Mäntsälän kapina

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Mäntsälän kapina
Päivämäärä:

27. helmikuuta6. maaliskuuta 1932

Paikka:

Mäntsälä, Jyväskylä, Salo, Pori, Seinäjoki

Lähtökohta:

Lapuan liikkeen jäsenten voimannäyttö, joka laajentui liikkeen kapinaksi laillista hallitusta vastaan.

Lopputulos:

Yritys epäonnistui. Lapuan Liike Ry. lakkautettiin tasavallan suojelulain nojalla.

Osapuolet

Flag of Finland (state).svg Suomen hallitus

Lapuan liike.svg Lapuan Liike Ry.

Komentajat

P. E. Svinhufvud

Artturi Vuorimaa
Vihtori Kosola
K. M. Wallenius

Vahvuudet

Epäselvä

n. 500 Mäntsälässä, koko maassa liikkeellä noin 5 000–7 000 miestä.

Tappiot

ei tappioita

1 itsemurha, 52 vankilaan

Mäntsälän kapina oli keväällä 1932 Lapuan liikkeen kannattajien yritys kaataa Suomen hallitus. Kapinassa Mäntsälässä, Seinäjoella ja Jyväskylässä toimineet Lapuan liikkeen kannattajat yrittivät väkivallalla uhaten kaataa heidän mielestään kommunismia liikaa suosivan hallituksen. Kapina ei johtanut avoimiin taisteluihin ja päättyi kapinallisten antautumiseen sekä Lapuan Liike ry:n kieltämiseen. Mäntsälän kapina sai alkunsa niin sanotusta Mäntsälän Ohkolan metakasta 27. helmikuuta 1932. Kapinallisten mielestä hallitus ei ollut tehnyt kaikkia tarpeellisia toimia kommunismin hävittämiseksi, joten hallituksen oli erottava ja uuden astuttava tilalle. Kapina ei rajoittunut vain Mäntsälän seudulle, vaan kyseessä oli koko maan kattava Lapuan Liikkeen tuella tapahtunut aseellinen liikehdintä. Kapinakäsky ei tullut Lapuan Liikkeen keskusjohdolta, vaan kapina syntyi mäntsäläläisten omasta aloitteesta.[1]

Kapinan taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mäntsälän kapinan taustalla oli Lapuan Liike ry:n piirissä toimineiden isänmaallisten aktivistien toiminta, joka oli vuodesta 1929 alkaen ylittänyt laillisuuden rajat perustellen asiaa isänmaallisuudella. Lapuan liikkeen ja sitä kannattaneiden poliittisten piirien mielestä oli "parempi kulkea laittomuuksien kautta laillisuuteen kuin laillisuuksien kautta laittomuuteen"lähde?. Kommunisminvastainen kansanliike eli lapuanliike oli ajanut 11. marraskuuta 1930 läpi tasavallan suojelulain eli niin sanotut kommunistilait, jotka kielsivät kommunistisen järjestötyön. Sosiaalidemokraatit vastustivat tätä lakia, ja monet kommunisteista siirtyivät SDP:n riveihinlähde?. Lapuanliike järjestäytyi 22.23. marraskuuta 1930 Lapuan Liike ry:ksi, joka otti tavoitteekseen myös sosiaalidemokratian kitkemisen, koska kommunistinen toiminta oli liikkeen mukaan siirtynyt tähän ainoaan jäljelle jääneeseen vasemmistopuolueeseen. Sosiaalidemokraattien näkökulman mukaan tarkoituksena oli vähitellen kieltää maltilliset vasemmistolaiset ja liberaaliset porvarilliset puolueet. Lapuan liike onnistui vaikuttamaan vielä vuoden 1931 presidentinvaaleihin saaden kannattamansa Kansallisen Kokoomuksen Pehr Evind Svinhufvudin presidentiksi. Presidentinvaalien jälkeen järjestö alkoi viettää hiljaiseloa, mutta sen jäljelle jäänyt kannattajakunta alkoi samalla radikalisoitua. Poliittinen keskusta (Kansallinen Edistyspuolue ja Maalaisliitto) olivat kannattaneet kansanliikettä aluksi, kunnes se sai kommunistilait läpi, mutta näkivät järjestöksi muuttuneen kansanliikkeen turhaksi tämän saatua julkilausutut tavoitteensa toteutetuksi.[1]

Tilanne alkoi kärjistyä syksyllä 1931. Maalaisliiton J.E Sunilan hallituksen sisäasiainministeri ja Lapuan liikkeen vakaumuksellinen vastustaja RKP:n Ernst von Born määräsi lapualaisten sulkeman Lapuan työväentalon avattavaksi 17. syyskuuta. Työväentalo oli ollut kommunistien hallussa ja lapuanliike oli saanut alkunsa sen sulkemisesta 23. marraskuuta 1930. Nyt kommunistilakien jälkeen työväentalot ja -yhdistykset tulivat sosiaalidemokraattien haltuun. Von Born ärsytti vielä entisestään lapualaisia sanomalla määräyksensä yhteydessä: "Nyt katsotaan, kuka tässä maassa määrää, hallitus vai Kosola". Lapuan liike otti tilanteen haasteena, ja kansalaiskokouksen jälkeen Lapuan työväentalo naulattiin ja laudoitettiin umpeen 2 000 miehen voimin 21. syyskuuta. Työväentalon uudelleen sulkemisesta tuli kansanjuhla, jonka jälkeen lähetettiin hallitukselle sähke: "Talo on kiinni ja pysyy". Viranomaiset joutuivat jälleen taipumaan lapualaisten tahtoon. Tapahtumasta tuli hallituksen arvovaltakysymys, kun lapualaiset näpäyttivät sitä jälleen joukkovoimallaan. Lehdistössä kysyttiin kumpi oli voimakkaampi "pohjalainen vasara" vai "sisäasianministerin sorkkarauta". Tapahtuman jälkeen sisäpoliittinen kriisi syveni ja keskustan sekä vasemmiston lehdet arvostelivat lapuanliikkeen toimia. Syksyllä 1931 oli jo perustettu keskustaporvarillinen lapualaisvastainen salaseura Pro Patria et Lege – Isänmaan ja Lain puolesta, joka käynnistyi samana päivänä, kuin Ohkolan metakka tapahtui. Salaseura sai tukea Sunilan hallitukselta.[1]

Ohkolan metakka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lopulta sisäpoliittinen kriisi saavutti huippunsa. Mäntsälässä luutnantti Esra Terän johtama 400–700 suojeluskuntalaista keskeytti sosiaalidemokraattisen kansanedustajan Mikko Erichin puhetilaisuuden Ohkolan työväentalolla lauantai-iltana 27. helmikuuta 1932. Miehet oli koottu Mäntsälästä ja muualta, erityisesti Helsingistä. Miehet ampuivat noin 700 kertaa maahan ja ilmaan, mutta myös viisi luotia päätyi työväentalon sisälle, yhden repiessä poliisimiehen hihan. Kukaan ei kuitenkaan loukkaantunut. Luutnantti Terä meni työväentaloon sisälle ja kysyi: "Kuinka sinä, joka olet vapaussodan sankareiden patsaspuhuja ja -paljastaja, käyttäydyt näin? Lupaatko, ettet enää tämän jälkeen Mäntsälään tule?". Erich vastasi: "Lupaan" ja poistui paikalta poliisisaatossa. Mäntsälässä vasemmiston ja oikeiston välit olivat vanhastaan kireät, sillä punaiset olivat murhanneet Suomen sisällissodan aikana noin 30 paikkakunnan valkoisella puolella ollutta asukasta. Tämän lisäksi kunnassa oli esiintynyt tavanomaista valkoista terroria. Yhteensä mäntsäläläisiä kuoli sisällissodan aikana noin 200.[2] Mäntsälässä ja Uudellamaalla oli ollut oikeistolaista, laillisuuden rajamailla liikkunutta toimintaa jo pitkän aikaa. Työväentalojen naulaamisesta oli päätetty jo 25. tammikuuta 1932 ja ensiksi oli suljettu juuri Ohkolan työväentalo. Tämän jälkeen useita muita työväentaloja naulattiin kiinni. Sisäministeri von Born sekä Uudenmaan läänin maaherra Bruno Jalander olivat jahdanneet tuloksetta näitä naulaajia. Jalander olikin lähettänyt Ohkolan työväentalolle Liikkuvan poliisin osaston sen naulaamisen aikaan. Von Bornia ja Jalanderia vihattiin eniten, koska he olivat laillisuusmiehinä puolustaneet sosialisteja ja mäntsäläläisten mukaan siinä samalla myös kommunisteja. Kaiken lisäksi he olivat kannustaneet Erichiä pitämään puhetilaisuuden ja antaneet 30 miehen poliisisaattueen tämän käyttöön. Erichiä taas vihattiin siksi, että hän oli loikannut Kansallisesta Kokoomuksesta sosiaalidemokraatteihin. Olihan hän paljastanut vapaussodan sankaripatsaitakin, joten häntä pidettiin todellisena takinkääntäjänä ja viimeisenä henkilönä puhumaan sosialismin sekä marxilaisuuden puolesta.[1]

Jalander ja von Born tiesivät puhetilaisuuden johtavan viimeiseen asti kiristyneen tilanteen räjähtämiseen. 24. helmikuuta lapualaiset olivat tuoneet miehiä ja aseita Mäntsälään sekä levittäneet julistetta, jossa sanottiin Ohkolan puhetilaisuuden olevan peruttu. Pohjois-Uudenmaan suojeluskuntapiirin johtaja sekä Lapuan liikkeen radikaalimpaan siipeen kuulunut Paavo Susitaival tiesi puhetilaisuuden provosoivan mäntsäläläisiä ja pyysi Suojeluskuntain päällikköä Lauri Malmbergiä sekä tasavallan presidenttiä P. E. Svinhufvudia estämään puhetilaisuuden, mutta nämä eivät puuttuneet tilanteeseen. Estääkseen puhetilaisuuden Susitaival yritti vielä epätoivoisesti liittää von Bornin, Jalanderin ja vapaamuurarit aikansa kohurikostapaukseen Tattarisuon silvottuihin ruumiinosiin sekoittaen tilannetta entisestään.[1]

Heti puhetilaisuuden hajottamisen jälkeen Jalander antoi käskyn pidättää tekoon osallistuneet henkilöt. 400 miestä kokoontui Mäntsälän kirkonkylään suojeluskuntatalolle juomaan lottien keittämää kahvia ja kieltäytyi hajaantumasta sekä luovuttamasta asianosaisia virkavallalle. Kansanjoukon karismaattiseksi johtajaksi nousi muilutustuomiota alueella pakoillut luutnantti Artturi Vuorimaa. Vuorimaa piti tulisen puheen ja laati 28. helmikuuta tasavallan presidentille osoitetun kapinajulistuksen, jonka allekirjoittivat Otto Ollikainen ja Albert Vuori. Sosiaalidemokratian kiellettäväksi vaatineessa julistuksessa luki:

»Me olemme isänmaallista, lainkuuliaista väkeä, joka ei ole noussut valtiovaltaa vastaan, vaan punaista marxilaisuutta vastaan, jonka aikaansaamiseksi me olemme vuodattaneet viljalti verta ja jonka puolesta olemme taistelleet henkeen ja vereen saakka... Mutta sanottakoon se nyt kertakaikkiaan niin selvään ja suoraan, että yksinkertaisinkin sen ymmärtää: ellei valtiovalta tahdo kuulla meidän ääntämme ja jos valtiovalta yhä edelleenkin sallii kirotun marxilaisen sosialidemokratian jatkaa kiihoitustyötään ja sallii Jalanderin ja Bornin laisten miesten johtaa perikatoon tätä maata ja kansaa, niin me emme voi siihen tyytyä.»

Julistus jatkoi:

»Me emme peräänny, emme hellitä, emmekä alistu. Marxilaisuus on kukistettava ja se kukistetaan silläkin uhalla, että meidän on ensin hävitettävä sitä tukeva ja suojeleva valtiovalta ja sen edustajat... Katkerin mielin ja verta vuotavin sydämin olemme olleet pakotettuja lähtemään sille tielle, jonka yhtenä seurauksena eilisen illan tapahtumat Mäntsälässä ovat ja mistä tämäkin kirjelmä on johtunut. Vielä on olemassa mahdollisuuksia valtiovallalla korjata suhteensa meihin ja saada rauha ja järjestys palautetuksi. Nopeat, päättäväiset toimenpiteet voivat vieläkin pelastaa maan kansalaissodasta, joka nyt muuten on selvästi edessä... valtiovalta voi mahdollisesti nujertaa meidän joukkomme, mutta se ei pysty voittamaan sitä isänmaalliseen kansan joukkovyöryä, joka meidän ruumiidemme yli ryntää»

Kapinajulistus loppui sanoihin:

»Historia kerran antaa tuomion niin meille kuin vastustajillemmekin[1]»

Kapina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

28.–29. helmikuuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ohkolan tapahtumien illalla Vuorimaa soitti Lapuan Liikkeen pääsihteerille kenraalimajuri K. M. Walleniukselle ja pyysi apua. Wallenius kutsui liikkeen johdon koolle ja Ylistaron herännäisjohtaja Matti Malkamäki oli heti valmis tukemaan Mäntsälän miehiä ja näiden toimintaa. Muukin johto pohdinnan jälkeen päätyi samaan tulokseen ja päätti selvittää sotkuisen tilanteen jollakin tavalla. Tilanne kehittyi itsestään jo ilman liikkeen päätöksiä, koska aseistautuneita joukkoja saapui koko ajan Mäntsälään. Liikkeen päämajassa Kosolassa päätettiin 28. helmikuuta lähettää miehiä pitäjittäin kiintiöiden mukaisesti ja saman päivän illalla Seinäjoen asemalla oli jo jääkärivääpeli Antti Isotalon ja jääkärikapteeni Anton Eonsuun johtama 74 miehen aseistautunut eteläpohjalaisjoukko. Samalla junalla liikkeen johtaja Vihtori Kosola ja Wallenius lähtivät Hämeenlinnaan seuramaan tilanteen kehittymistä. Lapuan Liike antoi hälytyksen vapaaehtoisen maanpuolustusjärjestön ja kansalliskaartin Suojeluskunnan (1918–1944) kautta, joten miehet olivat suojeluskunnan univormussa, aseistuksessa ja varustuksessa.[1]

28.29. helmikuuta 1932 välisenä yönä hallitukselle selvisi tilanteen vakavuus ja helsinkiläiset joukko-osastot määrättiin suojelemaan strategisia kohteita, koska pelättiin kapinallisjoukkojen marssivan pääkaupunkiin. Hallitus ja presidentti Svinhufvud päättivät toteuttaa ironisesti Lapuan Liikkeeseen tasavallan suojelulakia, joka oli säädetty alun perin kommunisteja vastaan. Tasavallan suojelulain perusteella Lapuan liikkeen johto määrättiin pidätettäväksi ja sen julkaisemat sanomalehdet lakkautettavaksi. Lakkautettavien listalla olivat radikaali pää-äänenkannattaja ja Arne Somersalon toimittama Ajan Sana ja järjestölehti Lapuan Päiväkäsky.[1]

Kapinalliset eivät kuitenkaan suunnitelleet hyökkäysaikeita, vaan päättivät odottaa. Hämeenlinnan kaupunginhotellissa kokoontunut Lapuan liikkeen valtuuskunta totesi julkilausumassaan liikkeen olevan sellaisessa tilanteessa, ettei yhteiskuntarauhaa voitaisi säilyttää, jollei hallitus eroa välittömästi ja poliittinen suunta maassa muutu. Julkilausuma vetosi edelleen liikkeen aiempiin vaatimuksiin valtiollisen elämän tervehdyttämisestä. Liikkeen mukaan näitä vaatimuksia ei ollut toteutettu, joten se vaati, että uuden hallituksen tuli olla puoluepolitiikasta vapaa sekä nojautua isänmaallisten kansalaisten tukeen ja kannatukseen.[1]

29. helmikuuta 1932 eteläpohjalainen suojeluskuntajoukko saapui Mäntsälään, jossa jo odottivat muut kapinalliset suojeluskuntalaiset. Eteläpohjalaisten aikana Mäntsälässä olleet joukot olivat jo muodostaneet joukko-osaston Mäntsälän Kärkijoukot. Pohjalaisia arvostettiin lapualaisvuosien aikana ja heidän saapuminen nostatti entisestään taistelutahtoa. Kapinalliset asettivat vartiot kirkonkylään johtaville teille ja tiedustelupartiot lähetettiin tehtäviinsä. Mäntsälän Kärkijoukkoja johti lahtelainen jääkärikapteeni Lahja Veijola avustajanaan Esra Terä ja adjutanttinaan Julius Jaamala. Mäntsäläläiset muodostivat Kärkijoukkojen 1. komppanian johdossaan pohjalainen reservivänrikki Niilo "Vihtorinpoika" Kosola. Eteläpohjalaiset muodostivat 3. komppanian johtajanaan jääkäriluutnantti Anton Eonsuu. Kaikki nämä joukot asettuivat puolustukseen. Antti Isotalo taas lähti Helsinkiin yhteyshenkilöksi rintamamiespiireihin. Sotilaskuri oli moitteeton ja juopumuksestakin määrättiin raipparangaistus. Elintarvikkeet ja muu tuki saatiin paikkakuntalaisilta.[1]

Samana päivänä Lapuan liike julisti valtakunnallisen liikekannallepanon. Liikkeen tukimiehet hälyttivät joukot maakunnittain (itse asiassa suojeluskuntapiireittäin, koska liikkeen aluejako perustui niihin). Suojeluskuntalaisten tuli ottaa mukaan suojeluskuntapuku ja -varusteet, lyhyet ja pitkät aseet sekä neljän päivän muona ja keskittyä suojeluskuntapiirinsä aluekeskuksiin. Näiden kapinapesäkkeiden tuli pitää yhteyttä Hämeenlinnan keskusjohtoon ja Kosolan varajohtoon. Liike toivoi, että saamalla kannattajat ja joukot liikkeelle se pystyisi painostamaan hallituksen tahtoonsa, kuten oli toiminut siihenkin asti. Yhteenottoja armeijan kanssa tuli välttää ehdottomasti. Ideana oli, että hallitus taipuisi, koska se haluaisi välttää sisällissotaa, eikä luottaisi lapualaisia kohtaan myötätuntoa tunteviin armeijaan ja Suojeluskuntaan. Hallituksen painostus oli tärkeämpi ja vaarallisempi ase kuin itse Mäntsälään keskittyneet joukot.[1]

1. maaliskuuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kapinan alkupäivinä kapinallisten taktiikka näytti toimivan. Hallitus, suojeluskunta ja armeija eivät olleet yksimielisiä siitä, kuinka kapinan suhteen tulisi toimia. Vanha itsenäisyys- ja heimoaktivisti ja sotaväen päällikkö Aarne Sihvo olisi halunnut murskata aseellisesti lapualaiset täysin. Tätä linjaa kannattivat myös vt. pääministeri Juho Niukkanen, sisäministeri von Born ja puolustusministeri Jalo Lahdensuo sekä opposition johtaja SDP:n Väinö Tanner. Suojeluskuntain päällikkö Lauri Malmberg kannatti lapualaisia ja hallituksen eroa. Malmberg ei halunnut lähteä toimiin järjestöänsä vastaan, jonka tiesi olevan lapualaisten puolella. Hän myös syytti Jalanderia ja von Bornia kapinan provosoinnista. Puolustusneuvoston puheenjohtaja ja suojeluskuntain kunniapäällikkö C. G. E. Mannerheim oli kapinallisten puolella muttei julkisesti esittänyt kantaansa. Vanha aktivistijohtaja Kai Donner ja muutamat muut suunnittelivatkin Mannerheimiä Suomen diktaattoriksi. Samoin kenraali Hannes Ignatius oli kapinallisten puolella sekä tuolloin erittäin vahva organisaatio Vapaussodan Rintamamiesten Liitto. Presidentti Svinhufvud halusi ratkaista kriisin rauhanomaisin keinoin, mutta päättäväisesti ja ilman hallituksen hajoamista. Hänen kuuluisa toteamuksensa oli tuolloin sotilasjohdolleen: "Yksikään aseellinen mies ei saa tulla Mäntsälästä pääkaupunkiin. Siitä saatte te, herrat kenraalit, vastata".[1]

Aamuyöllä 1. maaliskuuta 1932 hallitus yritti vangita Hämeenlinnan kaupunginhotellissa kapinan johtoa pitäneen Lapuan liikkeen johtajiston, joka kuitenkin varoitusten ansiosta pääsi pakenemaan. Lapualaisten pettymys oli kova, kun lapuanliikettä tukenut ja lapuanliikkeen tukema Svinhufvud asettuikin heitä vastaan. Myöhemmin päivällä Kansallisen Kokoomuksen ministerit K. E. Kilpeläinen, Kyösti Järvinen ja Niilo Solja asettuivat tukemaan Lapuan Liikkeen vaatimuksia ja erosivat hallituksesta. Järvinen kuitenkin veti eroanomuksensa takaisin harkinnan jälkeen. Tämä oli heidän vastalauseensa pidätysyrityksille, jotka heidän mukaansa kärjistivät tilannetta, varsinkin kun tasavallan suojelulaki asetettiin voimaan. Koko Kokoomuksen eduskuntaryhmä asettui tukemaan kapinallisia, mutta hallitus ei kaatunut. Lapuan liikkeen ehdokas uudeksi hallitusmuodostajaksi olisi ollut Mannerheimin tukema kenraali Rudolf Walden. Samana päivän illalla Svinhufvud yritti saada Malmbergin lukemaan kirjoittamansa julistuksen radiossa, mutta tämä kieltäytyi kurkkukipuun vedoten. Lopulta Lahdensuo luki tämän:

»Sankarivainajamme meille antamaa perintöä emme saa tahrata hajoittamalla heidän työnsä vaalijoita kahteen leiriin. Käsken kaikkia suojeluskuntalaisia kuuliaisina laeille ja valalleen viipymättä palaamaan kotiseudulleen ja seuraamaan ainoastaan oman päällystönsä käskyjä[1]»

Hallitus oli vakavissa ongelmissa. Lapuan liikkeen johto siirtyi Riihimäelle, jonka Kenttätykistörykmentti 3:a komentanut jääkärieversti J. F. Lundqvist oli antanut ymmärtää rykmenttinsä olevan valmis kapinan palvelukseen. Samalla Riihimäelle kokoontui 200–300 etelähämäläistä suojeluskuntalaista liikkeen ohjeiden mukaisesti. Wallenius alkoi myös suunnitella toista talonpoikaismarssia. Ensimmäinen oli ollut mahtava voimannäyttö kesällä 1930.[1]

Etelä-Pohjanmaan tuhannet suojeluskuntalaiset olisivat halunneet lähteä Mäntsälään, mutta alueen suojeluskuntapiirin päällikkö Matti Laurila kielsi esivallan kunnioittajana kapinaan osallistumisen. Samoin Pohjanmaan ruotsinkielisten suojeluskuntien päällikkö Martin Ekström pysyi uskollisena Svinhufvudille ja esti näin kaikkien aseellisten pohjalaisten liikkeellelähdön. Illalla 1. maaliskuuta Laurila kuitenkin matkusti Helsinkiin saamaan ohjeita ja tietoa tilanteesta.[1]

2. maaliskuuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aamulla 2. maaliskuuta 1932 200–300 kapinallista suojeluskuntalaista valtasi Etelä-Pohjanmaan suojeluskuntapiirin esikunnan Seinäjoella ja syrjäytti sen johdon käyttäen hyväksi Laurilan poissaoloa. Uuden kapinaesikunnan johtoon piiripäälliköksi nimitettiin eläinlääkäri, jääkärikapteeni Ville "Vihtorinveli" Kosola. Kansliapäälliköiksi tulivat pankinjohtaja Aukusti Luoma ja piiriesikunnan entinen valistusohjaaja Kustaa Latvala. Vaikka Matti Laurila yritti palauttaa järjestystä Helsingistä lähettämällä "Piiriä ei hälytetä" -sähkeitä, kapinallisten puolelle siirtynyt Etelä-Pohjanmaan suojeluskuntapiiri aloitti hälytyskäskyjen lähettämisen. Illalla pohjalaiset suojeluskuntajoukot miehittivät Seinäjoen aseman ja keräsivät junia joukkojen Mäntsälään siirtoa varten.[1]

Tilanne oli todella vakava. Tuhansia aseistettuja joukkoja liikehti maassa Etelä-Pohjanmaan, Mäntsälän ja Etelä-Hämeen lisäksi Satakunnassa, jossa jo itse Porin suojeluskuntatalolla oli parhaimmillaan tuhat miestä aseissa. Salossakin joukot olivat liikkeellä johtajanaan kapteeni Eino Laitakari. Svinhufvud perusti kiristyneessä tilanteessa hallituksen kriisiesikunnan, johon kuuluivat Malmberg, Uudenmaan läänin vt. maaherra jääkärikenraalimajuri Hugo Österman, yleisesikunnan päällikkö Lennart Oesch, puolustusministeri Lahdensuo ja sotaväenpäällikkö Sihvo. Voimakkain hahmo eli kenraali Mannerheim puuttui joukosta. Epävirallinen kriisiesikunta oli erittäin eripurainen. Sihvo vaati edelleen kapinan totaalista aseellista murskaamista, mutta sotakorkeakoulun johtaja, jääkärieversti Per Wilhelm Zilliacus ja Österman sanoivat Sihvon suunnitelmaa "varpusen ampumiseksi tykeillä". Österman ja Zilliacus olivat saaneet tietoonsa, että jos hallitus käskisi armeijan kapinallisia vastaan, joukko everstiluutnantteja ei tottelisi. Sihvon mukaan 300 majuria odottaa aina everstiluutnanttien tekevän virheitä, ja jos joku everstiluutnantti kieltäytyisi noudattamasta käskyjä, kahden tunnin sisällä ylennettäisiin majuri everstiluutnantiksi. Pelätessään suojeluskuntien ja armeijan välistä sotaa Malmberg ja hänen esikuntapäällikkönsä Väinö Palojärvi esittivät eronpyyntönsä, jota Svinhufvud ei kuitenkaan hyväksynyt.[1]

Svinhufvud päätti tällä kertaa pitää selväkielisen puheen kapinallisille itse. Puheen oli kirjoittanut oikeusministeri T. M. Kivimäki puolessa tunnissa. Tämä kuuluisa puhe sai kapinalliset ja liikkeelle lähteä aikoneet epäröimään kapinan kannattavuutta. Esimerkiksi puheen jälkeen Etelä-Pohjanmaan kapinallinen suojeluskuntapiiri ja sen joukot eivät lähteneet Mäntsälään miesten toiveista huolimatta, vaan jäivät seuraamaan tilanteen kehitystä. Svinhufvud totesi Yleisradiossa kello 19.15 pitämässään puheessa:[3]

»Otettuani tänä päivänä sotaväen ja suojeluskuntain ylipäällikkönä huolehtiakseni järjestyksen palauttamisesta maahan, tahdon täten henkilökohtaisesti kääntyä kaikkien suojeluskuntalaisten ja muittenkin puoleen, jotka ovat lähteneet aseellisen väkivallan teille, ja käskeä heitä, niinkuin eilen allekirjoittamassani julistuksessakin sanotaan, kuuliaisina laille viipymättä palaamaan kotiseuduilleen. Kukaan ei ole oikeutettu lähtemään paikkakunnaltaan aseistettuna ilman päällystön lupaa eikä kenenkään myöskään pidä kallistaa korvaansa kiihoittajille ja värvääjille, jotka yrittävät yllyttää kansalaisia lähtemään ase kädessä taisteluun laillista yhteiskuntajärjestystä vastaan. Minä olen läpi pitkän elämäni taistellut lain ja oikeuden ylläpitämiseksi ja minä en voi sallia sitä, että laki nyt tallataan jalkojen alle ja kansalaiset johdetaan aseelliseen taisteluun toisiaan vastaan. Suojeluskuntalaitos tulee kärsimään vastaisuudessa arvaamattomia vaurioita, jos osa suojeluskuntalaisia nyt unohtaa valansa ja ryhtyy taisteluun yhteiskuntajärjestystä vastaan, jota he ovat vannoneet henkeen ja vereen asti puolustavansa. Kun nyt olen omalla vastuullani, kenestäkään riippumatta, ottanut vastatakseni rauhan palauttamisesta maahan, kohdistuu jokainen salahanke tästä lähtien paitsi laillista järjestystä, myöskin minua vastaan henkilökohtaisesti, joka itse olen suojeluskuntalaisten riveissä marssinut yhteiskuntarauhan ylläpitäjänä. Vielä tahdon sanoa niille monille, jotka jo katuen hairahdustaan ovat huolissaan heitä uhkaavasta rangaistuksesta, että jos he hetimiten palaavat kotoisiin askareihinsa, heitä ei uhkaa mikään rangaistus, mikäli he eivät ole olleet kapinaan yllyttäjiä. Rauha on kiireimmiten saatava maahan ja ne epäkohdat, joita valtiollisessa elämässämme on, sen jälkeen laillisessa järjestyksessä poistettavat.[4]»

Radiopuheen kuuli 200 000 kansalaista ja se julkaistiin vielä seuraavana päivänä lehdissä. Lapualaiset ja heidän tavoitteitaan kannattava kansanosa kiinnostuivat Svinhufvudin lupauksesta poistaa valtiollisen elämän epäkohdat. Ei tosin tiedetty tarkkaan, mitä tämä lupaus tarkoitti, mutta sen odotettiin olevan jonkinlainen lupaus porvarillista demokratian vahvistamisesta ja vasemmiston vallan vähentämisestä. Svinhufvudin tulkittiin siis myöntäneen lapualaisten olevan oikeassa vaatimuksissaan valtiollisen elämän tervehdyttämisestä. Toki myös sillä oli merkitystä, että Svinhufvud ilmoitti kapinoitsijoiden asettuvan myös häntä vastaan eikä vain hallitusta. Lapualaiset ja heidän kannattajansa arvostivat syvästi Svinhufvudia, eivätkä halunneet kapinoida valtaan auttamaansa presidenttiä vastaan.[1]

Radikaalimmat lapualaiset kuitenkin käsittivät Svinhufvudin asettuneen tukemaansa kansanliikettä vastaan. Lapuan liikkeen keskeinen johtaja Hilja Riipinen kirjoittikin päiväkirjaansa: "Nyt aiotaan iskeä kansanliikkeen sydän pirstoiksi. Ja Svinhufvud johtaa. Hyvä Jumala!". Ukko-Pekkana tunnettua Svinhufvudia alettiinkin kutsua nyt lapualaisten piirissä Akka-Pekaksi.

Lupauksella rivimiesten vapauttamisesta oli merkityksensä ja se johtikin joukkojen hajaantumiseen. Svinhufvudin puheen vaikutusta ja merkitystä on kylläkin sittemmin liioiteltu. Esimerkiksi Jyväskylässä kapinaliikehdintä alkoikin kunnolla vasta puheen jälkeen ja Mäntsälässä tilanne oli edelleen erittäin jännittynyt.[1]

Svinhufvudin puheen aikana Mäntsälän Kärkijoukot täydensivät aseistustaan hakemalla Jussi Muilun sekä Otto Ollikaisen johtamalla kymmenen eteläpohjalaisen ja etelähämäläisen miehen iskujoukolla kaksi konekivääriä varustuksineen sekä kenttäkeittiön Pohjois-Uudenmaan suojeluskuntapiirin asevarikolta. Pohjois-Uudenmaan suojeluskuntapiirin päällikkö Paavo Susitaival ei estänyt aseiden vientiä, vaan liittyi itsekin kapinallisiin. Kapinalliset myös antoivat käskyn Reino Hallamaalle vallata Lahden radioasema Muilun johtamilla iskujoukoilla, mutta viestinviejänä toiminut Aulis J. Alanen söi käskypaperin matkalla, koska käsky oli hänen mukaansa järjetön. Hallamaa ei olisi muutenkaan suostunut toteuttamaan sitä. Jos suunnitelma olisi pantu täytäntöön, presidentti ei olisi koskaan pitänyt puhettaan.[1]

3.–4. maaliskuuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Torstaiaamuna 3. maaliskuuta 1932 Matti Laurila palasi Helsingistä ja otti kapinallisen suojeluskuntapiirinsä pikkuhiljaa takaisin haltuunsa. Laurila ja vanha lapualainen Artturi Leinonen sekä muut olivat onnistuneet vesittämään kapinallisten lähettämiä käskyjä. Laurila huomasi, että kapinalliset olivat masentuneet, kun joukkoja ei käskyjen lähettämisestä huolimatta ollut kokoontunut niin paljon kuin oli toivottu. Samoin kapinalliset tiesivät armeijan valmistautuvan katkaisemaan Seinäjoelta etelään vievän rautatien. Laurila tiesi, että kapina kuivuisi heti kokoon, jos miehet saisivat vain tietää, mitä presidentti tarkoitti lupauksellaan valtiollisen elämän epäkohtien poistamisesta.[1]

Jyväskylässä taas kapinalliset estivät Keskisuomalaisen ja Työn Voiman julkaisemisen sekä valvoivat puhelin- ja lennätinliikennettä. Samoin rautatieasema, Jyväskylän suojeluskuntatalo ja muut kaupungin tärkeät keskukset vallattiin sekä suojeluskunnan piiripäällikkö Edvin Hämäläinen syrjäytettiin. Kapinoitsijoita johti tässä vaiheessa isännöitsijä Veli Byström. Jyväskylän kapinallisten pää-äänenkannattaja kokoomuslainen Sisä-Suomi julkaisi kapinajulistuksen nimeltä "Suomen Valkoiselle Kansalle":

»Olemme päättäneet vakavan harkinnan jälkeen kunnioitetun Presidenttimme määräyksestä huolimatta pysyä aloittamallamme tiellä ja viedä taistelumme isänmaan tulevaisuudesta onnelliseen loppuun... Meidän ainoa vihollisemme on marxilaisuus ja sitä ilmeisesti tukeva hallitus, joka aito marxilaisin keinoin kynsin hampain tahtoo pysyä satulassa veljesveren vuotamisen uhallakin»

Samoin lehdessä julkaistiin ilmeisesti tappion ennustava ja hieman epätoivoiselta vaikuttava Mäntsälän Kärkijoukkojen julistus:

»Olemme etuvartioasemissa Mäntsälässä ja luotamme siihen, että isänmaallinen kansa ei anna meidän uhrautua turhaan vaan nousee yhteiseen taisteluun... Hallitus antaa nykyisesti tilanteesta vääriä ja valheellisia tietoja. Älkää uskoko hallituksen yrityksiä kansan pettämiseksi. Useimmat suojeluskuntapiirit ovat piiripäälliköineen meidän puolellamme. Monet rykmentit ovat luvanneet suosiollisuutensa. Ja isänmaallinen kansa kokonaisuudessaan on kanssamme. Siinä mielessä seisomme horjumattomina, valmiina taisteluun Jumalan kunniaksi ja isänmaan parhaaksi.[1]»

Kapinallisten valta Jyväskylässä voimistui presidentin puheesta huolimatta. Jyväskylässä järjestettiin kaupunginvaltuuston puheenjohtajan S. W. Forssin johdolla hallitusta ja presidenttiä tukeva maakuntakokous, jonka kapinalliset yrittivät hajottaa tuloksetta. Pelästynyt maanviljelijä Matti Jääskeläinen pelästyi hajottamisyritystä ja kuoli sydänkohtaukseen sanoen viimeisiksi sanoikseen "Aikohin on Suomessa eletty" tai "Hyvä Jumala tätä Suomen kansaa!". Häntä on pidetty tavallaan kapinan ainoana siviiliuhrina.[1] Myöhemmin päivällä armeija miehitti Jyväskylän ympäristön strategiset liikenteen risteyskohdat, kuten Haapamäen ja Pieksämäen asemat.

Perjantaina 4. maaliskuuta 1932 Mäntsälän Kärkijoukkojen lähetystö saapui valkoisin lipuin Helsinkiin ja kävi Svinhufvudin luona, mutta tämä tyytyi vain viittaamaan julistukseensa. Lapualainen lähetystö vaati edelleen hallituksen vaihtoa ja esitti pääministeriksi Rudolf Waldenia, mutta oli ilmeisesti myös huolissaan kapinallisten kohtalosta kapinan jälkeen. Pian käynnin jälkeen armeija aloitti Mäntsälän kapinakeskuksen saarrostamisen. Svinhufvud nimitti viralliseksi neuvottelijaksi Elja Rihtniemen, jonka kanssa lapualaisten neuvottelut jatkuisivat Mäntsälässä. Everstiluutnantti Arne Somersalo oli liittynyt kapinallisiin näihin aikoihin.

Samaan aikaan Seinäjoen Seurahuoneella pidettiin Etelä-Pohjanmaan suojeluskunnan piiriesikunnan kokous, jota johti Suojeluskuntain Yliesikunnan everstiluutnantti Niilo Sigell. Kokouksen jälkeen Laurila lähetti Iisakki Nikkolan hakemaan pohjalaiset takaisin kotiin Mäntsälästä. Entisestään kapinallisten taistelutahtoa laski tieto siitä, että arvostettu lapualaisjohtaja Kustaa "Köpi" Latvala ampui itsensä Seinäjoen Maakuntahotellissa. Itsemurha oli ilmeisesti pettynyt protesti. Hän oli sanonut viimeisiksi sanoikseen keskiyöllä, ettei Lapuan liikkeessä ollut mitään muuta kunnollisesti suunniteltua kuin kommunistien kirjapainon hävittäminen. Itsemurhaviestissään hän pyysi Laurilan anomaan Svinhufvudilta armoa kapinallisille "sillä he eivät totisesti ole rikollisia!".[1]

Kapinan loppu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

4.–5. maaliskuuta 1932 Mäntsälässä Lapuan Liikkeen väsynyt johto päätti purkaa kapinan Svinhufvudin valtuuttaman everstiluutnantti Elja Rihtniemen kanssa käytyjen neuvottelujen jälkeen. Johto oli saapunut Mäntsälään ties miten; Vihtori Kosola, Iivari Koivisto ja Walde Sario olivat saapuneet Oittiin resiinalla. Päätös nostatti yhtä voimakkaan ns. vapaussotatunnelman kuin Ohkolan metakka ja eräät miehistä ilmoittivat olevansa valmiita kuolemaan taistelussa Mäntsälän kirkon ympärille mieluummin kuin antautuisivat. Mäntsälän suojeluskuntatalo alkoi täyttyä uhosta ja tunnelma kiristyi, kunnes Wallenius rauhoitti tilanteen laulattamalla vanhan valkoisen armeijan kappaleen ja Pohjanmaan suojeluskuntalaisten kunniamarssin Vilppulan urhojen muistolle, jolloin joukot rauhoittuivat. Mäntsälässä oli tässä vaiheessa miehiä enää 466, kun taas kapinan huippuhetkinä miehiä oli ollut 524.[1]

Lauantaina 5. maaliskuuta 1932 Jyväskylän kapinalliset lähtivät kotiin ja jälleen saatiin puhelin- sekä lennätinyhteydet toimimaan kaupunkiin. Aiemmin päivällä he olivat vielä ilmoittaneet taistelevansa Svinhufvudin vetoomuksesta huolimatta. Tämän lausunnon seurauksena armeija piiritti Jyväskylän ja keskiyöllä kapinalliset taipuivat piiripäällikön tahtoon. Kapinan purki kaupunkiin saapunut Svinhufvudin luottomies, vanha lapuanliikkeen aktiivi ja valkoisen armeijan keskeinen nostattaja Martti Pihkala, jota Jyväskylän alueen kapinalliset arvostivat erittäin suuresti.[1]

Vielä lauantai-iltana Mäntsälän suojeluskuntatalon pihaan ajoi armeijan auto, jossa oli kaksi radioasemaa miehistöineen, mutta Susitaival ajoi auton pois ilmoittaen kapinan olleen loppu ja pyytäen miesten olevan hiljaa matkastaan. Ilmeisesti radioasemalla olisi pidetty yhteyttä Riihimäelle ja muuallekin. Mäntsälän viimeisten kapinallisten sotapäiväkirjan viimeinen merkintä oli "5.3.32. LOPPU".[1]

5.–6. maaliskuun 1932 välisenä yönä everstiluutnantti Elja Rihtniemi ilmoitti päässeensä sopimukseen kapinallisten kanssa. Lapuan Liikkeen johto ja kapinaan pääsyyllisiksi katsotut lupasivat ilmoittautua viranomaisille maanantaina 7. maaliskuuta kello 10.00. Samoihin aikoihin Iisakki Nikkolan johtamat eteläpohjalaiset palasivat "kotia yhtä komeasti kuin lähdettiinkin". Kotiin lähteviä kapinallisia ei luetteloitu ja he saivat pitää aseensa, joiden sarjanumeroita olisi voitu käyttää kapinallisten tunnistamiseen. Svinhufvud piti lupauksensa, mutta sanoi Lapuan Liikkeen johdon suhteen: "Joitakin täytyy tukistaa".[1]

Rihtniemi vei Vihtori Kosolan ja Arne Somersalon Helsingin poliisin huostaan. K. M. Wallenius pääsi Suojeluskuntain päällikkö Lauri Malmbergin kyydissä korkean sotilasarvonsa takia. Malmberg ja Wallenius ryyppäsivät koko matkan ajan viskiä ja pysähtyivät vielä ryyppäämään Tähtitorninmäelle Haaksirikkoisten patsaalle. Tämän jälkeen Wallenius siirtyi poliisiasemalle. Muut kapinalliset kuljetettiin aseineen rekka-autoissa poliisilaitokselle Helsinkiin, mutta suurin osa vapautettiin nopeasti.

Svinhufvud ei suostunut lapualaisten vaatimuksiin hallituksen hajottamisesta ilmeisesti siksi, että pelkäsi hallituksen hajottamisen johtavan eduskuntavaaleihin, jonka tuloksena olisi luultavasti ollut vasemmistolaisempi eduskunta. Svinhufvudin mukaan lapualaisten kapinan onnistuminen olisi siis johtanut itse asiassa vasemmistolaistumiseen. Hän ymmärsi myös Lapuan liikkeen aiempia väkivaltaisiakin toimia, mutta avoin kapina hallitusta vastaan oli jo vanhalle laillisuusmiehelle liikaa. Mitkään "torikokoukset", vaikkakin aseelliset, eivät päättäisi hallituksen koostumuksesta todellisessa parlamentarismissa.[1]

Rangaistukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kapinan johtajia kuvattuna 6.3.1932, vasemmalta K. M. Wallenius, Vihtori Kosola, Iivari Koivisto, Walde Sario ja Aarne Somersalo.

Sisäministeri Arvo Manner lakkautti toistaiseksi Lapuan Liike r.y:n 24. maaliskuuta 1932 ja raastuvanoikeus vahvisti tämän 28. toukokuuta 1932. Itse asiassa tämän mahdollistava tasavallan suojelulaki oli toimeenpantu jo 29. helmikuuta.

Mäntsälän kapinan vangituista kapinajohtajista olivat merkittävimmät:

16. heinäkuuta 1932 Turun hovioikeudelle jätettiin syyte, jossa vaadittiin rangaistusta kapinasta 102 henkilölle. Turun hovioikeuden käsittely kesti taukoineen kaikkineen heinäkuun 26. päivästä tuomionjulistamiseen marraskuun 21. päivään 1932. Näistä syytetyistä 52 tuomittiin vankeusrangaistukseen, 32 ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja 20 armahdettiin sekä 24 vapautettiin kokonaan.

Artturi Vuorimaa tuomittiin kahdeksi vuodeksi ja kuudeksi kuukaudeksi vankeuteen pääasiallisena kapinaan yllyttäjä ja toiminnan organisoijana. Vihtori Kosola ja K. M. Wallenius tuomittiin yhdeksän kuukauden vankeuteen ja Rafael Haarla kuuden kuukauden vankeuteen, mutta heidän kaikkien tuomiot muutettiin ehdonalaisiksi. Rivimiehet saivat Svinhufvudin lupauksen mukaisesti armahduksen, jonka eduskunta vielä lailla vahvisti.

Vihtori Kosolan paluu vankeudesta Lapualla 20. lokakuuta 1932 oli suuri kansanjuhla. Asemalla oli vastassa 2 000 ihmistä, jotka lauloivat muun muassa kappaleen "Kytösavun aukeilla mailla on kansa". Useita tuhansia ihmisiä oli liputetun reitin varrella ja Lapuan kirkolla. Pastori piti saarnan psalmista 94:12, jossa sanotaan: "Autuas se mies, jota Sinä Herra kuritat ja lakejasi opetat".

Korkein oikeus antoi päätöksensä Mäntsälän kapinan johtajia vastaan käydyssä oikeusjutussa 22. helmikuuta 1934. Vihtori Kosola ja K. M. Wallenius tuomittiin kumpikin yhden vuoden ehdolliseen vankeuteen ja 30 muuta kapinan johtomiestä eripituisiin vankeusrangaistuksiin.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac Niinistö, Jussi: Lapuan liike – kuvahistoria kansannoususta 1929–1932, s.109–137, NIMOX KY, Gummeruksen kirjapaino, Jyväskylä. 2003
  2. Suomen sotasurmat -projektin haulla (27.6.2007) löytyy 31 murhattua mäntsäläläistä. Yhteensä kuolleita on 203.
  3. Mäntsälän kapina kukistettiin radion avulla Elävä Arkisto. Yleisradio. Viitattu 5.3.2012.
  4. P. E. Svinhufvud – Tasavallan presidentin julistus

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Mäntsälän kapina.