Suomen Kommunistinen Puolue

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee historiallista Suomen kommunistista puoluetta. Nykyisin toimivasta SKP:sta on erillinen artikkeli.
Suomen Kommunistinen Puolue
- Suomalainen Kommunistinen Puolue

Suomen kommunistisen puolueen logo.svg

Perustettu 29. elokuuta 1918
Lopetti 1990 (pol. toiminta)
1992 (konkurssi)
1996 (purku)
Ideologia marxismi-leninismi
sosialismi
kommunismi
Äänenkannattaja Proletaari (1920–1933)
Kommunisti (1944–1990)
Työkansan Sanomat (1945–1956)
Kansan Uutiset (1957–1990)
Yhteistyö (1983–1984)
Kansainväliset jäsenyydet Komintern (1919–1943)
Nuorisojärjestö Suomen kommunistinen nuorisoliitto

Suomen Kommunistinen Puolue (lyhenne SKP[1]) oli suomalainen kommunistinen puolue. SKP oli Suomessa kielletty vuoteen 1944 ja sadat sen jäsenet viettivät vuosia vankiloissa. Sotien jälkeen puolueesta kasvoi kymmenien tuhansien jäsenten vaikutusvaltainen joukkojärjestö. SKP liittyi jäsenjärjestönä Suomen Kansan Demokraattiseen Liittoon ja vaaleissa sen ehdokkaat olivat SKDL:n listoilla. Puolueen poliittinen toiminta lopetettiin 1990-luvun alussa Vasemmistoliiton perustamisen jälkeen ja vuonna 1992 se haettiin konkurssiin.

SKP:n perustajat olivat lähinnä Suomesta sisällissodan jälkeen paenneita punaisia, jotka Venäjälle siirryttyään omaksuivat bolševikkien aatteet ja ohjelman. Mukana oli myös venäjänsuomalaisia bolševikkeja.

SKP kuului Kommunistiseen internationaaliin (1919–1943) ja sillä oli erittäin läheiset suhteet Neuvostoliiton kommunistiseen puolueeseen (NKP). SKP seurasi NKP:n poliittisia ja aatteellisia linjauksia varsin uskollisesti aina 1960-luvulle asti. Vilkkaan kahdenvälisen kanssakäymisen lisäksi SKP osallistui 1950-luvulta 1980-luvulle NKP-johtoisiin kansainvälisiin neuvottelukokouksiin, joissa määriteltiin kansainvälisen kommunistisen liikkeen yleisiä periaatteita.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli Suomen Kommunistisen Puolueen historia
Jäsenmäärän kehitys
1921 n. 500 [2]
1924 1 196 [3]
1927 1 951 [4]
1932 2 180 [5]
1944 3 169 [6]
1945 23 778 [6]
1965 47 191 [7]
1970 47 094 [7]
1975 44 117 [7]
1980 51 139 [7]
1983 n. 33 400 [8]
1986 n. 31 000 [8]

SKP perustettiin elokuussa 1918 Moskovassa nimellä Suomalainen Kommunistinen Puolue ja nimi muutettiin 1920. Puolueen perustajat olivat lähinnä Venäjälle Suomen sisällissodan jälkeen paenneita punaisia ja heidän poliittisen hallintonsa kansanvaltuuskunnan jäseniä, joista monet olivat toimineet aiemmin SDP:n johtotehtävissä. SKP:n perustavaan kokoukseen osallistui 23 eli hieman yli puolet sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän vangitsemiselta ja/tai teloituksilta välttyneistä jäsenistä, joiden edustajantoimi oli katsottu lakanneeksi 16. toukokuuta 1918[9]. SKP oli perustamisestaan lähtien kielletty Suomessa, ja monet sen johtajista oleskelivat suurelta osin Neuvostoliitossa. SKP kuitenkin rakensi 1920-luvun alussa Suomeen maanalaisen verkoston ja puolueella oli vaikutuksensa moniin julkisiin järjestöihin kuten Suomen Sosialistiseen Työväenpuolueeseen.

Kommunistien hallitsemat julkiset järjestöt lakkautettiin eduskunnan päätöksellä vuonna 1930. Työväen ja pienviljelijöiden eduskuntaryhmän kansanedustajat sekä monia muita kommunisteiksi epäiltyjä pidätettiin ja järjestöjä lakkautettiin. Kommunisteja oli pidätetty tätä ennenkin, mutta 1930-luvun alun toimet estivät tehokkaasti kommunistien julkisen politikoinnin ja SKP:n vaikutus työväenliikkeeseen väheni. Puolueesta tuli muutaman tuhannen jäsenen salaseura, joka kuitenkin pyrki soveltamaan Kommunistisen internationaalin poliittista linjaa Suomen oloihin. Neuvostoliitossa SKP:n toimintakyky heikkeni 1930-luvun lopulla vakavasti, kun suuri osa puolueen johtajista ja aktiivijäsenistä sai surmansa Stalinin vainoissa. Talvi- ja jatkosodan aikana kommunisteiksi epäillyt suljettiin vankiloihin turvasäilöön ja SKP:n toiminta kuihtui.

Kommunistit vapautuivat vankiloista jatkosodan jälkeen ja SKP aloitti julkisen toimintansa. Puolueesta kasvoi nopeasti kymmenien tuhansien ihmisten joukkopuolue, jolla oli kattava järjestörakenne ympäri maata. SKP oli väkilukuun suhteutettuna yksi Länsi-Euroopan suurimmista kommunistipuolueista. Osa kommunisteista nousi korkeisiin valtion virkoihin. SKP osallistui vaaleihin yhteistyöpuolue Suomen Kansan Demokraattisen Liiton listoilla. SKDL osallistui useisiin hallituksiin ja se oli yksi eduskunnan suurimmista puolueista. SKP:llä oli SKDL:ssä jatkuvasti hallitseva rooli, vaikka puolueessa oli mukana myös monia sosialisteja.

Oltuaan paitsiossa 1940-luvun jälkeen kommunistit ja SKDL osallistuivat jälleen hallituksiin 1960-luvun puolivälistä alkaen. Samanaikaisesti SKP:n johtoa uudistettiin ja Aimo Aaltonen syrjäytettiin vuoden 1966 edustajakokouksessa. Uudistajat pyrkivät puheenjohtaja Aarne Saarisen johdolla modernisoimaan puoluetta, mutta he saivat vastaansa marxilais-leniniläistä oikeaoppisuutta korostaneen opposition, joka 1970-luvulla opittiin tuntemaan taistolaisina. SKP:n sisäiset riidat jatkuivat aina 1980-luvulle asti ja ne löivät leimansa puolueen politiikkaan. Oppositio erotettiin puolueesta vuosien 1985–1986 aikana, jonka jälkeen sen kannattajat perustivat Suomen Kommunistisen Puolueen (yhtenäisyys). SKP:n poliittinen toiminta lopetettiin vuonna 1990, kun puolue päätettiin yhdistää SKDL:n kanssa uuteen puolueeseen, Vasemmistoliittoon. Puolueen johtoelimet kokoontuivat kuitenkin vielä vuonna 1992, jolloin järjestö – 1980-luvun pörssikeinottelusta peräisin olleiden velkojen seurauksena – päätettiin hakea konkurssiin.

Korkein oikeus totesi SKP:n 1980-luvulla tapahtuneet erottamiset laittomiksi vuonna 1992. Tämän jälkeen SKPy sai SKP:n haltuunsa. SKPy:hyn kuuluneet piirijärjestöt saivat vuonna 1996 oikeuden ylimääräisen edustajakokouksen koolle kutsumiseen ja se pidettiin elokuussa 1996.[10] Kokous muutti SKP:n nimen Järjestöyhdistys Tähdeksi. Samalla SKPy:n toiminta ja nimi Suomen Kommunistinen Puolue siirrettiin SKPy:n johtohenkilöistä koostuneelle Pakinkylän Veljille. Tähti poistettiin yhdistysrekisteristä vuonna 1998[11].

Organisaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puheenjohtajat
Yrjö Sirola 1918–1920
Kullervo Manner 1920–1935
Hannes Mäkinen 1935–1937[12]
Jukka Lehtosaari 1937–1938[12]
Aimo Aaltonen 1944–1945
Aaro Uusitalo 1945–1948
Aimo Aaltonen 1948–1966
Aarne Saarinen 1966–1982
Jouko Kajanoja 1982–1984
Arvo Aalto 1984–1988
Jarmo Wahlström 1988–1990
Heljä Tammisola 1990–1992
Pääsihteerit
Arvo Tuominen 1935–1940
Ville Pessi 1944–1969
Arvo Aalto 1969–1977
Erkki Kivimäki 1977–1981 (vs.)
Arvo Aalto 1981–1984
Aarno Aitamurto 1984–1985
Esko Vainionpää 1985–1988
Heljä Tammisola 1988–1990
Asko Mäki 1990–1992
Varapuheenjohtajat
Oiva Lehto 1963–1966
Erkki Salomaa 1966–1971
Taisto Sinisalo 1970–1982
Olavi Hänninen 1971–1981
Maija-Liisa Halonen 1981–1982
Veikko Alho 1982–1984
Heljä Tammisola 1984–1988
Aarno Aitamurto 1985–1987
Arvo Kemppainen 1987–1988
Aarno Aitamurto 1988–?

SKP:n korkein päättävä elin oli – vuodesta 1945 lähtien säännöllisesti kolmen vuoden välein koolle kutsuttu – edustajakokous, johon SKP:n perusosastot lähettivät valtuuttamansa henkilöt. Edustajakokous valitsi puoluetta johtamaan keskuskomitean, joka puolestaan valitsi keskuudestaan tärkeän, johdon ydinryhmästä koostuneen, poliittisen toimikunnan (politbyroo 1923–1992). Keskuskomitea suoritti myös muiden puolueen johtoelinten henkilövalinnat. Päätöksenteko perustui demokraattisen sentralismin periaatteeseen, jossa keskeistä oli puolue-elinten valinta vaaleilla, ylempien elinten selostusvelvollisuus ja ehdoton alistuminen enemmistöpäätöksille.

Ollessaan kiellettynä ennen vuotta 1944 SKP toimi Suomessa salaisen soluorganisaation muodossa. Jäseniä puolueessa oli parhaimmillaankin vain pari tuhatta, mutta toimintaa oli joka puolella maata. Työtä Suomessa johti vuodesta 1921 Suomen byroo. Varsinainen poliittinen johto oli kuitenkin Moskovassa toimineella poliittisella toimikunnalla. Järjestely aiheutti monia ongelmia, ja vuonna 1930 siirrettiin poliittinen toimikunta Suomeen. Samalla Suomen byroo lakkautettiin ja neuvostoliittolaisista muodostettiin Ulkomaan byroo, joka asemansa muutoksesta huolimatta säilytti johtavan roolin.[13]

Julkisen SKP:n perusosastot, joita puolueella oli yli tuhat, koostuivat työ- ja asuinpaikkaosastoista. Piirijärjestöillä oli tärkeä asema johdon ohjeiden viemisessä jäsenille. Lisäksi oli esimerkiksi kaupunki-, alue- ja tuotantoalakomiteoita.

Ilmoitettu jäsenmäärä väheni aina puoluekirjojen vaihdon (1964, 1973, 1983) jälkeen huomattavasti lähtien sen jälkeen uudestaan nousuun. Esimerkiksi vuonna 1983 yli 15 000 nimeä putosi listoilta.

Suojelupoliisi tarkkaili kommunisteja intensiivisesti. 1950- ja 1960-luvuilla Supo kortistoi noin 30 000 SKP:n jäsenen tiedot. Viittä tuhatta kommunistia epäiltiin tarkemmin erilaisista salaisista toimista.[14]

Talous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perustettaessa SKP oli varsin varakas, koska monet Venäjälle paenneet työväenjärjestöjen johtajat olivat ottaneet mukaansa järjestöjensä rahat. SKP:llä oli kuitenkin myös suuret kustannukset ja säästöt hupenivat nopeasti, jolloin NKP ja Komintern alkoivat avustaa puoluetta. SKP tuli pian riippuvaiseksi tästä rahoituksesta. Vuonna 1921 järjestön menot olivat noin 5,4 miljoonaa markkaa, joista noin 4,3 miljoonaa tuli NKP:ltä. SKP:n palkkalistoilla oli tuolloin 80 työntekijää. Seuraavina vuosina summat pienenivät huomattavasti ja SKP:n oli karsittava toimintojaan. Komintern vähensi tukeaan huomattavasti 1930-luvun alussa, kun kommunistien julkinen toiminta Suomessa vaikeutui. Internationaalin rahoitus SKP:n toiminnalle Neuvostoliitossa lakkautettiin.[15]

Alkuvuosinaan SKP:llä oli Venäjällä laaja yritysverkosto, johon kuului muun muassa tehtaita, maatiloja ja metallityöpajoja. Toiminnalla pyrittiin luomaan työpaikkoja Suomesta paenneille punaisille. Toiminta osoittautui kuitenkin tappiolliseksi ja omistukset luovutettiin neuvostovaltiolle. SKP sai rahaa myös Suomeen suuntautuneesta salakuljetuksesta, mustan pörssin kaupasta ja valuuttakeinottelusta. Hämäriä liiketoimia johtivat puolueen sotilastoiminnasta vastanneet Rahjan veljekset Jukka ja Eino.[15]

Sotien jälkeen julkinen SKP sai runsaasti tukea Suomen ulkopuolelta. Neuvostoliittolaiset kanavoivat varoja puolueelle muun muassa neuvostotaiteilijoiden kiertueilla, kirjallisuuden välitystoiminnalla ja Neuvostoliiton omistamien suomalaisten yritysten kautta. Usein mukana yhteistyössä oli Suomi–Neuvostoliitto-Seura. Keskeinen rahoittajataho oli myös Kominformin yhteydessä toiminut Bukarestista johdettu Kansainvälinen ammattiyhdistysrahasto vasemmistotyöväenjärjestöjen tueksi, jonka varat tulivat Neuvostoliitosta ja Kiinasta. SKP sai rahastosta vuosina 1950–1966 noin 400 000–900 000 dollaria vuodessa. Tämä kattoi puolueen budjetista noin 5–10 prosenttia. Ulkomainen rahoitus oli SKP:lle arka aihe. Asiasta ei puhuttu julkisesti ja siitä tiesi vain puolueen ydinjohto. Käytännössä asioita hoiti pääsihteeri Ville Pessi, joka kävi lunastamassa avustukset KGB:n ulkomaantiedustelun residentiltä Neuvostoliiton suurlähetystöstä.[16]

Kun riitelevä SKP helmikuussa 1970 piti eheyttävän ylimääräisen edustajakokouksen, oli pelissä myös neuvostotuki. SKP sai viikkoa ennen kokousta 900 000 markkaa, ja vuoden kokonaistuki oli noin 3,8 miljoonaa. Lisätuki pelasti SKP:n talouden ja mahdollisti osapuolisopimuksen vaatiman kaksinkertaisen miehityksen, jossa enemmistölle ja vähemmistölle taattiin edustus puolue-elimissä. Kimmo Rentolan mukaan SKP:n enemmistö olisi voinut tulla toimeen ilman Neuvostoliiton taloudellista tukea, mutta sillä ei ollut varaa ulkopoliittiseen välirikkoon, joka olisi johtanut myös sisäpoliittiseen paitsioon.[17]

1980-luvun alussa SKP:n enemmistöjohto päätti uudistaa SKP:n taloudenhoidon. Vuonna 1981 puolue myi Koiton talon, josta saatiin lopulta yli sata miljoonaa markkaa. Varat olivat SKP:n enemmistöjohdon hallinnassa ja ne turvasivat enemmistön taloudellisen itsenäisyyden. Puolueen riippuvuus Neuvostoliitosta väheni, ja oppositio oli siten mahdollista erottaa puolueesta. Vuodesta 1986 alkaen Neuvostoliitto tuki yksinomaan vähemmistöä. SKP:n ympärille rakennettiin monimutkainen rahansiirtoja hoitanut yritys-, yhdistys- ja säätiöketju, johon kuuluivat muun muassa Fexima Oy, Sosialististen maiden yhteistyöyhdistys ja SKP:n tukisäätiö. SKP:n varoja sijoitettiin 1980-luvun lopulla hyvin monenlaisiin kohteisiin kondomeista kiinteistöihin. Sijoitukset paljastuivat skandaalimaisiksi vuonna 1988. Kasinopelistä kertyi tappioita noin 50 miljoonaa markkaa. Menetykset eivät kuitenkaan kaataneet puoluetta, ja järjestöllä oli vielä 1990-luvun alussa runsaasti varallisuutta. Omaisuus tuhottiin lopullisesti vuonna 1990 tehdyissä kaupoissa. Puolueen varat oli tarkoitus siirtää välikäsien kautta Vasemmistoliiton käyttöön, ja SKP ajettiin suunnitelmallisesti konkurssiin. Toimintaa johti Variant Oy ja mukana olivat muun muassa yhtiöt Fenet, Scan Fantasy, Equity Invest, Rakomo ja OR-Invest. Laman iskettyä vaikeudet alkoivat ja operaatio epäonnistui. SKP haettiin konkurssiin vuonna 1992, kun puolueella oli velkaa 70 miljoonaa. Variant meni konkurssiin lokakuussa 1993.[18]

Piirijärjestöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Edustajakokoukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • SKP:n perustava kokous (29.8.–5.9.1918, Moskova)
  • SKP:n 2. edustajakokous (30.8.–11.9.1919, Pietari)
  • SKP:n 3. edustajakokous (13.8.1920, Pietari)
  • SKP:n 4. edustajakokous (25.7.–10.8.1921, Pietari)
  • SKP:n 5. edustajakokous (30.7.–16.8.1925, Leningrad)
  • SKP:n 6. edustajakokous (11.9.–20.9.1935, Moskova)
  • SKP:n 7. edustajakokous (19.–20.10.1945)
  • SKP:n 8. edustajakokous (?.8.1948)
  • SKP:n 9. edustajakokous (1.11.–5.11.1951)
  • SKP:n 10. edustajakokous (1.10.–5.10.1954)
  • SKP:n 11. edustajakokous (29.5.–2.6.1957)
  • SKP:n 12. edustajakokous (15.4.–18.4.1960)
  • SKP:n 13. edustajakokous (12.4.–15.4.1963)
  • SKP:n 14. edustajakokous (29.1.–1.2.1966)
  • SKP:n 15. edustajakokous (3.4.–6.4.1969, Helsinki)
  • SKP:n ylimääräinen edustajakokous (14.2.1970, Helsinki)
  • SKP:n 16. edustajakokous (31.3.–2.4.1972, Helsinki)
  • SKP:n 17. edustajakokous (16.5.–18.5.1975, Helsinki)
  • SKP:n 18. edustajakokous (1.6.–3.6.1978, Helsinki)
  • SKP:n 19. edustajakokous (22.4.–24.5.1981, Helsinki)
  • SKP:n ylimääräinen edustajakokous (14.–15.5.1982)
  • SKP:n 20. edustajakokous (25.5.–27.5.1984, Helsinki)
  • SKP:n ylimääräinen edustajakokous (23.3.1985)
  • SKP:n 21. edustajakokous (12.6.–14.6.1987)
  • SKP:n 22. edustajakokous (1990)

Tiedonvälitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SKP:llä oli laaja lehdistö koko puolueen olemassaolon ajan. Alkuvuosien äänenkannattajia olivat Proletaari (1920–1932) ja Leningradissa ilmestynyt Vapaus (1918–1937). Suomessa SKP:n julkaisut olivat kiellettyjä, joten niitä painettiin ja levitettiin salaa. Kesään 1930 asti puolue sai tosin ääntään kuuluville myös julkisissa vasemmistolehdissä, kuten Suomen Työmiehessä (1920–1922) ja Työväenjärjestöjen Tiedonantajassa (1923–1930). 1930-luvulla SKP:n maanalainen äänenkannattaja oli SKP:n Tiedonantaja.

Vuonna 1945 puolueen pää-äänenkannattajaksi perustettiin sanomalehti Työkansan Sanomat. Se yhdistettiin vuoden 1957 alusta SKDL:n Vapaa Sana -lehteen, jolloin nimi muutettiin Kansan Uutisiksi. Kansan Uutiset oli SKP:n ja SKDL:n yhteinen äänenkannattaja puolueiden lakkauttamiseen asti. SKP:n poliittis-teoreettinen julkaisu oli kuukausittain ilmestynyt Kommunisti (1944–1990) ja tiedotuslehti Päivän Posti (1964–).

1960-luvun lopulla syntynyt puolueoppositio vastusti Kansan Uutisten poliittista linjaa, ja se vaati SKP:lle itsenäistä äänenkannattajaa. Taisto Sinisalon mukaan SKP oli maailman ainoa kommunistinen puolue, jolta puuttui oma äänenkannattaja.[19] Opposition äänenkannattaja oli Tiedonantaja. Syyskuussa 1983 SKP teki periaatepäätöksen uudesta Yhteistyö-lehdestä, johon sulautettiin Päivän Posti sekä Kommunisti ja, johon myös Tiedonantajan toivottiin yhdistyvän.[20] Yhteistyötä julkaistiin alkuvuonna 1984 parisenkymmentä numeroa, mutta se lakkautettiin 20. edustajakokouksen jälkeen.

SKP:n ja sen jäsenjärjestöjen arkistojen tallennuspaikka on Kansan Arkisto, joka muodostettiin vuonna 1957 SKP:n Arkiston pohjalta.

Ammattiyhdistysliike[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sisällissodan jälkeen kommunistit saivat enemmistön uudelleen järjestäytyneessä Suomen Ammattijärjestössä, jonka jäsenmäärä ja vaikutusvalta tosin jäivät varsin vähäisiksi. 1920-luvun SAJ:ta leimasi kommunistien ja sosiaalidemokraattien keskinäinen kamppailu, ja keskusliitto hajosi vuonna 1929 SDP:n kannattajien lähdettyä siitä. Pelkkien kommunistien haltuun jäänyt SAJ lakkautettiin 1930 muiden julkisten vasemmistojärjestöjen tavoin. Sosiaalidemokraatit perustivat samana vuonna uuden keskusliiton (SAK), johon vasemmiston kannattajat eivät heti liittyneet. SKP perusti salaisen Punaisen ammattijärjestön, joka toimi vuosina 1931–1934, mutta jäi hyvin pieneksi. Kominternin vaihdettua kansanrintamataktiikkaan SKP alkoi ohjata kannattajiaan SAK:hon. Jatkosodan jälkeen SAK:sta käytiin ankaraa taistelua, mutta SDP säilytti johtavan asemansa.

Ay-liike jakautui kahtia jälleen 1950-luvun lopussa sosialidemokraattien keskinäisen riitelyn seurauksena. Kommunistit jäivät SAK:hon, jota johtivat TPSL:n kannattajat. SDP perusti uuden SAJ:n. Liitot yhdistyivät 1969 SDP:n ja SKP:n päästyä yhteisymmärrykseen eheytyksestä. 1970-luvun alussa kommunistit ja kansandemokraatit johtivat kuutta uuden SAK:n jäsenliitoista. Vasemmiston käsissä olivat Suomen Rakennustyöläisten Liitto, Puuliitto, Suomen Elintarviketyöläisten Liitto, Kumi- ja Nahkatyöväen Liitto, Kiinteistötyöntekijäin Liitto ja Yleinen lehtimiesliitto, joihin kuului yhteensä noin 160 000 jäsentä.[21] 1970-luvun puolivälissä kansandemokraattien kannatus koko SAK:ssa oli noin 35–40 prosenttia. Ay-liikkeen palveluksessa työskenteli tuolloin noin 200 kommunistia.[22] SAK:n II puheenjohtajana toimivat SKP:n Arvo Hautala (1969–1976), Olavi Hänninen (1976–1987) ja Aarno Aitamurto (1987–1991).

SKP kannusti ajoittain erityisesti työpaikkoihin perustuvaan organisoitumiseen. 1970-luvun lopussa puolueella oli yli 200 työpaikkaosastoa. Myös SKDL:llä oli työpaikkayhdistyksiä; varsinkin aloilla, joiden työläisiin kommunisteilla oli vähemmän vaikutusta[23].

Nuorisotoiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SKP ei perustanut omaa nuorisojärjestöä heti perustamisensa yhteydessä, vaan sen nuoret kannattajat toimivat itse puolueessa ja Kommunistisessa nuorisointernationaalissa (KNI). Venäjällä oleskelleet toimivat lisäksi puna-armeijassa ja Suomeen jääneet julkisessa Suomen sosialidemokraattisessa nuorisoliitossa (SSN), joka sisällissodan jälkeen valitsi kommunistit liittolaisikseen. SSN lakkautettiin 1923 ja sen toimintaa jatkoi Sosialistinen nuorisoliitto (SNL), joka koki saman kohtalon pari vuotta myöhemmin. Alkuvuodesta 1925 perustettiin Suomen kommunistinen nuorisoliitto (SKNL) SKP:n viralliseksi ja sille alisteiseksi nuorisojärjestöksi. SKNL toimi vuoteen 1936, jolloin se lakkautettiin ja jäseniä kehotettiin siirtymään SDP:n Työläisnuorisoliittoon (STL).

Sotien jälkeen perustettiin Suomen demokraattinen nuorisoliitto (SDNL) SKDL:n nuorisojärjestöksi eikä SKP sittemmin nähnyt erillistä kommunistista nuoriso-organisaatiota tarpeelliseksi. SDNL oli kommunistien hallinnassa ja 1970-luvulla se julistautui marxilais-leniniläiseksi.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Lyhenneluettelo 20.12.2013. Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 26.1.2014.
  2. Jukka Paastela: Finnish Communism under Soviet Totalitarianism (Kikimora 2003), s. 196.
  3. joista 398 kandidaattijäseniäJukka Paastela: Finnish Communism under Soviet Totalitarianism (Kikimora 2003), s. 238.
  4. Tauno Saarela: Kommunistinen internationaali ja suomalainen kommunismi 1919-1935. Teoksessa "Kallis toveri Stalin" (Edita 2002), s. 24.
  5. Kimmo Rentola: Kenen joukoissa seisot. Suomalainen kommunismi ja sota 1937–1945, s. 80. WSOY, 1994. ISBN 951-0-19201-5.
  6. a b Veli-Pekka Leppänen: Ohranasta oppositioon. Kommunistit Helsingissä 1944–1951 (SKP:n Helsingin piirijärjestö 1994), s. 93.
  7. a b c d Veli-Pekka Leppänen: Kivääri vai äänestyslippu (Edita 1999), s. 459.
  8. a b Matti Hyvärinen & Jukka Paastela: Failed attempts at modernization – The finnish communist party. Teoksessa Communist parties in western europe. Decline or adaptation (toim. Michael Waller & Meindert Fennema) (Basil Blackwell 1988), s. 120, 128.
  9. Yrjö Sirola (Eduskunta)
  10. Poliittinen kalenteri: SKP:n hajotuksesta puolueen uudelleenrekisteröintiin. teoksessa Kolme kirjainta. SKP:n yhdeksän vuosikymmentä Marxilainen foorumi 43 (TA-Tieto 2008), s. 154–164.
  11. Vanha Skp haudataan Helsingin Sanomat 31.1.1998
  12. a b Joni Krekola: Stalinismin lyhyt kurssi (SKS 2006), s. 108.
  13. Jukka Paastela: Finnish Communism under Soviet Totalitarianism (Kikimora 2003), s. 221, 268.
  14. Suojelupoliisin uusi historia myöntää Helsingin Sanomat 10.4.1999
  15. a b Jukka Paastela: Finnish Communism under Soviet Totalitarianism (Kikimora 2003), s. 162-163, 205-206, 220, 301.
  16. Kimmo Rentola: Niin kylmää että polttaa. Kommunistit, Kekkonen ja Kreml 1947–1958 (Otava 1997), s. 176–179.
  17. Kimmo Rentola: Vallankumouksen aave. Vasemmisto, Beljakov ja Kekkonen 1970 (Otava 2005), s. 88.
  18. Teuvo Arolainen: SKP:n viimeinen keikka Helsingin Sanomat 8.10.1995
  19. Taisto Sinisalo: Puolueen joukkopohjan laajentamisen ja yhtenäisyyden lujittamisen tehtävät. teoksessa SKP:n 17. edustajakokous (SKP 1975), s. 47–48.
  20. SKP:n keskuskomitean päätös lehdistön kehittämisestä (Kommunisti 10/1983)
  21. Kertomus Suomen kommunistisen puolueen toiminnasta 15. ja 16. edustajakokouksen välisenä aikana (SKP 1972), s. 28–29.
  22. Suomen kommunistisen puolueen toiminnasta 16. ja 17. edustajakokouksen väliseltä ajalta (SKP 1975), s. 25–26.
  23. Suomen kommunistisen puolueen toiminnasta 17. ja 18. edustajakokouksen väliseltä ajalta (SKP 1978), s. 39.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]