eli superlatiivi tekevin). Partisiipeilla, toisin kuin infinitiiveillä, on myös sekä aktiivi- että passiivimuodot (syövä : syötävä, syönyt : syöty, syöneempi : syödympi).

Suomelle kuten useimmille muillekin uralilaisille kielille on ominaista, että kieltosana on verbi – sekä morfologisesti että syntaktisesti. Kieltoverbi (e-) taipuu persoonissa (indikatiivi en, et, ei, emme, ette, eivät, imperatiivi älä, älköön, älkäämme, älkää, älkööt). Kieltoverbin nominaalimuodoista on vielä jäljellä nykyisin etuliitteenä käytettävä 1. partisiipin muoto epä ja siitä johdettu verbi evätä : epään; vrt. muut samannäköiset vanhanaikaiset yksitavuisten verbien 1. partisiipit kuten syöpä, saapa, viepä, lyöpä, voipa. Lauseopillisesti kieltoverbi toimii apuverbinä: esimerkiksi Sinä et lukenut (vrt. Sinä olet lukenut); Etkö sinä lukenut (vrt. Oletko sinä lukenut).

Morfofonologiset eli taivutukseen liittyvät äännevaihtelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisin kuin agglutinoivan kielen ihannetyypissä, suomen kielessä pääteaineksilla ja sanavartaloilla voi olla taivutusmuodoittain vaihtelevia variantteja. Tämä johtuu äännekehityksistä, jotka usein ovat yleisitämerensuomalaisia tai vieläkin vanhempia. Taivutusmuodoittain määräytyvää vartalonvaihtelua aiheuttavat seuraavat tekijät:

  • Konsonantti- ja vokaalivartalon vaihtelu. Useimmat (johtamattomat) nominivartalot päättyvät perusmuodossa (nominatiivissa) johonkin vokaaliin (esimerkiksi veri), tai se vartalo, johon useimmat taivutuspäätteet lisätään, on vokaaliloppuinen (esimerkiksi hevonen : genetiivi hevose-n), mutta joillakin nominityypeillä tietyt taivutuspäätteet, ennen kaikkea partitiivin pääte, liitetään konsonanttivartaloon eli vartalovarianttiin, jonka loppuvokaali puuttuu (ver-ta, hevos-ta). Niillä verbeillä, joilla on konsonanttivartalo, sitä käytetään imperatiivin monikon 2. sekä yksikön ja monikon 3. persoonassa (juos-koon, men-kää--) sekä passiivimuodoissa (juos-taan, men-nyt).
  • Astevaihtelu: sanavartalon sisällä olevat klusiilit (k, p, t) vaihtelevat sen mukaan, onko niitä seuraava tavu historiallisesti umpinainen (konsonanttiin päättyvä) vai avoin (esimerkiksi kukka : genetiivi kuka-n : partitiivi kukka-a). Tällaisilla sanoilla on siis vahva- ja heikkoasteinen vartalo. Jos sanalla on konsonantti- ja vokaalivartalo, konsonanttivartalo on tyypillisesti heikkoasteinen (tappele-n : tapel-koon). Astevaihtelu voi merkitä joko sitä, että heikkoasteisissa muodoissa k, p tai t vaihtuu joksikin toiseksi äänteeksi tai katoaa kokonaan, tai että geminaatta-k, -p tai -t vaihtuu vastaavaksi yksinäiskonsonantiksi. Monissa lainasanoissa ja nimissä astevaihtelua ei kuitenkaan esiinny (auto : auton, Mika : Mikan). Sen sijaan geminaattojen astevaihtelu on niin vahva ilmiö, että se on ulottunut jopa muutamiin puhekielisiin uudissanoihin, joissa se liitetään klusiiliin b (esimerkiksi dubata, dubbaa)
  • Vartalonloppuisen e:n ja i:n vaihtelu: vanhoilla omaperäisillä johtamattomilla nomineilla, joiden vartalovokaali taivutuspäätteen edellä on e, nominatiivi päättyy i:hin (vere-n : veri, lapse-n : lapsi). (Ne i-vartaloiset sanat, joilla nominatiivin loppu-i on myös taivutusmuotojen vartalovokaalina, ovat johdoksia kuten kasvi tai lainasanoja kuten lasi.)
  • t:n ja s:n vaihtelu: aikoinaan (jo ennen kantasuomalaista vaihetta) t on muuttunut s:ksi i:n edellä, joten niillä vanhoilla omaperäisillä sanoilla, joilla vartalovokaali i vaihtelee e:n kanssa, tämän edellä oleva t (tai sen astevaihtelupari d) vaihtelee s:n kanssa (esimerkiksi vesi : vet-tä : vede-n).

Esimerkkejä nominien vartalotyypeistä:

  • valo
    • muuttumaton vokaalivartalo valo-: valon, valoa
  • takka
    • vahva vokaalivartalo takka-: takkaan
    • heikko vokaalivartalo taka-: takassa
  • keihäs
    • vokaalivartalo keihää-: keihäät
    • konsonanttivartalo keihäs-: keihästä
  • opas
    • vokaalivartalo (vahva-asteinen) oppaa-: oppaana
    • konsonanttivartalo (heikkoasteinen) opas-: opasta
  • vesi
    • vahva vokaalivartalo vete-: vetenä
    • heikko vokaalivartalo vede-: vedestä
    • konsonanttivartalo vet-: vettä

Päätteillä kuten illatiivi voi olla useita muotoja, joita käytetään siitä riippuen millaiseen sanavartaloon pääte liittyy (esimerkiksi sanan kuu illatiivi muodostetaan päätteellä hun siis kuu-hun ja sanan talo illatiivi muodostetaan päätteellä on eli talo-on). Usein ei ole mahdollista laatia yksinkertaisia sääntöjä, joiden mukaan valita oikea pääte, mutta joissain tapauksissa tämä on mahdollista. Pääteainesten säännöllistä fonologisen ympäristön määräämää vaihtelua aiheuttavat seuraavat tekijät:

  • Monikon tunnuksen -i- vaihtuminen äänteeksi j vokaalien välissä (esimerkiksi monikon inessiivi kaivo-i-ssa mutta monikon partitiivi kaivo-j-a).
  • Illatiivipäätten -Vn vokaalin V vaihtelu vartalon viimeisen vokaalin mukaan (esimerkiksi kukka : illatiivi kukka-an ja tyttö : illatiivi tyttö-ön). Samoin illatiivipäätteen -hVn vokaalin V vaihtelu vartalon viimeisen vokaalin mukaan (esimerkiksi kuu : illatiivi kuu-hun ja suo : illatiivi suo-hon).
  • Partitiivin tunnuksen -a, inessiivin tunnuksen -ssa, elatiivin tunnuksen -sta, adessiivin tunnuksen -lla, ablatiivin tunnuksen -lta sekä abessiivin tunnuksen -tta vokaalin a vaihtelu vokaalin ä kanssa, kun pääte liittyy etisiin vartaloihin (esimerkiksi talo : inessiivi talo-ssa mutta kylä : inessiivi kylässä). Tämä johtuu suomen kielen vokaalisoinnusta.

Äänneoppi ja oikeinkirjoitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Äännejärjestelmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kielessä on suhteellisen laaja vokaalisto:

  • 5 etuvokaalia
    • labiaaliset (pyöreät) suppea y ja puolisuppea ö
    • illabiaaliset suppea i, puolisuppea e ja väljä ä
  • 3 takavokaalia
    • labiaaliset suppea u ja puolisuppea o
    • illabiaalinen väljä a.

Vokaalit voivat esiintyä lyhyinä ja pitkinä (pitkät merkitään kahdella kirjaimella). Lisäksi ne voivat vokaalisoinnun rajoissa muodostaa diftongeja (samaan tavuun kuuluvat kaksi peräkkäistä vokaalia) tai ns. vokaaliyhtymiä (kaksi peräkkäistä vokaalia, joiden välissä on tavunraja).

Omaperäisten sanojen konsonantistoon kuuluvat

Konsonantisto on siis suhteellisen suppea. Vierasperäisissä sanoissa esiintyvät lisäksi konsonantit b, d (kaikissa asemissa), g, f sekä š ja harvinaisena ž.

Konsonantit voivat esiintyä sekä lyhyinä että pitkinä, toisin sanoen kahdennettuina (tosin j kahdentuu vain -i-loppuisen diftongin ja v -u-loppuisen diftongin jäljessä eikä niiden kahdentumista merkitä). Klusiileja koskee ns. astevaihtelu.

Vokaalisointu (vokaaliharmonia)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kielen vokaaliharmonia

Suomen kielessä vallitsee vokaalien ns. velaariharmonia (etu- ja takavokaalien kesken): omaperäisissä sanoissa voi saman sanan sisällä olla vain joko taka- (a, o, u) tai etuvokaaleja (ä, ö, y); e ja i ovat neutraaleja eli voivat esiintyä myös yhdessä takavokaalien kanssa. Tämä merkitsee, että taivutuspäätteistä ja johtimista on oltava taka- ja etuvokaaliset variantit: kala-ssa, kylä-ssä; levo-ttom-uus, työ-ttöm-yys. Vokaalisointu toimii siis osaltaan, sananpainon ohella, sananrajan selventäjänä.

Vokaalisointu ei vaikuta yhdyssanojen osien välillä (kesäloma, yöjalka). Samoin sen ulkopuolella ovat jotkin johtimen ja yhdyssanan osan rajalla häilyvät ainekset: tällainen, laihanläntä.

Sanojen rakenne ja painotus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sanat voidaan jakaa tavuihin, jotka suomessa alkavat joko vokaalilla tai korkeintaan yhdellä konsonantilla (tämän takia myös sanan alussa voi omaperäisessä sanastossa olla vain yksi konsonantti, ja vanhoissa lainasanoissa konsonanttiyhtymät on yksinkertaistettu – vrt. suom. ranta, germaanisten kielten strand). Tavun vokaalihuipun jälkeen (lyhyt tai pitkä vokaali tai diftongi) seuraa 0–2 konsonanttia; lyhyin mahdollinen tavu koostuu siis yhdestä lyhyestä vokaalista (o-lo, i-sä).

Suomen kielen vanhat johtamattomat sanavartalot ovat yleensä kaksitavuisia (kala, muna, mene-, otta-), yksitavuisia ovat vain kieltoverbi (ei, e-), muutamat pronominivartalot (se, tuo, tä-, ku-) sekä pieni joukko alkuaan kaksitavuisia sanoja, joiden alkuperäinen sisäkonsonantti on kadonnut (jää, kuu, pää ym.). Sanavartalon perään voi kuitenkin liittyä runsaasti johdin- ja pääteaineksia, ja yhdyssanojen muodostaminen on sekin suomelle luonteenomaista, joten suomen sanat voivat olla hyvinkin pitkiä.

Suomessa sanan pääpaino on poikkeuksetta ensimmäisellä tavulla. Erityisen leimallista suomen kielelle on, että (pää)painollisuus on täysin riippumaton tavun tai äänteen kestosta: sekä lyhyitä että pitkiä äänteitä voi esiintyä sekä painollisissa että painottomissa tavuissa. Puheessa voimakkain paino voi osua muillekin tavuille (esimerkiksi "hetkiNEN"), mutta tällöin on kyse lausumapainosta. Lauseyhteydessä lyhyet sanat voivat jäädä painottomiksikin, kuten monesti on-sana. Pääpainon lisäksi vähintään nelitavuisissa sanoissa voi olla sivupaino. Setälä määritteli sivupainon vuonna 1930 näin:

Sivupaino esiintyy pääpainon ohella useampi- kuin kolmitavuisissa sanoissa kolmannella tai neljännellä tavulla ja sen jälkeen edelleen joka toisella tavulla (paitsi viimeisellä). Neljännellä (6:nnella, 8:lla jne.) tavulla on sivupaino yleensä vain viisi- ja useampitavuisissa sanoissa, jos sanan kolmas tavu on lyhyt.

Yhdyssanoissa sivupainolla on suuri merkitys sanarajojen osoittamisessa.

Oikeinkirjoitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös: Suomen kielenhuolto

Suomen kielen oikeinkirjoitus (ortografia) on pitkälti johdonmukaisesti fonologinen, eli kutakin äännettä vastaa yleensä yksi kirjain. Merkittäviä poikkeuksia ovat

  • äng-äänne ŋ, jota merkitään n:llä k:n edellä (kenkä) tai kahdentuneena ng:llä (kengät)
  • sandhi-ilmiöt eli sanojen rajoilla tapahtuvat äänneilmiöt, näistä etenkin niin sanottu rajageminaatio (sananrajakahdennus, loppukahdennus, alkukahdennus, jäännöslopuke).

Rajageminaatio esiintyy niissä sananmuodoissa, joiden lopusta on kadonnut konsonantti (yleensä -k tai -h); jos tällaisen sanan jälkeen välittömästi seuraa konsonantilla alkava sana, tämä alkukonsonantti kahdentuu. (Varsinkin itämurteiden puhujilla voi samassa asemassa vokaalinkin edellä kuulua jonkinlainen kurkunpään puristussulkeuma. Joissain savolaismurteissa -k säilyi sellaisenaan 1900-luvulle saakka.) Rajageminaatiota ei normaalisti merkitä; kielitieteellisissä teksteissä voidaan käyttää x-merkkiä.

Muita poikkeuksia ääntämisen ja kirjoituksen välillä:

  • sanan loppu-n lausutaan p:llä alkavan sanan sekä liitteiden -pa tai -pä edellä m:ksi, mutta kirjoitetaan tällöinkin n (esimerkiksi aivan pieni, melkeinpä). Muulloin p:n edellä kirjoitetaan ääntämyksen mukaisesti m, esimerkiksi komparatiiveissa (pienempi).
  • i:n jälkeinen j ääntyy puheessa hyvin heikkona, ja sen käyttö vaihtelee kirjoituksessa. J merkitään kirjoitetussa kielessä tekijännimissä sekä i-loppuisen diftongin jälkeen sellaisissa sanoissa, joissa ei ole astevaihtelua (urheilija). Astevaihtelusanoissa j:tä ei merkitä (aion).
  • -otta-, -öttä-, -oitta- ja -öittä-johtimisissa verbeissä esiintyy niin ikään vaihtelua i-kirjaimen merkitsemisessä. I-kirjain kirjoitetaan verbeihin, joiden kantasana on kaksitavuinen ja loppuu a:han tai ä:hän (sekoittaa) tai jotka ovat vanhahtavan tyylisiä (virvoittaa). I-kirjainta ei merkitä o- tai ö- loppuisiin kaksitavuisiin verbeihin (irrottaa) eikä kuvaileviin tai tyyliltään arkisiin verbeihin (riepottaa)

Ongelmia kirjoituksen ja ääntämisen suhteessa aiheuttavat myös vierasperäiset sanat. Niissä esimerkiksi vokaalin tai konsonanttien pituutta koskevat säännöt on aikoinaan pyritty kehittämään sekä selkeiksi että alkuperäisen lähtökielen mukaisiksi (esimerkiksi invalidi kirjoitetaan yhdellä i:llä ja pitäisi ääntää lyhyellä i:llä, koska latinalaisen alkumuodon i on lyhyt), mutta joissakin sanansisäisissä asemissa vokaalit ja muutamat konsonantit pyrkivät puheessa pidentymään (esimerkiksi invaliidi, Balttia).

Suhu-s:n merkitsemisessä on samoin horjuvuutta. Suositeltava kirjoitusasu on tilanteen mukaan joko s, š tai sh:

  • Suomen kieleen vakiintuneet tavalliset suhu-s:lliset sanat suositellaan nykyään kirjoitettavaksi tavallisella s:llä: sampoo, snautseri, attasea, hasis, klisee, montaasi, sabotaasi, kollaasi, tussi,[12] retusoida, borssi, reportaasi,[13] saali, samppanja, sekki (myös šekki), sifonki, sortsit (myös šortsit ja shortsit), srapnelli, brosyyri, borssi, gulassi, fetissi, revanssi, prestiisi, tsasouna.[14]
  • Hattu-s:ää š suositellaan käytettäväksi esimerkiksi sanoissa šaahi, šamaani, šeikki, šillinki, geiša,[15] tšekki,[16] šovinismi, bolševikki, kašmir, paaši, pašša[17] sekä esimerkiksi venäjästä translitteroiduissa nimissä: Hovanštšina, Tšehov, Tšaikovski, Gorbatšov, Tšetšenia.[18] Joissakin tapauksissa kahta kirjoitusasua voi pitää samanarvoisina: loosi ~ looši, saali ~ šaali, sokki ~ šokki. Tietyissä tilanteissa š:n käyttö voi nopeuttaa sanan hahmottamista (sekin ~ šekin).
  • Sh-muotoa tulisi käyttää vain tietyissä englanninkielisissä sitaattilainoissa sherry, show ja shetlanninponi[19] mutta myös teknisistä syistä, jos š-merkkiä ei voida käyttää.[20]

Soinnillinen suhu-s (ž) esiintyy lähinnä sanoissa brežneviläisyys, džonkki, fidži ja maharadža.

Murteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomen murteet
1. Lounaismurteet 2. Hämäläismurteet 3. Etelä-Pohjanmaan murre 4. Keski- ja pohjoispohjalaiset murteet 5. Peräpohjalaiset murteet 6. Savolaismurteet 7. Kaakkoismurteet

Suomen kielessä on asutushistoriallisista ja maantieteellisistä syistä paljon murteittaista vaihtelua. Monet murrerajat ovat ikivanhoja, itse asiassa vanhempia kuin "suomen kielen" käsite. Ennen keskiaikaa ei ollut suomen kieltä nykyisessä mielessä vaan joukko itämerensuomalaisia heimomurteita, joista Ruotsin rajan sisäpuolelle jääneet alettiin vähitellen lukea suomen kieleen kuuluviksi. Suomen yleiskieli nykyisessä muodossaan ei perustu mihinkään murteeseen sellaisenaan vaan syntyi tietoisten kompromissiratkaisujen tuloksena 1800-luvun kuluessa.

Perinteisessä muodossaan murteita ei enää juuri puhuta, ja usein näkee väitettävän, että murteet olisivat kokonaan katoamassa.lähde? Jotkin murrepiirteet ovat kuitenkin säilyneet sitkeästi monilla puhujilla; voi sanoa, että perinteisten murteiden sijasta on yhä olemassa ns. aluepuhekieliä. Viime vuosikymmeninä monet suomalaiset ovat kiinnostuneet kotimurteensa elvyttämisestä.

Suomen murteet jaetaan perinteisesti kahtia länsimurteisiin ja itämurteisiin. Ryhmien tyypillisimpiä eroja ovat esimerkiksi t:n heikon asteen edustus (kirjakielen d:n paikalla on lännessä usein r tai l, idässä se yleensä katoaa tai sen paikalle on kehittynyt siirtymä-äänne), pitkien väljien vokaalien diftongiutuminen eli "veäntäminen" tai "viäntäminen" useimmissa itämurteissa (moa 'maa', peä 'pää') sekä monet tunnetut sanastoerot (lännessä vihta, idässä vasta; tuima on lännessä 'väkevä, pistävä', idässä 'suolaton, mauton') jne.

Länsimurteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Länsimurteisiin kuuluvia lounaismurteita sekä niiden ja hämäläismurteiden väliin jääviä ns. lounaisia välimurteita puhutaan Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa. Lounaismurteiden arvioidaan eriytyneen sisämaan hämäläismurteista ensimmäisellä vuosituhannella. Hämäläismurteita puhutaan suurimmassa osassa historiallista Hämeen maakuntaa. Etelä-Pohjanmaan murretta puhutaan Etelä-Pohjanmaalla, keski- ja pohjoispohjalaisia murteita Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla. Peräpohjalaisia murteita puhutaan Lapissa. Myös Tornionjokilaaksossa puhuttava meänkieli voidaan historiallisesta näkökulmasta lukea peräpohjalaisiin murteisiin; sen on niistä erottanut vasta vuoden 1809 valtakunnanraja. Samoin kveenin kieli, jota puhutaan Pohjois-Norjan Ruijassa, on peräpohjalainen murre.

Länsimurteista "puhtaimmin" läntistä perua ovat lounais- ja hämäläismurteet. Pohjalais- ja peräpohjalaismurteissa on itäisiä piirteitä sitä enemmän, mitä pohjoisemmaksi mennään, ja jotkut tutkijat ovatkin ehdottaneet itä-länsi-jaon tilalle suomen murteiden kolmijakoa itäisiin, läntisiin ja pohjoisiin. Pohjoismurteisiin luettaisiin tällöin keski- ja pohjoispohjalaiset, peräpohjalaiset ja Kainuun murteet.[21]

Itämurteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kielen itämurteisiin luetaan savolais- ja kaakkoismurteet. Useimpien tutkijoiden mukaan nämä molemmat ryhmät polveutuvat ns. muinaiskarjalasta, eli ne ovat alun perin olleet läheisempää sukua karjalan kielelle kuin suomen länsimurteille.

Savolaismurteiden alue on suomen päämurreryhmistä maantieteellisesti laajin, sillä savolaiset kaskiviljelijät ovat – usein vasta keskiajalla tai sen jälkeenkin – levittäytyneet muiden murteiden alueisiin kuuluneille mutta harvemmin asutuille seuduille. Savolaismurteita puhutaankin paitsi Savossa myös Pohjois-Karjalassa, Päijänteen itäpuolisessa osassa Päijät-Hämettä, Keski-Suomessa, Kainuussa, Koillismaalla sekä Pohjanmaalle työntyvässä ns. savolaiskiilassa Keuruun ja Evijärven seuduilla. Lisäksi ns. metsäsuomalaisten murre, jota puhuttiin Ruotsissa Värmlannissa ja lähiseuduilla Norjan puolella jopa 1960-luvulle saakka, oli savolaista perua. Metsäsuomalaisten murteesta puuttui savolaismurteille ominainen yleisgeminaatio, mistä on päätelty, että se on suhteellisen tuore ominaisuus.

Kaakkoismurteisiin luetaan ne suomalaismurteet, joita puhutaan tai puhuttiin Etelä-Karjalassa, Karjalankannaksella sekä 1600-luvulta lähtien Inkerissä. Vasta viime aikoina on suomen murteiden tutkimuksessa alettu harvakseltaan käyttää nimitystä "suomen kielen karjalaismurteet", joka kuitenkin helposti sekaantuu karjalan kieleen eli varsinaiskarjalaan. Raja-Karjalan ja Laatokan koillispuolen alueiden murteet kuuluvat karjalan kieleen, vaikka varsinkin lähialueilla ovat täysin suomenkielisen ymmärrettävissä.

Esimerkkejä suomen murteista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lounaismurre Kyl ny. = Kyllä nyt. Sanat lyhenevät usein lopusta; muistuttaa tässä viron kieltä.
Eteläpohjalaismurre Soot. = Sinä olet
Teherä = Tehdä
Pohojalaanen = Pohjalainen
Pikapuhemuotoja käytetään tavallisesti.
Yleiskielen d:n sijaan r.
Loisvokaali ja diftongin loppu-i korvautuu sen ensimmäisen vokaalin pidentymällä.
Hämäläismurre Nählään tai nährään. = Nähdään. Yleiskielen d:n asemesta käytetään l- tai r-äännettä.
Pohjoispohjalainen murre ossuus = osuus Konsonantti geminoituu (kahdentuu) pitkän vokaalin edellä.
Peräpohjalaismurre Saaphaan = Saappaan "Ylimääräinen" h määrätapauksissa.
Kaakkoismurre Puota = Pudota. Yleiskielen d:n asemassa kato.
Savolaismurre poeka = poika Diftongi redusoitunut eli diftongin osat ääntämykseltään lähempänä toisiaan.

Muita murteita tai merkittäviä suomen kielen muotoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen puhujia: sinisellä alueella pääkieli, tummanvihreällä huomattava vähemmistö.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b http://www.kotus.fi/index.phtml?s=190
  2. Suomi valmistautuu uuteen vuoteen 30.12.2009. Keskisuomalainen. Viitattu 23.2.2010.
  3. Hakulinen, Lauri: Suomen kielen rakenne ja kehitys. 5. muuttamaton painos (4. korjattu painos 1979). Helsinki: Helsingin yliopiston suomen kielen laitos, 2000. ISBN 951-45-9221-2.
  4. a b Jaakko Häkkinen: Suomen kielen synty kartalla. Viitattu 30.10.2013
  5. a b Anne-Maria Mikkola, Lasse Koskela ym.: Äidinkieli ja kirjallisuus, Käsikirja. WSOY 2004. s. 83 kaavio
  6. http://www.kotikielenseura.fi/virittaja/hakemistot/jutut/vir99laakso.html
  7. http://www.kotikielenseura.fi/virittaja/hakemistot/jutut/vir99laakso.html
  8. http://gramoty.ru/index.php?no=292&act=full&key=bb
  9. Kieli-ikkuna: Donjuanin heteka. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus KOTUS, Heikki Hurtta. Julkaistu Helsingin Sanomissa 22.6.2004
  10. Kansalliskirjasto
  11. http://www.finnlectura.fi/verkkosuomi/Morfologia/sivu25213.htm#Liittopreesens. Viitattu 3.5.2012.
  12. Kauppinen ym. 1994: 444; Savolainen 1998.
  13. Kauppinen ym. 1994.
  14. Savolainen 1998.
  15. Kauppinen ym. 1994; Savolainen 1998
  16. Kauppinen ym. 1994: 444.
  17. Savolainen 1998.
  18. Kolehmainen 2002; Saukkonen ym. 1998.
  19. Savolainen 1998.
  20. Korpela 2003.
  21. Antti Leino, Saara Hyvönen ja Marko Salmenkivi: Mitä murteita suomessa onkaan?. Virittäjä, 2006, 110. vsk, nro 1, s. 26–45. Artikkelin verkkoversio (pdf).

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Aalto, Seija ym. (toim.): Kielestä kiinni. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1989 (4. painos 2004). ISBN 951-717-546-9.
  • Hakulinen, Lauri: Suomen kielen rakenne ja kehitys. 4., korjattu ja lisätty painos. Helsinki: Otava, 1979. ISBN 951-1-04680-2.
  • Vesikansa, Jouko (toim.): Nykysuomen sanavarat. Helsinki: WSOY, 1989. ISBN 951-0-10969-X.

Etymologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Häkkinen, Kaisa: Mistä sanat tulevat: Suomalaista etymologiaa. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1990 (3. painos 2006). ISBN 951-717-595-7.
  • Häkkinen, Kaisa: Nykysuomen etymologinen sanakirja. Helsinki: WSOY, 2004 (4. painos 2007). ISBN 951-0-27108-X.
  • Koukkunen, Kalevi: Atomi ja missi: Vierassanojen etymologinen sanakirja. Helsinki: WSOY, 1990. ISBN 951-0-16131-4.
  • Suomen sanojen alkuperä: Etymologinen sanakirja. 1–3. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, 1992–1995. ISBN 951-717-692-9, ISBN 951-717-711-9, ISBN 951-717-712-7.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Häkkinen, Kaisa: Agricolasta nykykieleen: Suomen kirjakielen historia. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1994. ISBN 951-0-19028-4.
  • Lehtinen, Tapani: Kielen vuosituhannet: Suomen kielen kehitys kantauralista varhaissuomeen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-896-1.

Kielioppi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hakulinen, Auli (päätoim.): Iso suomen kielioppi. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004 (3. painos 2005). ISBN 951-746-557-2. Teoksen verkkoversio.
  • Hakulinen, Auli & Karlsson, Fred: Nykysuomen lauseoppia. 3. muuttamaton painos (1. painos 1979). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1995. ISBN 951-717-844-1.
  • Karlsson, Fred: Suomen peruskielioppi. 4. laajennettu ja uudistettu painos. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2009. ISBN 978-952-222-097-4.
  • Leino, Pirkko: Suomen kielioppi. 8. painos. Helsingissä: Otava, 2005. ISBN 951-1-14445-6.
  • Penttilä, Aarni: Suomen kielioppi. Toinen, tarkistettu painos. Helsinki: WSOY, 1963.
  • Vilkuna, Maria: Suomen lauseopin perusteet. 2. painos. Helsinki: Edita, 2003. ISBN 951-37-2021-7.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suomen kieli.