Espanjan sisällissota

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Espanjan sisällissota
Päivämäärä:

17. heinäkuuta 19361. huhtikuuta 1939

Paikka:

Espanja, Espanjan Marokko, Espanjan Sahara, Baleaarit, Kanariansaaret, Espanjan Guinea

Lopputulos:

Kansallismielisten voitto

Vaikutukset:

Espanjan toinen tasavalta kaatuu
Francisco Francon diktatuuri alkaa

Osapuolet

Espanjan vuosina 1931–1938 käytössä ollut lippu. Tasavaltalaiset
0Flag of the Popular Front (Spain).svg Kansanrintama
0Bandera CNT-FAI.svg CNT/FAI
0Red flag.svg UGT
0Estelada blava, symmetric.svg ERC / Estat Català
0Flag of the Basque Country.svg Euzko Gudarostea
0Flag of the International Brigades.svg Kansainväliset prikaatit
Tukijat:
0Neuvostoliiton vuosina 1923–1955 käytössä ollut lippu. Neuvostoliitto
0Meksikon lippu Meksiko

Espanjan vuosina 1938–1945 käytössä ollut lippu. Kansallismieliset
0Bandera FE JONS.svg Falangistit
0Flag of Cross of Burgundy.svg Karlistit
0CEDA flag.svg CEDA
0Flag of Spain (1785-1873 and 1875-1931).svg Alfonsistit
Tukijat:
0Natsi-Saksan vuosina 1935–1945 käytössä ollut lippu. Saksa
0 Italia
0Portugalin lippu Portugali

Komentajat

Flag of the Popular Front (Spain).svg Manuel Azaña
Flag of the Popular Front (Spain).svg Julián Besteiro
Red flag.svg Francisco Largo Caballero
Flag of the Popular Front (Spain).svg Juan Negrín
Flag of the Popular Front (Spain).svg Indalecio Prieto
Bandera CNT-FAI.svg Buenaventura Durruti
Estelada blava, symmetric.svg Lluís Companys
Flag of the Basque Country.svg José Antonio Aguirre

Espanjan vuosina 1938–1945 käytössä ollut lippu. Francisco Franco
Espanjan vuosina 1938–1945 käytössä ollut lippu. Gonzalo Queipo de Llano
Flag of Cross of Burgundy.svg Emilio Mola
Flag of Spain (1785-1873 and 1875-1931).svg José Sanjurjo
Bandera FE JONS.svg Juan Yagüe

Tappiot

n. 185 000

n. 145 000

Espanjan sisällissota käytiin vuosina 1936–1939 vapailla vaaleilla valitun Espanjan toisen tasavallan hallituksen (republicanos) ja kenraali Francisco Francon johtamien kansallismielisten (nacionalistas) kapinallisten välillä. Sitä voidaan pitää eräänlaisena toisen maailmansodan esinäytöksenä. Vastakkain olivat osaksi samat ideologiat ja lisäksi tulevat vastustajat Saksa ja Neuvostoliitto osallistuivat sotaan testaten samalla omaa aseistustaan.[1]

Tasavaltalaisten puolella taisteli liberaaleja, sosialisteja, kommunisteja, anarkisteja, joidenkin maakuntien separatisteja sekä pieni vähemmistö Espanjan konservatiiveista. Heidän rinnallaan sotivat myös ulkomaalaisista vapaaehtoisista kootut kansainväliset prikaatit. Ulkovalloista tasavaltaisten tukijoina olivat Neuvostoliitto ja Meksiko. Kansallismielisiä puolestaan avustivat natsi-Saksa, Italia sekä Portugali. Espanjan yhtenäisyyttä ja monarkiaa kannattavien kansallismielisten voitto johti kenraali Francon diktatuuriin. Hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1975 kuninkaaksi kruunattu Juan Carlos I palautti maahan parlamentaristisen demokratian.

Sodan uhrien kokonaismääräksi on arvioitu 500 000. Heistä noin 200 000 kuoli taisteluissa, 110 000 tasavaltalaisten ja 90 000 kansallismielisten joukoissa. Kansallismieliset teloittivat sodan aikana arviolta 75 000 ja tasavaltalaiset 55 000 ihmistä. Pommituksissa kuoli 10 000 ja nälänhädässä 25 000. Sodan jälkeen Franco teloitti noin 100 000 tasavaltalaista ja arviolta 35 000 kuoli keskitysleireillä. Tasavaltalaisten puolella taistelleiden kansainvälisten prikaatien sotilaista kaatui noin 4 900, kansallismielisten puolella olleiden ulkomaalaisten tappiot olivat noin 5 300 sotilasta.[2]

Rintamalinjat sodan alkuvaiheessa elo-syyskuussa 1936.

Sisällissodan alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Espanjan sisällissota alkoi 18. heinäkuuta 1936 Espanjan tasavaltalaisarmeijan oikeistolaisten upseerien epäonnistuneen vallankaappausyrityksen johdosta. Sotilasvallankaappauksen suunnittelu oli aloitettu jo saman vuoden helmikuussa pidettyjen parlamenttivaalien jälkeen, jotka päättyivät vasemmistopuolueiden muodostaman kansanrintaman niukkaan voittoon. Vaaleja seuranneen kevään aikana Espanjassa syntyi poliittisen väkivallan kierre, jossa radikaalien vasemmistolaisten ja oikeistolaisten falangistien veriteot seurasivat tosiaan. Heinäkuun alkuun mennessä oli henkensä menettänyt lähes 300 ihmistä.[3]

Vasemmistolaisten radikalisoitumisen taustalla oli jo vuosikymmeniä jatkunut painostus ja väkivalta valtiovallan, työnantajien ja kirkon taholta, joka kohdistui erityisesti ammattiyhdistysliikkeeseen. Esimerkiksi myöhemmin murhatun pääministerin Eduardo Daton 1910-luvulla ammattiliittoja vastaan käymä niin sanottu "likainen sota" vaati lukuisten ay-aktiivien hengen. Heitä kuoli joko salamurhaajien uhreina tai epämääräisissä olosuhteissa pidätettyinä.[4] Väkivalta jatkui edelleen 1920-luvulla kenraali Miguel Primo de Riveran diktatuurin aikana. Myös hänen kukistumisensa jälkeen nähtiin voimakeinoin murskattuja työtaisteluja, kuten vuoden 1934 Asturian kaivoslakko, joka vaati yli 3 000 kaivosmiehen hengen.[5]

Helmikuun 1936 parlamenttivaalien jälkeen kiihtyneen väkivallan vuoksi hallitus ryhtyi maaliskuun puolivälissä toimiin falangisteja vastaan. Presidentti Manuel Azaña ei kuitenkaan suuremmin puuttunut vasemmiston toimintaan, joka sekin eskaloi lisää väkivaltaa.[6] Hallitus oli tietoinen oikeistoupseerien vallankaappaussuunnitelmista ja yritti estää niitä sijoittamalla heitä uusiin tehtäviin. Esimerkiksi kenraali Franco siirrettiin Kanarian saarille, Manuel Goded Llopis Baleaareille ja Afrikan armeijan komentajasta Emilio Molasta tehtiin prikaatinpäällikkö pohjoiseen Pamplonan kaupunkiin.[7]

Vallankaappausyritys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heinäkuun 12. päivänä 1936 falangistit murhasivat hallituksen poliisivoimien luutnantin José Castillon, joka kuului sosialistiseen työväenpuolueeseen. Hän oli jo toinen muutaman viikon sisään surmattu vasemmistolainen Guardia de Asalton upseeri. Vuorokautta myöhemmin poliisit kostivat Castillon murhan sieppaamalla ja ampumalla monarkistisen konservatiivipoliitikon José Calvo Sotelon. Kansallismieliset upseerit käyttivät Sotelon murhaa tekosyynä kapinalle, vaikka sitä oli suunniteltu jo keväästä lähtien.[8]

Francisco Francon ja Emilio Molan johtama sotilaskapina alkoi lopulta 17. heinäkuuta Espanjan Marokosta, jossa palvelleista sotilaista suurin osa oli ulkomaisia palkkasotureita eli legioonalaisia. Lisäksi Marokossa toimineeseen Afrikan armeijaan kuului paikallisesta väestöstä värvätyt Regulares-joukot, joita tasavaltalaiset myöhemmin kutsuivat maureiksi. Espanjan Marokossa kapinalliset eivät juurikaan kohdanneet vastarintaa, kuitenkin he surmasivat lähes 200 tasavaltalaisten kannattajaa ja heille uskollista upseeria.[9] Seuraavana päivänä kapina levisi suunnitellusti myös emämaan puolelle, mutta kansallismieliset eivät kuitenkaan saaneet haltuunsa maihinnousupaikkanaan pitämää Sevillaa lukuunottamatta yhtään suurkaupunkia. He onnistuivat aluksi valtaamaan ainoastaan konservatiiviset Vanhan-Kastilian, Leónin ja Navarran alueet, jotka olivat myötämielisiä nationalisteille.[10]

Voimasuhteet taistelujen alkaessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan alkaessa kansallismielisten halussa olevilla alueilla oli noin 11 miljoonaa Espanjan kaikkiaan 25 miljoonasta asukkaasta. Noin puolet maan 120 000 sotilaan armeijasta oli kapinallisten puolella, upseereista kansallismielisten riveihin siirtyi jopa 90%. Lisäksi heidän joukkoihinsa kuului 35 000 sotilaan vahvuinen Afrikan armeija. Espanjan laivaston aluksista suurin osa jäi tasavaltalaisten haltuun, mutta ongelmaksi muodostui upseeriston puute. Ilmavoimista suurin osa jäi niin ikään tasavaltalaisille. Sen lentokalusto oli kuitenkin pahasti vanhentunutta.[11]

Sodan osapuolet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Anarkistien propagandajuliste.

Tasavaltalaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tasavaltalaisten eli lojalistien joukkojen pääosan muodosti vuonna 1931 perustettu Espanjan tasavaltaisarmeija, joka sisällissodan aikana tunnettiin nimellä Kansan tasavaltalaisarmeija (Ejército Popular de la República). Sen vahvuus oli parhaimmillaan 750 000 miestä, joista 60 000 oli kuulunut tasavaltalaisarmeijaan jo ennen heinäkuun 1936 vallankaappauyritystä. Saman vuoden lokakuussa aloitettiin kutsunnat, jotka koskivat kaikkia 20–45 vuotiaita miehiä. Tasavaltalaisten puolella oli myös osa Espanjan laivastoa ja ilmavoimia sekä osa puolisotilaallisista Guardia Civil ja Guardia de Asalto -poliisijoukoista.[12][13] Lisäksi tasavaltalaisten rinnalla taistelivat vuodet 1936–1937 Baskimaan hallituksen alainen armeija Euzko Gudarostea ja Baskimaan laivasto.[14]

Varsinaisen armeijan ohella sodassa oli mukana lukuisia eri poliittisten ryhmittymien, itsenäisyysliikkeiden ja ammattiliittojen jäsenistä muodostettuja joukkoja. Sodan alkuvaiheessa ne toimivat lähinnä miliisiyksiköinä ja järjestyskaarteina, armeijan muotoon ryhmät organisoitiin vasta myöhemmin. Taisteluihin osallistuivat kaikki Espanjan kansanrintamassa mukana olleet puolueet, Baskimaan ja Katalonian itsenäisyyttä ajavat ryhmät sekä sosialistinen UGT-ammattiliitto, anarkosyndikalistinen CNT-ammattiliitto ja anarkistinen FAI-järjestö. Näihin ryhmiin kuului yhteensä useita kymmeniä tuhansia taistelijoita, joista osa oli myös naisia. Heitä oli erityisesti anarkistien riveissä.[15]

Tasavaltalaisten ongelma oli poliittinen epäyhtenäisyys. He pystyivät yhdessä vielä estämään fasistien sotilasvallankaappausyrityksen, mutta pian tämän jälkeen rivit alkoivat hajota. Tasavaltalaiset jakautuivat usein keskenään eripuraisiin liberaalisiin, anarkistisiin, sosialistisiin ja kommunistisiin ryhmiin, joilla ei ollut kunnollista sisäistä keskusjohtoa. Pääasiallinen yhdistävä tekijä eri tasavaltaisryhmittymien välillä oli fasismin vastainen taistelu, mutta muutoin päämäärät ja keinot olivat hyvinkin erilaiset. Lisäksi mukana oli vähemmistökansallisuuksia, jotka toivoivat saavansa tasavallalta itsenäisyyden.[16] Oman lisänsä toi myös Stalinin Neuvostoliiton tukeman Espanjan kommunistisen puolueen PCE:n omat valtapyrkimykset. Se esimerkiksi syytti toista kommunistipuoluetta, trotskilaista POUM:ia, yhteistyöstä fasistien kanssa. Väitteet kuitenkin olivat pelkkää valheellista propagandaa.[17]

Tasavaltalaisten naissotilaita.

Maltilliset sosialistit ja kommunistit halusivat säilyttää tasavallan ja yksityisomistuksen, mutta anarkistit puolestaan olivat valmiit hyödyntämään sotaa teollisuuden, palvelujen ja maatalouden kollektivisoimiseksi työläisten haltuun. POUM asettui tukemaan anarkistien Kataloniassa aloittamaa ns. Espanjan vallankumousta, vaatien lisäksi proletariaatin diktatuuria. Sosialistien ja erityisesti kommunistisen PCE:n johto katsoi kuitenkin tärkeämmäksi ylläpitää kansanrintamaa liberaalien kanssa ja asettui jarruttamaan vallankumouksellisia vaatimuksia.[18] PCE:n suhtautumisen taustalla tosin oli lähinnä se, että anarkistit ja POUM vastustivat Stalinia ja lisäksi anarkistit suhtautuivat kielteisesti koko Neuvostoliittoon. Eri ryhmien väliset ristiriidat kärjistyivät toukokuussa 1937 avoimeksi katutaisteluksi, jota kutsutaan Barcelonan toukokuuksi. Hallitusta ja kommunisteja olivat vastassa eri anarkistiryhmittymät ja POUM. Kuusi päivää kestäneet taistelut päättyivät aselepoon ja sovitteluun. Niiden seurauksena anarkistien vaikutusvalta väheni Kataloniassa ja kommunistien puolestaan kasvoi.[19] PCE aloitti Stalinin vaatimuksesta Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun NKVD:n johdolla puhdistukset, jotka johtivat useiden POUM:n jäsenten murhiin sekä lopulta koko puolueen kieltämiseen.[17] Barcelonan toukokuun jälkeen kansanrintamahallitus myös osittain purki anarkistien toimeenpanemia kollektivisointeja ja yhtiöt pyrittiin ottamaan valtion kontrolliin.

Neuvostoliiton tukemien kommunistien tasavaltalaisten rintamaa hajoittanut masinointi edesauttoi omalta osaltaan tasavaltalaisten tappiota. Kun Neuvostoliitto katsoi sodan hävityksi, se käski puoluetta lopettamaan taistelun. Jotkut kommunistit kuitenkin jatkoivat muiden ryhmittymien rinnalla ilman puolueen tukea. Stalin syytti tappiosta trotskilaisia ja "viidettä kolonnaa", vaikka sodan loppuvaiheessa Neuvostoliitto kontrolloi suurta osaa armeijasta sekä myös osaa hallituksesta.[20] Professori Stanley G. Paynen mukaan Stalinin päätavoite oli pitää sota käynnissä kunnes hän saisi Ranskan ja Iso-Britannian rinnalleen Saksaa vastaan. Samaan aikaan Stalin pohjusti Hitlerin kanssa tekemäänsä Molotov–Ribbentrop-sopimusta.[21]

Kansallismieliset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansallismielisiä marssimassa Sevillan lähistöllä sijaitsevaan kylään.

Kansallismielisten kapinallisten joukot koostuivat alun perin neljästä poliittisesta ryhmittymästä, joihin kuuluivat fasistinen falangistipuolue, useasta oikeistolaisesta puolueesta muodostunut liitto CEDA sekä monarkiaa kannattavat karlistit ja alfonsistit. Kenraali Franco ei kuitenkaan hyväksynyt kilpailevia oikeistoryhmittymiä, vaan yhdisti kaikki omaan falangistipuolueeseensa huhtikuussa 1937.[22] "Kansallismieliset" oli nimitys, jota käyttivät vain ryhmittymän omat jäsenet ja kannattajat. Vastustajat kutsuivat heitä yleensä fasisteiksi. Kansallismielisten tukijoihin kuuluivat lähinnä liikemiehet, suurmaanomistajat, katolinen kirkko sekä maan keskiluokka.[23]

Nationalistien puolella taisteli myös Espanjan Afrikan armeija, osa maan ilmavoimista ja laivastosta sekä osa puolisotilaallisista Guardia Civil ja Guardia de Asalto -poliisivoimista. Afrikan armeija koostui pohjoisafrikkalaisista värvättyjen Regulares-joukkojen lisäksi Espanjan muukalaislegioonasta. Yhteensä nationalistien vahvuus oli noin 600 000 miestä. Espanjan tasavaltalaisarmeijan 120 000 sotilaasta noin puolet siirtyi vallankaappausyrityksen yhteydessä heidän riveihinsä, mutta upseerien kohdalla lukumäärä oli jopa 90%.

Kansallismielisiin kuuluneista ryhmistä falangistit oli fasistinen puolue, jonka perusti vuonna 1933 Espanjan syrjäytetyn diktaattorin Miguel Primo de Riveran poika José Antonio Primo de Rivera. Vuonna 1934 siihen liittyi natsimielinen JONS-ryhmittymä. Falangistit aloittivat poliittisen väkivallan vastustajiaan kohtaan jo ennen sisällissodan alkamista. Heidän provosointinsa tarkoituksensa oli luoda maahan pelon ja sekasorron ilmapiiri, joka olisi oikeuttanut järjestyksen palauttamiseksi kansanrintamahallituksen syrjäyttämisen ja fasistisen hallinnon perustamisen. Sisällissodan alkuvaiheessa falangistien riveissä oli noin 35 000 vapaaehtoista.[24]

CEDA oli vajaan kahdenkymmmenen oikeistolaisen, monarkistisen ja katolilaisen puolueen muodostama liitto, jonka pääryhmittymänä oli vuonna 1931 perustettu Acción Popular. Se julisti puolustavansa Espanjaa ja kristinuskoa marxilaisuutta vastaan. CEDA otti toimintaansa vaikutteita sekä natsismista että fasismista. Sen puheenjohtaja José María Gil-Robles vieraili natsien puoluekokouksessa Nürnbergissa ja CEDA järjesti myös itse vastaavia pienimuotoisempia kokoontumisia. Hävittyään vuoden 1936 parlamenttivaalit ryhmittymä hylkäsi maltillisen linjansa ja alkoi tukemaan falangistien väkivaltaa sekä rahoitti myöhemmin kesällä yritettyä sotilasvallankaappausta.[25]

Karlistit ja alfonsistit halusivat palauttaa Espanjaan monarkian. Karlistien päämääränä oli saada maan hallitsijaksi Bourbonien suku, alfonsistit puolestaan halusivat takaisin valtaistuimelle vuonna 1931 syrjäytetyn kuningas Alfonso XIII:n. Karlistit olivat sekä demokratian että sosialismin vastaisia. Heidän anti-sosialisminsa meni jopa niin pitkälle, että karlistit vastustivat Hitleriä ja Mussolinia näiden politiikan sisältämän kansallissosialimin vuoksi.[26][27]

Ulkovaltojen osallistuminen sotaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puuttumattomuussopimus ja Kansainliiton suhtautuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pian sodan syttymisen jälkeen elokuussa 1936 yhteensä 27 maata allekirjoitti niin sanotun puuttumattomuussopimuksen, jolla ne sitoutuivat olemaan sekaantumatta sisällissotaan. Etupäässä Ranskan ja Iso-Britannian puuhaaman sopimuksen tarkoituksena oli estää sodan laajeneminen yleiseurooppalaiseksi suursodaksi. Siihen liittyneistä maista Saksa, Italia ja Neuvostoliitto rikkoivat kuitenkin sopimusta lähettäen omia sotilaitaan ja asemateriaalia eri osapuolille. Myös Ranskaa syytettiin sen rikkomisesta, koska maan kautta kulki miehiä ja aseita tasavaltalaisille. Syyskuussa sopimuksen allekirjoittaneet maat perustivat komitean, jonka tarkoituksena oli estää aseiden ja ulkomaisten taistelijoiden pääsy Espanjaan. Maata ympäröivät merialueet jaettiin Britannian, Ranskan, Saksan ja Italian valvottaviksi, kaksi jälkimmäistä valtiota kuitenkin vetäytyivät nopeasti toiminnasta.[16][28][29]

Erityisesti Iso-Britannia ja Ranska joutuivat vaikeaan tilanteeseen suhtautumisessaan Espanjan sisällissotaan. Ne eivät halunneet kansallismielisten voittoa, koska se olisi tietänyt maan joutumista Francon johtamien fasistien käsiin, mistä taas olisi seurannut natsi-Saksan ja Italian vaikutusvallan kasvuun uuden kumppanin johdosta. Toisaalta maat eivät myöskään kommunismin pelossaan halunneet tasavaltalaisten voittoa erityisesti sen jälkeen, kun Neuvostoliitto oli noussut heidän tärkeimmäksi tukijakseen ja lähettänyt maahan omia neuvonantajiaan.[28]

Syyskuussa tasavaltalaisten hallitus pyysi Kansainliitolta aseapua suvereniteettinsä puolustamiseksi, mutta järjestö ei ollut halukas antamaan minkäänlaista apua. Sodan laajenemisen lisäksi sen pelkona oli kommunismin leviäminen, jonka vuoksi Kansainliitto kielsi helmikuussa 1937 lähinnä vasemmistolaista koostuneiden ulkomaalaisten vapaaehtoisten lähettämisen Espanjaan. Kiellolla ei kuitenkaan käytännössä ollut mitään vaikutusta.[30]

Tasavaltalaisten ulkomainen apu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansainväliset prikaatit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansainvälisten prikaatien värväysjuliste Skotlannista.

Kansainväliset prikaatit olivat vapaaehtoisista koottuja joukko-osastoja, jotka taistelivat tasavaltalaisten puolella. Ajatuksen niiden luomisesta esitti syyskuussa 1936 Ranskan kommunistisen puolueen pääsihteeri Maurice Thorez ja prikaatien kokoamisesta vastasi myöhemmin Komintern. Britanniassa vapaaehtoisjoukkoja oli jo samaan aikaan alettu kokoamaan paikallisen kommunistijohtajan Harry Pollittin aloitteesta.[31] Kominternin osalta vapaaehtoisten lähettämistä organisoi muun muassa Josip Broz Tito, joka toimi Pariisista käsin. Espanjassa prikaatien tukikohdaksi valittiin Albaceten kaupunki, jonne ensimmäiset vapaaehtoiset saapuivat lokakuussa. Kommunistien ja sosiaalidemokraattien lisäksi kansainvälisten prikaatien riveissä taisteli myös liberaaleja, jotka vastustivat Italian fasismia ja Saksan kansallissosialismia haluten pysäyttää niiden etenemisen.[32] Yhteensä prikaateihin kuului 53 380 vapaaehtoista 55 eri maasta, joista noin 10 000 osallistui muihin kuin taistelutehtäviin.[31] Kansainvälisten prikaatien taistelijoista kaatui arviolta 4 900.[2]

Kansainvälisiin prikaateihin kuului yhteensä seitsemän prikaatia. Tunnetuimpia yksiköitä olivat yhdysvaltalaisten vapaaehtoisten Abraham Lincolnin prikaati, kanadalaisten Mackenzie-Papineau-pataljoona, briteistä ja irlantilaisista koottu British Battalion, italialaisten Garibaldi-pataljoona sekä saksankielisistä maista ja skandinaaveista koottu Thälmann-pataljoona. Eniten vapaaehtoisia tuli Ranskasta, josta heitä saapui lähes 9 000. Puolalaisia ja italialaisia oli noin 3 000. Sota herätti paljon mielenkiintoa eri puolilla maailmaa, jonka vuoksi vapaaehtoisiksi värväytyi runsaasti tunnettuja poliittisia aktivisteja sekä myös vasemmistolaisia taiteilijoita. Varsinaisten taistelijoiden lisäksi mukana oli myös runsaasti lehtimiehiä ja valokuvaajia, jotka toimivat sotakirjeenvaihtajina. Tunnetuimpia ulkomailta saapuneita vapaaehtoisia olivat muun muassa kanadalainen lääkäri Norman Bethune, Länsi-Saksan tuleva liittokansleri Willy Brandt, valokuvaaja Robert Capa, kirjailija Ernest Hemingway sekä säveltäjä Conlon Nancarrow.[31]

Suomalaisia vapaaehtoisia tasavaltalaisten riveissä taisteli vähintään 72, joiden lisäksi oli 78 amerikansuomalaista, 73 kanadansuomalaista ja ainakin kaksi Neuvostoliitosta tullutta. Heistä kaatui noin 70.[33] Tunnettuja olivat muun muassa amerikansuomalaiset William Aalto ja Matti Mattson, kanadansuomalaiset Niilo Mäkelä ja Jules Päiviö sekä SKP:ssa vaikuttanut toimittaja Tuure Lehén. Aaro Amnell julkaisi vuonna 1973 sodasta kertovan muistelmateoksen Pyreneitten yli.

Anarkistit ja trotskilaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansainvälisten prikaatien ohella tasavaltalaisten puolella taisteli noin 2 000–3 000 ulkomaalaista anarkistia, jotka kuuluivat CNT-ammattiliiton ja FAI-järjestön joukkoihin. Heitä tuli eniten Italiasta, josta Camillo Bernerin johdolla saapui yli 500 anarkistia.[34] Sodan aikana Espanjassa vieraili kahteen otteeseen myös kuuluisa anarkistifilosofi Emma Goldman.[35] Trotskilaisen POUM-puolueen riveissä puolestaan oli 28 eri maasta noin 700 ulkomaalaista kommunistia tai muuta vasemmistolaista, joista osa ei halunnut liittyä Neuvostoliiton johtaman Kominternin kokoamiin prikaateihin. Tunnetuin POUM:n joukoissa taistellut oli englantilainen kirjailija George Orwell, joka myöhemmin julkaisi kokemuksistaan kirjan Katalonia, Katalonia.[36]

Neuvostoliitto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tasavaltalaisten väreihin maalattu Polikarpov I-16 -lentokone.

Iso-Britannian ja Ranskan kieltäydyttyä tuesta, oli tasavaltalaisten hallituksen pakko kääntyä Neuvostoliiton puoleen.[37] Vaikka maa oli elokuussa 1936 allekirjoittanut puuttumattomuussopimuksen, jolla se sitoutui olemaan toimittamatta sotilaallista apua Espanjaan, muodostui Neuvostoliitosta näin ollen tasavaltalaisten ainoa ulkopuolinen asemateriaalin lähde. Hitleristä ja Mussolinista poiketen Stalin yritti kuitenkin toimittaa aseapunsa perille salaisesti. Tasavaltalaiset saivat lähteestä riippuen arviolta 650–1 000 lentokonetta, 350–900 panssarivaunua, 1 000–1 500 tykkiä sekä lisäksi parikymmentä tuhatta konekivääriä ja satojatuhansia kiväärejä. Jalkaväkiaseet ja tykit olivat pääsääntöisesti vanhoja ja sangen huonokuntoisia, mutta vastaavasti T-26- ja BT-5-panssarivaunut olivat moderneja ja tehokkaita. Lentokoneet puolestaan olivat huomattavasti heikompia kuin natsi-Saksan kansallismielisille toimittamat.[38][39]

Tasavaltalaiset maksoivat aseavusta Espanjan valtion kultavarannoilla, jotka tuohon aikaan olivat maailman neljänneksi suurimat. Pääministeri Francisco Largo Caballeron ja finanssiministeri Juan Negrínin päätöksillä Moskovaan siirrettiin Ranskan kautta 510 tonnia kultaa, joka muodosti yli 70% osuuden maan koko kultavarannosta. Jäljelle jääneet 193 tonnia muutettiin käteiseksi Ranskassa.[40]

Sotilasneuvonantajia Neuvostoliitto lähetti Espanjaan yhteensä 2 000–3 000. Taistelutehtäviin osallistuneita sotilaita oli kuitenkin vain noin 500, jotka olivat lähinnä lentäjiä ja panssarivaununkuljettajia.[41] Neuvostoliiton sisäministeriön turvallisuuspoliisin NKVD:n agentit olivat sodan aikana mukana monenlaisessa vehkeilyssä Stalinin tukemia kommunisteja vastustaneita tasavaltalaisia vastaan. Heistä merkittävimpiä olivat Iosif Grigulevitš ja Aleksander Orlov, jotka olivat osallisina muun muassa trotskilaisen POUM-puolueen johtajan Andrés Ninin sekä riippumattoman vasemmistoaktivistin José Roblesin murhiin.[42][43]

Puna-armeijan joukoissa oli myös suomalaisia upseereita, kuten tiedustelu-upseerina toiminut eversti Vilho Pentikäinen,[44] kenraalimajuri Toivo Tommola sekä kenraali Eemeli Toikka.

Meksiko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Meksikon vallankumouksen jälkeen maassa oli tullut valtaan vasemmistoliberaali PRI-puolue, jonka politiikan johdosta maa tuki muista latinalaisen Amerikan valtioista poiketen avoimesti tasavaltalaisia. Meksiko ei liittynyt puuttumattomuussopimukseen, vaan auttoi tasavaltalaisia noin 2 miljoonan dollarin edestä. Meksikon tuki käsitti muun muassa 20 000 kivääriä sekä 20 miljoonaa patrunaa.[45]

Meksiko auttoi tasavaltalaisia myös diplomaattisella tuella, sekä vastaanottamalla noin 50 000 Espanjasta tullutta pakolaista, joihin lukeutui orvoiksi jääneitä lapsia.[46] Toisen maailmansodan aikana Espanjan toisen tasavallan pakolaishallitus toimi Mexico Cityssä, kunnes se palasi natsimiehityksestä vapautuneeseen Pariisiin.[47]

Ranska[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Espanjan tavoin myös Ranskassa oli 1930-luvun lopulla vasemmistolainen kansanrintamahallitus. Se ei kuitenkaan avoimesti tukenut tasavaltalaisia, koska hallitus pelkäsi avun aiheuttavan Ranskassa sisäisiä levottomuuksia ja jopa sisällissodan. Myös maan oikeistopuolueet vastustivat kiihkeästi tasavaltalaisten auttamista. Syyskuussa 1936 Pariisissa järjestettiin yli 20 000 ihmisen mielenosoitus, jossa vaadittiin aseavun antamista. Lopulta pääministeri Léon Blumin johtama hallitus päätti lähettää Espanjaan lentokoneita, lentäjiä sekä mekaanikkoja. Niiden toimittaminen kuitenkin päättyi vuoden 1936 loppuun mennessä.[48]

Kansallismielisten ulkomainen apu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vapaaehtoiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kenraali Francon johtamien kansallismielisten puolella taisteli yhteensä noin 8 000 vapaaehtoista portugalilaista omassa joukko-osastossaan, joka oli maan hallituksen ja armeijan organisoima.[49] Lisäksi oli 3 000 muuta ulkomaista vapaaehtoista, jotka olivat sekalainen ryhmä äärikatolilaisia, antikommunisteja, fasisteja ja yläluokkaan kuuluvia seikkailijoita.[50] Kansainvälisistä prikaateista poiketen nämä vapaaehtoiset eivät muodostaneet yhtenäistä joukko-osastoa, eikä heitä värvätty organisoidusti. Franco ei myöskään ylipäätään ollut milloinkaan innostunut ottamaan heitä vastaan.[51] Portugalilaisten jälkeen eniten vapaaehtoisia saapui Irlannista, josta oli koottu 600 hengen vahvuinen kenraali Eoin O'Duffyn komentama äärioikeistolainen ryhmä. O'Duffy oli entinen IRA:n jäsen, joka sittemmin johti perustamaansa fasistista National Corporate Party -puoluetta. Irlantilaiset osallistuivat osana Espanjan muukalaislegioonaa helmikuussa 1937 käytyyn Jaraman taisteluun, mutta epäpäteväksi osoittautunut joukkio lähetettiin pian takaisin kotimaahansa muukalaislegioonan komentajan Juan Yagüen käskystä.[50]

Muita merkittäviä ryhmiä olivat naapurimaasta Ranskasta saapuneet fasistit, jotka näkivät Espanjan kansanrintamahallituksen vihaamansa Ranskan kansanrintaman jatkona sekä entiset Venäjän valkoisen armeijan sotilaat, jotka halusivat taistella bolševikeja vastaan.[51] Romaniasta sotaan osallistui lyhytaikaisesti Ion Moțan johtamia Rautakaarti-puolueeseen kuuluneita fasisteja.[52] Suomalaisia vapaaehtoisia Francon puolella soti tiettävästi 14.[53] Tunnetuin heistä oli everstiluutnantti Carl von Haartman, joka julkaisi sotamuistelmansa En nordisk Caballero i Francos Armé vuonna 1939.[54] Yksittäisten vapaaehtoisten lisäksi kansallismielisten puolella soti noin 50 000 vapaaehtoista italialaista mustapaitaa. Koska he olivat osa Italian armeijaa, ei mustapaitoja kuitenkaan pidetä varsinaisesti vapaaehtoisjoukkona.[55]

Saksa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalaisten lentopommitusten tuhoja Granollersissa vuonna 1938.

Kansallismieliset pyysivät Saksalta apua välittömästi sisällissodan alettua. Ulkoministeri Constantin von Neurath kuitenkin kieltäytyi peläten sen aiheuttavan sodan leviämisen koko Euroopan laajuiseksi. Hitler oli eri mieltä kuin Neurath ja aloitti kapinallisten tukemisen jo viikko sodan syttymisen jälkeen. Avun antaminen jatkui, vaikka Saksa syyskuussa allekirjoitti puuttumattomuussopimuksen. Ase- ja miehistökuljetukset tehtiin tämän jälkeen Portugalin kautta. Sota oli maalle hyödyllinen, koska se sai kokeilla uusia aseitaan sekä taktiikoitaan, kuten vuonna 1935 perustettua Luftwaffea. Saksalaiset kehittivät Espanjassa myös panssarisodankäyntiään. Hitler kuitenkin pelkäsi, että laajamittainen sekaantuminen saattaisi johtaa uuteen maailmansotaan, johon Saksa ei vielä ollut valmis. Siksi hän rajoitti Saksan antaman sotilasavun lähinnä kansallismielisten sotakoulutukseen sekä lentokoneisiin ja panssareihin. Omien sotilaidensa sijasta Hitler suostutteli Mussolinin lähettämään Espanjaan italialaisia joukkoja.[56] Lisäksi Saksa osallistui sotaan merivoimillaan, jonka sukellusveneet ja alukset partioivat Espanjan lähivesillä yrittäen suojata Italian tekemiä joukkojensiirtoja ja myös häiritsemällä tasavaltalaisten laivaliikennettä.[57] Yhteensä sotaan osallistui noin 16 000–19 000 saksalaista sotilasta, kun esimerkiksi italialaisia oli 100 000. Apua Saksa toimitti tasavaltalaisille noin 215 miljoonan dollarin edestä. Lentokoneita kansallismieliset saivat 600 ja panssarivaunuja 200.[56]

Elokuussa 1936 Saksa lähetti Espanjaan Legion Condorin, joka oli sisällissotaa varten perustettu Luftwaffen yksikkö. Jo marraskuussa siihen kuului yli sata lentokonetta ja 5 000 miestä kenraalimajuri Hugo Sperrlen johtamana.[58] Vapaaehtoisista lentäjistä koostunut Legion Condor suoritti sodan aikana useita pommituslentoja, joista tunnetuin on huhtikuussa 1937 tapahtunut Guernican pommitus, jonka yhteydessä kuoli ainakin 200–300 siviiliä. Se oli yksi maailman ensimmäisistä siviilikohteita vastaan tehdyistä pommituksista ja se tuomittiin laajalti kansainvälisesti.[59] Sisällissodassa Luftwaffe testasi Stuka -syöksypommittajia, joiden ulvonnasta tuli myöhemmin salamasodan tunnuspiirre. Saksa otti taistelukäyttöön myös ensimmäistä kertaa Messerschmitt Bf 109 -lentokoneen, koska neuvostoliittolainen Polikarpov I-16 tarjosi vanhoille kaksitasokoneille liian kovan vastuksen.lähde?

Italia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Guadalajaran taisteluun osallistuneita italialaisia.

Benito Mussolinin johtama Italia liittyi Espanjan sisällissotaan Hitlerin suostuttelujen jälkeen. Maa oli Saksan tapaan allekirjoittanut puuttumattomuussopimuksen, mutta toimitti kuitenkin koko ajan aseita kansallismielisille. Vuoden 1936 loppuun mennessä Mussolini oli lähettänyt Espanjaan muun muassa 130 lentokonetta, 2 500 tonnia pommeja, 500 tykkiä sekä 12 000 konekivääriä. Italialaisia joukkoja maahan alkoi siirtymään joulukuussa 1936. Espanjassa soti muun muassa noin 50 000 vapaaehtoisen fasistin muodostama Corpo Truppe Volontarie. Lisäksi Italian armeija lähetti lähes saman verran miehiä, niin että sotaan osallistui yhteensä noin 80 000–100 000 italialaista. Myös Italian kuninkaallisella laivastolla Regia Marinalla sekä sotaa varten perustetulla ilmavoimien Aviazione Legionaria -yksiköllä oli merkittävä rooli. Ilmavoimien miehistöä Espanjassa oli yli 6 000.[55] Tutkijoiden mukaan Italian osallistuminen sotaan oli olennainen tekijä kansallismielisten voiton kannalta.[60]

Portugali[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Portugalin pääministerin António de Oliveira Salazarin johtama Estado Novo -hallitus asettui välittömästi sodan sytyttyä tukemaan Francon kansallismielisiä. Taustalla oli ideologisten syiden lisäksi myös se, että Salazar pelkäsi tasavaltalaisten voiton vaarantaman hänen oman totalitäärisen hallintonsa aseman. Maa oli mukana puuttumattomuussopimuksessa, mutta salli kuitenkin Saksan kuljettaa Portugalin kautta aseita ja miehiä kansallismielisille. Salazar myös pidätti maassa asuneita Espanjan tasavaltalaisia sekä perusti sodan aikana oman salaisen poliisin, joka vangitsi Portugalin toisinajattelijoita.[61] Portugalin joukot eivät virallisesti osallistuneet sotaan, mutta maasta lähti Espanjaan hallituksen ja armeijan tukemana 8 000–12 000 sotilaan Viriatos-osasto, joka koostui vapaaehtoisista fasisteista.[49] Mukana oli jalkaväen lisäksi myös lentäjiä.[62]

Sodan kulku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1936[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syyskuussa 1936 eri osapuolten hallussa olleet alueet.

Epäonnistuneen sotilasvallankaappauksen jälkeen heinä-elokuussa 1936 kansallismieliset alkoivat laivata joukkoja Espanjan Marokosta Lounais-Espanjaan ja samaan aikaan Pohjois-Espanjan kapinalliset aloittivat etenemään kohti etelää. Joukot etenivät nopeasti monilla alueilla kohdaten alkuun vain heikkoa vastarintaa. Elokuun 14. päivänä Etelä- ja Pohjois-Espanjan kapinalliset kohtasivat Portugalin rajan tuntumassa sijaitsevassa Badajozissa. Maa oli näin jakautunut kahtia tasavaltalaisten ja kansallismielisten kapinallisten hallitsemiin alueisiin. Tasavaltalaisten haltuun jäivät Biskajanlahden rannikolla sijaitsevat pohjoiset alueet Baskimaa, Asturia ja Cantabria sekä maan länsiosan Katalonia, Valencia, Murcia, Kastilia–La Mancha sekä osat Andalusiaa, Aragoniaa ja Extremaduraa. Kapinallisten tukialueisiin kuuluivat uskonnolliset ja konservatiiviset Kastilia ja León, Galicia, Navarra, La Rioja, suurin osa Extremaduraa sekä osat Andalusiaa ja Aragoniaa. Baleraarien suurista saarista tasavaltalaisten hallussa oli Menorca ja he onnistuivat pitämään itsellään myös pääkaupungin Madridin. Syyskuussa tasavaltalaiset menettivät Kastilia-La Manchan pääkaupungin Toledon, tapahtumalla oli suuri symbolinen merkitys kansallismielisille.[63] Lokakuussa kansallismieliset käynnistivät suurhyökkäyksen kohti Madridia, josta hallitus siirtyi turvaan sotatoimialueen ulkopuolelle Valenciaan 6. marraskuuta. Madridin ympäristössä käydyt taistelut päättyivät kuitenkin tasavaltalaisten torjuntavoittoon marraskuun lopussa, jonka jälkeen alkoi sodan loppuun asti kestänyt Madridin piiritys.[64]

Kansallismielisten nopea eteneminen aiheutti syyskuun 4. päivänä pääministeri José Giralin eroamisen. Hänen tilalleen nimitettiin Francisco Largo Caballero, jonka uuteen hallitukseen tulivat kansanrintamassa mukana olleiden puolueiden lisäksi myös anarkistit.[65] Samaan aikaan kansallismieliset valitsivat johtajakseen kenraali Francon, joka nimettiin generalissimoksi syys-lokakuun vaihteessa. Pian hän otti vielä käyttöön nimityksen caudillo. Syksyn aikana sotaan liittyivät myös kansallismielisiä tukeneet Saksa ja Italia sekä tasavaltalaisten puolella ollut Neuvostoliitto. Myös ensimmäiset kansainväliset vapaaehtoiset saapuivat molempien osapuolien tueksi.[66]

Sodan ensimmäisten kuukausien aikana nähtiin myös suurin osa niin sanotusta punaisesta terrorista, johon syyllistyivät tasavaltalaiset. Poliittisten vastustajien vangitseminen ja teloittaminen kuului molempien osapuolien taktiikkaan sodan alkuvaiheesta lähtien. Tasavaltalaiset kuitenkin luopuivat siitä jo muutaman kuukauden kuluttua, kun he saivat itsenäisesti toimineet aseelliset ryhmittymät kontrolliin. Kansallismieliset sen sijaan jatkoivat omaa valkoista terroriaan sodan loppuun saakka. Tasavaltalaisten taistelujen ulkopuolella surmaamasta noin 38 000 ihmisestä valtaosa tapettiin vuoden 1936 viimeisen kuuden kuukauden aikana.[67][68]

1937[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tasavaltalaisten (sin.) ja kansallismielisten (pun.) alueet syksyllä 1937.

Tammi-helmikuussa 1937 kansallismieliset yrittivät jälleen vallata Madridia huonolla menestyksellä. Helmikuun alussa alkoi Málagan taistelu, joka päättyi tasavaltaisten raskaiden tappioiden jälkeen kaupungin joutuessa Francon joukkojen haltuun helmikuun 8. päivänä. Tasavaltalaiset menettivät Málagassa kaatuneina yli 3 000 miestä. Lisäksi kansallismieliset teloittivat noin 3 600 antautunutta tasavaltalaista sekä heidän ohellaan tuhansia kaupungista lähteneitä pakolaisia, joista surmattiin kaikki miespuoliset.[69] Helmikuun aikana käytiin myös Jaraman taistelu, jossa molemmat osapuolet kärsivät suuria tappioita. Kansallismielisten tarkoituksena oli katkaista Valenciasta Madridiin johtava reitti, mutta he eivät kuitenkaan onnistuneet siinä.[70] Maaliskuun kolmen ensimmäisen viikon aikana Kastilia-La Manchassa käydystä Guadalajaran taistelusta muodostui tasavaltalaisten ainoa merkittävä voitto koko sodan aikana. Käyttämästään salamasotataktiikasta huolimatta Francon joukot menettivät kaatuneina yli 3 000 sotilasta.[70]

Maaliskuun puolivälistä lähtien kansallismieliset käänsivät huomionsa pohjoiseen, jossa he kukistivat vastarinnan aluksi Baskimaassa kesäkuun puolivälissä ja myöhemmin Asturiassa lokakuun loppuun mennessä. Saksalaiset pommikoneet hyökkäsivät 26. huhtikuuta 1937 tuhoisin seurauksin Guernican kaupunkiin. Guernican pommitus oli siihenastisen sotahistorian suurin siviilikohteeseen suunnattu ilmapommitus, joka saivat aikaan runsaasti kansainvälisiä vastalauseita. Pablo Picasso maalasi pommituksesta teoksensa Guernica, joka on yksi hänen kuuluisimpia töitään.[59]

Toukokuussa Barcelonassa käytiin tasavaltalaisten keskinäinen valtataistelu. Barcelonan toukokuun katutaisteluissa olivat mukana hallituksen ja kommunistien joukot vastassaan anarkistit ja trotskilaiset. Anarkistien vaikutusvallan vähenemiseen päättynyt tapahtumasarja johti sisällissodan alusta lähtien käynnissä olleiden yhteiskunnallisten uudistusten eli niin sanotun Espanjan vallankumouksen loppumista..[19] Heinäkuussa Madridin pohjoispuolella käydyssä Bruneten taistelussa tasavaltalaiset onnistuivat valtaamaan noin 50 neliökilometrin suuruisen alueen, mutta menettivät jopa 20 000–25 000 miestä. Kansallismielisten tappiot samana aikana olivat noin 17 000 sotilasta.[70] Toinen vastaava tapaus oli elo-syyskuinen Belchiten taistelu, jossa tasavaltalaiset onnistuivat etenemään vain noin 10 kilometrin matkan kärsien samalla suuria kalustotappioita.[70] Elokuussa Francon joukot valtasivat Aragonian sekä lokakuussa Asturian maakunnan suurimman kaupungin Gijónin, jonka jälkeen koko Pohjois-Espanja oli kansallismielisten hallussa.[71][72]

1938[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Huhtikuussa 1938 kansallismielisten joukot valtasivat Vinarozin, jakaen tasavaltaisten hallitseman alueen kahtia. Heinäkuusta marraskuuhun 1938 käyty Ebron taistelu päättyi kansallismielisten voittoon. Barcelona joutui kansallismielisten haltuun 14. tammikuuta 1939 ja Madrid 28. maaliskuuta. Viimeiset tasavaltalaiset joukot antautuivat 1. huhtikuuta 1939. Joillain alueilla sissitoiminta jatkui tämän jälkeenkin. Huhtikuussa 1938 Franco sai katkaistua tasavaltalaisten alueen keskeltä.

1939[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helmikuuhun 1939 mennessä 250 000 tasavaltalaissotilasta joutui pakenemaan Ranskaan ja 5.3.1939 hallitus seurasi perässä. Loputkin tasavaltalaisjoukot alkoivat hajaantua tai antautua 28.3. mennessä. Noin puolen miljoonan ihmisen arvellaan kuolleen sodassa. [16]

Terrori sodan aikana ja sen jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tasavaltalaisten alueella terrori oli useimmiten yhtäkkistä reaktiota pelkoon, johon sisältyi kostonhalu vanhoista tapahtumista. Eniten julkisuutta ulkomailla sai papistoon kohdistunut väkivalta. Katolinen kirkko oli Espanjassa tiiviisti kytköksissä konservatiiveihin. Sodan aikana surmattiin noin 6 000 piispaa, pappia, munkkia tai nunnaa. Tasavaltalainen väkivalta keskittyi kapinayrityksen jälkeisiin päiviin ja kohdistui ensin kapinallisiin ja sitten luokkavihollisiin, kuten papistoon ja teollisuusjohtajiin. Kaikkiaan tasavaltalaisen terrorin uhriksi joutui noin 38 000, joista lähes puolet surmattiin Madridissa ja Kataloniassa kesällä 1936.[68]

Kansallismielisten terrori perustui puhdistuksen (limpieza) ajatukselle, joka oli oleellinen osa kapina-ajatusta. Tarkoituksena oli eliminoida Espanjan kansasta vasemmistolaiset ja demokraattis-liberaalit ainekset. Heinäkuusta 1936 alkuvuoteen 1937 kansallismieliset sallivat ”harkinnanvaraisen” tappamisen sodan varjolla, mutta pian eliminointi muuttui järjestelmälliseksi. Ensin ammuttiin kaikki sotavangit ja tasavaltalaisten joukossa taistelleet, seuraavaksi ammattiyhdistysjohtajat ja tasavaltalaisen hallinnon edustajat, vasemmistolaiset poliitikot sekä kaikki tunnetut tai epäillyt liberaalit ja vapaamuurarit. Teloituksia johtivat paikalliskomiteat, johon kuului yleensä suuria maanomistajia, paikallisen kansalliskaartin päällikkö ja melko usein pappi. Terrori jatkui kauan sodan jälkeen. Kansallismielisen puolen surmaamia dokumentoituja uhreja on noin 80 000, mutta ottaen huomioon rekisteröimättömät ja vielä dokumentoimattomat surmatyöt, saattaa kokonaisuhrimäärä olla jopa 200 000.[73]

Francon vaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kenraali Francon puolustajat väittävät hänen pelastaneen Espanjan vielä pahemmalta sekasorrolta. Lopulta jotkut sotaan väsyneet tasavaltalaiset espanjalaiset halusivat sodan vain päättyvän, vaikka sitten Francon voittoon. Franco ei suostunut Hitlerin tueksi toiseen maailmansotaan.[20]

Espanjan sisällissota taiteessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ernest Hemingwayn Kenelle kellot soivat ja George Orwellin Katalonia, Katalonia ovat kuuluisia romaaneja Espanjan sisällissodasta.

Guernica[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Guernica

Pablo Picasson Guernica on tunnetuin Espanjan sisällissotaan liittyvä maalaus.

Pääartikkeli: Guernica

Elokuvissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Espanjalaiselokuvista muun muassa Mehiläispesän henki, Paholaisen selkäranka ja Pan’s Labyrinth ovat käsitelleet sisällissodan traumaa kauhun tai fantasian keinoin. Ohjaaja Álex de la Iglesian Viimeinen sirkus taas käsittelee aihetta suorastaan räävittömästi ja tarantinomaisen epäkunnioittavasti.[74] Myös Roland Joffe esittää Espanjan sisällissodan elokuvassaan There Be Dragons.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Eby, Cecil D.: Alcázarin piiritys. (The siege of the Alcázar, 1965.) Suomentanut Kimmo Cleve. Porvoo Helsinki: WSOY, 1968.
  • Beevor, Antony: Taistelu Espanjasta: Espanjan sisällissota 1936–1939. (The battle for Spain: The Spanish civil war 1936–1939, 2006.) Suomentanut Matti Kinnunen. Helsinki: WSOY, 2006. ISBN 951-0-31934-1.
  • Hemigway, Ernest: Kenelle kellot soivat. (For Whom the Bell Tolls, 1940.) Suomentanut Tauno Tainio. Helsinki: Tammi, 1944.
  • Juusela, Jyrki: Suomalaiset Espanjan sisällissodassa. Jyväskylä: Atena Kustannus, 2003. ISBN 951-796-324-6.
  • Orwell, George: Katalonia, Katalonia. (Homage to Catalonia, 1938.) Suomentanut Taisto Nieminen. Porvoo Helsinki: WSOY, 1974 (2. painos 1991). ISBN 951-0-06531-5.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Espanjan sisällissota.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kosunen, Mikko: "Suomalaiset Espanjan sisällissodassa" Työväenperinne. Viitattu 2.4.2014.
  2. a b Spanish Civil War: Casualties Spartacus Educational. Viitattu 20.3.2014.
  3. Stanley Payne: "Spain's first democracy: the Second Republic, 1931-1936", s. 91. University of Wisconsin Press, 1993.
  4. About Buenaventura Durruti Modern American Poetry. Viitattu 2.4.2014.
  5. 1934: The Asturias revolt Libcom.org. Viitattu 2.4.3014.
  6. Payne, Stanley (1970). The Spanish Revolution. New York: W. W. Norton, 97–99, 181–184, 191–196. 
  7. Preston, Paul: "The Spanish Civil War: Reaction, Revolution and Revenge", s. 94. HarperCollins, 2006. ISBN 978-0-00-723207-9.
  8. José Castillo Spartacus Educational. Viitattu 2.4.2014.
  9. Beevor, Anthony: "The Battle for Spain: The Spanish Civil War 1936–1939", s. 56–57. Weidenfield and Nicolson, 2006. ISBN 978-0-297-84832-5.
  10. Preston, s. 102.
  11. Howson, Gerald: "Arms for Spain", s. 9–21. John Murray, 1998. ISBN 0-7195-5556-6.
  12. Republican Army in Spain Spartacus Educational. Viitattu 4.4.2014.
  13. Assault Guards Spartacus Educational. Viitattu 4.4.2014.
  14. The Auxiliary Navy of the Basque Country (1936-37)) GipuzkoaKultura. Viitattu 4.4.2014.
  15. Women in the Spanish revolution - Solidarity Libcom. viitattu 4.4.2014.
  16. a b c Spanish Civil War, Encyclopaedia Britannica, Viitattu 25.3.2014
  17. a b Broue, Pierre: "Trotsky and the Spanish Revolution" Marxists.org. Viitattu 4.4.2014.
  18. 1936-1939: The Spanish civil war and revolution Libcom. Viitattu 4.4.2014.
  19. a b The ‘May Days’ in Barcelona 1937 Solidarity Federation. Viitattu 4.4.2014.
  20. a b The Spanish civil war: Filling in the blanks, The Economist, 30.8.2001.
  21. Taking A Separate Path 10.1.2001. Wall Street Journaö. Viitattu 4.4.2014.
  22. Carlists Spartacus Educational. Viitattu 5.4.2014.
  23. The Spanish Civil War don Quijote – Spanish Language Learning. Viitattu 5.4.2014.
  24. Falange Encyclopaedia Britannica. Viitattu 5.4.2014.
  25. Confederatión Espanola de Derechas Autónomas (CEDA) Spartacus Educational. Viitattu 5.4.2014.
  26. Carlism Encyclopaedia Britannica. Viitattu 5.4.2014.
  27. Forrest, Andrew: "The Spanish Civil War" s. 9. Routledge, 2000.
  28. a b The Spanish Civil War – International Intervention BBC Higher Bitesize. Viitattu 7.4.2014.
  29. Non-Intervention Agreement Spartacus Educational. Viitattu 7.4.2014.
  30. Veatch, Richard: "The League of Nations and the Spanish Civil War, 1936-9" European History Quarterly, nro 20, 1990. Viitattu 7.4.2014.
  31. a b c International Brigades Spartacus International. Viitattu 8.4.2014.
  32. The International Brigade History Learning Site. Viitattu 8.4.2014.
  33. Juusela, Jyrki: Suomalaiset Espanjan sisällissodassa, s. 119. Jyväskylä: Atena Kustannus, 2003. ISBN 951-796-324-6.
  34. Nelles, Dieter: "The Foreign Legion of the revolution: German anarcho-syndicalist and volunteers in anarchist militias during the Spanish civil war" Libcom. Viitattu 8.4.2014.
  35. Emma Goldman and the Spanish Civil War Berkeley Digital Library. Viitattu 8.4.2014.
  36. International Volunteers in the POUM Militias Libcom. Viitattu 8.4.2014.
  37. The Spanish Civil War (1931-1939) Sparknotes. Viitattu 10.4.2014.
  38. Rowalsky, Daniel: "Stalin and the Spanish Civil War – Soviet Hardware Supplied to the Republic" Gutenber-e. Viitattu 9.4.2014.
  39. Soviet Union and the Spanish Civil War Spartacus Educational. Viitattu 9.4.2014.
  40. Kowalsky, Daniel: "Stalin and the Spanish Civil War – The Spanish Gold and Financing Soviet Military Aid" Gutenberg-e. Viitattu 9.4.2014.
  41. Kowalsky, Daniel: "Stalin and the Spanish Civil War – Command Structure and Advisory Apparatus in Spain" Gutenberg-e. Viitattu 9.4.2014.
  42. Andres Nin Spartacus Educational. Viitattu 9.4.2014.
  43. 'The Breaking Point' and 'The Tomb in Seville': In Another Country 17.4.2005. The New York Times. Viitattu 9.4.2014.
  44. Pentikäinen, Vilho (S 1903) Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Biografiakeskus. Viitattu 8.4.2014.
  45. Beevor, s. 139–140, 291.
  46. Beevor, s. 412–413.
  47. The Second Spanish Republic Don Quijote – Spanish Language Learning. Viitattu 10.4.2014.
  48. Alpert, Michael: " La Guerra Civil española en el mar", s. 14–47. Editorial Critica. ISBN 978-84-8432-975-6.
  49. a b de Quesada, Alejandro: "Spanish Civil War 1936-39 (1): Nationalist Forces" Osprey Publishing, 1976. Viitattu 14.4.2014.
  50. a b Book Review: Franco’s International Brigades 15.9.2013. The Volunteer. Viitattu 8.4.2014.
  51. a b The other volunteers 27.9.2006. BBC News. Viitattu 8.4.2014.
  52. Armed Tourists – A Bare Bones Guide to Foreign Volunteers in the Nationalist Army during the Spanish Civil War (1936-39) Bright Review – The Website for Christopher Othen. Viitattu 14.4.2014.
  53. 97-vuotias esikoiskirjailija kertoo Espanjan sisällissodasta 7.3.2010. Helsingin Sanomat. Viitattu 8.4.2014.
  54. Rakuunaupseerin värikäs elämä 29.2.2008. Ilkka. Viitattu 8.4.2014.
  55. a b Italy and the Spanish Civil War Spartacus Educational. Viitattu 12.4.2014.
  56. a b Germany and the Spanish Civil War Spartacus Educational. Viitattu 12.4.2014.
  57. Kriegsmarine U-Boats and the Spanish Civil War Deutsches-U-Boot-Museum. Viitattu 12.4.2014.
  58. Die Legion Condor Lebendiges Museum Online. Viitattu 12.4.2014.
  59. a b Hitler's Destruction of Guernica: Practicing Blitzkrieg in Basque Country 26.4.2007. Spiegel Online International. Viitattu 12.4.2014.
  60. Italian Intervention in the Spanish Civil War Foreign Affairs, 7/1976. Viitattu 12.4.2014.
  61. Portugal and the Spanish Civil War Spartacus Educational. Viitattu 12.4.2014.
  62. Herrera Alonso, Emilio: "Viriatos do ar – Aviadores portugueses en la guerra de España" Aeroplano nro 12. Viitattu 14.4.2014.
  63. Metts, Sarah: "The Siege of the Alcázar" Catholic News Agency. Viitattu 13.4.2014.
  64. Madrid during the Spanish Civil War Spartacus Educational. Viitattu 13.4.2014.
  65. Federica Montseny Mañé (1905-1994) Michigan State University. Viitattu 13.4.2014.
  66. Chronology of the Spanish Civil War – Emphasizing the Lincoln Battalion Involvement Modern American Poetry. Viitattu 13.4.2014.
  67. Payne, Stanley G.: "A History of Spain and Portugal" The Library of Iberian Recources Online. Viitattu 13.4.2014.
  68. a b Beevor, Antony: ”Punainen terrori”, Taistelu Espanjasta. Suom. Kinnunen, Matti. Juva: WSOY, 2006.
  69. The Spanish Civil War in Andalucia – The Fall of Málaga and "The Caravan of the Dead" Andalucia.com. Viitattu 18.4.2014.
  70. a b c d Major Battles of the Spanish Civil War Viitattu 18.4.2014.
  71. Beevor, s. 237–238
  72. Beevor, s. 302.
  73. Beevor, Antony: ”Valkoinen terrori”, Taistelu Espanjasta. Suom. Kinnunen, Matti. Juva: WSOY, 2006.
  74. http://www.hs.fi/kulttuuri/elokuvat/artikkeli/Klovnisota/1135267780842