Fasismi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Fasismi on Italiassa ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntynyt kansallismielinen totalitaristinen liike.[1] Sanaa käytetään myös muista samansuuntaisista liikkeistä.[1] Fasismi on perinteisesti nähty osana äärioikeistoa.

Fasismissa autoritaarinen äärinationalismi yhdistyi korporatistiseen järjestelmään, joka nähtiin ”kolmantena tienä sosialismin ja kapitalismin välillä”.[2] Fasistit vastustivat sekä liberaalidemokratioita että kommunismia.

Adolf Hitlerin natsi-Saksan kansallissosialismia ja Francisco Francon Espanjan falangismia pidetään fasistisina aatteina.[3].

Termin etymologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sana fasismi tulee antiikin Roomasta: korkeiden henkilöiden henkivartijat eli liktorit kantoivat mukanaan vitsakimppuja (lat. fasces), joiden keskellä oli kirves. 1800-luvun lopulla italialaiset sosialistit perustivat toimintaryhmiä (fasci), joille otettiin vitsakimpusta nimitys symboloimaan työväen yhtenäisyyden voimaa, tukea ja järjestäytymistä. Liikkeen aktiiveihin kuulunut Benito Mussolini vei sanan mukanaan perustaessaan ensimmäisen maailmansodan aikana oman puolueen ja ideologian. Fasismi-sana jäi lähinnä italialaiseen käyttöön, eikä mikään muu autoritaarinen hallinto ole nimittänyt itseään suoraan fasistiseksi, vaikka ulkopuolelta näin on luokittelun tarpeessa monen kohdalla tehtykin.[4]

Määrittely[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fasismia on vaikea määritellä tarkasti ideologiana. Fasismi peri ideoita edeltäneistä ideologioista ja kehitti omia. Se on aina ollut teoreettisesti ja käytännöltään hyvin hajanainen ja paikallisesti sitoutunut ilmiö. Fasismi ei pohjaudu mihinkään ideologiseen perusteokseen, eivätkä sen puolueohjelmatkaan sanelleet fasististen puolueiden toimintaa kovin tarkasti. Italian fasistit muotoilivat aatteensa pääperiaatteet ja tavoitteet vasta noustuaan valtaan, ja ohjelmat voitiin hylätä tarpeen vaatiessa. Saksan kansallissosialistit tosin pystyivät säilyttämään ensimmäisen puolueohjelmansa tavoitteet loppuun asti. Fasistisia liikkeitä ja puolueita on ollut useita erityyppisiä, ja niiden luonteet on sidottu kunkin maan kulttuuriin ja olosuhteisiin. Mussolinin mukaan fasismi oli luonteeltaan yhtä paljon käytännöllinen kuin teoreettinenkin – "Meidän ohjelmamme on teko" – ja että fasismin on kehityttävä kunkin maan poliittisten ja kulttuuristen olojen pohjalta.[5]

Termin merkitystä on hämärtänyt entisestään se, että fasismin käsitettä käytetään usein lyömäaseena tai pilkkanimenä asioille, jotka eivät kuitenkaan ole fasistisia.[6]

Italian fasismin ja Saksan natsismin eli kansallissosialismin eroista ja yhtäläisyyksistä on kirjoitettu paljon. Jotkut tutkijat pitävät natsismia ja fasismia eri ideologioina. Toiset pitävät natsismia fasismin saksalaisena ja monessa suhteessa kaikkein pisimmälle vietynä versiona. Näiden lisäksi myös muun muassa Francisco Francon Espanja, Juan Perónin Argentiina tai sodanaikainen Japani on nähty joskus fasistisina, vaikka ne eivät kaikkia fasismin kriteereitä täyttäneetkään.[7]

Piirteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fasismiin kuuluvista ominaisuuksista on laadittu useita listoja, mutta yhteisesti hyväksyttyä yleisen fasismin käsitettä ei ole olemassa.[8] Joidenkin tutkijoiden mukaan kaikki fasismin ilmentymät ovat yksittäistapauksia, eikä yleistä fasismin teoriaa siksi voi muotoilla.[9] Eri valtioilla ja hallinnoilla on ollut enemmän tai vähemmän fasistisiksi luokiteltavia piirteitä, mutta yhdessäkään ei ole ollut ideaalityyppisen fasismin vastinetta.[10]

Fasismin määritelmiä on tutkija Leif Sundströmin (2007) mukaan neljäntyyppisiä. Ensimmäinen ryhmä käsittää fasismin määritelmät siltä kannalta, mitä vastaan fasismi asettuu. Fasismi on antimarxilaista, antiliberaalista, antikonservatiivista, antidemokraattista ja antisemitististä. Lisäksi se kieltää yleiset kansalaisoikeudet, yhteiskunnan moniarvoisuuden ja kansainväliset lait.[11] Tällaiset fasismin negatiiviset määritelmät ovat enimmäkseen ajallisesti sidottuja, kuten marxismin vastustus, joka ei ole enää kovin ajankohtaista.[12]

Toinen määritelmäluokka on fasismin ideologiaa ja päämääriä koskevat analyysit. Fasismiin liittyvät autoritarismi, imperialismi, totalitarismi, valtion säätelemä kansantalous sekä uudenlainen kulttuuri-ilmapiiri. Fasismi vastustaa esimerkiksi luokkataistelua, parlamentaarista järjestelmää, ammattijärjestöjä sekä poliittisia puolueita. Natsismi vastusti erityisesti juutalaisuutta, kommunismia ja Versaillesin rauhansopimusta. Fasismiin kuuluu nationalismi, rasismi, eskpansionismi, kommunitarismi eli yhteisöideologia sekä johtajuusaate.[11]

Kolmas määritelmäluokka tarkastelee fasismia sen tyylin ja organisaation kannalta. Fasismiin kuuluu erityisen ideologiaan sopivan estetiikan suosiminen, massojen integroiminen politiikkaan, väkivallan ihannointi ja sen käyttö, maskuliinisuuden korostaminen, nuorison merkityksen korostaminen sekä henkilökohtaisen kutsumuksen painottaminen järjestelmän osana.[11]

Neljännessä ryhmässä ovat erilaiset fasismin nousun selitykset.[13]

Tutkija Ernst Nolten mukaan fasismin "minimit" ovat antimarxismi, antiliberalismi, antikonservatismi, johtajaperiaate, puoluevalta ja totalitarismi.[14] Leif Sundströmin mukaan fasismi ei välttämättä ole luonteeltaan antisemitististä kuten natsi-Saksassa, mutta kylläkin rasistista: vähemmistöön kohdistuvaa syntipukkifilosofiaa, joka on tilanne- ja kulttuurisidonnaista.[15]

Talouspolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mussolinin mukaan fasismi korvasi ”superkapitalismin” valtiojohtoisella taloudella.[16] Fasistit määrittelivät olevansa ”kolmas asema” kapitalismin ja kommunismin välillä.[17] Fasistit ajoivat kansallista talousjärjestelmää, jota kutsuttiin kansalliseksi korporatismiksi, sosialismiksi tai syndikalismiksi.[18] Kaikki fasistiset liikkeet pyrkivät eliminoimaan ison luokan kapitalismin vapauden, toiset olemassaolonkin.[19]

Fasistit halusivat työläisten yhtyvän ja vahvan työläisvaltion syntyvän, ei työläisluokan[20]. Fasistit ilmoittivat suojelevansa työläisiä ja pienyrittäjiä suurkapitalisteilta ja marxismilta[21].

Fasistit syyttivät kapitalistisia liberaaleja demokratioita luokkaristiriidan luomisesta ja kommunisteja sen hyödyntämisestä.[22] Italiassa fasistit tuottivat eniten valtiojohtoisia yrityksiä koko Länsi-Euroopassa, muun muassa koko öljyteollisuuden sosialisoinnin yhdeksi suureksi valtionyritykseksi.[23] Omistusoikeus ja sen käyttö olivat riippuvaisia valtion palvelemisesta.[24] Historioitsija Tibor Ivan Berendin mukaan dirigismi oli olennainen osa fasistista taloutta[25].

Ensisijaisesti Italian fasistisesta sosiaalipolitiikasta hyötyi keskiluokan ja alemman keskiluokan väki työllistymällä valtion työpaikkoihin, jotka lisääntyivät puolesta miljoonasta miljoonaan vuoteen 1930 mennessä.[26] Valtion kulutus terveydenhuoltoon ja sosiaaliturvaan lisääntyi 7 %:sta vuoden 1930 budjetista 20 %:iin vuonna 1940.[27]

Oikeisto-vasemmisto-akselilla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fasistiset liikkeet ovat liittoutuneet yleensä oikeiston kanssa, mutta sen aatteessa on Stanley G. Paynen mukaan perustavanlaatuisia eroja muihin oikeistoliikkeisiin nähden.[28] Yksiulotteiselle oikeisto-vasemmistoasteikolle (vrt. Nolanin kartta) fasismi sopii huonosti; sitä pidetään joskus myös vallankumouksellisena keskustalaisuutena tai vasemmisto- ja oikeistoaatteiden sekoituksena,[29][30][31]. Zeev Sternhellin mukaan fasismi on ei-marxistista sosialismia.[32]

Fasismiin yhdistetään voiman ihannointi, joskus myös vahvojen sosiaalidarwinistinen selviytyminen. Mussolinilla oli joitain rotulausuntojakin, mutta vuonna 1933 hän totesi: ”Rotu! Se on tunne, ei realiteetti: 95 %, ainakin, on tunnetta. En voi koskaan uskoa, että biologisesti puhtaita rotuja voitaisiin osoittaa olevan nykyään olemassa. - - Kansallinen ylpeys ei tarvitse rotuhourailua.”[33]

Roger Griffinin mukaan fasismi on vallankumouksellista nationalismia, joka on antiliberaalia ja jopa antikonservatiivista.[34]

Stalinismia kutsuttiin "punafasismiksi" 1930-luvulla. Toisen maailmansodan päätyttyä Stalinin Neuvostoliittoa kutsuttiin punafasistiseksi erityisesti Yhdysvalloissa.[35]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranska[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskassa vuonna 1898 perustettua "Action Françaisea" pidetään maailman ensimmäinen fasistisena tai "esifasistisena" liikkeenä.[36] Liikkeen perustivat vuonna 1898 Dreyfusin tapauksen aikana filosofian professori Henri Vaugeois ja kirjailija, toimittaja Maurice Pujo. Sen aatteellinen johtaja oli Charles Maurras. Liike vastusti erityisesti protestantteja, juutalaisia ja vapaamuurareita. Liikkeen ajatuspohja oli ranskalais-kansallinen.

Italia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtiofasismin synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Italiasta alkoi valtiollisen fasismin historia. Benito Mussolini oli kuulunut Italian sosialistipuolueeseen 1910-luvulla, mutta hänet erotettiin hänen kannatettuaan ensimmäistä maailmansotaa. Marraskuussa 1919 Mussolini perusti kannattajineen Milanossa Italian fasistipuolueen edeltäjän, fasistisen taistelujärjestön Fasci Italiani di Combattimenton. Liike perustui voimakkaalle nationalismille ja militarismille, vaikka se olikin yhä kallellaan vasemmistolaisuuteen. Ajan myötä Mussolini kuitenkin hylkäsi sosialismin nationalismin tieltä.[37]

Italia oli sodan jäljiltä taloudellisissa ongelmissa, joita valtio ei kyennyt ratkaisemaan. Vasemmiston vaatimukset kovenivat, mistä seurasi lakkoja ja mellakoita. Maan yläluokka ja porvaristo alkoivat pelätä vasemmistolaista vallankumousta, minkä seurauksena konservatiiviset piirit asettuivat fasistien tueksi. Fasistit saivat yläluokan lisäksi kasvavaa tukea myös ammattiyhdistysväeltä sekä työttömiltä ja talonpojilta. Fasistit ja vasemmistolaiset kuluttivat 1920-luvun taitteessa voimiaan keskinäiseen nahisteluun, mihin fasistit aseistivat avukseen etenkin työttömiä.[38]

1920-luvun alussa porvarihallitus yritti tukahduttaa vasemmiston uhan antamalla fasistien mustapaitojen toimia eräänlaisena puolivirallisena poliisina. Fasistien vaatimukset kuitenkin kasvoivat, ja he käänsivät kurssiaan entistä enemmän oikealle. Vuoden 1921 vaaleissa fasistit saivat 36 edustajaa 535-paikkaiseen parlamenttiin. Vaalien jälkeen Mussolini perusti Kansallisen fasistipuolueen ja asettui sen johtoon. Fasistit olivat lisäksi ottaneet haltuunsa usean paikkakunnan paikallishallinnon armeijan ja virkamieskunnan tuella, mikä mahdollisti heille vapaan toiminnan ja väkivallan käytön. Vuonna 1922 liikkeellä oli jo 300 000 jäsentä.[39]

Valtakausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1922 ammattiliitot julistivat Italiaan yleislakon ja maan hallitus erosi. Mussolinille uskolliset miehet marssivat Roomaan, minkä seurauksena kuningas Viktor Emmanuel III antoi Mussolinille hallituksen muodostajan tehtävän. Parlamentti antoi Mussolinin hallitukselle selvän tukensa rauhoittaakseen maan. Vastoin odotuksia fasistien hallitus ei jäänytkään lyhytikäiseksi, vaan se onnistui rauhoittamispyrkimyksissään ja kasvatti samalla omaa valtaansa. Vuoden 1924 vaaleissa fasistit saivat vaalijärjestelmän muutoksen ja väkivallan avulla jo kaksi kolmasosaa parlamenttipaikoista. Fasisteja arvostellut sosialistikansanedustaja Giacomo Matteotti murhattiin, mutta Mussolinilla oli yhä kuninkaan tuki. Vuonna 1926 Mussolini kielsi muut puolueet ja lakot ja rajoitti lehdistönvapautta. Poliittisia vastustajia ajettiin maanpakoon, toisinajattelijoita vainottiin, vapaamuurarit ja muut epäilyttävät yhdistykset kiellettiin, ja hallintoa täytettiin fasistisen puolueen jäsenillä.[40]

Vuonna 1929 Italia oli jo fasistien hallitsema yksipuoluemaa, jota myös katolinen kirkko tuki lateraanisopimuksen myötä. Italia ei kuitenkaan ollut totalitaristinen maa kuten Saksa, sillä valtiolliset instituutiot, koulut, taide ja oikeuslaitos säilyivät melko riippumattomina. Antisemitismiäkään ei maassa vielä tuolloin esiintynyt. Fasistien valta oli melko turvattu, sillä Italian teollisuustuotanto, työttömyys, maatalous ja julkinen liikenne olivat kehittyneet 1920-luvulla suotuisaan suuntaan, ja fasistit olivat myös onnistuneet taistelussa etelän mafiaa vastaan.[41]

Italiassa ei ollut tuolloin sellaista poliittista konsensusta, joka olisi tehnyt ääriliikkeet vaarattomiksi. Fasistit saivat tukensa etenkin keskiluokasta. Italian fasismille ominaista oli erityisesti nuoruuden ja uutuuden ihannointi, ja se halusi luoda Rooman imperiumin perinteitä kunnioittaen edistyneen, nykyaikaisen ja elinvoimaisen valtion, joka oli sekä siirtomaavaltio että eurooppalainen imperiumi. Kansallisen hengen avulla oli tarkoitus johtaa Italia uuteen suuruuteen. Fasistit loivat maahan korporatistisen järjestelmän, jossa puolue kontrolloi yhteisten organisaatioiden alle järjestäytyneitä elinkeino- ja ammattialoja. Siten he pyrkivät saamaan työväestön kannatuksen, tukahduttamaan luokkataistelun sekä hallitsemaan työväestöä. Fasistit yrittivät teollistaa agraarista Italiaa ja pyrkiä omavaraisuuteen, ja he suosivat etenkin raskasta teollisuutta.[42] Fasistit pyrkivät valtiojohtoiseen kapitalismiin muodostamalla epäitsenäisiä ammattiliittoja elinkeinoaloittain. Heidän tarkoituksenaan oli yhdistää eri luokkien intressit, mutta luokat eivät kuitenkaan kokeneet organisaatioita kunnolla omikseen.[43]

Puolueen ideologia oli melko hajanainen ja päämäärätön ja salli paikalliset vaihtelut. Mussolinin hallintatapa oli lisäksi haitallisen persoonallinen. Fasistit eivät myöskään onnistuneet sitomaan kansaa ideologiaansa samalla tavalla kuin Saksan kansallissosialistit.[44]

Loppu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Italia joutui toiseen maailmansotaan Saksan rinnalla huonosti valmistautuneena ja antautui jo 1943. Mussolini joutui lopulta partisaanien surmaamaksi. Sodan johdosta Mussolinin suosio oli jo heikentynyt monesta syystä Italiassa niin ulkopuolisten kuin myös fasistien omissa joukoissa.[45]

Italian fasismi oli Italian sisäinen ideologia, mutta se antoi merkittäviä vaikutteita niin Saksan kansallissosialisteille kuin myöhemmillekin fasismin muodoille.[46]

Sodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan jälkeen Italian fasistit muodostivat uuden Movimento Sociale Italiano -puolueen, joka myöhemmin liittyi Alleanza Nazionale -nimiseen liittopuolueeseen. Alleanza Nazionale oli Silvio Berlusconin hallituksessa ja puolueen puheenjohtaja Gianfranco Fini oli varapääministeri 2001–2006. Benito Mussolinin pojantytär Alessandra Mussolini oli mukana Movimento Sociale Italianossa, mutta puolueen muodostettua Alleanza Nazionalen hän perusti Fiamma Tricolore -puolueen.

Espanja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Falange

Espanjan fasistit, falangistit, pääsivät valtaan sisällissodan avulla 1939, ja olivat vallassa vuoteen 1975 asti.

Saksa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kansallissosialismi

Adolf Hitlerin kansallissosialismi sisälsi rotuopin, jota fasismi itsessään ei välttämättä sisällä. Kansallissosialismi on fasismin äärimuoto[47].

Muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Usein fasistisiksi luokiteltuja liikkeitä esiintyi 1930-luvulla myös Belgiassa (rexismi), Romaniassa (Rautakaarti), Unkarissa (Nuoliristi). Vaikka voimakkaan fasismin aikakauden on katsottu loppuneen toisen maailmansodan loppumisen myötä, fasismia muistuttavia uusfasistisia liikkeitä ja ilmiöitä esiintyy yhä edelleen monissa maissa. Latinalaisen Amerikan entisiä sotilasjunttien johtamia usein varsin oikeistolaisia diktatuureja on tapana usein kutsua fasistisiksi.

Marxilainen käsitys fasismista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Benito Mussolini propagandajulisteessa.

Marxilaisen yhteiskuntateorian mukaan fasismi on vastavallankumouksen muoto, mutta jokainen vastavallankumous tai taantumuksellinen diktatuuri ei ole fasismia. Kominternin työvaliokunnan tekemässä erittelyssä vuodelta 1923 sanotaan: ”Fasismi on tyypillinen rappioilmiö, kapitalistisen talouden lisääntyvän hajoamisen ja porvarillisen valtion rappeutumisen heijastuma.”

Vuonna 1933 Kominternin työvaliokunta antoi seuraavan määritelmän fasismille: ”Fasismi on finanssipääoman kaikkein taantumuksellisimpien, kaikkein šovinistisimpien ja imperialistisimpien ainesten avoimesti terroristinen diktatuuri.”[48]

Johan Galtungin "uusi fasismi"[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Norjalaisen rauhantutkijan Johan Galtungin mukaan fasismin perusolemus on yleisen määritelmän mukaan "poliittisten päämäärien tavoittelun ja massiivisen väkivallan yhteenliittymä".[49] Gaultungin "uusi fasismi" tarkoittaa vallan, myös väkivallattoman vallan, rajoittamatonta monopolia. Sota nähdään valtion hyväksyttävänä toimintana, sota normalisoidaan ja sotaa jopa jatketaan loputtomasti.[49]

Galtungin mukaan uusi fasismi merkitsee valtion omien kansalaisten ja muiden ihmisten rajoittamatonta valvontaa, johon uudet verkkovalvontamenetelmät antavat mahdollisuuden. Valtiot ovat turvallisuuden nimissä rajoittamassa yksilönvapautta puuttumalla kansalaisten ihmisoikeuksiin käyttämällä yksityisyyden suojaa rikkovia valvontamenetelmiä. Sähköpostien tarkastamista ja puhelun kuuntelemista tärkeämpää on se, että ihmiset uskovat olevansa valvonnan alla. Tätä hän pitää vakavana uhkana kansalaisvapauksille ja demokratialle.[49]

Sillan fasismin ja demokratian välille muodostaa sana "turvallisuus". Elektroninen tiedustelu ja valvonta on sattumanvaraista. Näin ihmiset saadaan Galtungin mukaan tuntemaan, että jokainen on mahdollinen epäilty. Kansalaisvapaus on muuttunut vapaudeksi naapurin urkintaan ja oikeuttaa poliisin ja armeijan ohittamaan oikeuslaitoksen. Pysyvä kriisi, romahduksen pelko ja muukalaisvihamielisyys ovat käyttökelpoisia käsitteitä yksimielisyyden saavuttamiseksi.[49]

Galtungin mukaan vallanpitäjien tavoitteena on, että ihmiset pelkäävät ja pidättäytyvät mielenilmaisuista ja väkivallattomasta vastarinnasta välttääkseen äärimmäisen rangaistuksen. Salailun verhoa raottavista kansalaisista tehdään rikollisia. Kidutus oikeutetaan terrorismin vastisena tehostettuna kuulusteluna ja demokraattisiin maihin on perustettu keskitysleiriä muistuttavia vankileirejä, joiden asukkailta poistettu oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin oikeus. [50]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2004. ISBN 952-5446-11-5.
  2. Professori Noel O'Sullivanin viisi fasismin pääteemaa ovat: corporatism, revolution, the leader principle, messianic faith, and autarky. The Fascism Reader (kirjoittaja Aristotle A. Kallis) sanoo: "1. Corporatism. The most important claim made by fascism was that it alone could offer the creative prospect of a 'third way' between capitalism and socialism. Adolf Hitler, in Mein Kampf, spoke enthusiastically about the 'National Socialist corporative idea' as one which would eventually 'take the place of ruinous class warfare'; whilst Benito Mussolini, in typically extravagant fashion, declared that 'the Corporative System is destined to become the civilization of the twentieth century.'"
  3. Payne, Stanley G. 1995. A History of Fascism, 1914-1945. Routledge. sähkökirja s. 15.
  4. Sundström 2007, s. 15.
  5. Sundström 2007, s. 16–20.
  6. Sundström 2007, s. 17.
  7. Sundström 2007, s. 15–16.
  8. Sundström 2007, s. 18–19.
  9. Sundström 2007, s. 31.
  10. Sundström 2007, s. 38–39.
  11. a b c Sundström 2007, s. 21.
  12. Sundström 2007, s. 39.
  13. Sundström 2007, s. 21–22.
  14. Sundström 2007, s. 22.
  15. Sundström 2007, s. 22–23.
  16. Mussolini, Benito; Schnapp, Jeffery Thompson (ed.); Sears, Olivia E. (ed.); Stampino, Maria G. (ed.). "Address to the National Corporative Council (14 November 1933) and Senate Speech on the Bill Establishing the Corporations (abridged; 13 January 1934)". A Primer of Italian Fascism. University of Nebraska Press, 2000. S. 158–159.
  17. Philip Morgan, Fascism in Europe, 1919–1945, Taylor & Francis, 2003, p. 168.
  18. Payne, Stanley G.: Fascism, Comparison and Definition. Univ of Wisconsin Press, isbn=0299080641, 1983
  19. Payne, Stanley (1996). A History of Fascism. Routledge. ISBN 1857285956 s. 10
  20. Payne, Stanley G. 1996. A History of Fascism, 1914-1945. Routledge. s. 64.
  21. Griffen, Roger (editor). Chapter 8: "Extremism of the Centre" – by Seymour Martin Lipset. International Fascism: Theories, Causes and the New Consensus. Arnold Readers. s. 101.
  22. Welch, David. Modern European History, 1871-2000. p. 57. [1] (Speaks of fascism opposing capitalism for creating class conflict and communism for exploiting class conflict).
  23. Schachter, Gustav; Engelbourg, Saul. 2005. Cultural Continuity In Advanced Economies: Britain And The U.S. Versus Continental Europe. Published by Ashgate Publishing, Ltd. s. 302. [2]
  24. James A. Gregor, The Search for Neofascism: The Use and Abuse of Social Science, Cambridge University Press, 2006, p. 7
  25. Tibor Ivan Berend, An Economic History of Twentieth-Century Europe, Cambridge University Press, 2005, p. 93
  26. Knight, Patricia Mussolini and Fascism, p. 72, Routledge, 2003.
  27. Pollard, John Francis, The Fascist Experience in Italy, p. 80 Routledge 1998
  28. Payne, Stanley G. 1995. A History of Fascism, 1914-1945. Routledge. sähkökirja s. 11-12.
  29. Stackleberg, Rodney: Hitler's Germany, Routeledge, 1999, s. 3
  30. Eatwell, Roger: "A 'Spectral-Syncretic Approach to Fascism', The Fascism Reader, Routledge, 2003 pp 71–80 [3]
  31. Lipset, Seymour: "Fascism as Extremism of the Middle Class", The Fascism Reader, Routledge, 2003, pp 112–116
  32. Sternhell, Zeev, in Laqueur (ed.), Fascism: A Reader's Guide, Berkeley: University of California Press, 1976, s. 315–376
  33. Montagu, Ashley: Man's Most Dangerous Myth: The Fallacy of Race. Julkaisija: Rowman Altamira. http://books.google.com/books?id=tkHqP3vgYi4C&pg=PA187&lpg=PA187&dq=%22+Nothing+will+ever+make+me+believe+that+biologically+pure+races+can+be+shown+to+exist+today%22&source=web&ots=ao7O_J0vr8&sig=22zZBSKlbcxbrBF1PXP3_PJygj0&hl=en isbn 0803946481, 1997
  34. Roger Griffin, The palingenetic core of generic fascist ideology, Chapter published in Alessandro Campi (ed.), Che cos'è il fascismo? Interpretazioni e prospettive di ricerche, Ideazione editrice, Roma, 2003, pp. 97–122.
  35. Richard M. Fried: Nightmare in red: The McCarthy era in perspective, s. 50. New York: Oxford University Press, 1991. ISBN 0-19-504360-X. (englanniksi)
  36. Payne, Stanley G. 1995. A History of Fascism, 1914-1945. Routledge. sähkökirja s. 47.
  37. Sundström 2007, s. 60–61.
  38. Sundström 2007, s. 61–62.
  39. Sundström 2007, s. 62–63.
  40. Sundström 2007, s. 63–64.
  41. Sundström 2007, s. 65.
  42. Sundström 2007, s. 66–68.
  43. Sundström 2007, s. 68.
  44. Sundström 2007, s. 68–69.
  45. Sundström 2007, s. 66.
  46. Sundström 2007, s. 69–70.
  47. Leif Sundström: Fasismi
  48. Dutt, R. Palme: Internationaali: Katsaus internationaalien historiaan. (The internationale, 1964.) Suomennos perustuu alkuteokseen ja venäjänkieliseen korjattuun ja tarkistettuun laitokseen Internatsional. Suomentaneet Pentti Lahtinen ja Maija Savutie. Helsinki: Kansankulttuuri, 1972. ISBN 951-615-015-2.
  49. a b c d Galtung, Johan: Uusi fasismi pohjautuu pelon lietsontaan. (Vieraskynä) Helsingin Sanomat, 18.7.2013. Sanoma Oy. Artikkelin verkkoversio Viitattu 9.8.2013. [ ]
  50. [The New Fascism]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]