Camillo Cavour

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Camillo Cavour
Francesco Hayez 041.jpg
Italian pääministeri
23. maaliskuuta 18616. kesäkuuta 1861
Monarkki Viktor Emanuel II
Seuraaja Bettino Ricasoli
Tiedot
Syntynyt 10. elokuuta 1810
Torino
Kuollut 6. kesäkuuta 1861 (50 vuotta)
Torino
Puolue Liberaalit
Uskonto katolinen
Allekirjoitus Camillo Benso, conte di Cavour Signature.svg

Camillo Benso di Cavour (10. elokuuta 18106. kesäkuuta 1861) oli italialainen kreivi ja valtiomies, jolla oli keskeinen rooli yhtenäisen Italian rakentamisessa.[1] Hän toimi 1852–1859 ja 1860–1861 Sardinian kuningaskunnan pääministerinä ja 1861 yhdistyneen Italian ensimmäisenä pääministerinä. Hänen pääministerikaudellaan Italia yhdistyi useista valtioista. Sardinian käymillä sodilla ja Cavourin diplomatialla oli keskeinen rooli prosessissa.

1810–1848: Sotilas, maanviljelijä ja lehtimies[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cavourin suku kuului Sardinian kuningaskunnan hallitsevaan eliittiin, ja se oli palvellut useiden sukupolvien ajan maansa hallitsijoita. Sardinian kuningaskunta oli Camillo Cavourin nuoruudessa tosin melko vähäpätöinen valtio. Siihen kuuluivat Piemonten ja Savoijin maakunnat Länsi-Alpeilla sekä Sardinian saari. Vaikka maan nimenä oli Sardinian kuningaskunta, oli Sardinian saari kaikkein vähämerkityksellisin osa siitä. Varsinainen vallan ja elinkeinoelämän keskus sijaitsi Piemontessa, ja Piemonten pääkaupunki Torino oli myös Sardinian kuningaskunnan pääkaupunki.

Nuori Camillo Cavour suuntautui suvun perinteiden mukaisesti aluksi sotilasuralle. Hänellä oli kuitenkin vaikeuksia sopeutua sotilaselämään, ja hän piti upseerien paraatiasuja naurettavina. Ranskassa vuonna 1830 tapahtunut heinäkuun vallankumous sai Cavourin kiinnostumaan yhteiskunnallisista asioista. Hän alkoi mm. opiskella englantia voidakseen seurata laajemmin Euroopan tapahtumia ja saadakseen asioihin ulkopuolista näkökulmaa. Lopulta hän erosi Sardinian armeijasta vuonna 1831 ja lähti Ranskaan ja Englantiin paikan päälle, tutkimaan sikäläisiä vapaamielisempiä yhteiskuntia. Näillä matkoillaan Cavour kehitti oman vahvan näkemyksensä siitä, miten hänen kotimaataan Sardiniaa pitäisi kehittää.

Cavourin ihanteeksi muodostui valtio, jossa teollisuus ja teknologia olisivat keskeisessä asemassa. Kaupan tulisi olla mahdollisimman vapaata, ja kansalaisille pitäisi taata tietyt perusoikeudet. Näihin tavoitteisiin pitäisi päästä yhteistyössä hallitsijan kanssa, eli kuninkaan pitäisi säätää perustuslaki, jossa hän määrittelisi tarkoin oman valtansa rajat. Cavour ei siis ollut vallankumouksen kannattaja, vaikka hänen ajatuksensa olivatkin sen ajan taantumuksellisessa Euroopassa varsin radikaaleja.

Palattuaan matkoiltaan vuonna 1835 kotimaahansa, Cavour keskittyi hoitamaan sukunsa maatiloja ja toimi Grinzanen pikkukaupungin pormestarina. Aika ei ollut vielä kypsä Cavourin ihanteiden toteuttamiseen.

Kun Sardinian kuningas Kaarle Albert helpotti lehdistösensuuria vuonna 1847, päätti Cavour perustaa sanomalehden ”Il Risorgimento”, jonka tavoitteena oli edistää vapaamielistä politiikkaa. Cavour ei kuitenkaan tyytynyt vaatimaan poliittisia muutoksia vain Sardiniaan, vaan otti tavoitteekseen koko Italian niemimaan olojen muuttamisen. Italia oli vapautettava sitä hallitsevista taantumuksellisista hallitsijoista ja Itävallan miehittämät Italian alueet oli vapautettava. Oli perustettava uusi, yhtenäinen ja vapaamielinen Italian kuningaskunta.

1848–1861: Kansanedustaja ja ministeri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun ”Euroopan hullun vuoden” 1848 levottomuudet levisivät Italiaan, käytti Cavour tilaisuutta hyväkseen ja vaati entistä voimakkaammin uudistuksia. Levottomuuksista hermostunut Sardinian kuningas päättikin pian korjata politiikkaansa: Sardinia sai perustuslain, joka rajoitti kuninkaan valtaa. Ja kun samoihin aikoihin Sardinian naapurissa Lombardiassa syttyi kapina sikäläisiä itävaltalaisia vallanpitäjiä vastaan, päätti kuningas pönkittää horjuvaa valtaansa valtaamalla Lombardian vihatuilta itävaltalaisilta. Cavour kannatti Itävallan vastaista sotaa, ja sanomalehtensä lisäksi hän saattoi nyt vaikuttaa asioiden kulkuun myös Sardinian parlamentissa, jonne hänet oli valittu kesäkuussa 1848.

Sardinia hävisi Itävallan vastaisen sodan ja Lombardia jäi Itävallalle. Tästä masentuneena kuningas Karl Albert luopui vallasta poikansa Viktor Emanuel II:n hyväksi. Tämä merkitsi suurta käännettä Cavourin uralle. Uudella kuninkaalla oli samansuuntaisia pyrkimyksiä kuin Cavourilla, ja niinpä tämä nimitettiin talousasioista vastaavaksi ministeriksi vuonna 1850. Kuningas huomasi pian Cavourin niin tehokkaaksi hallintomieheksi, että nimitti jo vuonna 1852 tämän pääministeriksi. Alkoi laajamittainen työ Sardinian modernisoimiseksi. Erityisesti kiinnitettiin huomiota teollisuuden kehittämiseen ja rautateiden rakentamiseen.

Cavour ei kuitenkaan unohtanut ajatusta yhtenäisestä Italiasta, vaan piti Sardinian kehitystä alkusoittona koko Italian tulevalle kehitykselle. Italiaa ei kuitenkaan voitu hänen arvionsa mukaan yhdistää ilman vahvaa ulkopuolista tukea. Sardinia osallistui Ranskan ja Ison-Britannian liittolaisena Krimin sotaan ja Cavour käytti tilannetta hyväkseen jotta Ranska ja Ison-Britannia vastapalvelukseksi alkaisivat tukea ajatusta yhtenäisestä Italiasta. Taitavalla diplomatialla Cavour onnistui lopulta saamaan Ranskan keisari Napoleon III:n jossain määrin myötämieliseksi ajatuksilleen. Napoleon III harjoitti Itävallan vastaista politiikkaa ja oli siten valmis tukemaan Itävallalle kuuluvien Pohjois-Italian alueiden liittämistä Sardiniaan.[1]

1859–1861: Italian yhdistäjä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cavour onnistui vuonna 1859 provosoimaan Itävallan sotaan. Ranska tuli Sardinian avuksi, ja veristen taistelujen jälkeen Itävalta joutui perääntymään. Napoleon III petti kuitenkin Cavourin tekemällä Itävallan kanssa rauhan, jossa tämä luopui vain Lombardian maakunnasta. Tämä aluevaltaus ei riittänyt Cavourille. Vaikutti huolestuttavasti siltä, että koko Italian yhdistäminen jäi edelleen kaukaiseksi tavoitteeksi. Vuonna 1860 tapahtui kuitenkin käänne: Keski-Italiassa kansa nousi kapinaan hallitsijoitaan vastaan, ja yksi toisensa jälkeen alueen pienten herttuakuntien asukkaat äänestivät liittymisestä Sardiniaan. Ranska ilmoitti hyväksyvänsä Keski-Italian liittämisen Sardiniaan, tosin sillä hinnalla, että se saisi Sardinialta Savoijin maakunnan ja Nizzan kreivi­kunnan. Cavour suostui tähän ”vaihtokauppaan”.

Yhtenäisen Italian tiellä oli enää kaksi suurta estettä: paavin hallitsema Kirkkovaltio (johon kuului myös Rooman kaupunki) ja Etelä-Italiaa hallitseva kuningas Frans II. Cavour ei tiennyt, miten näihin alueisiin pääsisi käsiksi niin, ettei menettäisi Ranskan arvokasta tukea ja saisi rettelöitsijän mainetta eurooppalaisessa politiikassa. Hän yritti tosin neuvotella Frans II:n kanssa Kirkkovaltion jaosta, mutta syvästi katolinen Frans II torjui ajatuksen.

Cavourin Etelä-Italian ongelmaan löytyi kuitenkin yllättävä ratkaisu: vapaustaistelija Giuseppe Garibaldi nousi itse kouluttamansa pienehkön sotajoukon kanssa maihin Sisiliassa ja valtasi nopeasti koko Etelä-Italian. Koska Garibaldi tunnettiin hurjana vallankumousmiehenä ja tasavaltalaisena, pelästyivät Euroopan hallitsijat asioiden saamaa käännettä. Cavour saattoi tässä tilanteessa esiintyä tilanteen rauhoittajana. Vaikka hän tulikin huonosti toimeen Garibaldin kanssa, onnistui hän junailemaan asiat niin, että Garibaldi siirtyi vapaaehtoisesti syrjään ja luovutti valloittamansa alueet Sardinian kuninkaan hallintaan maaliskuussa 1861. (Garibaldin päätökseen saattoi vaikuttaa se, että ilman Sardinian armeijan apua hänen olisi ehkä ollut vaikea pitää Etelä-Italiaa hallussaan, sillä kuningas Frans II:llakin oli vielä tukijoita.)

Sardinia oli laajentunut niin suureksi, että oli nimenvaihdoksen aika. Sardinian kuningaskunta muuttui Italian kuningaskunnaksi ja Sardinian kuningas Viktor Emanuel II Italian kuninkaaksi. Pääkaupungiksi tuli Firenze, koska Rooma oli yhä paavin hallussa, eikä Napoleon III sallinut kajoamista paavin valtaan. Cavourin yritykset saada paavi luopumaan vapaaehtoisesti maallisesta vallastaan olivat toivottomia.

Cavourista tuli yhdistyneen Italian ensimmäinen pääministeri. Hänen aikansa oli kuitenkin lopussa. Ylirasitus ja malaria johtivat siihen, että hän kuoli jo kesäkuussa 1861.[1] Hän ei siis ehtinyt nähdä Italian yhdistymisen suurta loppuhuipennusta, eli Rooman liittämistä Italiaan vuonna 1870.

Cavour ei ole saanut yhtä legendaarista mainetta kuin vapaustaistelija Garibaldi, sillä hän ei harrastanut suuria eleitä. Kotimaassaan Italiassa häntä kuitenkin kunnioitetaan suurena valtiomiehenä. Paljolti hänen ansiotaan oli, että vuosisatoja vanha unelma yhtenäisestä ja itsenäisestä Italiasta toteutui. Tosin Cavouria voidaan myös kritisoida siitä, että tuo ”unelmien Italia” osoittautui huonosti toimivaksi valtioksi, jota rasittivat suuret alueelliset elintaso- ja kulttuurierot. Varsinkin Pohjois-Italiassa on nykyään paljon sellaistakin ajattelua, että Cavour olisi voinut jättää Italian yhdistämättä.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Kaisu-Maija Nenonen, Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 711. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2.
  • Encyclopaedia Britannica (1991)