Karjalan kieli

Wikipedia

Karjala
Muu nimi	karjala-aunus
Omakielinen nimi	karjala
Englanninkielinen nimi	Karelian
Ranskankielinen nimi	carélien
Tiedot
Alue	Karjalan tasavalta muu Venäjä Suomi
Virallinen kieli	-
Puhujia	noin 118 000
Sija	ei 100 suurimman joukossa
Kirjaimisto	latinalaiseen kirjaimistoon pohjautuva kirjakieli kehitteillä
Kielitieteellinen luokitus
Kielikunta	uralilaiset kielet
Kieliryhmä	suomalais-ugrilaiset kielet suomalais-permiläiset kielet suomalais-volgalaiset kielet itämerensuomalaiset kielet
Kielikoodit
ISO 639-1	-
ISO 639-2	krl
SIL	KRL
Ohje

Karjala on uralilainen kieli, joka kuuluu suomalais-ugrilaisten kielten itämerensuomalaisten kielten itäryhmään. Karjala on suomen lähisukukieli. Historiallisesti karjalan kieli on Laatokan länsiosan tuntumassa puhutun muinaiskarjalan jatkaja. Kielitieteessä ja virallisissa yhteyksissä se ei tarkoita samaa kuin suomen kielen karjalais- eli kaakkoismurteet, vaan on Venäjällä Karjalan tasavallassa eli Itä-Karjalassa sekä Tverin karjalaisalueilla puhuttava kieli (tai ryhmä kieliä). Karjala on puhujamäärältään itämerensuomalaisista kielistä suomen ja viron jälkeen kolmanneksi suurin.

Vielä 1950-luvulla karjalan kieli luokiteltiin usein suomen rajakarjalaismurteeksi. Kysymys siitä, onko karjala oma kielensä vai murre, on ollut pitkälti poliittinen. Erityisesti 1930-luvulla ja jatkosodan aikana karjalaa pidettiin murteena, mikä olisi heimoaktivistien mielestä antanut oikeutuksen liittää Itä-Karjala osaksi Suomea. Käytännössä suomen savolaismurteiden ja karjalan kielen välillä oli murrejatkumo Laatokan pohjoispuolella vielä 1900-luvun alussa eikä jyrkkää kielirajaa ollut. Poliittiset muutokset ovat kuitenkin muuttaneet alueen asutusta ja eriyttäneet väestöjen puhumia kieliä voimakkaasti toisistaan.

Sisällysluettelo

1 Karjalan kieli Suomessa
2 Luokittelu
3 Kirjoitettu kieli
4 Kirjoitusjärjestelmä
- 4.1 Näytteitä kirjoitetusta karjalan kielestä
5 Muuta
6 Katso myös
7 Lähteet
- 7.1 Viitteet
8 Aiheesta muualla
- 8.1 Sanakirjoja
- 8.2 Keskustelualueita

[muokkaa] Karjalan kieli Suomessa

Karjalan kielen ja kulttuurin historia ulottuu yli 1200 vuoden taakse.^lähde? Tätäkin edeltävät kielen vaiheet voidaan lukea kuuluviksi yhtäältä itämerensuomalaisten kielten itäryhmään ja toisaalta sen pohjoisryhmään.^lähde? Toiseen maailmansotaan asti karjalan kieltä puhuttiin Suomessa Raja-Karjalan alueella. Siihen kuuluivat Suojärvi, Salmi, Korpiselkä, Suistamo, Impilahti ja Soanlahti. Lisäksi karjalan kielen murteita käytettiin Ilomantsin itäosassa sekä Suomussalmen ja Kuhmon parissa vienalaiskylässä. Salmissa puhuttu kielimuoto oli livviä eli aunuksenkarjalaa, joka toisinaan luetaan omaksi kielekseen. Suomen Etelä-Karjalassa, Karjalankannaksella ja Inkerinmaalla käytetty puhekieli kuuluu suomen kielen kaakkois- eli karjalaismurteisiin, jotka ovat syntyneet Pähkinäsaaren rauhassa Ruotsin puolelle jääneiden karjalaisten kielestä.

Tarkkoja laskelmia karjalankielisten lukumäärästä ei ole, mutta eräänä lähtökohtana voidaan pitää Raja-Karjalassa asuneiden ortodoksien määrää, joka vuonna 1939 oli yli 36 000 henkeä. Näistä arviolta 29 000 henkeä puhui karjalaa äidinkielenään. Suomen karjalankielisten määrään vaikuttivat myös Itä-Karjalasta 1920-luvulla saapuneet Repolan ja Porajärven pakolaiset. Täten voidaan uskoa, että Suomessa oli talvisodan alkaessa ainakin 33 000 - 34 000 henkeä, joiden äidinkieli oli karjala.

Sotien jälkeen Raja-Karjalan maatalousväki sijoitettiin vuoden 1945 maanhankintalain mukaan Pohjois-Karjalaan, Pohjois-Savoon, Etelä-Kainuuseen ja osittain Pohjanmaalle. Suhteellisesti eniten karjalaisia sai Pohjois-Karjalan pohjoisin kunta Valtimo, johon sijoitettiin yli tuhat siirtokarjalaista pääasiassa Suojärveltä. Karjalankielisten keskittymiä muodostui myös suurimpiin asutuskeskuksiin, kuten pääkaupunkiseudulle, Lahteen, Jyväskylään, Joensuuhun, Kotkaan, Tampereelle ja Ouluun.

Karjalan kieltä ei opeteta suomalaisissa peruskouluissa. Karjalan kieli on ollut lähes pelkästään puhekieltä, ja siten karjalaisyhteisöjen hajotessa myös kieli on hävinnyt. Selvitettäessä karjalankielisten määrää nykyään voidaan lähtökohdaksi ottaa se, että ennen sotia syntyneet ja karjalan kielen äidinkielenään oppineet puhuvat karjalan kieltä edelleen. Lukuun on lisättävä 1940-luvulla ja myöhemmin syntyneet, jotka ovat oppineet äidinkielenään karjalan. Heidän lukumääränsä arvioiminen on hankalaa, koska virallisia tilastoja ei ole. Käytännössä kieli on kuitenkin Suomessa suurimmalta osalta unohtunut.

Epävirallisten laskelmien mukaan karjalankielisiä olisi ollut Suomessa vuonna 2001 11 000-12 000 henkeä. Kaikki näistä eivät välttämättä pysty aktiivisesti keskustelemaan karjalaksi, vaikka ymmärtävätkin puhetta.^[1] Sujuvasti kieltä puhuu noin 5 000 henkeä.^[2]

Kielen tutkimus ja opetus saattaa saada professuurin Joensuun yliopistoon.^[3] Se olisi maailman toinen karjalan kielen professuuri Petroskoin yliopiston jälkeen.

[muokkaa] Luokittelu

Karjala jakautuu murteisiin, jotka eroavat toisistaan niin paljon, että niitä usein pidetään eri kielinä. Yhteisen kirjakielen luominen kaikille karjalan puhujille on vaikeaa. Yhtenäistä karjalan kirjakieltä yritettiin ennen Stalinin vainoja luoda, niin latinalaisella kuin kyrilliselläkin aakkostolla. Tästä on nykyään luovuttu, niin että kukin kirjoittaja käyttää omaa murrettaan. Karjalan kielen rajojen määrittely on vaikeaa. Nykyisestä laajimmasta karjalan kielen käsitteestä erotetaan toisinaan omiksi kielikseen lyydi, livvi (aunuksenkarjala) ja tverinkarjala, joskus jopa vienankarjala. Rajanveto suomen kielen kaakkoismurteiden eli karjalaismurteiden suuntaan on myös ollut hankalaa. Neuvostoliiton aikana oli tapana laskea jopa Inkerissä puhuttavat inkeroismurteet karjalan kieleen kuuluviksi. Tällöin kieliraja jouduttiin määrittelemään puhujien kirkkokunnan mukaan: ortodoksit (aik.kr.kat.) puhuivat karjalaa ja luterilaiset suomen kaakkoismurteita. Nyttemmin inkeroinen on erotettu omaksi kielekseen. Samaa perustetta on sovellettu myös etnisen rajan määrityksessä. Karjalan kieli jakautuu murteisiin seuraavasti:

varsinaiskarjala
- vienankarjala (viena, pohjoiskarjala)
  - Oulangan murre
  - Kiestingin murre
  - Kieretin murre
  - Vitsataipaleen murre
  - Pistojärven murre
  - Uhtuan murre
  - Vuokkiniemen murre
  - Suomussalmen murre
  - Kontokin murre
  - Jyskyjärven murre
  - Paanajärven murre
  - Usmanan murre
- eteläkarjala
  - Rukajärven murre
  - Tunkuan murre
  - Repolan murre
  - Paateneen murre
  - Porajärven murre
  - Mäntyselän murre
  - Ilomantsin murre
  - Korpiselän murre
  - Suojärven murre
  - Suistamon murre
  - Impilahden murre
  - Tihvinän murre, tihvinänkarjala
  - Valdain murre, valdainkarjala
  - Tverin murre, tverinkarjala
    - Doržan murre
    - Maksuatihan murre
    - Ruameškan murre
    - Tolmattšun murre
    - Vesjegonskin murre

aunuksenkarjala (aunus, livvi)
- Säämäjärven murre
- Tulemajärven murre
- Vieljärven murre
- Viteleen murre
- Salmin murre
- Kotkatjärven murre
- Riipuškalan murre
- Nekkulan murre
lyydi
- Kontupohjan murre (pohjoislyydi)
- Prääsän murre (keskilyydi)
- Kuujärven murre.

[muokkaa] Kirjoitettu kieli

Karjalan kielellä ei ole virallista, yhtenäistä kirjakieltä. 1930-luvulla Neuvostoliitossa päätettin luoda yhtenäinen karjalan kirjakieli professori D. V. Bubrihin johdolla, ja sen kielioppi julkaistiin vuonna 1937. Sitä kirjoitettiin kyrillisin kirjaimin.^[4] Tätä kirjakieltä on kutsuttu myös "bubrihinkarjalaksi", ja sitä on kritisoitu keinotekoiseksi ja vaikeasti ymmärrettäväksi.^[5]

[muokkaa] Kirjoitusjärjestelmä

Latinalaisin kirjaimin kirjoitettu karjalan kirjoitusjärjestelmä pohjautuu suomalaiseen oikeinkirjoitukseen, eikä suomalaisella ole suuria vaikeuksia lukea karjalankielistä tekstiä. Karjalan kieli kuitenkin eroaa suomesta joskus paljonkin muutenkin kuin venäläisen vaikutuksen takia.

Hankausäänteitä ja affrikaattoja on karjalan kielessä enemmän, ja ne ovat aitosuomalaisia alkuperältään. Suomessa on vain 's' ja sanan keskellä 'ts', mikä johtuu siitä, että lännemmässä hankausäännekontrastit ovat vähitellen kadonneet.
Soinnittomia affrikaattoja merkitään yhdellä kirjaimella, eli 'c' on [ts] ja 'č' [tš], mutta soinnillinen merkitään 'dž' kuten suomessa. Koska soinnittomat affrikaatat voivat olla myös foneemisesti pitkiä, niitä merkitään kirjainparilla, esimerkiksi vačča
Soinnilliset äänteet (b, d, g, z, ž) ovat erillisiä foneemeja, eikä tämä ole pelkästään venäjän vaikutusta, vaan aidosti suomalaisten kielien perua. Esimerkiksi siinä, missä suomessa on sanansisäinen 'v',karjalassa on usein 'b'.
Liudentumista merkitään heittomerkillä, esimerkiksi d'uuri' "juuri", toisin kuin esimerkiksi savon murteessa 'j'.
Joskus y-äännettä merkitään u-treemalla ü, kuten virossa.

Hankausäänteitä ja affrikaattoja
kirjain	korvaava	foneettinen	aunuksenkarjala	tverinkarjala	suomi
c	c	/ʦ/	kučču	kuču	kutsu
č	ch	/ʧ/	čoma, seiče	šoma, seičemen	soma, seitsemän
s	s	/s/	se	že	se
š	sh	/ʃ/	niškoi	niškoihin	niskoihin
z	z	/z/	tazavaldu	tažavalda	tasavalta
ž	zh	/ʒ/	kiža, liedžu	kiza, liedžu	kisa, lietsu

Hattukirjaimet voidaan korvata lisäämällä 'h' kirjaimen perään, vaikka tämä tuottaa samanlaisia vaikeuksia kuin sama käytäntö suomessa ja johtaa kirjoitusasuihin kuten ruochchi "ruotsi".

[muokkaa] Näytteitä kirjoitetusta karjalan kielestä

Lapsi synty metsälammin jiällä
Vienan Karjala on ottan käyttöön kuukausien uuvet nimet
Tuatto miän..., Isä meidän -rukous Tverin karjalan kielellä vuodelta 1804
V. Garšin: Löttö-matkaniekka, Venäläisen lastenkirjailijan kertomus vuosien 1937-38 yhtenäisellä karjalan kirjakielellä, "bubrihinkarjalalla".
Kuunelgua vai armas rahvahaine!, Karjalan kansan runoja, lauluja ja satuja Leninistä ja Stalinista, vallankumouksen sankareista, uudesta iloisesta elämästä