Fasismi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Fasismi on Italiassa ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntynyt kansallismielinen totalitaristinen liike.[1] Sanaa käytetään myös muista samansuuntaisista liikkeistä.[1] Fasismi-nimitys tulee latinan kielen sanasta fasces, vitsakimput.[2] Fasismi on perinteisesti nähty osana äärioikeistoa.

Fasismissa autoritaarinen äärinationalismi yhdistyi korporatistiseen talousjärjestelmään, joka oli ammattiliittopohjainen ”kolmas asema sosialismin ja kapitalismin välillä”.[3] Fasistit vastustivat sekä liberaalidemokratioita että kommunismia.

Adolf Hitlerin natsi-Saksan kansallissosialismia ja Francisco Francon Espanjan falangismia pidetään fasistisina aatteina.[4].

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranska[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskassa vuonna 1898 perustettua "Action Françaisea" pidetään maailman ensimmäinen fasistisena tai "esifasistisena" liikkeenä.[5] Liikkeen perustivat vuonna 1898 Dreyfusin tapauksen aikana filosofian professori Henri Vaugeois ja kirjailija, toimittaja Maurice Pujo. Sen aatteellinen johtaja oli Charles Maurras. Liike vastusti erityisesti protestantteja, juutalaisia ja vapaamuurareita. Liikkeen ajatuspohja oli ranskalais-kansallinen.

Italia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Italiassa vuonna 1914 sosialistipuolueen virallisen Avanti!-lehden päätoimittaja[6] Benito Mussolini kääntyi maailmansodan kannattajaksi ja perusti ensimmäisen fasistiryhmän Fasci D’Azione Rivoluzionarian[7] yhdistämällä radikaalisyndikalistisen Fasci D’Azione Rivoluzionaria Internazionalistan ja Fasci Autonomi D’Azione Rivoluzionarian.

Vuonna 1919 Mussolini ja eräät muut nationalistit perustivat fasistisen Fasci Italiani di Combattimento -liikkeen ensimmäisen maailmansodan veteraanien kansallismielisenä järjestönä ja muuttivat sen puolueeksi 1921.[8]

Fasistien keskeisenä toimintamuotona oli liikkeen puolisotilaallisten joukkojen väkivaltaiset hyökkäykset vasemmistolaisia järjestöjä ja ammattiyhdistyksiä vastaan. Fasistit omaksuivat joitain sosialistisia ja vasemmistolaisia vaatimuksia, mutta asettuivat nationalismin nimissä vastustamaan luokkataistelua ja vaativat luokkaetujen alistamista kansalliselle yhtenäisyydelle.

Lokakuussa 1922 Mussolini järjesti fasistien 40 000 ”mustapaidan” marssin Roomaan ja nousi pääministeriksi. Aluksi fasistit hallitsivat yhteistyössä muiden oikeistopuolueiden kanssa, mutta varmistivat itselleen parlamenttienemmistön vuonna 1923. Sosialistien kansanedustajan Giacomo Matteottin murha 1924 ja oppositioliikkeiden kieltäminen vuoteen 1926 mennessä tukahdutti kuitenkin parlamentaarisen opposition.

Mussolinin johdolla Italia hyökkäsi muun muassa Abessiniaan (nykyinen Etiopia), Albaniaan, Jugoslaviaan, Kreikkaan ja samanaikaisesti natsi-Saksan kanssa Ranskaan vuoden 1940 keväällä, josta hetkestä Italian katsotaan liittyneen toiseen maailmansotaan Saksan puolella. Yhdysvaltalaisten ja brittien tultua Pohjois-Afrikan kautta Etelä-Italiaan 1943 Mussolini erotettiin pääministerin virasta ja määrättiin ”kotiarestiin”. Italia oli tuolloin perustuslaillinen kuningaskunta, jossa kuninkaalla oli valta nimittää ja erottaa pääministeri. Saksalaiset kuitenkin asettivat hänet miehitetyn Pohjois-Italian johtoon nukkehallitsijana.

Mussolini ei ollut kiinnostunut esimerkiksi juutalaisten vainoamisesta, joten Italian juutalaiset joutuivat suoranaisen vainon kohteeksi vasta Italian irtauduttua sodasta ja liiton Saksan kanssa katketessa, jolloin osan Italiaa miehittäneet saksalaiset aloittivat juutalaisten poiskuljetukset. Saksalaisten suorittama juutalaisten joukkoteloitus eräällä paikkakunnalla järkytti Mussolinia aikalaisten kertoman mukaan. Italian miehittäessä ranskalaisia alueita niin sanotun Vichyn Ranskan joutuessa saksalaisten miehittämäksi, näillä alueilla ei juutalaisia häiritty, toisin kuin saksalaisten miehittämässä osassa, josta juutalaiset kuljetettiin pois. Italian uskonnonvapautta oli kuitenkin jo aiemmin kavennettu, tavoitteena yhtenäinen kansakunta.

Kommunistipartisaanit kidnappasivat ja murhasivat Mussolinin 28. huhtikuuta 1945 juuri ennen sodan loppua estääkseen hänen antautumisensa yhdysvaltalaisille, koska kommunistit epäilivät yhdysvaltalaisten aikovan jättää Mussolinin eloon. Mussolinin ja muiden teloitettujen fasistien ruumiit kuljetettiin Milanon torille, jossa ne ripustettiin hirteen koko kansan nähtäväksi.

Sodan jälkeen Italian fasistit muodostivat uuden Movimento Sociale Italiano -puolueen, joka myöhemmin liittyi Alleanza Nazionale -nimiseen liittopuolueeseen. Alleanza Nazionale oli Silvio Berlusconin hallituksessa ja puolueen puheenjohtaja Gianfranco Fini oli varapääministeri 2001–2006. Benito Mussolinin pojantytär Alessandra Mussolini oli mukana Movimento Sociale Italianossa, mutta puolueen muodostettua Alleanza Nazionalen hän perusti Fiamma Tricolore -puolueen.

Espanja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Falange

Espanjan fasistit, falangistit, pääsivät valtaan sisällissodan avulla 1939, ja olivat vallassa vuoteen 1975 asti.

Saksa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kansallissosialismi

Adolf Hitlerin kansallissosialismi sisälsi rotuopin, jota fasismi itsessään ei välttämättä sisällä. Kansallissosialismi on fasismin äärimuoto[9].

Muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Usein fasistisiksi luokiteltuja liikkeitä esiintyi 1930-luvulla myös Belgiassa (rexismi), Romaniassa (Rautakaarti), Unkarissa (Nuoliristi). Vaikka voimakkaan fasismin aikakauden on katsottu loppuneen toisen maailmansodan loppumisen myötä, fasismia muistuttavia uusfasistisia liikkeitä ja ilmiöitä esiintyy yhä edelleen monissa maissa. Latinalaisen Amerikan entisiä sotilasjunttien johtamia usein varsin oikeistolaisia diktatuureja on tapana usein kutsua fasistisiksi.

Talouspolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mussolinin mukaan fasismi korvasi ”superkapitalismin” valtiojohtoisella taloudella.[10] Fasistit määrittelivät olevansa ”kolmas asema” kapitalismin ja kommunismin välillä.[11] Fasistit ajoivat kansallista talousjärjestelmää, jota kutsuttiin kansalliseksi korporatismiksi, sosialismiksi tai syndikalismiksi.[12] Kaikki fasistiset liikkeet pyrkivät eliminoimaan ison luokan kapitalismin vapauden, toiset olemassaolonkin.[13]

Fasistit halusivat työläisten yhtyvän ja vahvan työläisvaltion syntyvän, ei työläisluokan[14]. Fasistit ilmoittivat suojelevansa työläisiä ja pienyrittäjiä suurkapitalisteilta ja marxismilta[15].

Fasistit syyttivät kapitalistisia liberaaleja demokratioita luokkaristiriidan luomisesta ja kommunisteja sen hyödyntämisestä.[16] Italiassa fasistit tuottivat eniten valtiojohtoisia yrityksiä koko Länsi-Euroopassa, muun muassa koko öljyteollisuuden sosialisoinnin yhdeksi suureksi valtionyritykseksi.[17] Omistusoikeus ja sen käyttö olivat riippuvaisia valtion palvelemisesta.[18] Historioitsija Tibor Ivan Berendin mukaan dirigismi oli olennainen osa fasistista taloutta[19].

Ensisijaisesti Italian fasistisesta sosiaalipolitiikasta hyötyi keskiluokan ja alemman keskiluokan väki työllistymällä valtion työpaikkoihin, jotka lisääntyivät puolesta miljoonasta miljoonaan vuoteen 1930 mennessä.[20] Valtion kulutus terveydenhuoltoon ja sosiaaliturvaan lisääntyi 7 %:sta vuoden 1930 budjetista 20 %:iin vuonna 1940.[21]

Oikeisto-vasemmisto-akselilla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fasistiset liikkeet ovat liittoutuneet yleensä oikeiston kanssa, mutta sen aatteessa on Stanley G. Paynen mukaan perustavanlaatuisia eroja muihin oikeistoliikkeisiin nähden.[22] Yksiulotteiselle oikeisto-vasemmistoasteikolle (vrt. Nolanin kartta) fasismi sopii huonosti; sitä pidetään joskus myös vallankumouksellisena keskustalaisuutena tai vasemmisto- ja oikeistoaatteiden sekoituksena,[23][24][25]. Zeev Sternhellin mukaan fasismi on ei-marxistista sosialismia.[26]

Fasismiin yhdistetään voiman ihannointi, joskus myös vahvojen sosiaalidarwinistinen selviytyminen. Mussolinilla oli joitain rotulausuntojakin, mutta vuonna 1933 hän totesi: ”Rotu! Se on tunne, ei realiteetti: 95 %, ainakin, on tunnetta. En voi koskaan uskoa, että biologisesti puhtaita rotuja voitaisiin osoittaa olevan nykyään olemassa. - - Kansallinen ylpeys ei tarvitse rotuhourailua.”[27]

Roger Griffinin mukaan fasismi on vallankumouksellista nationalismia, joka on antiliberaalia ja jopa antikonservatiivista.[28]

Stalinismia kutsuttiin "punafasismiksi" 1930-luvulla. Toisen maailmansodan päätyttyä Stalinin Neuvostoliittoa kutsuttiin punafasistiseksi erityisesti Yhdysvalloissa.[29]

Marxilainen käsitys fasismista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Benito Mussolini propagandajulisteessa.

Marxilaisen yhteiskuntateorian mukaan fasismi on vastavallankumouksen muoto, mutta jokainen vastavallankumous tai taantumuksellinen diktatuuri ei ole fasismia. Kominternin työvaliokunnan tekemässä erittelyssä vuodelta 1923 sanotaan: ”Fasismi on tyypillinen rappioilmiö, kapitalistisen talouden lisääntyvän hajoamisen ja porvarillisen valtion rappeutumisen heijastuma.”

Vuonna 1933 Kominternin työvaliokunta antoi seuraavan määritelmän fasismille: ”Fasismi on finanssipääoman kaikkein taantumuksellisimpien, kaikkein šovinistisimpien ja imperialistisimpien ainesten avoimesti terroristinen diktatuuri.”[30]

Johan Galtungin "uusi fasismi"[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Norjalaisen rauhantutkijan Johan Galtungin mukaan fasismin perusolemus on yleisen määritelmän mukaan "poliittisten päämäärien tavoittelun ja massiivisen väkivallan yhteenliittymä".[31] Gaultungin "uusi fasismi" tarkoittaa vallan, myös väkivallattoman vallan, rajoittamatonta monopolia. Sota nähdään valtion hyväksyttävänä toimintana, sota normalisoidaan ja sotaa jopa jatketaan loputtomasti.[31]

Galtungin mukaan uusi fasismi merkitsee valtion omien kansalaisten ja muiden ihmisten rajoittamatonta valvontaa, johon uudet verkkovalvontamenetelmät antavat mahdollisuuden. Valtiot ovat turvallisuuden nimissä rajoittamassa yksilönvapautta puuttumalla kansalaisten ihmisoikeuksiin käyttämällä yksityisyyden suojaa rikkovia valvontamenetelmiä. Sähköpostien tarkastamista ja puhelun kuuntelemista tärkeämpää on se, että ihmiset uskovat olevansa valvonnan alla. Tätä hän pitää vakavana uhkana kansalaisvapauksille ja demokratialle.[31]

Sillan fasismin ja demokratian välille muodostaa sana "turvallisuus". Elektroninen tiedustelu ja valvonta on sattumanvaraista. Näin ihmiset saadaan Galtungin mukaan tuntemaan, että jokainen on mahdollinen epäilty. Kansalaisvapaus on muuttunut vapaudeksi naapurin urkintaan ja oikeuttaa poliisin ja armeijan ohittamaan oikeuslaitoksen. Pysyvä kriisi, romahduksen pelko ja muukalaisvihamielisyys ovat käyttökelpoisia käsitteitä yksimielisyyden saavuttamiseksi.[31]

Galtungin mukaan vallanpitäjien tavoitteena on, että ihmiset pelkäävät ja pidättäytyvät mielenilmaisuista ja väkivallattomasta vastarinnasta välttääkseen äärimmäisen rangaistuksen. Salailun verhoa raottavista kansalaisista tehdään rikollisia. Kidutus oikeutetaan terrorismin vastisena tehostettuna kuulusteluna ja demokraattisiin maihin on perustettu keskitysleiriä muistuttavia vankileirejä, joiden asukkailta poistettu oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin oikeus. [32]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2004. ISBN 952-5446-11-5.
  2. Hakusana Fasismi teoksessa Suomalainen tietosanakirja 2, dio–hik. Espoo: Weilin + Göös, 1989. ISBN 951-35-4646-2.
  3. Professori Noel O'Sullivanin viisi fasismin pääteemaa ovat: corporatism, revolution, the leader principle, messianic faith, and autarky. The Fascism Reader (kirjoittaja Aristotle A. Kallis) sanoo: "1. Corporatism. The most important claim made by fascism was that it alone could offer the creative prospect of a 'third way' between capitalism and socialism. Adolf Hitler, in Mein Kampf, spoke enthusiastically about the 'National Socialist corporative idea' as one which would eventually 'take the place of ruinous class warfare'; whilst Benito Mussolini, in typically extravagant fashion, declared that 'the Corporative System is destined to become the civilization of the twentieth century.'"
  4. Payne, Stanley G. 1995. A History of Fascism, 1914-1945. Routledge. sähkökirja s. 15.
  5. Payne, Stanley G. 1995. A History of Fascism, 1914-1945. Routledge. sähkökirja s. 47.
  6. Benito Mussolini, Politiker Deutsches Historisches Museum. (saksaksi)
  7. The Birth of Fascist Ideology, Zeev Sternhell, s. 303
  8. Hakusana fasismi teoksessa Spectrum tietokeskus: 16-osainen tietosanakirja. 3, Eng–Hiu. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1976. ISBN 951-0-07242-7.
  9. Leif Sundström: Fasismi
  10. Mussolini, Benito; Schnapp, Jeffery Thompson (ed.); Sears, Olivia E. (ed.); Stampino, Maria G. (ed.). "Address to the National Corporative Council (14 November 1933) and Senate Speech on the Bill Establishing the Corporations (abridged; 13 January 1934)". A Primer of Italian Fascism. University of Nebraska Press, 2000. S. 158–159.
  11. Philip Morgan, Fascism in Europe, 1919–1945, Taylor & Francis, 2003, p. 168.
  12. Payne, Stanley G.: Fascism, Comparison and Definition. Univ of Wisconsin Press, isbn=0299080641, 1983
  13. Payne, Stanley (1996). A History of Fascism. Routledge. ISBN 1857285956 s. 10
  14. Payne, Stanley G. 1996. A History of Fascism, 1914-1945. Routledge. s. 64.
  15. Griffen, Roger (editor). Chapter 8: "Extremism of the Centre" – by Seymour Martin Lipset. International Fascism: Theories, Causes and the New Consensus. Arnold Readers. s. 101.
  16. Welch, David. Modern European History, 1871-2000. p. 57. [1] (Speaks of fascism opposing capitalism for creating class conflict and communism for exploiting class conflict).
  17. Schachter, Gustav; Engelbourg, Saul. 2005. Cultural Continuity In Advanced Economies: Britain And The U.S. Versus Continental Europe. Published by Ashgate Publishing, Ltd. s. 302. [2]
  18. James A. Gregor, The Search for Neofascism: The Use and Abuse of Social Science, Cambridge University Press, 2006, p. 7
  19. Tibor Ivan Berend, An Economic History of Twentieth-Century Europe, Cambridge University Press, 2005, p. 93
  20. Knight, Patricia Mussolini and Fascism, p. 72, Routledge, 2003.
  21. Pollard, John Francis, The Fascist Experience in Italy, p. 80 Routledge 1998
  22. Payne, Stanley G. 1995. A History of Fascism, 1914-1945. Routledge. sähkökirja s. 11-12.
  23. Stackleberg, Rodney: Hitler's Germany, Routeledge, 1999, s. 3
  24. Eatwell, Roger: "A 'Spectral-Syncretic Approach to Fascism', The Fascism Reader, Routledge, 2003 pp 71–80 [3]
  25. Lipset, Seymour: "Fascism as Extremism of the Middle Class", The Fascism Reader, Routledge, 2003, pp 112–116
  26. Sternhell, Zeev, in Laqueur (ed.), Fascism: A Reader's Guide, Berkeley: University of California Press, 1976, s. 315–376
  27. Montagu, Ashley: Man's Most Dangerous Myth: The Fallacy of Race. Julkaisija: Rowman Altamira. http://books.google.com/books?id=tkHqP3vgYi4C&pg=PA187&lpg=PA187&dq=%22+Nothing+will+ever+make+me+believe+that+biologically+pure+races+can+be+shown+to+exist+today%22&source=web&ots=ao7O_J0vr8&sig=22zZBSKlbcxbrBF1PXP3_PJygj0&hl=en isbn 0803946481, 1997
  28. Roger Griffin, The palingenetic core of generic fascist ideology, Chapter published in Alessandro Campi (ed.), Che cos'è il fascismo? Interpretazioni e prospettive di ricerche, Ideazione editrice, Roma, 2003, pp. 97–122.
  29. Richard M. Fried: Nightmare in red: The McCarthy era in perspective, s. 50. New York: Oxford University Press, 1991. ISBN 0-19-504360-X. (englanniksi)
  30. Dutt, R. Palme: Internationaali: Katsaus internationaalien historiaan. (The internationale, 1964.) Suomennos perustuu alkuteokseen ja venäjänkieliseen korjattuun ja tarkistettuun laitokseen Internatsional. Suomentaneet Pentti Lahtinen ja Maija Savutie. Helsinki: Kansankulttuuri, 1972. ISBN 951-615-015-2.
  31. a b c d Galtung, Johan: Uusi fasismi pohjautuu pelon lietsontaan. (Vieraskynä) Helsingin Sanomat, 18.7.2013. Sanoma Oy. Artikkelin verkkoversio Viitattu 9.8.2013. [ ]
  32. [The New Fascism]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]