Fasismi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kahden vahvimman fasistisen valtion johtajat, Italian Benito Mussolini ja natsi-Saksan Adolf Hitler

Fasismi on Italiassa ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntynyt kansallismielinen totalitaristinen liike.[1] Sanaa käytetään myös muista samansuuntaisista liikkeistä.[1] Fasismi on perinteisesti nähty osana äärioikeistoa.

Fasismissa autoritaarinen äärinationalismi yhdistyi korporatistiseen järjestelmään, joka nähtiin ”kolmantena tienä sosialismin ja kapitalismin välillä”.[2] Fasistit vastustivat sekä liberaalidemokratioita että kommunismia.

Natsi-Saksan kansallissosialismia on pidetty fasismin ilmentymänä, joka vei fasismin äärimmäisyyksiin. Joidenkin muidenkin valtioiden autoritaarisissa diktatuureissa on nähty fasistisia piirteitä, kuten Francisco Francon Espanjassa ja Juan Perónin Argentiinassa. Useimmissa Euroopan maissa fasismi jäi kuitenkin melko vähämerkityksiseksi liikehdinnäksi.

Fasismia on vaikea määritellä ja rajata, koska se on aina ollut teoreettisesti ja käytännöltään hyvin hajanainen, muuttuva ja paikallisesti sitoutunut ilmiö, eikä se pohjaudu mihinkään ideologiseen perusteokseen.

Termin etymologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Italian fasistipuolueen tunnus, jonka keskellä vitsakimppu (fasces) ja kirves

Sana fasismi tulee antiikin Roomasta: korkeiden henkilöiden henkivartijat eli liktorit kantoivat mukanaan vitsakimppuja (lat. fasces), joiden keskellä oli kirves. 1800-luvun lopulla italialaiset sosialistit perustivat toimintaryhmiä (fasci), joille otettiin vitsakimpusta nimitys symboloimaan työväen yhtenäisyyden voimaa, tukea ja järjestäytymistä. Liikkeen aktiiveihin kuulunut Benito Mussolini vei sanan mukanaan perustaessaan ensimmäisen maailmansodan aikana oman puolueen ja ideologian. Fasismi-sana jäi lähinnä italialaiseen käyttöön, eikä mikään muu autoritaarinen hallinto ole nimittänyt itseään suoraan fasistiseksi, vaikka ulkopuolelta näin on luokittelun tarpeessa monen kohdalla tehtykin.[3]

Määrittely[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fasismia on vaikea määritellä tarkasti ideologiana. Fasismi peri ideoita edeltäneistä ideologioista ja kehitti omia. Se on aina ollut teoreettisesti ja käytännöltään hyvin hajanainen ja paikallisesti sitoutunut ilmiö. Fasismi ei pohjaudu mihinkään ideologiseen perusteokseen, eivätkä sen puolueohjelmatkaan sanelleet fasististen puolueiden toimintaa kovin tarkasti. Italian fasistit muotoilivat aatteensa pääperiaatteet ja tavoitteet vasta noustuaan valtaan, ja ohjelmat voitiin hylätä tarpeen vaatiessa. Saksan kansallissosialistit tosin pystyivät säilyttämään ensimmäisen puolueohjelmansa tavoitteet loppuun asti. Fasistisia liikkeitä ja puolueita on ollut useita erityyppisiä, ja niiden luonteet on sidottu kunkin maan kulttuuriin ja olosuhteisiin. Mussolinin mukaan fasismi oli luonteeltaan yhtä paljon käytännöllinen kuin teoreettinenkin – "Meidän ohjelmamme on teko" – ja että fasismin on kehityttävä kunkin maan poliittisten ja kulttuuristen olojen pohjalta.[4]

Termin merkitystä on hämärtänyt entisestään se, että fasismin käsitettä käytetään usein lyömäaseena tai pilkkanimenä asioille, jotka eivät kuitenkaan ole fasistisia.[5]

Italian fasismin ja Saksan natsismin eli kansallissosialismin eroista ja yhtäläisyyksistä on kirjoitettu paljon. Jotkut tutkijat pitävät natsismia ja fasismia eri ideologioina. Toiset pitävät natsismia fasismin saksalaisena ja monessa suhteessa kaikkein pisimmälle vietynä versiona. Näiden lisäksi myös muun muassa Francisco Francon Espanja, Juan Perónin Argentiina tai sodanaikainen Japani on nähty joskus fasistisina, vaikka ne eivät kaikkia fasismin kriteereitä täyttäneetkään.[6]

Tavoitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fasismin sovellutuksilla eri puolilla maailmaa on ollut erilaisia tavoitteita. Joskus ideologia ja käytäntö eivät ole vastanneet toisiaan, vaan ideologisesti vastustettavat asiat olivat käytännössä hyödyllisiä ja tavoitteet käytännössä mahdottomia.[7]

Fasismi on nationalistista, ja siinä vaalitaan ja ihannoidaan oman maan historiaa, kulttuuria ja ominaispiirteitä. Ulkomaita pidetään usein alempiarvoisina ja potentiaalisina vihollisina.[7] Voimakkaimmat fasistiset valtiot pyrkivät valloittamaan vieraita alueita joko taloudellisesta pakosta, maailmankatsomuksen vuoksi, naapurimaiden uhan edessä tai elintilan valloittamiseksi. Sota nähtiin aina kansakuntaa yhdistävänä voimana.[7] Poliittinen valta ei kuitenkaan ollut armeijalla vaan puolueella, Francon Espanjaa ja Pinochetin Chileä lukuunottamatta.[7]

Fasistit tavoittelivat totalitaristista, valtion kontrolloimaa ja puolueen johtamaa valtiota, missä heistä varsinaisesti onnistui vain Hitler. Muissa fasistisissa maissa puolue-eliitti valvoi kansaa yhdessä armeijan ja poliisin kanssa.[7] Fasistiset puolueet liittoutuivat porvarillisen eliitin: suurteollisuuden, pankkien, virkamiesluokan ja armeijan kanssa. He sopeutuivat vallankumouksellisuudestaan huolimatta perinteisiin valtarakenteisiin käytännön syistä ja saivat asemastaan epävarman yläluokan kesytettyä tuekseen. Fasistinen talous perustui korporatistiseen kapitalismiin, joka oli valtion valvonnassa. Talous oli usein tähdätty sotaan tai vahvojen asevoimien ylläpitoon.[8]

Piirteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fasismiin kuuluvista ominaisuuksista on laadittu useita listoja, mutta yhteisesti hyväksyttyä yleisen fasismin käsitettä ei ole olemassa.[9] Joidenkin tutkijoiden mukaan kaikki fasismin ilmentymät ovat yksittäistapauksia, eikä yleistä fasismin teoriaa siksi voi muotoilla.[10] Eri valtioilla ja hallinnoilla on ollut enemmän tai vähemmän fasistisiksi luokiteltavia piirteitä, mutta yhdessäkään ei ole ollut ideaalityyppisen fasismin vastinetta.[11]

Tutkija Ernst Nolten mukaan fasismin "minimit" ovat antimarxismi, antiliberalismi, antikonservatismi, johtajaperiaate, puoluevalta ja totalitarismi.[12]

Roger Griffinin mukaan fasismi on vallankumouksellista nationalismia, joka on antiliberaalia ja jopa antikonservatiivista.[13]

Määritelmien ryhmittely[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fasismin määritelmiä on tutkija Leif Sundströmin (2007) mukaan neljäntyyppisiä. Ensimmäinen ryhmä käsittää fasismin määritelmät siltä kannalta, mitä vastaan fasismi asettuu. Fasismi on antimarxilaista, antiliberaalista, antikonservatiivista, antidemokraattista ja antisemitististä. Lisäksi se kieltää yleiset kansalaisoikeudet, yhteiskunnan moniarvoisuuden ja kansainväliset lait.[14] Tällaiset fasismin negatiiviset määritelmät ovat enimmäkseen ajallisesti sidottuja, kuten marxismin vastustus, joka ei ole enää kovin ajankohtaista.[15]

Toinen määritelmäluokka on fasismin ideologiaa ja päämääriä koskevat analyysit. Fasismiin liittyvät autoritarismi, imperialismi, totalitarismi, valtion säätelemä kansantalous sekä uudenlainen kulttuuri-ilmapiiri. Fasismi vastustaa esimerkiksi luokkataistelua, parlamentaarista järjestelmää, ammattijärjestöjä sekä poliittisia puolueita. Natsismi vastusti erityisesti juutalaisuutta, kommunismia ja Versaillesin rauhansopimusta. Fasismiin kuuluu nationalismi, rasismi, eskpansionismi, kommunitarismi eli yhteisöideologia sekä johtajuusaate.[14]

Kolmas määritelmäluokka tarkastelee fasismia sen tyylin ja organisaation kannalta. Fasismiin kuuluu erityisen ideologiaan sopivan estetiikan suosiminen, massojen integroiminen politiikkaan, väkivallan ihannointi ja sen käyttö, maskuliinisuuden korostaminen, nuorison merkityksen korostaminen sekä henkilökohtaisen kutsumuksen painottaminen järjestelmän osana.[14]

Neljännessä ryhmässä ovat erilaiset fasismin nousun selitykset.[16]

Oikeisto-vasemmisto-akselilla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fasistiset liikkeet ovat liittoutuneet yleensä oikeiston kanssa, mutta sen aatteessa on Stanley G. Paynen mukaan perustavanlaatuisia eroja muihin oikeistoliikkeisiin nähden.[17] Yksiulotteiselle oikeisto-vasemmistoasteikolle (vrt. Nolanin kartta) fasismi sopii huonosti; sitä pidetään joskus myös vallankumouksellisena keskustalaisuutena tai vasemmisto- ja oikeistoaatteiden sekoituksena,[18][19][20].

Suhde marxismiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fasismi ja marxilaisuus olivat aatteellisella tasolla hyvin erilaiset, mutta niiden käytännön sovellutukset muistuttivat toisiaan. Marxismin alalajeista etenkin stalinismi ja maolaisuus muistuttivat fasismia. Fasismia ja kommunismia yhdistivät esimerkiksi yksi massapuolue, vahva johtajakultti ja eliitin valta, militarismi, suurisuuntainen suunnittelu talouden, tieteen ja kulttuurin alalla, omien kansalaisten valvonta ja kontrolli, sekä keskitetty korporatiivinen talousjärjestelmä.[21] Zeev Sternhellin mukaan fasismi on ei-marxilaista sosialismia.[22] Stalinismia kutsuttiin "punafasismiksi" 1930-luvulla, ja toisen maailmansodan päätyttyä Stalinin Neuvostoliittoa kutsuttiin punafasistiseksi erityisesti Yhdysvalloissa.[23]

Talouspolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mussolinin mukaan fasismi korvasi ”superkapitalismin” valtiojohtoisella taloudella.[24] Fasistit määrittelivät olevansa ”kolmas asema” kapitalismin ja kommunismin välillä.[25] Fasistit ajoivat kansallista talousjärjestelmää, jota kutsuttiin kansalliseksi korporatismiksi, sosialismiksi tai syndikalismiksi.[26] Kaikki fasistiset liikkeet pyrkivät eliminoimaan ison luokan kapitalismin vapauden, toiset olemassaolonkin.[27]

Fasistit halusivat työläisten yhtyvän ja vahvan työläisvaltion syntyvän, ei työläisluokan[28]. Fasistit ilmoittivat suojelevansa työläisiä ja pienyrittäjiä suurkapitalisteilta ja marxismilta[29].

Fasistit syyttivät kapitalistisia liberaaleja demokratioita luokkaristiriidan luomisesta ja kommunisteja sen hyödyntämisestä.[30] Italiassa fasistit tuottivat eniten valtiojohtoisia yrityksiä koko Länsi-Euroopassa, muun muassa koko öljyteollisuuden sosialisoinnin yhdeksi suureksi valtionyritykseksi.[31] Omistusoikeus ja sen käyttö olivat riippuvaisia valtion palvelemisesta.[32] Historioitsija Tibor Ivan Berendin mukaan dirigismi oli olennainen osa fasistista taloutta[33].

Ensisijaisesti Italian fasistisesta sosiaalipolitiikasta hyötyi keskiluokan ja alemman keskiluokan väki työllistymällä valtion työpaikkoihin, jotka lisääntyivät puolesta miljoonasta miljoonaan vuoteen 1930 mennessä.[34] Valtion kulutus terveydenhuoltoon ja sosiaaliturvaan lisääntyi 7 %:sta vuoden 1930 budjetista 20 %:iin vuonna 1940.[35]

Estetiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Natsien spektaakkelimainen puoluekokous Nürnbergissä 1938

Fasismin arvoja ja maailmankuvaa ilmaistiin erityisen voimakkaasti sen estetiikassa, johon kuuluivat kulkueet, univormut ja symbolit. Propagandan ja manipulaation kautta massojen tyytymättömyys ja turhautuminen käännettiin pois niiden objektiivisista kohteista. Etenkin natsi-Saksassa propaganda, spektaakkelimaiset puoluekokoukset ja lukuisat kansalliset juhlat olivat tärkeässä osassa. Suurten massojen joukkokokousten järjestely oli mahdollista Saksan kaupungistumisen sekä liikenneyhteyksien paranemisen ansiosta, ja mediakontrolli tiedotusvälineiden ja tekniikan kehityksen ansiosta. Natsimytologia otti Saksassa myös osittain uskonnon paikan.[36]

Rasismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tutkija Leif Sundströmin mukaan fasismi ei välttämättä ole luonteeltaan antisemitististä kuten natsi-Saksassa, mutta kylläkin rasistista: vähemmistöön kohdistuvaa syntipukkifilosofiaa, joka on tilanne- ja kulttuurisidonnaista.[37] Fasismiin yhdistetään voiman ihannointi, joskus myös vahvojen sosiaalidarvinistinen selviytyminen. Mussolinilla oli joitain rotulausuntojakin, mutta vuonna 1933 hän totesi: ”Rotu! Se on tunne, ei realiteetti: 95 %, ainakin, on tunnetta. En voi koskaan uskoa, että biologisesti puhtaita rotuja voitaisiin osoittaa olevan nykyään olemassa. - - Kansallinen ylpeys ei tarvitse rotuhourailua.”[38]

Marxilainen käsitys fasismista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marxilaisen yhteiskuntateorian mukaan fasismi on vastavallankumouksen muoto, mutta jokainen vastavallankumous tai taantumuksellinen diktatuuri ei ole fasismia. Kominternin työvaliokunnan tekemässä erittelyssä vuodelta 1923 sanotaan: ”Fasismi on tyypillinen rappioilmiö, kapitalistisen talouden lisääntyvän hajoamisen ja porvarillisen valtion rappeutumisen heijastuma.”

Vuonna 1933 Kominternin työvaliokunta antoi seuraavan määritelmän fasismille: ”Fasismi on finanssipääoman kaikkein taantumuksellisimpien, kaikkein šovinistisimpien ja imperialistisimpien ainesten avoimesti terroristinen diktatuuri.”[39]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fasismi syntyi Euroopassa 1900-luvun vaihteessa. Fasismin syntyyn vaikuttivat ajan monista taloudellisista ja kulttuurisista muutoksista etenkin feodalismin murtuminen ja kapitalismin nousu, teollistuminen, kaupungistuminen, sosiaalinen liikehdintä sekä modernisaation eri muodot. Nämä yhteiskunnalliset uudistukset sekä uudet aatteet nakersivat perinteisen konservatiivisen yläluokan valtaa.[40]

Ranska[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset fasistiset liikkeet syntyivät Ranskassa. Yksi fasismin esiaste oli Louis Napoleonin valtakausi 1851–1870. Vuosisadan lopulla maan älymystössä syntyi vetoa ääriliikkeisiin, ja fasismin teoreettisia perusteita muotoiltiin. Tietä fasismille raivasi etenkin Markiisi de Morésin piiri. Maurice Barres puhui kansallissosialismista vaalikampanjassaan 1898. Ranskan kansallissosialistinen puolue perustettiin 1903 puheenjohtajanaan François Biétry. Se peräänkuulutti kansallista solidaarisuutta luokkataistelun sijaan ja oli katolinen, antisemiittinen ja antimarxilainen. Myös 1898 perustettu Charles Maurras'n johtama Action Française oli fasismin esitaistelijoita[41].[42]

Fasismi ei koskaan uhannut Ranskan demokratiaa, mikä johtui maan antiautoritaarisesta kulttuuriperinnöstä, Dreyfusin tapauksen aiheuttamasta heräämisestä, sekä siitä, että Ranska oli maailmansodassa kunniakkaasti voittajien puolella. Fasismi tukahdutettiinkin maassa fasistisluonteisiksi pienliikkeiksi, jotka olivat kuitenkin lukuisampia kuin missään muussa Euroopan maassa.[42]

Italia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtiofasismin synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Italiasta alkoi valtiollisen fasismin historia. Benito Mussolini oli kuulunut Italian sosialistipuolueeseen 1910-luvulla, mutta hänet erotettiin hänen kannatettuaan ensimmäistä maailmansotaa. Marraskuussa 1919 Mussolini perusti kannattajineen Milanossa Italian fasistipuolueen edeltäjän, fasistisen taistelujärjestön Fasci Italiani di Combattimenton. Liike perustui voimakkaalle nationalismille ja militarismille, vaikka se olikin yhä kallellaan vasemmistolaisuuteen. Ajan myötä Mussolini kuitenkin hylkäsi sosialismin nationalismin tieltä.[43]

Italia oli sodan jäljiltä taloudellisissa ongelmissa, joita valtio ei kyennyt ratkaisemaan. Vasemmiston vaatimukset kovenivat, mistä seurasi lakkoja ja mellakoita. Maan yläluokka ja porvaristo alkoivat pelätä vasemmistolaista vallankumousta, minkä seurauksena konservatiiviset piirit asettuivat fasistien tueksi. Fasistit saivat yläluokan lisäksi kasvavaa tukea myös ammattiyhdistysväeltä sekä työttömiltä ja talonpojilta. Fasistit ja vasemmistolaiset kuluttivat 1920-luvun taitteessa voimiaan keskinäiseen nahisteluun, mihin fasistit aseistivat avukseen etenkin työttömiä.[44]

1920-luvun alussa porvarihallitus yritti tukahduttaa vasemmiston uhan antamalla fasistien mustapaitojen toimia eräänlaisena puolivirallisena poliisina. Fasistien vaatimukset kuitenkin kasvoivat, ja he käänsivät kurssiaan entistä enemmän oikealle. Vuoden 1921 vaaleissa fasistit saivat 36 edustajaa 535-paikkaiseen parlamenttiin. Vaalien jälkeen Mussolini perusti Kansallisen fasistipuolueen ja asettui sen johtoon. Fasistit olivat lisäksi ottaneet haltuunsa usean paikkakunnan paikallishallinnon armeijan ja virkamieskunnan tuella, mikä mahdollisti heille vapaan toiminnan ja väkivallan käytön. Vuonna 1922 liikkeellä oli jo 300 000 jäsentä.[45]

Valtakausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mussolini marssilla Roomaan 1922

Vuonna 1922 ammattiliitot julistivat Italiaan yleislakon ja maan hallitus erosi. Mussolinille uskolliset miehet marssivat Roomaan, minkä seurauksena kuningas Viktor Emmanuel III antoi Mussolinille hallituksen muodostajan tehtävän. Parlamentti antoi Mussolinin hallitukselle selvän tukensa rauhoittaakseen maan. Vastoin odotuksia fasistien hallitus ei jäänytkään lyhytikäiseksi, vaan se onnistui rauhoittamispyrkimyksissään ja kasvatti samalla omaa valtaansa. Vuoden 1924 vaaleissa fasistit saivat vaalijärjestelmän muutoksen ja väkivallan avulla jo kaksi kolmasosaa parlamenttipaikoista. Fasisteja arvostellut sosialistikansanedustaja Giacomo Matteotti murhattiin, mutta Mussolinilla oli yhä kuninkaan tuki. Vuonna 1926 Mussolini kielsi muut puolueet ja lakot ja rajoitti lehdistönvapautta. Poliittisia vastustajia ajettiin maanpakoon, toisinajattelijoita vainottiin, vapaamuurarit ja muut epäilyttävät yhdistykset kiellettiin, ja hallintoa täytettiin fasistisen puolueen jäsenillä.[46]

Vuonna 1929 Italia oli jo fasistien hallitsema yksipuoluemaa, jota myös katolinen kirkko tuki lateraanisopimuksen myötä. Italia ei kuitenkaan ollut totalitaristinen maa kuten Saksa, sillä valtiolliset instituutiot, koulut, taide ja oikeuslaitos säilyivät melko riippumattomina. Antisemitismiäkään ei maassa vielä tuolloin esiintynyt. Fasistien valta oli melko turvattu, sillä Italian teollisuustuotanto, työttömyys, maatalous ja julkinen liikenne olivat kehittyneet 1920-luvulla suotuisaan suuntaan, ja fasistit olivat myös onnistuneet taistelussa etelän mafiaa vastaan.[47]

Italiassa ei ollut tuolloin sellaista poliittista konsensusta, joka olisi tehnyt ääriliikkeet vaarattomiksi. Fasistit saivat tukensa etenkin keskiluokasta. Italian fasismille ominaista oli erityisesti nuoruuden ja uutuuden ihannointi, ja se halusi luoda Rooman imperiumin perinteitä kunnioittaen edistyneen, nykyaikaisen ja elinvoimaisen valtion, joka oli sekä siirtomaavaltio että eurooppalainen imperiumi. Kansallisen hengen avulla oli tarkoitus johtaa Italia uuteen suuruuteen. Fasistit loivat maahan korporatistisen järjestelmän, jossa puolue kontrolloi yhteisten organisaatioiden alle järjestäytyneitä elinkeino- ja ammattialoja. Siten he pyrkivät saamaan työväestön kannatuksen, tukahduttamaan luokkataistelun sekä hallitsemaan työväestöä. Fasistit yrittivät teollistaa agraarista Italiaa ja pyrkiä omavaraisuuteen, ja he suosivat etenkin raskasta teollisuutta.[48] Fasistit pyrkivät valtiojohtoiseen kapitalismiin muodostamalla epäitsenäisiä ammattiliittoja elinkeinoaloittain. Heidän tarkoituksenaan oli yhdistää eri luokkien intressit, mutta luokat eivät kuitenkaan kokeneet organisaatioita kunnolla omikseen.[49]

Puolueen ideologia oli melko hajanainen ja päämäärätön ja salli paikalliset vaihtelut. Mussolinin hallintatapa oli lisäksi haitallisen persoonallinen. Fasistit eivät myöskään onnistuneet sitomaan kansaa ideologiaansa samalla tavalla kuin Saksan kansallissosialistit.[50]

Loppu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Italia joutui toiseen maailmansotaan Saksan rinnalla huonosti valmistautuneena ja antautui jo 1943. Mussolini joutui lopulta partisaanien surmaamaksi. Sodan johdosta Mussolinin suosio oli jo heikentynyt monesta syystä Italiassa niin ulkopuolisten kuin myös fasistien omissa joukoissa.[51]

Italian fasismi oli Italian sisäinen ideologia, mutta se antoi merkittäviä vaikutteita niin Saksan kansallissosialisteille kuin myöhemmillekin fasismin muodoille.[52]

Sodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan jälkeen Italian fasistit muodostivat uuden Italian sosiaalinen liike (Movimento Sociale Italiano) -puolueen, joka myöhemmin liittyi Alleanza Nazionale -nimiseen liittopuolueeseen. Alleanza Nazionale oli Silvio Berlusconin hallituksessa ja puolueen puheenjohtaja Gianfranco Fini oli varapääministeri 2001–2006. Benito Mussolinin pojantytär Alessandra Mussolini oli mukana Movimento Sociale Italianossa, mutta puolueen muodostettua Alleanza Nazionalen hän perusti Fiamma Tricolore -puolueen.

Saksa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kansallissosialismi

Natsi-Saksan kansallissosialismia voidaan pitää fasismin äärimuotona. Ideologisesti se perustui nationalismin ja antiparlamentarismin dualismiin, taloudellisesti keskiluokan epätoivoon oman asemansa suhteen, ja psykologisesti nuoruuden ihannointiin ja mystishenkiseen kansalliseen yhteyteen. Sitä erottaa muusta fasismista sen korostettu rotutietoisuus ja rasismi, etenkin juutalaisviha. Fasismiin yleisesti kuuluva sotilaallinen valloitus saikin Saksassa rodullisen ja etnisen puhdistuksen luonteen. Natsismiin kuului myös huomattava johtajakultti, jossa Adolf Hitler (Der Führer) oli samastettu valtioon, ja hänen jatkeenaan toimi vahva puolue, joka kontrolloi kaikkea.[53]

Adolf Hitlerin valtaannousua auttoivat vuosien 1919–1923 talouslama sekä nöyryyttävä Versailles'n rauhansopimus. Porvaristo oli menettänyt varallisuuttaan ja kiinnostui Hitlerin tarjoamasta radikaalista vaihtoehdosta. Hitlerin johtamat natsit nousivat lopulta valtaan vuosina 1930–1933 hyvän vaalimenestyksensä johdosta.[54]

Itävalta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itävallan kansallissosialistinen puolue Deutsche Arbeiterpartei perustettiin 1903. Maassa oli pitkät militaristiset ja antisemitistiset perinteet ja sen poliittinen elämä oli antidemokraattinen, antisosialistinen, nationalistinen ja Saksa-sidonnainen. Fasismin aineksena oli myös saksalaisväestön aktivoituminen asemansa puolustamiseksi Itävalta-Unkarin keisarikunnassa. Itävallan natsit saivat 1932 paikallisvaaleissa suurvoiton. Vuonna 1938 Itävalta liitettiin Saksaan, mutta harvat maan kansallissosialisteista nousivat Saksan valtakunnassa korkeisiin tehtäviin.[55]

Espanja ja Portugali[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Francisco Franco, Espanjan sotilasjohtaja

Espanjassa ja Portugalissa autoritaariset järjestelmät nousivat valtaan maailmansotien välisenä aikana. Niitä on joskus pidetty fasistisina tai puolifasistisina, natsi-Saksan ja fasistisen Italian läheisinä sukulaisina, tai niissä on vain nähty joitain fasistisia piirteitä. Espanjassa varsinaisen fasismin nousua ehkäisivät etenkin modernisoitumisen keskeneräisyys, kansallistunteen paikallisuus sekä katolilaisuuden valta oikeistossa. Espanjassa valtaan pääsi Francisco Franco ja Portugalissa António de Oliveira Salazar. Francon falangistit eivät koskaan saavuttaneet juuri minkäänlaista suosiota kansan keskuudessa, sillä heidät koettiin elitistisiksi kaupunkilaisten liikkeeksi. He saivat kuitenkin maassa vallan ottamalla haltuunsa asevoimat ja vakuuttamalla konservatiivit puolelleen laillisuuden puolustajina. Niin Franco kuin Salazarkin säilyttivät valtansa myös sodan jälkeen.[56]

Muut Euroopan maat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Britannian ainoa merkittävä fasistinen liike oli 1932 perustettu Brittiläinen fasistiunioni (British Union of Fascists), jota johti Oswald Mosley. Se sai vaikutteita etenkin Italiasta. Puolue ei koskaan noussut Britanniassa merkittäväksi, mutta Mosley oli keskeisessä roolissa myöhemmin 1960-luvulla yleiseurooppalaisen fasistiorganisaation suunnittelussa.[57]

Sveitsin, Hollannin ja Belgian fasististen järjestöjen vaalimenestys oli heikko.[58]

Pohjoismaissa fasismi ei saanut merkittävää jalansijaa, ja kaikkien fasististen puolueiden ja liikkeiden kannatus jäi vaaleissa pieneksi. Niiden kannatusta ehkäisi etenkin pohjoismaisen demokratian ja puolueiden mukautumiskyky ja sallivuus, pohjoismaisen suurvalta-ajattelun puuttuminen sekä oikeiston ja vasemmiston kahtiajaon vähäisyys. Suomessa fasistinen liikehdintä oli muita Pohjoismaita voimakkaampaa, mihin vaikutti kansalaissodan synnyttämä kahtiajako, suur-Suomi-aate sekä kommunismin- ja Venäjän-vastaisuus. Merkittävimpiä äärioikeistolaisia järjestöjä olivat Lapuan liike ja Isänmaallinen kansanliike. Norjassa Vidkun Quisling johti 1933 perustettua Kansallista liittoa ja johti Norjaa saksalaismiehityksen aikana.[59]

Itä-Euroopassa oli kaksi merkittävää itsenäistä fasistipuoluetta, Romanian Rautakaarti ja Unkarin Nuoliristi. Myös Slovakiassa ja Kroatiassa fasistit ottivat joksikin aikaa vallan. Itä-Euroopan perinteisen diktatuurin vahva asema ja edeltävän demokraattisen kehityksen vähäisyys tekivät kuitenkin fasististen puolueiden nousun vaikeaksi useimmissa maissa.[60] Venäjällä syntyi 1900-luvun alussa fasistisia äärioikeistolaisia liikkeitä, mutta Neuvostoliiton aikana ne pystyivät toimimaan vain ulkomailla.[61]

Euroopan ulkopuolella[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fasismia on pidetty eurooppalaisena ilmiönä. Kehitysmaista on puuttunut fasismin kasvualustana toimineet moderni teollisuusyhteiskunta ja liberalisoitunut poliittinen järjestelmä. Autoritaristinen kehitys on niissä suuntautunut äärioikeistolaiseksi militaristiseksi oligarkiaksi, jossa ei ole kovin paljon fasistisia piirteitä. Myös niiltä puuttunut suurvalta-asema on ehkäissyt fasismin esiintymistä.[62]

Euroopan ulkopuolisista järjestelmistä fasistisia piirteitä on nähty etenkin 1900-luvun alun Japanissa sekä eurooppalaisia perinteitä sodan jälkeen jatkaneessa Latinalaisessa Amerikassa. Sen puolifasistisista diktatuureista lähimmäksi pelkistettyä fasismia ajautui Argentiina, jonka johtajaksi toisen maailmansodan jälkeen nousi Mussolinia ihaillut Juan Perón. Chilessä vaikutti maanosan suurin natsipuolue. Se sai 1937 vaaleissa 30 prosenttia äänistä mutta kuihtui pois 1940-luvulla.[63] Sundström (2007) näkee islamilaisista hallinnoista lähimmäksi fasismia Saddamin Irakin sekä Iranin islamilaisen hallinnon.[64]

Yhdysvalloissa on toiminut monta fasistisesti luokiteltavaa järjestöä ja sodan jälkeenkin avoimesti natsistisia liikkeitä. Valtakunnanpolitiikassa fasistisilla liikkeillä ei kuitenkaan ole ollut merkitystä.[65] Joissain afrikkalaisissa hallinnoissa on esiintynyt fasistisia piirteitä, kuten apartheidin aikaisessa Etelä-Afrikassa, Nasserin Egyptissä, Gaddafin Libyassa, Idi Aminin Ugandassa ja Bokassan Keski-Afrikassa.[66]

Fasismi-termin nykykäyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haukkumasanana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fasismi-nimitystä käytetään nykyisin joskus sellaisistakin asioista, jotka eivät vastaa käsitteen alkuperäistä merkitystä. Käsitettä on käytetty lyömäaseena tai pilkkanimenä, sekä erilaisten negatiiviseksi katsottujen asioiden mustamaalaamiseksi.[67] Fasismin tutkijan Tarmo Kunnaksen mukaan fasismi-sanaa käytetään politiikassa tarkoitushakuisesti ja harhaanjohtavasti esimerkiksi Euroopan oikeistopopulisteista sekä Putinin Venäjällä Ukrainasta ja muista Venäjän naapurimaista.[68]

Johan Galtungin "uusi fasismi"[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Norjalaisen rauhantutkijan Johan Galtungin mukaan fasismin perusolemus on yleisen määritelmän mukaan "poliittisten päämäärien tavoittelun ja massiivisen väkivallan yhteenliittymä".[69] Gaultungin "uusi fasismi" tarkoittaa vallan, myös väkivallattoman vallan, rajoittamatonta monopolia. Sota nähdään valtion hyväksyttävänä toimintana, sota normalisoidaan ja sotaa jopa jatketaan loputtomasti.[69]

Galtungin mukaan uusi fasismi merkitsee valtion omien kansalaisten ja muiden ihmisten rajoittamatonta valvontaa, johon uudet verkkovalvontamenetelmät antavat mahdollisuuden. Valtiot ovat turvallisuuden nimissä rajoittamassa yksilönvapautta puuttumalla kansalaisten ihmisoikeuksiin käyttämällä yksityisyyden suojaa rikkovia valvontamenetelmiä. Sähköpostien tarkastamista ja puhelun kuuntelemista tärkeämpää on se, että ihmiset uskovat olevansa valvonnan alla. Tätä hän pitää vakavana uhkana kansalaisvapauksille ja demokratialle.[69]

Sillan fasismin ja demokratian välille muodostaa sana "turvallisuus". Elektroninen tiedustelu ja valvonta on sattumanvaraista. Näin ihmiset saadaan Galtungin mukaan tuntemaan, että jokainen on mahdollinen epäilty. Kansalaisvapaus on muuttunut vapaudeksi naapurin urkintaan ja oikeuttaa poliisin ja armeijan ohittamaan oikeuslaitoksen. Pysyvä kriisi, romahduksen pelko ja muukalaisvihamielisyys ovat käyttökelpoisia käsitteitä yksimielisyyden saavuttamiseksi.[69]

Galtungin mukaan vallanpitäjien tavoitteena on, että ihmiset pelkäävät ja pidättäytyvät mielenilmaisuista ja väkivallattomasta vastarinnasta välttääkseen äärimmäisen rangaistuksen. Salailun verhoa raottavista kansalaisista tehdään rikollisia. Kidutus oikeutetaan terrorismin vastisena tehostettuna kuulusteluna ja demokraattisiin maihin on perustettu keskitysleiriä muistuttavia vankileirejä, joiden asukkailta poistettu oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin oikeus. [70]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2004. ISBN 952-5446-11-5.
  2. Professori Noel O'Sullivanin viisi fasismin pääteemaa ovat: corporatism, revolution, the leader principle, messianic faith, and autarky. The Fascism Reader (kirjoittaja Aristotle A. Kallis) sanoo: "1. Corporatism. The most important claim made by fascism was that it alone could offer the creative prospect of a 'third way' between capitalism and socialism. Adolf Hitler, in Mein Kampf, spoke enthusiastically about the 'National Socialist corporative idea' as one which would eventually 'take the place of ruinous class warfare'; whilst Benito Mussolini, in typically extravagant fashion, declared that 'the Corporative System is destined to become the civilization of the twentieth century.'"
  3. Sundström 2007, s. 15.
  4. Sundström 2007, s. 16–20.
  5. Sundström 2007, s. 17.
  6. Sundström 2007, s. 15–16.
  7. a b c d e Sundström 2007, s. 25–26.
  8. Sundström 2007, s. 27.
  9. Sundström 2007, s. 18–19.
  10. Sundström 2007, s. 31.
  11. Sundström 2007, s. 38–39.
  12. Sundström 2007, s. 22.
  13. Roger Griffin, The palingenetic core of generic fascist ideology, Chapter published in Alessandro Campi (ed.), Che cos'è il fascismo? Interpretazioni e prospettive di ricerche, Ideazione editrice, Roma, 2003, pp. 97–122.
  14. a b c Sundström 2007, s. 21.
  15. Sundström 2007, s. 39.
  16. Sundström 2007, s. 21–22.
  17. Payne, Stanley G. 1995. A History of Fascism, 1914-1945. Routledge. sähkökirja s. 11-12.
  18. Stackleberg, Rodney: Hitler's Germany, Routeledge, 1999, s. 3
  19. Eatwell, Roger: "A 'Spectral-Syncretic Approach to Fascism', The Fascism Reader, Routledge, 2003 pp 71–80 [1]
  20. Lipset, Seymour: "Fascism as Extremism of the Middle Class", The Fascism Reader, Routledge, 2003, pp 112–116
  21. Sundström 2007, s. 146–150.
  22. Sternhell, Zeev, in Laqueur (ed.), Fascism: A Reader's Guide, Berkeley: University of California Press, 1976, s. 315–376
  23. Richard M. Fried: Nightmare in red: The McCarthy era in perspective, s. 50. New York: Oxford University Press, 1991. ISBN 0-19-504360-X. (englanniksi)
  24. Mussolini, Benito; Schnapp, Jeffery Thompson (ed.); Sears, Olivia E. (ed.); Stampino, Maria G. (ed.). "Address to the National Corporative Council (14 November 1933) and Senate Speech on the Bill Establishing the Corporations (abridged; 13 January 1934)". A Primer of Italian Fascism. University of Nebraska Press, 2000. S. 158–159.
  25. Philip Morgan, Fascism in Europe, 1919–1945, Taylor & Francis, 2003, p. 168.
  26. Payne, Stanley G.: Fascism, Comparison and Definition. Univ of Wisconsin Press, isbn=0299080641, 1983
  27. Payne, Stanley (1996). A History of Fascism. Routledge. ISBN 1857285956 s. 10
  28. Payne, Stanley G. 1996. A History of Fascism, 1914-1945. Routledge. s. 64.
  29. Griffen, Roger (editor). Chapter 8: "Extremism of the Centre" – by Seymour Martin Lipset. International Fascism: Theories, Causes and the New Consensus. Arnold Readers. s. 101.
  30. Welch, David. Modern European History, 1871-2000. p. 57. [2] (Speaks of fascism opposing capitalism for creating class conflict and communism for exploiting class conflict).
  31. Schachter, Gustav; Engelbourg, Saul. 2005. Cultural Continuity In Advanced Economies: Britain And The U.S. Versus Continental Europe. Published by Ashgate Publishing, Ltd. s. 302. [3]
  32. James A. Gregor, The Search for Neofascism: The Use and Abuse of Social Science, Cambridge University Press, 2006, p. 7
  33. Tibor Ivan Berend, An Economic History of Twentieth-Century Europe, Cambridge University Press, 2005, p. 93
  34. Knight, Patricia Mussolini and Fascism, p. 72, Routledge, 2003.
  35. Pollard, John Francis, The Fascist Experience in Italy, p. 80 Routledge 1998
  36. Sundström 2007, s. 28–30.
  37. Sundström 2007, s. 22–23.
  38. Montagu, Ashley: Man's Most Dangerous Myth: The Fallacy of Race. Julkaisija: Rowman Altamira. http://books.google.com/books?id=tkHqP3vgYi4C&pg=PA187&lpg=PA187&dq=%22+Nothing+will+ever+make+me+believe+that+biologically+pure+races+can+be+shown+to+exist+today%22&source=web&ots=ao7O_J0vr8&sig=22zZBSKlbcxbrBF1PXP3_PJygj0&hl=en isbn 0803946481, 1997
  39. Dutt, R. Palme: Internationaali: Katsaus internationaalien historiaan. (The internationale, 1964.) Suomennos perustuu alkuteokseen ja venäjänkieliseen korjattuun ja tarkistettuun laitokseen Internatsional. Suomentaneet Pentti Lahtinen ja Maija Savutie. Helsinki: Kansankulttuuri, 1972. ISBN 951-615-015-2.
  40. Sundström 2007, s. 44–45.
  41. Payne, Stanley G. 1995. A History of Fascism, 1914-1945. Routledge. sähkökirja s. 47.
  42. a b Sundström 2007, s. 45–47, 77–78.
  43. Sundström 2007, s. 60–61.
  44. Sundström 2007, s. 61–62.
  45. Sundström 2007, s. 62–63.
  46. Sundström 2007, s. 63–64.
  47. Sundström 2007, s. 65.
  48. Sundström 2007, s. 66–68.
  49. Sundström 2007, s. 68.
  50. Sundström 2007, s. 68–69.
  51. Sundström 2007, s. 66.
  52. Sundström 2007, s. 69–70.
  53. Sundström 2007, s. 120–123.
  54. Sundström 2007, s. 53–55.
  55. Sundström 2007, s. 75–77.
  56. Sundström 2007, s. 70–72.
  57. Sundström 2007, s. 79–80.
  58. Sundström 2007, s. 79.
  59. Sundström 2007, s. 85–87.
  60. Sundström 2007, s. 81.
  61. Sundström 2007, s. 84.
  62. Sundström 2007, s. 88–90.
  63. Sundström 2007, s. 90–95.
  64. Sundström 2007, s. 92.
  65. Sundström 2007, s. 97–98.
  66. Sundström 2007, s. 99–100.
  67. Sundström 2007, s. 17.
  68. Professori: Fasismi-sanaa käytetään harhaanjohtavasti 27.4.2014. Karjalainen. Viitattu 23.12.2014.
  69. a b c d Galtung, Johan: Uusi fasismi pohjautuu pelon lietsontaan. (Vieraskynä) Helsingin Sanomat, 18.7.2013. Sanoma Oy. Artikkelin verkkoversio Viitattu 9.8.2013. [ ]
  70. [The New Fascism]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]