Espanjan sisällissota

Espanjan sisällissota
Päivämäärä: 17. heinäkuuta 1936 – 1. huhtikuuta 1939 Paikka: Espanja, Espanjan Marokko, Espanjan Sahara, Baleaarit, Kanariansaaret, Espanjan Guinea Lopputulos: Kansallismielisten voitto Vaikutukset: Francisco Francon diktatuuri alkaa
Osapuolet
Tasavaltalaiset  Neuvostoliitto Meksiko Kansainväliset prikaatit	Kansallismieliset Saksa Italia Portugali
Komentajat
Manuel Azaña Julián Besteiro Francisco Largo Caballero Juan Negrín Indalecio Prieto	Francisco Franco Gonzalo Queipo de Llano Emilio Mola José Sanjurjo Juan Yagüe

Espanjan sisällissota käytiin vuosina 1936–1939 vapailla vaaleilla valitun Espanjan tasavaltalaisen hallituksen (republicanos) ja kenraali Francisco Francon johtamien kansallismielisten kapinallisten (nacionalistas) välillä.

Tasavaltalaisten puolella oli liberaaleja, sosialisteja, kommunisteja, anarkosyndikalisteja, eräiden maakuntien separatistisia nationalisteja ja pieni vähemmistö konservatiiveista.

Francon nationalistien (koko Espanjan yhtenäisyyttä ja monarkiaa kannattavia) voitto johti Francon diktatuuriin kuningas keulakuvana. Francon kuoltua 1975 silloinen kuningas palautti parlamentaarisen demokratian.

Sodan kokonaisuhrimääräksi on arvioitu 500 000, joista noin 200 000 kuoli taistelun yhteydessä – 110 000 tasavaltalaisten ja 90 000 kansallismielisten joukoissa. Kansallismieliset teloittivat sodan aikana arviolta 75 000 ja tasavaltalaiset 55 000 ihmistä. Pommituksissa kuoli 10 000 ja nälänhädässä 25 000. Sodan jälkeen Franco teloitti noin 100 000 henkeä, ja noin 35 000 kuoli keskitysleireillä.

Neuvostoliitto tuki tasavaltalaisia, joskin aiheutti näille ongelmia ja sisäisiä taisteluita kommunistien valtahankkeilla. Saksa ja Italia tukivat kapinallisia. Franco kuitenkin jättäytyi toisen maailmansodan ulkopuolelle. Muista maista tuli vapaaehtoisia molemmille puolille, Suomestakin.

Espanjan toinen tasavalta 1931–1936

Tasavaltalainen nainen harjoituksissa (1936)

Diktaattori Miguel Primo de Riveran kaatuminen 1930 ja tasavallan julistaminen seuraavana vuonna avasi uuden poliittisen levottomuuden kauden Espanjassa. Alkuun tasavaltaa hallitsi liberaalien tasavaltalaisten johtama koalitio sosialistien kanssa, mutta marraskuun 1933 vaalien jälkeen hallitusvalta siirtyi oikeistolle, palautui helmikuussa 1936, ja 17.7. sisällissota alkoi sotilaskapinalla.

Tasavallan synty 1931–1933

Liberaalipuolueen Niceto Alcalá-Zamora y Torres johti sotilasdiktatuurin vastaista vallankumousneuvostoa. Huhtikuun 1931 kunnallisvaalituloksen johdosta hän vaati kuningas Alfonso XIII:n eroa. Kuningas lähti maasta ja Alcalá-Zamora nousi vankilasta pääministeriksi. Espanjan toinen tasavalta oli syntynyt.

Parlamentti kuitenkin teki perustuslaista niin pappisvastaisen, että katolinen Alcalá-Zamora erosi protestina 14.10. Silti hänet valittiin presidentiksi 11.12.1931 (päättyi 7.4.1936). Pääministeriksi nousi papistonvastainen liberaali Manuel Azaña lokakuusta 1931 syyskuuhun 1933.

Azaña oli perustanut liberaalin Tasavaltalaistoiminta (Acción Republicana) -puolueen vuonna 1930 sotilasdiktatuuria vastaan. Kuninkaan erottua vuonna 1931 Azaña riisui armeijan valtaa. Hän myös sai liitettyä uuteen perustuslakiin pykälät papiston oikeuksien rajoittamisesta, maallisesta koulutuksesta, maauudistuksesta ja naisten täydestä äänioikeudesta.

Azaña toimi pääministerinä vasemmiston tuella, jonka menetti syksyllä 1933. Azañan jyrkkä suhtautuminen anarkisteihin, monarkisteihin, papistoon ja armeijaan nakersi tuolloin hänen suosiotaan, samoin sosiaalisten uudistusten hitaus vei tukea vasemmalla. Azaña ei suostunut perustanut sosialistien toivomia valtion kollektiivimaatiloja ja vain 12 000 perhettä sai maata.

Oikeistohallitukset 1933–1936

Marraskuussa 1933 katolis-monarkistisen José María Gil Roblesin CEDA-puolue voitti vaalit. Presidentti Alcalá-Zamora ei halunnut vasemmiston kavahtamaa Gil Roblesia pääministeriksi vaan nimitti radikaalin Alejandro Lerrouxin. CEDA tuki hallitusta mutta liittyi siihen vasta lokakuussa 1934.

Vuonna 1934 Asturiassa laaja työmarkkinakonflikti ja verinen kansannousu, jonka kenraali Franco tukahdutti. Gil Robles nousi maaliskuussa 1935 sotaministeriksi mutta joulukuussa 1935 CEDA-ministerit erosivat hallituksesta.

Tasavaltalaishallitus 1936–1939

Presidentti Alcalá-Zamora suhtautui oikeistoon hyvin torjuvasti ja hajotti parlamentin 7. tammikuuta 1936 estääkseen oikeistolaista CEDA-puoluetta saamasta pääministerin paikkaa. Tasavaltalaisten ja vasemmiston laaja Kansanrintama sai niukan voiton 16. helmikuuta 1936 pidetyissä vaaleissa. Sitten parlamentti erotti presidentin teknisen laintulkinnan avulla (kaksi parlamentin hajottamista) 7. huhtikuuta 1936 ja valitsi toukokuussa tilalle Kansanrintamaa johtaneen liberaalin Manuel Azañan. Alcalá-Zamora oli yrittänyt hillitä molempien puolten ääriaineksia, minkä vuoksi lopulta lähes kaikki olivat häntä vastaan.

Liberaalit tasavallan johdossa 1936

Vaalit voittanutta Kansanrintama-koalitiota johtanut Azaña oli tasavaltalaisten presidentti toukokuusta 1936 melkein sodan loppuun asti. Siihen asti Azaña toimi pääministerinä hallituksessaan liberaalipuolueiden lisäksi PSOE-sosialistipuolue ja kommunistit.

Kansanrintamaan kuulunut Espanjan sosialistinen työväenpuolue kieltäytyi kuitenkin hallituspaikasta (Francisco Largo Caballeron johdolla) ja sen kanssa yhteisellä sopimuksella myös Työläisten yleisliitto UGT. Azaña nimitti pääministeriksi luotettunsa Santiago Casares Quirogan.

Casares Quiroga oli pääministerinä 13. toukokuuta – 19. heinäkuuta 1936. Vuosina 1929–1934 hän oli johtanut Galician tasavaltalaispuoluetta (vuoteen 1932 ”ORGA”) ja yhdistänyt sen radikaalipuolueiden kanssa Tasavaltalaiseksi vasemmistoksi. Hän oli ollut useasti ministerinä. Tasavaltalaiseen vasemmistoon oli liittynyt myös hajautusta kannattanut papistonvastainen Acción Republicana (tasavaltalaistoiminta) sekä siitä lohjennut vasemmistosiipi Radikaalis-sosialistinen tasavaltalaispuolue (PRRS).

Sisällissodan alku

Kommunistit, sosialistit ja anarkosyndikalistit tekivät poliittisia murhia ja radikalisoituvat konservatiivit kostivat. Pääministeri Azaña varoitti monesti oikeiston uhkaavan tasavaltaa, ja 11. maaliskuuta 1936 hallitus ryhtyi toimiin falangistiradikaaleja vastaan, mutta Azaña ei puuttunut vasemmiston toimintaan, joka sekin eskaloi väkivaltaa. Azaña oli tällöin hyvin masentunut lisääntyvästä kaaoksesta muttei löytänyt keinoja hillitä sitä.

13. heinäkuuta sosialistien (PSOE ja UGT) ja tasavallan poliisikaartilaisten joukkio "pidätti" ja myöhemmin murhasi parlamentin pienen monarkistiryhmän johtajan José Calvo Sotelon mutta jäi rankaisematta. Murhan uhriksi oli tosin tarkoitettu CEDA:n johtaja Gil Robles, vaikka tämä oli jo jäänyt Sotelon varjoon Cortesissa.

Lopulta valmisteltu sotilaskapina alkoi 17. heinäkuuta 1936 mutta kohtasi monilla alueilla vastarintaa. Sisällissodalla (1936-1939) oli 500 000 uhria ja molemmat osapuolet tekivät paljon teloituksia, murhia ja salamurhia, mutta nationalistien luku lienee suurempi. Tasavaltaa tukeneiden joukkojen suorittamat teloitukset tapahtuivat lähinnä ennen kuin hallitus onnistui saattamaan taistelevat joukot lain piiriin.

Barrio pääministerinä

Presidentti Azaña pyrki estämään vasemmistopuolueita saamasta ylivaltaa hallituksessa ja nimitti (Casares Quirogan erottua sodan kolmantena päivänä) pääministeriksi maltillisen Diego Martínez Barrion. Azañan yritykset kuitenkin epäonnistuivat, hän ei saanut hallituksen tukipohjaa laajennettua, ja hänestä tuli lopulta lähinnä keulakuva.

Barrio oli perustanut Tasavaltalaisunionin niistä radikaalidemokraateista, jotka eivät suostuneet liittymään oikeistolaiseen CEDA-puolueeseen vuonna 1934. Vuoden 1936 vaaleissa Tasavaltalaisunionista tuli neljänneksi suurin puolue (CEDA oli suurin) 38 paikalla osana Kansanrintama-vaaliliittoa. Tasavaltalaisunioni muodosti tuolloin Manuel Azañan Tasavaltalaisen vasemmiston (syntynyt Azañan liberaalipuolueen fuusiossa) kanssa koalition ja osallistui kaikkiin tasavaltalaishallituksiin, joskin sivuroolissa Largo Caballeron pääministerikaudelta alkaen.

Sosialistit pääministereinä syyskuusta 1936

Syyskuussa 1936 pääministeriksi nousi sosialisti Francisco Largo Caballero. Hän kuitenkin joutui eroamaan toukokuussa 1937 äärivasemmiston (Barcelonan) kansannousun vuoksi, jolloin häntä seurasi sosialisti Juan Negrín. Negrín joutui tukeutumaan Neuvostoliiton apuun ja lopulta kukistui Madridissa neuvoteltua rauhaa toivoneen kommunisminvastaisen kapinan vuoksi maaliskuussa 1939.

Maltilliset ja militantit

Tasavaltalaisten ongelma oli jakautuminen: tasavaltalaiset ja maltilliset sosialistit halusivat säilyttää tasavallan mutta anarkistit ja militantit sosialistit halusivat hyödyntää sotaa teollisuuden, palvelujen ja maatalouden kollektivisoimiseksi.

Tasavaltalaisten puolella oli myös pieni kommunistiryhmä, joka jakaantui Josif Stalinin ja Lev Trotskin kannattajiin, sekä militantteja anarkisteja. Neuvostoliitto ohjasi kommunistinsa tasavaltalaisten puolelle harjoittaen kansanrintamastrategiaa saadakseen näin liittolaisia Natsi-Saksan uhkaa vastaan.

Ulkovallat

Ranska, Britannia, Saksa, Italia ja Neuvostoliitto allekirjoittivat elokuussa 1936 sopimuksen siitä, etteivät he osallistuisi sotaan. Silti Saksa ja Italia tukivat kapinallisia ja Neuvostoliitto ja Meksiko tasavaltalaisia.

Kommunistien vaikutus

Kommunistien masinointi ja virheet edesauttoivat tasavaltalaisten tappiota. Kun Neuvostoliitto katsoi sodan hävityksi, se käski puoluetta lopettamaan taistelun. Jotkut kommunistit tosin jatkoivat sitä muiden kanssa ilman puolueen tukea. Stalin syytti tappiosta trotskilaisia ja "viidettä kolonnaa", vaikka lopussa hän kontrolloi suurta osaa armeijasta ja hallituksesta.

Espanjan hallituksen kulta vietiin Moskovaan ylihintaisena ”vastineena” aseista. Kansainväliset vapaaehtoisjoukot alistettiin Moskovan hallintaan. Moskovassa suunniteltiin myös kommunistien ja äärivasemmiston väliseen taisteluun johtanut Barcelonan toukokuun 1937 mellakointi, joka suisti Katalonian kommunistien hallintaan [ja kaatoi Espanjan tasavaltalaishallituksen].

Moskovan ohjeiden mukaisesti Barcelonan kommunistit aloittivat kansannousun ja hyökkäsivät vasemmistoanarkistien kontrolloimaa puhelinlaitosta vastaan 3.-8. toukokuuta 1937. Kommunistit väittivät vasemmistoanarkistien toimivan tasavaltalaishallitusta vastaan ja vasemmistoanarkistit väittivät päinvastaista.

Professori Stanley G. Paynen (Spain: A Unique History, University of Wisconsin Press) mukaan Stalinin päätavoite oli pitää sota käynnissä kunnes hän saisi Ranskan ja Britannian rinnalleen Saksaa vastaan. Samaan aikaan Stalin pohjusti sopimustaan Hitlerin kanssa.

Tasavaltalaisten vapaaehtoiset

Pääartikkeli: Kansainväliset prikaatit

Alkuun tasavaltalaisten joukot koostuivat pitkälti eri työväenjärjestöjen ja vasemmistopuolueiden organisoimista miliisiyksiköistä, ja vasta vähitellen ne organisoitiin tavanomaisen armeijan muotoon. Espanjan sisällissota oli oman aikansa julkkisten näyttämö, niinpä siitä onkin kirjoitettu paljon. Kuuluisimpia Espanjassa kävijöitä olivat muun muassa Ernest Hemingway ja George Orwell (Eric Blair).^lähde?

Kansanrintamapolitiikan hengessä Komintern suunnitteli kansainvälisen vapaaehtoisjoukon kokoamista Espanjan tasavallan puolustamiseksi osana fasismin vastaista taistelua myös sosialidemokraattien ja liberaalien porvareiden avulla. Lähinnä työväenliikkeen piiristä, mutta myös joidenkin liberaalien keskuudesta, koottiin kansainvälisiä prikaateja taisteluun Espanjan hallituksen puolella Italian ja Saksan tukemia kansallismielisiä vastaan.^lähde?

Suomalaisia vapaaehtoisia Espanjan sisällissodassa taisteli niin tasavaltalaisten kuin kansallismielisten joukoissa. Tasavaltalaisten puolella taisteli ainakin 72 suomensuomalaista, 78 amerikansuomalaista, 73 kanadansuomalaista ja kaksi suomalaista Neuvostoliitosta, yhteensä noin 240. Heistä kaatui noin 70. Kansallisten Francon joukoissa soti ainakin 14 suomalaista.

Neuvostoliiton ja Saksan ilmavoimat

Saksalaisten lentopommitusten tuhoja Granollersissa 31. toukokuuta 1938

Sota oli Saksalle hyödyllinen, koska se sai kokeilla uusia ilmavoimiaan. Saksalaisista vapaaehtoisista koostunut Legion Condor suoritti useita pommituslentoja. Sisällissodassa tuli tutuksi Junkers Ju 87 ”Stuka” -syöksypommittajan ulvonta, joka oli salamasodan tunnuspiirre. Saksa otti taistelukäyttöön Espanjan sisällissodassa myös ensimmäistä kertaa Messerschmitt Bf 109:n. Myös Neuvostoliitto kokeili uusien oppien mukaan kehitettyjä lentokoneita. Saksalaiset joutuivat vaihtamaan kaksitasoiset hävittäjänsä Messerschmitt Bf 109:ään, koska neuvostoliittolainen Polikarpov I-16 tasavaltalaisten puolella tarjosi niin kovan vastuksen. Toinen Neuvostoliiton lentokoneteollisuuden uutuus oli Andrei Tupolevin johtaman ryhmän suunnittelema SB-2-pommikone.^lähde?

Terrori sodan aikana ja sen jälkeen

Tasavaltalaisten alueella terrori oli useimmiten yhtäkkistä reaktiota pelkoon, johon sisältyi kostonhalu vanhoista tapahtumista. Eniten julkisuutta ulkomailla sai papistoon kohdistunut väkivalta. Katolinen kirkko oli Espanjassa tiiviisti kytköksissä konservatiiveihin. Sodan aikana surmattiin noin 6 000 piispaa, pappia, munkkia tai nunnaa. Tasavaltalainen väkivalta keskittyi kapinayrityksen jälkeisiin päiviin ja kohdistui ensin kapinallisiin ja sitten luokkavihollisiin, kuten papistoon ja teollisuusjohtajiin. Kaikkiaan tasavaltalaisen terrorin uhriksi joutui noin 38 000, joista lähes puolet surmattiin Madridissa ja Kataloniassa kesällä 1936.

Kansallismielisten terrori perustui puhdistuksen (limpieza) ajatukselle, joka oli oleellinen osa kapina-ajatusta. Tarkoituksena oli eliminoida Espanjan kansasta vasemmistolaiset ja demokraattis-liberaalit ainekset. Heinäkuusta 1936 alkuvuoteen 1937 kansallismieliset sallivat ”harkinnanvaraisen” tappamisen sodan varjolla, mutta pian eliminointi muuttui järjestelmälliseksi. Ensin ammuttiin kaikki sotavangit ja tasavaltalaisten joukossa taistelleet, seuraavaksi ammattiyhdistysjohtajat ja tasavaltalaisen hallinnon edustajat, vasemmistolaiset poliitikot sekä kaikki tunnetut tai epäillyt liberaalit ja vapaamuurarit. Teloituksia johtivat paikalliskomiteat, johon kuului yleensä suuria maanomistajia, paikallisen kansalliskaartin päällikkö ja melko usein pappi. Terrori jatkui kauan sodan jälkeen. Kansallismielisen puolen surmaamia dokumentoituja uhreja on noin 80 000, mutta ottaen huomioon rekisteröimättömät ja vielä dokumentoimattomat surmatyöt, saattaa kokonaisuhrimäärä olla jopa 200 000.

Sodan kulku

Kansallismielisten joukot etenivät alkuun monilla alueilla kohdaten vain heikkoa vastarintaa. 14. elokuuta 1936 Etelä- ja Pohjois-Espanjan kapinalliset yhtyivät Badajozissa ja 27. syyskuuta tasavaltalaiset menettivät Toledon. Lokakuussa kansallismieliset käynnistivät suurhyökkäyksen kohti Madridia, josta hallitus siirtyi Valenciaan 6. marraskuuta. Taistelut Madridin edustalla päättyivät kuitenkin tasavaltalaisten torjuntavoittoon marraskuun lopusssa 1936.

Alkuvuodesta 1937 kansallismieliset yrittivät uudelleen vallata Madridia huonolla menestyksellä, mutta käänsivät sen jälkeen huomionsa pohjoiseen jossa kukistivat tasavaltalaisten vastarinnan Baskimaassa ja Asturiassa lokakuun loppuun mennessä. Saksalaiset pommikoneet hyökkäsivät 26. huhtikuuta 1937 tuhoisin seurauksin Guernican kaupunkiin ja saivat aikaan kansainvälisiä vastalauseita. Pablo Picasso maalasi pommituksesta yhden kuuluisimmista teoksistaan.

Huhtikuussa 1938 kansallismielisten joukot valtasivat Vinarozin, jakaen tasavaltaisten hallitseman alueen kahtia. Heinäkuusta marraskuuhun 1938 käyty Ebron taistelu päättyi kansallismielisten voittoon. Barcelona joutui kansallismielisten haltuun 14. tammikuuta 1939 ja Madrid 28. maaliskuuta. Viimeiset tasavaltalaiset joukot antautuivat 1. huhtikuuta 1939. Joillain alueilla sissitoiminta jatkui tämän jälkeenkin.

Sota ratkeaa

Huhtikuussa 1938 Franco sai katkaistua tasavaltalaisten alueen keskeltä. Helmikuuhun 1939 mennessä 250 000 tasavaltalaissotilasta joutui pakenemaan Ranskaan ja 5.3.1939 hallitus seurasi perässä. Loputkin tasavaltalaisjoukot alkoivat hajaantua tai antautua 28.3. mennessä. Noin puolen miljoonan ihmisen arvellaan kuolleen sodassa.

• 

  Rintamalinjat elo-syyskuussa 1936

• 

  Rintamalinjat lokakuussa 1937

• 

  Rintamalinjat marraskuussa 1938

• 

  Francon julistus sodan päättymisestä 1.4.1939

Tasavaltalaisten keskinäiset suhteet

Tasavaltalaista Espanjaa repivät alusta lähtien sisäiset jännitteet. Tasavaltalaiset eivät olleet samalla tavoin yhtenäisiä kuin kansallismieliset. Tasavaltalaiset jakautuivat pieniin eripuraisiin liberaalisiin, anarkistisiin, sosialistisiin ja kommunistisiin ryhmiin. Näillä voimilla ei ollut kunnollista sisäistä keskusjohtoa. Kaiken lisäksi tasavaltalaisten joukoissa oli vähemmistökansallisuuksia, jotka toivoivat saavansa tasavallalta itsenäisyyden. Kansallismielisethän ajoivat Espanjan yksikielistämistä.

Kansallismielisten ensimmäisen sotilasvallankaappausyrityksen tasavaltalaiset pystyivät estämään. Tällöin tasavaltalaisilla oli vielä anarkisteista, sosialisteista ja kommunisteista koostuva ”työläismiliisi”. Pian tämän jälkeen tasavaltalaisten rivit alkoivat hajota.

Monet vasemmistolaiset katsoivat, että maassa olisi toteutettava välittömästi yhteiskunnallinen vallankumous. Erityisesti anarkistisen CNT:n vahvoilla alueilla Kataloniassa ja Aragoniassa, monia yhtiöitä ja maatiloja otettiinkin ammattiyhdistysten tai maatalouskommuunien hallintaan. Vasemmistomarxilainen POUM asettui tukemaan tätä sosialisointia ja vaati proletariaatin diktatuuria. Espanjan sosialistien ja erityisesti kommunistisen puolueen johto katsoi kuitenkin keskeisimmäksi ylläpitää kansanrintamaa liberaalien kanssa ja asettui jarruttamaan vallankumouksellisia vaatimuksia. Espanjan kommunistinen puolue syytti myös POUMia trotskilaisuudesta ja yhteistyöstä fasistien kanssa (mikä on tosin todettu kommunistisen puolueen propagandaksi).

Eri ryhmien väliset ristiriidat kärjistyivät avoimiksi katutaisteluiksi Barcelonassa toukokuussa 1937. Ryhmät tuhosivat toisiaan ja hävittivät luostareita, kirkkoja ja maanomistajien tiloja. Sekä porvarilliset tasavaltalaiset että sosialisti- ja kommunistipuolueet olivat taisteluiden toisena osapuolena, toisella puolella oli vasemmistomarxilainen POUM sekä anarkistien CNT ja FAI. Taistelut päättyivät sovitteluun, mutta POUM kiellettiin ja sen johtajat murhattiin. Hallituksen joukot purkivat myös osin anarkistien toimeenpanemia sosialisointeja ja ammattiliittojen hallitsemat yhtiöt pyrittiin ottamaan valtion kontrolliin.

Uudelleen poliittiset ristiriidat räjähtivät kuitenkin vielä maaliskuussa 1939, jolloin eversti Casadon johtama Kansallinen puolustusneuvosto syrjäytti Espanjan kommunistisen puolueen tasavaltalaisen puolen johtoasemista useiden päivien taistelujen jälkeen.

Francon vaikutus

Kenraali Francon puolustajat väittävät hänen pelastaneen Espanjan vielä pahemmalta sekasorrolta. Lopulta jotkut sotaan väsyneet tasavaltalaiset espanjalaiset halusivat sodan vain päättyvän, vaikka sitten Francon voittoon. Franco ei suostunut Hitlerin tueksi toiseen maailmansotaan.

Espanjan sisällissota taiteessa

Ernest Hemigwayn Kenelle kellot soivat ja George Orwellin Katalonia, Katalonia ovat kuuluisia romaaneja Espanjan sisällissodasta.

Guernica

Guernica

Pablo Picasson Guernica on tunnetuin Espanjan sisällissotaan liittyvä maalaus.

Pääartikkeli: Guernica

Elokuvissa

Espanjalaiselokuvista muun muassa Mehiläispesän henki, Paholaisen selkäranka ja Pan’s Labyrinth ovat käsitelleet sisällissodan traumaa kauhun tai fantasian keinoin. Ohjaaja Álex de la Iglesian Viimeinen sirkus taas käsittelee aihetta suorastaan räävittömästi ja tarantinomaisen epäkunnioittavasti. Myös Roland Joffe on esittää Espanjan sisällissodan elokuvassaan There Be Dragons.

Kirjallisuutta

• Eby, Cecil D.: Alcázarin piiritys. (The siege of the Alcázar, 1965.) Suomentanut Kimmo Cleve. Porvoo Helsinki: WSOY, 1968.
• Beevor, Antony: Taistelu Espanjasta: Espanjan sisällissota 1936–1939. (The battle for Spain: The Spanish civil war 1936–1939, 2006.) Suomentanut Matti Kinnunen. Helsinki: WSOY, 2006. ISBN 951-0-31934-1.
• Hemigway, Ernest: Kenelle kellot soivat. (For Whom the Bell Tolls, 1940.) Suomentanut Tauno Tainio. Helsinki: Tammi, 1944.
• Juusela, Jyrki: Suomalaiset Espanjan sisällissodassa. Jyväskylä: Atena Kustannus, 2003. ISBN 951-796-324-6.
• Orwell, George: Katalonia, Katalonia. (Homage to Catalonia, 1938.) Suomentanut Taisto Nieminen. Porvoo Helsinki: WSOY, 1974 (2. painos 1991). ISBN 951-0-06531-5.

Katso myös

• Santa Cruz del Valle de los Caídos