Benito Mussolini

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hakusana ”Mussolini” ohjaa tänne. Rap-artistista katso Mussolini (artisti).
Benito Mussolini
Bundesarchiv Bild 183-2007-1022-506, Italien, deutsche Frontkämpfer in Rom crop.jpg
Italian 27. pääministeri
31. lokakuuta 1922 – 25. heinäkuuta 1943
Edeltäjä Luigi Facta
Seuraaja Pietro Badoglio
Italian sosiaalisen tasavallan Il Duce
23. syyskuuta 1943 – 25. huhtikuuta 1945
Duce
24. joulukuuta 1925 – 25. heinäkuuta 1943
Tiedot
Syntynyt 29. heinäkuuta 1883
Predappio, Italia
Kuollut 28. huhtikuuta 1945 (61 vuotta)
Giulino de Mezzegra, Italia
Puolue Italian sosialistinen puolue (1901–1914)
Kansallinen fasistipuolue (1921-1943)
Puoliso Rachele Mussolini
Ida Dalser
Margherita Sarfatti
Clara Petacci
Ammatti lehtimies, novellisti, opettaja
Uskonto ateisti
Arvonimet Il Duce
Allekirjoitus Benito Mussolini Signature.svg

Benito Amilcare Andrea Mussolini Loudspeaker.svg kuuntele ääntämys? (29. heinäkuuta 1883 Predappio28. huhtikuuta 1945 Giulino de Mezzegra) oli italialainen poliitikko ja fasismin keskeinen perustaja. Mussolini toimi nimellisesti Italian pääministerinä 19221943, mutta käytännössä hän perusti valtaan päästyään maahan yksipuoluediktatuurin. Hän käytti arvonimeä Il Duce (”johtaja”).

Mussolinin ura alkoi Italian sosialistipuolueessa, mutta hänet erotettiin ensimmäistä maailmansotaa kannattavien mielipiteidensä vuoksi. Karismaattisena ja taitavana puhujana Mussolini muodosti Fasci Italiani di Combattimento -järjestönsä, josta kehittyi Italian fasistipuolue. Sodanjälkeisen Italian poliittiseen maaperään upposi Mussolinin nationalistinen retoriikka ja lupaukset suurvalta-asemasta. Mussolinin tukijoiden marssi Roomaan lokakuussa 1922 johti fasistien vallankaappaukseen ja nosti Mussolinin johtoon. Elintason nousu, teollistaminen ja työttömyystyöt takasivat kansansuosion.

Mussolini suhtautui aluksi epäillen Adolf Hitlerin johtamaan Saksaan, vaikka natsien ideologia oli saanut vaikutteita Mussolinilta. 1930-luvun loppuun mennessä Mussolinista oli tullut Hitlerin liittolainen ja Italia riippuvaiseksi Saksan sotilaallisesta avusta. Suurvaltapyrkimyksiensä toteuttamiseksi Mussolini vei maansa toiseen maailmansotaan akselivaltojen puolella.

Nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Benito Mussolini syntyi Predappio-nimisessä pikkukylässä Bolognan ja Riminin rajamailla Forlìn maakunnassa.[1] Hänen isänsä Alessandro Mussolini oli ammatiltaan seppä ja sittemmin ravintoloitsija, joka tunnettiin innokkaana sosialistina.[2] Mussolinin äiti Rosa Maltoni oli opettaja, joka uskoi hyvän koulutuksen olevan erittäin tärkeää. Poika nimettiin Meksikon presidentin Benito Juárezin mukaan.

Lapsuudessaan Mussolini erotettiin koulusta, sillä hän oli puukottanut luokkatoveriaan ja heittänyt opettajaansa mustepullolla. Vaikka hän olikin lapsena huonokäytöksinen, hänen kerrotaan saaneen koulussa hyviä arvosanoja. Vuonna 1900 Mussolini liittyi isänsä ehdotuksesta Italian sosialistipuolue Partito Italiano Socialistan jäseneksi. Jo ennen liittymistään puolueeseen monet sosialistit olivat kutsuneet häntä ”toveri Mussolini nuoremmaksi”. Koulusta hän valmistui 18-vuotiaana vuonna 1901. Aluksi Mussolini työskenteli rehtorina eräässä lukiossa, mutta kyllästyi opettamiseen ja erosi ammatistaan.

Sveitsin poliisin pidätyskuva Benito Mussolinista 19. kesäkuuta 1903.

Vuonna 1903 Mussolini pakeni Italiasta Sveitsiin välttyäkseen asevelvollisuudelta. Sveitsissä asuessaan hän työskenteli muun muassa muurarina ja viinikaupan työntekijänä. Hän myös suoritti opintoja Lausannen yliopistossa. Jonkin ajan kuluttua hän matkusti Ranskaan tutustuakseen paikallisten ammattiyhdistysten toimintaan, missä hän myös tapaili useita sosialisteja ja kommunisteja ja jakoi näiden kanssa mielipiteitään ja näkemyksiään. Näihin aikoihin hän alkoi suunnitella osallistuvansa sosialistipuolueensa toimintaan.

Mussolini joutui kerran sveitsiläisten poliisien pidättämäksi syytettynä rahan kerjäämisestä kadulta. Hänet tuomittiin vuorokaudeksi vankilaan.

Sosiaalidemokraattinen puolue[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1907 tienoilla Mussolini palasi Italiaan, suoritti asepalveluksensa ja ryhtyi osallistumaan aktiivisesti Partito Italiano Socialistan toimintaan. Hän kouluttautui lehtimieheksi, ja vuoden 1909 tammikuussa hän muutti silloin Itävalta-Unkarin alaisuudessa olleeseen Trentoon voidakseen työskennellä paikallisen sosialistilehden L’Avvenire del Lavoratoren toimituksessa. Trentossa asuessaan hän tutustui sosialistipoliitikko- ja journalisti Cesare Battistiin, joka sai hänet suostuteltua työskentelemään myös Il Popolo -lehdelle. Mussolini sai sosialistien keskuudessa nopeasti etevän lehtimiehen maineen, minkä ansiosta vuonna 1910 hänet nimitettiin sosialistien virallisen sanomalehden Avantin! päätoimituksen jäseneksi.

Mussolini oli tunnettu radikaaleista mielipiteistään. Hän oli aikoinaan ehdoton pasifisti, joka ei kyennyt hyväksymään Italian sotaa Turkkia vastaan 1911. Hän erosi puolueesta ja ryhtyi Forlìn työläisten johtajana protestoimaan sotaa vastaan pysäyttämällä ammuksia ja sotilaita kuljettaneita junia. Vuonna 1912 hän kuitenkin palasi takaisin puolueeseen, ja saman vuoden joulukuussa hänet nimitettiin Avantin! päätoimittajaksi. Hän onnistui menestyksekkäästi kasvattamaan lehden levikkiä.[1]

Ensimmäisen maailmansodan alkaessa vuonna 1914 Mussolini kannatti, useimpien muiden sosialistien tavoin, Italian puolueettomuutta ja julkaisi sotaa vastustavia kirjoituksia. Yhtäkkiä hänen mielipiteensä muuttuivat jyrkästi, hän hylkäsi entiset pasifistiset mielipiteensä ja alkoi vaatia, että Italian täytyi osallistua sotaan.lähde? Mielipiteensä ilmaistakseen hän julkaisi Avantissa! pääkirjoituksen, jossa hän kertoi kannattavansa sotaa. Sotaa vastustaneet sosialistit järkkyivät, ja lokakuussa 1914 he erottivat Mussolinin sekä lehden toimituksesta että koko puolueesta. Mussolini loukkaantui suuresti eikä ikinä antanut tapahtunutta anteeksi sosialisteille.

Fasismin synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1914 loppupuolella Mussolini käynnisti poliittisen ryhmän nimeltä Fasci D’Azione Rivoluzionaria yhdistämällä radikaalisyndikalistisen Fasci D’Azione Rivoluzionaria Internazionalistan ja Fasci Autonomi D’Azione Rivoluzionarian. Tämän ryhmittymän jäsenten katsotaan olleen ensimmäisiä fasisteja ja Mussolinin seuraajia.

Italian liityttyä maailmansotaan vuonna 1915 Mussolini osallistui sotaan vapaaehtoisesti tarkka-ampujana. Vuonna 1917 hän kuitenkin haavoittui käsikranaatin räjähdyksessä Isonzossa pidetyn sotilasharjoituksen aikana ja lähetettiin takaisin kotiin toipuakseen vammoistaan. Italiaan palattuaan ja sodan päätyttyä Mussolini perusti Il Popolo d'Italia -nimisen lehden. Hän sittemmin käytti lehteä esitelläkseen italialaisille fasismia ja ilmaistakseen mielipiteitään. Mussolinin toimintaa rahoitti myös brittien tiedustelupalvelu MI5, joka maksoi hänelle 100 puntaa viikossa, jotta hän toimisi Italian maailmansodassa pysymisen puolesta.[3]

Etevien puhujanlahjojensa ansiosta Mussolini onnistui lietsomaan italialaisiin tyytymättömyyttä vallitsevia oloja kohtaan. Hänen äärioikeistolaisten aatteidensa, jotka sisälsivät ajatuksia vahvasta valtiosta, vallan keskittämisestä johtajalle sekä sotilaallisuuden ja väkivallan ihannointia, pohjalta syntyi fasismina tunnettu ideologia.lähde? Mussolinin aatteiden muotoutumiseen vaikutti suuresti nationalistikirjailija Gabriele D’Annunzion kirjallisuus, ja tältä hän omaksui nimen il Duce[4].

Mussolinin isänmaalliset puheet saivat suurta kannatusta erityisesti kansallismielisten, demokratiaan tyytymättömien nationalistien keskuudessa. Fasismin kannattajien kasvaessa Mussolini järjesti 23. tammikuuta 1919 Milanossa kokouksen, jossa hän nationalistien ja entisten sosialistien kanssa muodosti Fasci Italiani di Combattimento -järjestönsä. Aluksi järjestö esiintyi julkisuudessa ensimmäisen maailmansodan veteraanien yhdistyksenä. Seuraavien kuukausien aikana fasistien riveihin liittyi suuri joukko porvareita, sotilaita ja työttömiä. Huhtikuussa 1919 fasistit suorittivat ensimmäisen hyökkäyksen sosialisteja vastaan polttamalla Avanti!-lehden toimituksen Milanossa.

Fasistien nousu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Benito Mussolini propagandajulisteessa.

Vaikka fasistit kokivatkin pahan tappion vuoden 1919 vaaleissa, heidän liikkeensä suosio ja jäsenmäärät kasvoivat entisestään. Näihin aikoihin Mussolini perusti puolisotilaallisen squadristi- eli mustapaidat-järjestönsä, jonka tehtävänä oli aiheuttaa levottomuuksia sekä terrorisoida anarkisteja, demokraatteja, sosialisteja, kommunisteja ja muita fasistien vastustajia. Mustapaidat saivat paljon julkisuutta väkivaltaisilla hyökkäyksillään ammattiliittoja ja vasemmistolaisia liikkeitä vastaan.

Mussolini onnistui hankkimaan itselleen kannatusta kansan keskuudessa pitämällä puheita, joissa hän lupasi ratkaisevansa Italian köyhyys- ja työttömyysongelmat. Hänen antikommunistiset puheensa saivat suosiota kommunismin leviämistä pelänneiden teollisuuspohattojen ja katolisen kirkon keskuudessa. Italian hallitus ei vielä pitänyt fasisteja merkittävänä uhkana, ja niinpä fasistiliikkeen jäsenet saattoivat harjoittaa väkivaltaisuuksiaan ilman poliisivoimien sekaantumista asiaan.

Vuonna 1921 Mussolini muutti Fasci Italiani di Combattimento puolueeksi, jolle hän antoi nimeksi Partito Nazionale Fascista. Samana vuonna hän ja 34 muuta onnistuivat saamaan paikat Italian parlamentissa, mikä oli suuri voitto fasisteille.

Rooman marssi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1922 lokakuussa, jolloin fasistipuolueeseen kuului jo 700 000 jäsentä, Mussolini antoi kannattajilleen käskyn valloittaa Italian suurimmat kaupungit. Seuraavien kuukausien sisällä fasistit miehittivät muiden muassa Firenzen, Torinon ja Veronan. Italian hallitus julisti koko maan kansalliseen hätätilaan. 24. syyskuuta hän lähetti Italian pääministeri Luigi Factalle kirjeen, jossa hän vaati vallan siirtämistä hänelle. Facta kieltäytyi, joten 28. lokakuuta noin 20 000 fasistia marssi Napolista Roomaan. Vastoin yleistä uskomusta Mussolini itse ei osallistunut marssiin, vaan saapui Roomaan junalla.

Rooman kaupunkia puolusti lukuisia divisioonia, ja pääministeri Facta olisikin tahtonut käyttää armeijaa fasisteja vastaan, mutta kuningas Viktor Emanuel III kielsi häntä. Kuninkaan käskystä armeija ja poliisivoimat eivät uskaltautuneet sekaantua tilanteeseen, vaikka samaan aikaan fasistit seisoivat kaupungin edustalla odottaen käskyä marssia kaupunkiin. Alivoimaiset ja huonosti varustautuneet fasistit olisi voitu helposti ajaa pois, minkä seurauksena kuninkaan määräykset kummastuttivat Rooman asukkaita.

31. lokakuuta Viktor Emanuel III kutsui Mussolinin palatsiinsa voidakseen neuvotella tämän kanssa. Neuvottelujen päätteeksi he tekivät sopimuksen: Mussolini pitäisi Italian kuningaskuntana, ja vastapalvelukseksi kuningas nimittäisi Mussolinin pääministeriksi ja antaisi tämän muodostaa Italialle uuden hallituksen. Silloin 39-vuotiaasta Mussolinista oli tullut hetkessä Italian historian nuorin pääministeri.

Nykyisin historioitsijat yleisesti uskovat, että kuningas halusi säilyttää monarkian ja lopettaa Roomaan julistetun hätätilan. Hänen on uskottu nimittäneen Mussolinin pääministeriksi, sillä hän pelkäsi fasistien voivan sytyttää sisällissodan, mikäli heidän vaatimuksiinsa ei suostuttaisi. Niinpä Rooman marssi oli loppujen lopuksi pelkkä fasistien voitonparaati ja edusti kaupungin asukkaille uuden vallan syntyä.

Mussolini pääministerinä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääministerinä Mussolini muodosti uuden hallituksen, johon kuului liberaaleja, nationalisteja sekä populisteja. Aluksi fasistit tekivät yhteistyötä muiden puolueiden jäsenten kanssa, lukuun ottamatta sosialisteja. Lehdistö ylisti Mussolinia, ja parlamentti antoi hänelle luottamuslauseen äänin 301–116.

Vuoden 1922 talvella Mussolini teki kiertomatkan Eurooppaan. Saman vuoden joulukuussa hän perusti fasistien suuren neuvoston sekä itselleen uskollisen sotilaspoliisin.

Vuoden 1923 heinäkuussa Mussolini ehdotti lakiuudistusta, joka antaisi kaksi kolmasosaa parlamentin paikoista sille puolueelle, jota kannatti ainakin neljännes äänestäjistä. Ylivoimainen enemmistö parlamentista kannatti lakiesitystä, ja koska Partito Nazionale Fascista oli Italian suurin puolue, saivat fasistit suurimman osan parlamentin paikoista.lähde?

Vuoden 1923 syksyllä Italiassa pidettiin vaalit. Mussolinin käskystä miliisi häiritsi oppositiopuolueiden vaalikokouksia, pahoinpiteli ehdokkaita ja jopa väärensi vaalituloksia.lähde? Fasistit myös lisäsivät kannatustaan uhkailemalla äänestäjiä. Vaalit olivat täydellinen menestys fasisteille. He saivat peräti 375 edustajanpaikkaa parlamentissa. Useimpien mielestä vaalit lujittivat Partito Nazionale Fascistan asemaa Italian valtapuolueena.

25. tammikuuta 1924 Mussolini hajotti edustajakamarin.

Matteottin murha[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mussolinin pääministerin uran merkittävimpiä tapahtumia oli sosialistien kansanedustaja Giacomo Matteottin väkivaltainen murha. Matteotti oli fasistien kiivaimpia vastustajia. Hän tuomitsi jyrkästi näiden suorittamat väkivaltaisuudet ja vaati vallan palauttamista takaisin kuninkaalle, josta oli tullut pelkkä nukkehallitsija.

10. kesäkuuta 1924 Matteotti oli menossa parlamenttiin, kun viisi miestä kidnappasi ja sitten murhasi hänet. Mussolini ei oletettavasti antanut murhakäskyä, mutta hän otti puheessaan kaiken ”poliittisen, moraalisen ja historiallisen vastuun tapahtuneesta”. Matteottin väkivaltainen kuolema järkytti suuresti italialaisia ja aiheutti varsinaisen skandaalin. Fasistien kannatus romahti ja Mussolini joutui ystäviensä hylkäämäksi.

Mussolini oli vaikeuksissa. Hänen ainoa avoin tukijansa oli kuningas Viktor Emanuel III. Oppositiolla oli mahdollisuus syöstä Mussolini vallasta, mutta se ei käyttänyt tilaisuutta hyväkseen. Niinpä jo syksyllä 1924 fasistit alkoivat jälleen pidättää ja murhata oppositiopuolueiden edustajia.

Pääministeristä diktaattoriksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

3. tammikuuta 1925 Mussolini otti käyttöönsä diktaattorin valtuudet. Hän kertoi kansalle ryhtyneensä johtajaksi voidakseen taata italialaisille turvalliset ja vakaat oltavat.

Vuonna 1926 Mussolini lakkautti Italian parlamentin. Kaikkien kilpailevien puolueiden toiminta lakkautettiin, lukuun ottamatta katolisen kirkon ylläpitämiä järjestöjä. Kilpailevien puolueiden ohella myös ammattiliitot kiellettiin ja sananvapautta rajoitettiin.

Il Duce[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fasistinen Italia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Italia (1922–1945)
Mussolini tutustuu Alfa Romeo -kilpa-autoon 1920- ja 1930-lukujen taitteessa.

Mussolinin johdolla Italiasta alettiin rakentaa fasistista valtiota. Sanomalehtiä sensuroitiin ja lakkautettiin, ja lopulta ainoastaan fasistisia lehtiä saatiin julkaista. Kaikki lehtimiehet pakotettiin liittymään fasistiseen puolueeseen, muuten he eivät saaneet työskennellä. Lehdistö alkoi esittää Mussolinin miehenä, joka oli aina oikeassa ja kykeni ratkaisemaan kaikki ongelmat. Elokuvissa ja radiossa levitettiin propagandaa, jossa ylistettiin Mussolinia ja fasisteja. Ajanlasku aloitettiin marssista Roomaan. Vuonna 1933 fasistipuolueeseen kuului kolme miljoonaa jäsentä. Mussolini otti itselleen kutsumanimen ”Il Duce”, joka merkitsi italiaksi ”johtajaa” kantasanana latinan dux.

Mussolini aloitti lupaustensa mukaisesti kampanjan köyhyyden ja työttömyyden poistamiseksi. Maataloutta tehostettiin pitämällä viljelijöille kilpailuja. Sanomalehdissä julkaistiin valokuvia, joissa Mussolini esiintyi työskentelemässä viljapelloilla talonpoikien rinnalla. Vuoden 1929 suuren laman seurauksena Italian hallitus joutui tarjoamaan työnsä menettäneille mahdollisuutta osallistua Mussolinin aloittamiin rakennustöihin. Italiaan rakennettiin moottoriteitä, siltoja ja stadioneja. 1930-luvulla Italian väkiluku alkoi hiljalleen vähetä, minkä seurauksena hallitus yritti lisätä syntyvyyttä lupaamalla antavansa suurille lapsiperheille etuoikeuksia.

Mussolini halusi militarisoida Italian. Prosessia johtamaan värvättiin ensimmäisen maailmansodan veteraani, Mussolinin innokkaimpiin kannattajiin kuuluva Roberto Farinacci. Radikaalina ja väkivaltaisena miehenä pidetty Farinacci riitautui kuitenkin pian Mussolinin kanssa, ja militarisoinnin johtamisessa hänen seuraajakseen nimitettiin muuan toinen maailmansodan veteraani, kiihkeänä nationalistina tunnettu Achille Starace.

Mahtipontisuuteen ihastunut Mussolini järjesti Roomassa usein valtavia paraateja, joissa hän esiintyi kuin Rooman keisari. Hänen mahtipontisesta ja kerskailevasta elehtimisestään tuli suosittu pilkan kohde ulkomailla.

Salamurhayritykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mussolini yritettiin murhata muutamia kertoja valtakautensa aikana. 8. toukokuuta 1926 irlantilainen Violet Gibson ampui Mussolinia, mutta diktaattori haavoittui ainoastaan lievästi nenään.

11. syyskuuta 1927 italialainen anarkisti Gino Lucetti yritti murhata Mussolinin pommilla. Hän heitti pommin kohti Mussolinia kuljettanutta autoa, mutta pommi kimposi auton katoksesta ja räjähti muutamien metrien päästä kohteestaan. Mussolini selviytyi hengissä ja Lucetti pidätettiin. Hänet tuomittiin vankeuteen 30 vuodeksi syytettynä murhayrityksestä.

Fasismia vastustanut yhdysvaltalainen anarkisti Michael Schirru yritti Lucettin tavoin murhata Mussolinin pommilla. Poliisi kuitenkin sai selville hänen aikeensa ja 3. tammikuuta 1931 Schirru pidätettiin hotellihuoneessaan Roomassa. Hänelle järjestettiin oikeudenkäynti, jossa hänet tuomittiin kuolemaan. Yhdysvaltain hallitus ei puuttunut tilanteeseen, Se pelkäsi toisen valtion johtajan murhayrityksen voivan aiheuttaa sille selkkauksen Italian ja muiden eurooppalaisten suurvaltojen kanssa. Tuoreessa muistissa oli salamurhan seurauksena syttynyt ensimmäinen maailmansota. Oikeudenkäynnin jälkeisenä päivänä Schirru teloitettiin ampumalla.

Mussolini ja katolinen kirkko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

11. helmikuuta 1929 Mussolini ja kardinaali Gasparri allekirjoittivat lateraanisopimukset, joissa Italia tunnusti Vatikaanivaltion ja maksoi kirkolle korvauksia Italian yhdistymisen myötä valtiolle päätyneestä kirkon omaisuudesta, kuten kirkkorakennuksista. Sopimus teki samalla katolisuudesta Italian virallisen uskonnon, mutta vastineeksi esti pappien ja sääntökuntien jäsenten kuulumisen poliittisiin puolueisiin. Eräät fasisteja vastustaneet katoliset eivät hyväksyneet sopimusta, mutta heidän mielipiteensä eivät juurikaan saaneet kannatusta. Sopimuksessa paaville annettiin valta hallita Vatikaanivaltiota suvereenina valtionpäämiehenä.

Italian laajentaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mussolini halusi laajentaa Italiaa ja unelmoi ”uuden Rooman valtakunnan” luomisesta. Hän halusi tehdä Välimerestä ”Italian sisämeren”, joten Italia alkoi keskittää asevoimiaan Välimeren saarille. Vuonna 1923 italialaiset pommittivat Korfua ja miehittivät sen, mutta vetivät joukkonsa lännen demokratioiden uhattua Italiaa vastatoimilla. 1930-luvun aikana italialaiset linnoittivat strategisesti merkittäviä Välimeren saaria, kuten Lerosin.

Mussolini halusi myös valloittaa suuria alueita Afrikasta ja luoda sinne siirtomaavallan. 3. syyskuuta 1936 Italia hyökkäsi Abessiniaan eli nykyiseen Etiopiaan.[2] Sodan aikana Mussolini piti isänmaallisia puheita, ja lukemattomia nuoria liittyi armeijaan vapaaehtoisina. Panssarivaunujen, lentokoneiden ja kemiallisten aseiden avulla italialaiset kukistivat nopeasti kehnosti varustetut abessinialaiset. Kuningas Haile Selassie joutui lähtemään maanpakoon ja piti kuuluisaksi tulleen puheensa, jossa hän pyysi Kansainliittoa puolustamaan pieniä maita imperialismilta. Kansainliitto yritti tehottomasti pysäyttää Italian valloitusaikeet määräämällä sille pakotteita, mutta kaikesta huolimatta italialaiset joukot valloittivat Abessinian pääkaupungin Addis Abeban. Sodan aikana italialaiset joukot syyllistyivät sotarikoksiin, kuten sinappikaasun käyttöön siviilejä vastaan.

Länsivallat eivät hyväksyneet Mussolinin toimia Abessiniassa ja muiden muassa Iso-Britannia ilmaisi julkisen paheksuntansa sodan vuoksi. Tämä aiheutti kitkaa italialaisten sekä englantilaisten välillä ja Firenzessä fasistit järjestivät väkivaltaisia mellakoita englantilaisia vastaan muiden muassa Gran Caffé Doneyhyn, Uffizi-galleriaan sekä Ison-Britannian konsulaattiin.

Sodan päätyttyä Mussolini piti voiton kunniaksi Roomassa valtaisan paraatin, johon osallistui ainakin 40 000 sotilasta. Vuonna 1937 miehitysvaltaan kyllästyneet abessinialaiset yrittivät epäonnistuneesti murhata italialaisen kuvernöörin, joten Mussolini määräsi 30 000 abessinialaista teloitettaviksi. Italian satelliittivaltioksi muuttunut Albania liitettiin osaksi Italiaa huhtikuussa 1939.

Adolf Hitler ja Benito Mussolini Münchenissä vuonna 1939.

Kaksi diktaattoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksan valtakunnankansleri Adolf Hitler ihaili suuresti Benito Mussolinia ja käytti fasismia esikuvanaan kehittäessään kansallissosialismia. Natsit jopa omaksuivat fasisteilta niin sanotun roomalaisen tervehdyksen.

Mussolinin on kerrottu alun perin vihoitelleen Hitlerille, sillä Saksa halusi omakseen Italian pohjoisen rajanaapurin Itävallan. Diktaattorien välit kuitenkin alkoivat lähentyä, kun Saksa Hitlerin käskystä toimitti Etiopian sodan aikana italialaisille aseita ja muita tarvikkeita, ja kun kumpikin maa tuki Francisco Francoa Espanjan sisällissodassa.[2]

Syyskuussa 1937 Mussolini matkusti Hitlerin kutsusta Berliiniin, missä hän vaikuttui SS-joukkojen järjestämästä paraatista. Mussolinin johdolla Italia liittyi Saksan ja Japanin rinnalle Kominternin vastaiseen sopimukseen. Mussolini ja Hitler sittemmin kohtasivat toisensa useasti 1930-luvun loppupuolella voidakseen muiden muassa neuvotella Saksan suunnitelmista Tšekkoslovakian suhteen. Diktaattorien välille alkoi kehittyä ystävyyssuhde, ja molemmat johtajat allekirjoittivat 25. lokakuuta 1936 Berliinin-Rooman akselina tunnetun sopimuksen. 22. toukokuuta 1939 Italia ja Saksa muodostivat akselivallat solmimalla niin sanotun ”terässopimuksen”.

Mussolini omaksui Hitleriltä natsien juutalaisvastaisia mielipiteitä ja fasistit alkoivat levittää antisemitismistä propagandaa. Vuonna 1938 Mussolini julisti, että Italiasta tehtäisiin puhdasverinen arjalainen valtio.

Toinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Toinen maailmansota

Italia sodassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Euroopassa toinen maailmansota alkoi 1. syyskuuta 1939. Mussolini tiesi Italian asevoimat heikoiksi, ja vastusti syksyllä 1939 vihollisuuksien aloittamista Puolan kanssa. Toisin kuin Hitler, Mussolini piti varmana Ranskan ja Ison-Britannian väliintuloa. Mussolini oli Hitlerin kanssa sopinut, että Italia olisi valmiina sotaan akselivaltiona vasta 1942.[5] Italian kuningas oli suorittanut kolmekymmentäkaksi tarkastusmatkaa sotavoimien piirissä, ja todennut, että ”Maavoimat ovat säälittävässä tilassa”, ”Jopa rajojemme puolustus on riittämätön.”[5] Mussolini lähestyi Hitleriä kahdesti henkilökohtaisella kirjeellään, ja Puolan sodan osalta sanoutui irti sotilaallisesta toiminnasta Saksan rinnalla.[5] 10. kesäkuuta 1940 Italia osallistui maailmansotaan Saksan rinnalle Mussolinin julistettua sodan Britanniaa ja Ranskaa vastaan. Vuoden 1941 heinäkuussa hän julisti sodan Neuvostoliitolle ja saman vuoden joulukuussa Yhdysvalloille.

Sodan aikana italialaiset hyökkäsivät muiden muassa Egyptiin, Kreikkaan ja Jugoslaviaan. Kreikkaan Albaniasta käsin tehty sotaretki epäonnistui täydellisesti, ja jo muutaman päivän kuluttua italialaisjoukot joutuivat peräytymään Albaniaan kreikkalaisten vastahyökkäyksen seurauksena. Saksalaiset joutuivat lähettämään joukkojaan auttaakseen liittolaisiaan, ja samalla Saksan suunnitelma valloittaa Neuvostoliitto (operaatio Barbarossa) viivästyi noin kuukaudella. Myös Pohjois-Afrikassa italialaiset kokivat raskaita tappioita ja menettivät kaikki siirtomaansa. Ennen pitkää suurin osa Italian armeijan sotilaista kaatui tai joutui sotavangeiksi. Mussolinin hartaat haaveet uudesta Rooman valtakunnasta olivat murskana.

Mussolinin syrjäyttäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Italian kokemien tappioiden seurauksena Mussolinin kansansuosio romahti. Fasistit alkoivat suhtautua vihamielisesti natseihin ja suunnitella Mussolinin syöksemistä vallasta. Mussolini ymmärsi fasistien vallankaappausaikeet ja erotti kaikki hallituksensa ministerit. Heinäkuussa 1943 liittoutuneet valloittivat Sisilian ja saapuivat Etelä-Italiaan. Fasistien suuri neuvosto piti Roomassa hätäkokouksen, jossa päätettiin armeijan ylipäällikkyyden siirtämisestä kuninkaalle.

25. heinäkuuta 1943 kuningas Viktor Emanuel III kutsui Mussolinin luokseen palatsiinsa ja erotti hänet pääministerin tehtävistä – Italian kuninkaalla oli valta erottaa pääministeri halutessaan. Mussolinin 21 vuotta kestänyt fasistinen valtakausi oli päättynyt.

Kotiarestissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mussolini yhteiskuvassa vapauttajiensa kanssa Gran Sasson hotellin edustalla, Otto Skorzeny oikealla puolellaan.

Hämmentynyt diktaattori pidätettiin hänen lähtiessään palatsista ja hänet asetettiin kotiarestiin ja vietiin Apenniinien Gran Sassolla sijaitsevaan vuoristohotelliin. Mussolinin seuraajaksi valittiin marsalkka Pietro Badoglio, joka lupasi jatkaa sotaa Saksan rinnalla, mutta aloitti salaiset neuvottelut Italian aselevosta liittoutuneiden kanssa. Italia antautui ehdoitta 3. syyskuuta 1943.

Hitler kuitenkin päätti auttaa vanhaa liittolaistaan. Hän otti selvää Mussolinin olinpaikasta, ja eversti Otto Skorzenyn johtamat laskuvarjojoukot vapauttivat hänet. Mussolini lennätettiin Rastenburgiin, jossa hän tapasi Hitlerin. Sen jälkeen hän eleli jonkin aikaa Saksassa ja vieraili muiden muassa Berliinissä ja Münchenissä. Hitlerin ehdotuksesta Mussolini vietiin Pohjois-Italiaan ja asetettiin niin sanotun ”Salòn sosiaalisen tasavallan” johtajaksi.

Salòn tasavalta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Salòn tasavallan johtajana Mussolini perusti hallituksen, jonka jäsenet olivat hänelle uskollisia fasistijohtajia. Todellisuudessa Mussolini kuitenkin oli pelkkä nukkehallitsija, ja todellinen valta oli saksalaisella kenraali Albert Kesselringillä. Näihin aikoihin Mussolinin terveydentila heikkeni, ja hän sairasteli usein. Hän myös kärsi ajoittain vaikeasta masennuksesta.

Tammikuussa 1944 Mussolini piti Veronassa oikeudenkäynnin viittä fasistien suuren neuvoston jäsentä vastaan. Nämä jäsenet olivat olleet mukana Mussolinin syrjäyttämisessä, ja heidät lopulta tuomittiin kuolemaan syytettyinä maanpetoksesta. Teloitettujen fasistijohtajien joukkoon kuului Mussolinin vävy Galeazzo Ciano.

Kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Epäonnistunut pakomatka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

27. huhtikuuta 1945 Mussolini ja hänen rakastajattarensa Claretta ”Clara” Petacci yrittivät paeta liittoutuneiden joukoilta Sveitsiin saksalaisten rekkasaattueen kyydissä. Sveitsissä heitä oli odottamassa lentokone, jonka tarkoituksena oli lennättää Il Duce seuralaisineen turvaan Espanjaan. Hieman ennen pakoyritystään Mussolini lähetti perheenjäsenilleen kirjeen, jossa hän neuvoi heitä pakenemaan Sveitsiin.

Kommunistiset partisaanisissit pysäyttivät saattueen Dongo-nimisen kylän lähistöllä, ja Urbano Lazzaro -niminen sissi tunnisti saksalaiseksi sotilaaksi naamioituneen Mussolinin. Saattueen annettiin jatkaa matkaansa, mutta Mussolini ja Petacci vietiin sissien valtaamaan Giulino di Mezzegran kylään.

Mussolinin teloitus vuonna 1945. (englanniksi)

Teloitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mussolinia ja Clara Petaccia pidettiin vankeina muutamia tunteja, mutta pian heidät tuomittiin kuolemaan ilman oikeudenkäyntiä.[2] Teloitusmääräykseen vaikutti sissien uskomus, jonka mukaan amerikkalaiset saattaisivat armahtaa Mussolinin.

Aamuyöllä 28. huhtikuuta ”eversti Valeriona” tunnettu partisaani Walter Audisio haki Mussolinin ja Petaccin väittäen näiden olevan vapautettuja ja vei molemmat autoonsa. Ajettuaan muutaman kilometrin päähän kylän ulkopuolelle Audisio pysähtyi, veti pariskunnan ulos ajoneuvosta ja ampui molemmat. Petacci kuoli välittömästi, mutta Mussolini jäi kitumaan tuskissaan. Audisio antoi kuolettavasti haavoittuneelle diktaattorille armonlaukauksen ampumalla tätä pistoolilla sydämeen, sillä tätä Mussolini häneltä pyysi. Mussolini oli kuollessaan 61-vuotias.

Mussolinin ja Petaccin ohella sissit teloittivat kuusitoista muuta Salòn tasavallan fasistijohtajaa, jotka olivat yrittäneet paeta hänen saattueessaan liittoutuneilta.

Teloituksen jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heti seuraavana päivänä Walter Audisio vei Mussolinin, Petaccin ja muiden teloitettujen fasistien ruumiit Milanoon. Ruumiit jätettiin kaupungin keskusaukiolle ja lojuttuaan aikansa katukivetyksellä ihmisten häväistävinä, ruumiit ripustettiin lopulta roikkumaan nilkoista Piazzale Loreto -keskusaukion bensa-asemalle. Sissien tarkoituksena oli viestittää kansalle, että Mussolinin hallinto oli ohi. He halusivat myös nöyryyttää fasisteja, koska samalla aukiolla nämä olivat aikaisemmin teloittaneet sissiliikkeen jäseniä.

Mussolinin kuolemasta innostunut väkijoukko häpäisi ruumiit töhrimällä ja hakkaamalla niitä, ja Mussolinista tulikin nopeasti italialaisten julkisen pilkan kohde. Ruumiit laskivat alas amerikkalaiset joukot, jotka saapuivat kaupunkiin muutamia päiviä myöhemmin.

Mussolinin ruumis laskettiin merkitsemättömään hautaan hautausmaalle, kunnes 23. huhtikuuta 1946 joukko fasistien kannattajia kaivoi sen ylös. Yli kolme kuukautta myöhemmin poliisit löysivät ruumiin hylättynä, joten he veivät sen Milanon lähistöllä sijaitsevaan kappeliin.

Vuonna 1957 ruumis vietiin Mussolinin kotikylään Predappioon. Siellä ruumis haudattiin kylän hautausmaalle rakennettuun kryptaan, jossa se on saanut levätä rauhassa.

Perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Benito Mussolini oli naimisissa Donna Rachele Mussolinin kanssa. Heillä oli neljä lasta: Bruno, Edda, Romano ja Vittorio. Mussolinin lapsenlapsi Alessandra on uusfasisti ja Euroopan parlamentin jäsen. Mussolinilla oli myös muutamia rakastajattaria, joista kenties tunnetuin oli Clara Petacci. Mussolinin lapsista lentäjänä työskennellyt Bruno kuoli lentokoneen maahansyöksyssä. Eddan puolison kreivi Cianon teloituksen Mussolini hyväksyi hiljaa valtakautensa loppupuolella.

Populaarikulttuurissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Benito Mussolini, Politiker Deutsches Historisches Museum. (saksaksi)
  2. a b c d 10: Mussolini Diktaattoripörssi.
  3. http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Benito+Mussolini+oli+brittitiedustelun+palkollinen/1135250033176
  4. Jukka Petäjä, Runoilija raivasi tietä Mussolinille, Helsingin Sanomat s. C 14, 15.6.2014
  5. a b c The Rise and Fall of Third Reich, William L. Shirer, 1960

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Benito Mussolini.