Akateeminen Karjala-Seura

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hakusana ”AKS” ohjaa tänne. Sanan muista merkityksistä kerrotaan täsmennyssivulla.
Akateemisen Karjala-Seuran juliste.

Akateeminen Karjala-Seura (AKS) oli Suomessa vuosina 1922–1944 toiminut ylioppilaiden ja akateemisen eliitin muodostama järjestö, jonka tavoitteena oli alun perin Itä-Karjalasta Suomeen tulleiden pakolaisten avustaminen, sittemmin myös yleisesti heimo­yhteyden, kansallisuus­tunteen ja maanpuolustustahdon kohottaminen. Seuran piirissä kannatettiin laajalti myös aito­suomalaisuutta ja Suur-Suomi-aatetta.[1]

Akateemisella Karjala-Seuralla oli suuri vaikutusvalta akateemisessa maailmassa ja ylioppilas­kunnassa. Lisäksi AKS:llä oli paljon vaikutusvaltaa Suomen sisäpolitiikassa jo pelkästään siksi, että sen jäsenkuntaan kuului monia merkittäviä politiikan toimijoita.

Vaikka AKS lakkautettiinkin jatkosodan päättäneen välirauhansopimuksen yhteydessä[1], sen entisiä jäseniä eli ”AKS-veljiä” oli 1960-luvulla useissa korkeissa viroissa ja asemissa eduskunnassa, hallituksessa, luterilaisessa kirkossa, yritys- ja yliopistomaailmassa sekä puolustusvoimissa. Vuodesta 1958 lähtien AKS:n jäsenistö toimi nimellä Kerho 22.

Toiminnan käynnistyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perustaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helmikuussa 1922 kolme heimosoturia ja ylioppilasta, karjalaiset Reino Vähäkallio ja Erkki Räikkönen ja pohjoispohjalainen Elias Simelius saapuivat Helsinkiin jatkamaan opintojaan. Kaikki heistä olivat ottaneet osaa juuri päättymäisillään olevaan viimeiseen heimosotaan eli Itäkarjalaisten kansannousuun, jossa itäkarjalaiset olivat nousseet kapinaan neuvostovaltaa vastaan. Vähäkallio ja Räikkönen kokoontuivat 16. helmikuuta Karjalaisen osakunnan tiloihin. Miehet keskustelivat sotamuistoistaan ja pohtivat tilannetta, joka näytti huonolta itäkarjalaisille ja heimoaatteelle. Lopulta Vähäkallio nimesi tuttavansa Elias Simeliuksen ja he päättivät ottaa tähän yhteyttä. 22. helmikuuta Vähäkallio, Simelius ja Räikkönen tapasivat Karjalaisessa osakunnassa. Vain kaksi päivää ennen tätä tapaamista Paavo Talvelan johtama viimeinen karjalainen vapaustaistelijajoukko eli Vienan rykmentti oli vetäytynyt Suomen puolelle.

Tämä helmikuun 22. päivän ”kolmen miehen kokous” nimettiin myöhemmin AKS:n syntymäpäiväksi. Simojoki ja Kaila korostivat tätä sitä AKS:n perustamistilaisuutena. Kuitenkin Räikkönen kirjoitti 1923 ensimmäisessä AKS:n vuosikertomuksessa, että kolmikko tapasi jo 16. helmikuuta. Lauri Hyvämäki taas kertoi 1937 ilmestyneessä AKS:n tie -historiikissa, että Vähäkallio ja Räikkönen tapasivat ensin kahdestaan 16. helmikuuta ja sitten 22. helmikuuta Simeliuksen kanssa[2]. Räikkösen perustamiskertomus huomioi professori Iivari Leiviskän ja Kailan kanssa käydyt keskustelut, toisin kuin Hyvämäen. Selvää on, että AKS:n perustaminen oli monimutkaisempi prosessi kuin kolmikon pitämän yhtäkkisen salaisen ja yksityisen kokouksen tulos, kuten Simojoki halusi kertoa. Miehet päättivät ensiksi ottaa yhteyttä Pohjois-Pohjalaisen osakunnan inspehtoriiin, professori Iivari Leiviskään ja kysyä tältä neuvoja ja ohjeita. Samoin ylioppilaat päättivät ottaa yhteyttä kuuluisaan aktivistiin, maisteri Elmo E. Kailaan, jonka uskottiin varmasti antavan tukea. Simelius lupasi haalia toimintaan mukaan pohjalaisia ystäviään ja Räikkönen ja Vähäkallio vastaavasti karjalaisia ystäviään. Seuraavaksi neuvottelu käytiin pari päivää myöhemmin E. E. Kailan luona ja vielä samalla viikolla käytiin neuvotteluja Iivari Leiviskän kanssa. Lopulta 1. maaliskuuta pidettiin käytännössä perustava kokous, kun Karjalaiseen osakuntaan kokoontui kymmenkunta ylioppilasta, joiden joukossa olivat kolmikon lisäksi ainakin ylioppilaat Visa Juho Antero Engelberg, Soini Göös (myöh. Kuhakoski), Kaarlo Henrik Hallikorpi, Erkki Mattias Jussila, Karl Birger Lasse Nissinen, Aaro Antti Pakaslahti ja Eino Johannes Rossander (myöh. Rauste).[3]

Muodollisten ylioppilasperustajien Erkki Räikkösen, Elias Simeliuksen (myöh. Simojoki) ja Reino Vähäkallion lisäksi seuran takana olivat Elmo Kaila ja useat jääkäriupseerit ja heimoaktivistit.

AKS:n ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Ostrobotnialla 5. maaliskuuta 1922 Karjalaisen osakunnan kuraattori, maisteri Kaarlo Hallikorpi, joka oli vuoden 1918 sotainvalidi ja 37-vuotias Kansallis-Osake-Pankin virkailija. Erkki Räikkönen toimi sihteerinä ja lääketieteen kandidaatti Urho Johannes Matinolli varapuheenjohtajana. AKS:n johtajuussuhteet eivät kuitenkaan asettuneet paikoilleen aivan helpolla. Seuran syntyvaiheeseen liittyneet erimielisyydet pidettiin AKS:n tyyliin poissa julkisuudesta. Elmo E. Kaila oli AKS:n vahva mies, mutta ei edes alkuvaiheessa 1922 kuulunut siihen. Ensimmäinen puheenjohtaja oli sovitteluratkaisu Kailan ja Räikkösen väliltä.

Symbolit ja vala[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

AKS:n mustan lipun ja siinä olevan tunnuksen oli suunnitellut piirtäjä Topi Vikstedt.[4] Lipun nauhoihin oli kätketty luoti, joka kertoman mukaan oli se sama, jolla Repolan nimismies Bobi Sivén oli surmannut itsensä (Katso: Aunuksen retkikunta). Sivénistä tuli AKS:n marttyyri ja hänelle yritettiin luoda samankaltaista henkilökulttia kuin myöhemmin Saksassa Horst Wesselille. Sivén oli AKS:läisille esimerkki siitä, kuinka Karjalan asia on omaa henkeäkin tärkeämpi, kuten Sivén itsekin oli sanonut. AKS:n marssina oli Reino Hirvisepän sanoittama ja hänen veljensä Toivo Palmrothin säveltämä Me tahdomme.

AKS:n valajäseneksi päästiin vannomalla uskollisuudenvala, minkä jälkeen sai rintaansa numeroidun jäsenmerkin. Valan tekstin laativat perimätiedon mukaan Kaila ja Simelius yhdessä, joskin Räikkönen otti siitä myöhemmin kunnian itselleen. Valatilaisuuksia järjestettiin 1923 alkaen kahdesti vuodessa, Snellmannin päivänä ja Itsenäisyyspäivänä. Keväällä 1924 otettiin käyttöön myös valakirja, josta lipun ohella tuli toinen seuran keskeinen riittiesine. Kirjaan merkittiin valajäsenten nimet, tosin varhaisimpien jäsenten nimiä ei saatu kaikkia. Eronneiden jäsenten oli palautettava jäsenmerkkinsä ja myöhemmin otettiin tavaksi murskata ne rituaalisesti alasimella.[5]

AKS:n mustan lipun edessä vannottava vala kuului seuraavasti:[6]

»Lippumme alla ja lipullemme minä vannon kaiken sen nimessä, mikä minulle on pyhää ja kallista, uhraavani työni ja elämäni Isänmaalleni, Suomen kansallisen herättämisen, Karjalan ja Inkerin, Suuren Suomen puolesta. Sillä niin totta kuin minä uskon yhteen suureen Jumalaan, niin minä uskon yhteen suureen Suomeen ja sen suuren tulevaisuuteen.»

Ensimmäiset valajäsenet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

AKS:n johtajuusongelmat heijastuivat valajäsenmerkkien jakoihin, esimerkiksi kiistaan siitä, kuka saisi ensimmäisen valajäsenmerkin. Ehdolla olivat Simelius ja Kaila, mutta lopulta ongelma ratkaistiin siten, että Simeliuksesta tuli AKS:n valajäsen numero 1 ja entisestä jääkäriliikkeen organisaattorista E. E. Kailasta valajäsen numero 27 Kuninkaallisen Preussin Jääkäripataljoona 27:n mukaisesti.

Virallisesti ensimmäiset kymmenen valajäsentä olivat numerojärjestyksessä: pohjoispohjalainen Elias Simelius, myöh. Simojoki (n:o 1), karjalainen Hannes Heikki Ilmari Salmenkallio (n:o 2), pohjoispohjalainen Poju Erik Wilhelm Strand (n:o 3), karjalainen Kaarlo Henrik Hallikorpi (n:o 4; mahdollisesti, ei varmuutta), Martti Ilmari Kantele (n:o 5), karjalainen Kaarlo Pekka Parviainen (n:o 6), pohjoispohjalainen Reino Oravala (n:o 7), karjalainen Armas Soini Antero Göös, myöh. Kuhakoski (n:o 8), pohjoispohjalainen Yrjö Johannes Wegelius, myöh. Vuorjoki (n:o 9) ja pohjoispohjalainen Urho Johannes Matinolli (n:o 10).

Valajäsenten kärki muodostui vanhemmista civiksistä, jotka olivat valmistuneet ylioppilaiksi jo vuosina 1914–1917. Kantele, Matinolli ja Oravala olivat kaikki lääketieteen kandidaatteja ja Salmenkallio lääketieteen ylioppilas. Muista AKS:n alkuvaiheen johtajista Reino Vähäkallio oli valajäsen n:o 15 ja Erkki Räikkönen n:o 63. Perustajajäsenistä Erkki Jussila oli valajäsen n:o 18.

Toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

AKS keskittyi aluksi Itä-Karjalan pakolaisten hyväksi tehtävään työhön ja levitti ajatusta Karjalan heimon yhdistämisestä. Propagandan levittämiseen se sai valtion ja Itä-Karjalan avustamiskeskuksen taloudellista tukea. Kansallisten rajojen tavoitteleminen nähtiin tärkeäksi. Tähän liittyi kaikkien itämerensuomalaisten heimojen yhdistäminen Suomen lipun alle. Ensimmäisenä askeleena oli Itä-Karjalan liittäminen Suomeen. Venäjän muillekin suomalais-ugrilaisille kansoille vaadittiin itsenäisyyttä. AKS:n kanssa toimi limittäin Vihan Veljet -niminen venäläisvastainen salaseura. Alussa AKS:n mottona oli Työväestö on voitettava isänmaalle!, koska luokkataistelun katsottiin häiritsevän Suur-Suomen luomisen tavoitetta.

Tässä suhteessa äärimmäisen paha pettymys tuli, kun ortodoksinen ja nimenomaan Karjalassa hyvin suosittu Pyhäin Sergein ja Hermanin veljeskunta kieltäytyi jyrkästi hyväksymästä Suomen Heimo -lehteä karjalaisten yhteiseksi äänenkannattajaksi sekä yleensäkin kaikesta yhteistyöstä AKS:n kanssa. Merkittävä syy tähän oli ”Vihan Veljien” olemassaolo: ortodoksit pyrkivät nimenomaan rakentamaan sopua kaikkien kieliryhmien välille. Venäjänkielisyys heidän keskuudessaan oli jo aloittanut hiipumisensa, mutta esimerkiksi Kannaksen Raivolasta löytyi silloin erikoinen ryhmä: ruotsinkielisiä ortodokseja, jotka olivat paikalle asettuneiden kauppias- ja liikemiessukujen jälkeläisiä.

Kielikysymyksessä seura korosti suomen kielen asemaa. Seuran äänenkannattaja oli Suomen Heimo -lehti. Vuonna 1930 seura teki aloitteen vapaaehtoisen linnoitustyön aloittamiseksi Karjalankannaksella, ja toisen maailman­sodan aikana sen aloitteesta perustettiin Suomen Talkoo- ja Maan Turva -nimiset yhdistykset. Naisjärjestö oli Akateemisten Naisten Karjala-Seura (ANKS), vuoteen 1938 saakka nimeltään Naisylioppilaiden Karjala-Seura.

Puoluepolitiikassa AKS:n sisällä vaikuttivat kokoomuslaiset ja maalaisliittolaiset. Myöhemmin voimistui demokratiaa arvosteleva suuntaus, joka johti Mäntsälän kapinan 1932 jälkeen usean sadan maalaisliittolaisen seuran jäsenen eroon, mukana muun muassa Urho Kekkonen. Keskustalaisen siiven poistumisen jälkeen seura ajautui oikeammalle, Lapuan liikkeen jatkajaksi perustetun IKL:n kumppaniksi. Seuran toiminta huolestutti neuvostohallitusta ja lisäsi jännitettä maiden välillä.

Lotinanpellon liitto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lotinapellon liitto oli erityisesti AKS:n piirissä vaikuttanut epävirallinen sotaisa Suur-Suomi-ryhmittymä. Urho Kekkonen, Martti Haavio ja eräät muut AKS:n nuoret jäsenet olivat aikoinaan solmineet "Lotinapellon liiton", johon sisältyi lupaus hyökätä Syvärin yli Lotinanpeltoon vaikka kaatuen "ryssän konekiväärituleen".[7] Nimi liittoumalle otettiin Lotinanpellon kaupungista, joka sijaitsee Syvärin kaakkoispuolella. Tarinan mukaan lotinapellonliittolaisia olisi jatkosodassa ensimmäisinä kaatunut konekiväärin tulitukseen Syvärin ylityksen jälkeen.

Lakkauttaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jatkosodan päättäneessä Moskovan välirauhansopimuksessa Suomi sitoutui lakkauttamaan fasistiset sekä liittoutuneiden vastaista propagandaa levittäneet järjestöt. AKS ja sen sisarjärjestö ANKS lakkautettiin ensimmäisten joukossa 23. syyskuuta 1944, ennen kuin Neuvostoliitto ehti sitä edes erikseen vaatia. Näiden järjestöjen asennoituminen Neuvostoliittoon oli täysin kielteinen.[8] AKS:n Snellmanninpäivänä 1934 perustaman Suur-Suomi-Säätiön toiminta päättyi itsestään seuran lakkauttamisen yhteydessä ja sen varat lahjoitettiin Einar Vihman muistorahastoksi.[9]

Lakkauttamisen yhteydessä suurin osa AKS:n arkistoa poltettiin erään jäsenen kotona, jäsenkortisto ja tärkeimmät riittiesineet puolestaan kätkettiin. Entinen puheenjohtaja Martti Kantele säilytti kuuluisaa mustaa lippua kodissaan, kunnes hänen perikuntansa lahjoitti sen 1970-luvulla Kansallismuseon haltuun. Jäsenkortisto siirrettiin sodan jälkeen salaa Helsingin yliopiston kirjaston kokoelmiin. Sinne myös sotainvalidi Toivo Kuusi vuonna 1971 lahjoitti Kanteleen pyynnöstä aikanaan kätkemänsä valakirjan.[10]

Seuran jäsenten sosiaalisena verkostona ja muistojen vaalijana on toiminut sotien jälkeen epävirallinen "Kerho 22". Sen muotoutuminen alkoi Vilho Helasen hautajaisista vuonna 1952.[11] Kerho rekisteröitiin virallisesti vuonna 1958, mutta se tuli näyttävästi julkisuuteen vasta 1990-luvulla.[12] Lisäksi eräät entiset AKS:n johtajat perustivat vuonna 1956 Suomen Suvun Säätiön edistämään sukukansojen kulttuurin historian tutkimusta ja opetusta.[13]

Puheenjohtajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Eskelinen, Heikki: Me tahdoimme suureksi Suomenmaan: Akateemisen Karjala-Seuran historia. 1, Tausta, organisaatio, aatteet ja asema yhteiskunnassa 1922–1939. Väitöskirja: Jyväskylän yliopisto. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-25056-2.
  • Matti Kuusi, Ville-Paavo Aitola (toim.): Neljätuhatta veljestä, sataneljä elämäntarinaa. Kerho 22, WSOY, 1991. ISBN 951-0-17428-9.
  • Mikko Uola: "Suomi sitoutuu hajottamaan...": Järjestöjen lakkauttaminen vuoden 1944 välirauhansopimuksen 21. artiklan perusteella. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura, 1999. ISBN 951-710-119-8.
  • Kaisu-Maija Nenonen, Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja. art. Akateeminen Karjala-Seura. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Nenonen & Teerijoki 1998, s. 19-20.
  2. Lauri Hyvämäki: AKS:n tie, s. 15. 1937.
  3. AKS:n ensimmäinen vuosikertomus, allekirjoittanut ”Erkki Räikkönen”, 22.2. 1923, teoksessa Neljätuhatta veljestä, sataneljä elämäntarinaa, s. 51-52.
  4. Neljätuhatta veljestä, sataneljä elämäntarinaa, s. 54.
  5. Eskelinen 2004, s. 107–110.
  6. Neljätuhatta veljestä, sataneljä elämäntarinaa, s. 42.
  7. Hannu Marttila: "Kulttuurikomppania Suomea suurentamassa", Hs.fi luettu 6.11.2008
  8. Uola 1999, s. 36–39.
  9. Uola 1999, s. 254.
  10. Neljätuhatta veljestä, sataneljä elämäntarinaa, s. 49–50.
  11. Eskelinen 2004, s. 363.
  12. Uola 1999, s. 259.
  13. Uola 1999, s. 253.
  14. Eskelinen 2004, s. 369.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]