Ola Fogelberg
| Ola Fogelberg | |
|---|---|
 Ola Fogelberg vuonna 1927. |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 20. heinäkuuta 1894 Helsinki |
| Kuollut | 25. elokuuta 1952 (58 vuotta) Helsinki |
| Ammatti | kuvataiteilija, mainospäällikkö |
| Muut tiedot | |
| Lempinimet | Fogeli |
| Merkittävät teokset | Janne Ankkanen, Pekka Puupää |
Ola ”Fogeli” Fogelberg (20. heinäkuuta 1894 Helsinki – 25. elokuuta 1952 Tammisaari) oli suomenruotsalainen sarjakuvataiteilija ja Osuusliike Elannon mainospäällikkö, jota pidetään yhtenä suomalaisen sarjakuvan tärkeimmistä pioneereista. Hänen tunnetuin luomuksensa on sarjakuva Pekka Puupää, jota hän piirsi 27 vuoden ajan vuosina 1925–1952 ja jota hänen tyttärensä Toto Fogelberg-Kaila jatkoi vuoteen 1975. Fogelbergin töihin kuuluu myös kaikkien aikojen ensimmäinen suomalainen jatkosarjakuva Janne Ankkanen. Sarjakuvansa hän signeerasi nimimerkillä Fogeli.
Fogelberg oli monipuolisuusmies, joka sarjakuvataiteilijan ja mainosmiehen töidensä lisäksi vaikutti lukuisilla eri elämänalueilla. Nuoruudessaan hän oli suomenennätyksiä rikkonut juoksija ja myöhemmin työväen urheiluliikkeen keskeinen vaikuttaja. Hän oli myös lahjakas keksijä, joka sai keksinnöilleen lukuisia eri patentteja, sekä animaation pioneeri, joka valmisti yhden Suomen ensimmäisistä piirretyistä elokuvista, Vaimo on viisaampi kuin mies (1927).
Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Perhe ja nuoruusvuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ola Fogelberg vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Oulunkylässä, joka oli tuolloin Helsingin maalaiskuntaan kuulunut asemakylä ja huvilayhdyskunta. Hän oli Carl Fogelbergin ja Ebba Fogelbergin (o.s. von Mickwitz) vanhin lapsi, ja hänelle syntyi myöhemmin kaksi pikkuveljeä, Harald ja Cedric. Hänen perhetaustansa oli vankan porvarillinen, ja suvussa oli runsaasti virkamiehiä, pappeja ja upseereita. Isä Carl Fogelberg oli Posti- ja lennätinhallituksen reviisori, isoisä J. J. Fogelberg puolestaan Helsingin pitäjän kirkkoherra. Äiti Ebba von Mickwitz oli puolestaan baltiansaksalaista aatelissukua. Yläluokkaisesta taustastaan huolimatta Ola Fogelbergistä tuli poliittiselta vakaumukseltaan vasemmistolainen, ja hänen koko työuransa kietoutui työväenliikkeen järjestöjen ja lehtien sekä osuustoiminnan ympärille.
Nuorena miehenä Fogelberg oli innokas puolimaileri, lempinimeltään ”Fogeli från Ågeli” (”Fogeli Ogelista” eli Oulunkylästä). 19-vuotiaana, vuonna 1913, hän alitti ensimmäisenä suomalaisena Suomen maaperällä kaksi minuuttia 800 metrin juoksussa suomenennätysajalla 1.59,3 (Tahko Pihkala oli alittanut kaksi minuuttia aikaisemmin Tukholmassa, mutta suoritusta ei oltu hyväksytty suomenennätykseksi, koska se oli tehty ulkomailla). Samana syksynä Fogelberg teki suomenennätyksen myös tuhannella metrillä ajalla 2.32,8. Vuoden 1914 Kalevan-ottelussa hän voitti 800 metrin juoksun. Menestyksestä huolimatta Fogelbergin juoksutyyliä arvosteltiin voimakkaasti: hänellä oli tapana roikkua koko kisan ajan kärjessä olijan perässä ja ohittaa tämä juuri ennen maalia valtavalla loppukirillä. Suomen Urheilulehti nimitti häntä ”loisjuoksijaksi”.
Fogelberg ei halunnut ammattiurheilijaksi, ja hän lopetti menestyksekkään urheilu-uransa 21-vuotiaana, vuonna 1915. Hän pysyi kuitenkin urheilumaailman luottamustehtävissä. Vuonna 1919 perustetun Suomen Työväen Urheiluliiton lippu ja tunnuskuva olivat Fogelbergin suunnittelemia, ja hän toimi myös liiton julkaiseman Työväen Urheilulehden ensimmäisenä päätoimittajana. Hän oli myös toimitsijana kaksissa Sosialistisen Työläisurheiluinternationaalin järjestämissä työläisolympialaisissa: Prahan epävirallisissa kisoissa 1921 sekä ensimmäisissä virallisissa työläisolympialaissa Frankfurt am Mainissa 1925. Ola Fogelberg edusti Helsingin Jyryä.
Menestyksekkään urheilu-uran vastapainona Fogelbergin koulunkäynti Svenska Normallyceumissa oli takkuista. Hän jäi kerran luokalleen ja kirjoitti keväällä 1914 ylioppilaaksi rimaa hipoen, huhun mukaan koko maan huonoimmilla pisteillä. Isänsä yllytyksestä hän pyrki opiskelemaan Helsingin kauppakorkeakouluun, mutta reputti suomen kielen kokeen. Taitavana itseoppineena piirtäjänä Fogelberg alkoi elättää itsensä tekemällä pilapiirroksia ja kuvituksia.
Piirtäjä ja mainosmies[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
1910-luvulla Fogelberg työskenteli kuvittajana lukuisissa eri lehdissä. Hän avusti pääasiassa vasemmistolaisia lehtiä, kuten TUL:n Työväen Urheilulehteä, sosialidemokraattien pää-äänenkannattajaa Työmiestä ja pilalehti Kurikkaa. Etenkin Kurikka oli tärkeässä asemassa: ensimmäisen maailmansodan vuosina Fogelberg oli lehden johtava taiteilija ja teki siihen runsaasti pilapiirroksia. Hänen piirroksiaan leimasi tyypillinen sosialistinen kuvasto: työläiset kärsivät porvarien sotapolitiikan kynsissä, Saksan Vilhelm II saa potkut kansaltaan, maaliskuinen myrskytuuli sieppaa kruunun Nikolai II:n päästä, Aleksandr Kerenski antaa kuoliniskun Suomi-neidolle, kruunut ja valtikat palavat roviolla. Useimpien tuon ajan pilapiirtäjien tavoin Fogelberg ei kuitenkaan antanut puoluerajojen kahlita työskentelyään, ja hän avusti myös oikeistolaista Suomen Kuvalehteä.
Sisällissodan aikana Fogelberg toimi Työmiehen ja Kurikan pilapiirtäjänä, mutta sodan jälkeen hän ei kuitenkaan joutunut hankaluuksiin, vaan siirtyi sulavasti Suomen Kuvalehteen piirtämään reportaaseja Helsingin valtauksesta. Fogelberg kutsuttiin myös asepalvelukseen Helsingin vartiopataljoonaan. Hän matkusti Santahaminaan 21. toukokuuta 1918 samalla laivalla, jossa kuljetettiin teloitettaviksi tuomittuja punavankeja, ja joutui silminnäkijäksi, kun kirjailija ja Työmiehen entinen päätoimittaja Algot Untola ammuttiin mereen. Fogelberg vapautui asepalveluksesta vuonna 1919.
Sisällissodan jälkeen Fogelberg alkoi työskennellä vakituisena mainospiirtäjänä Osuusliike Elannossa. Hänet palkkasi henkilökohtaisesti yhtiön toimitusjohtaja Väinö Tanner, josta tuli hänen pitkäaikainen ystävänsä. 1920-luvun puolivälissä Fogelbergistä tuli Elannon ensimmäinen mainospäällikkö. Tässä tehtävässä hän pysyi vuoteen 1945 saakka ja organisoi sekä yhdenmukaisti nopeasti laajenevan Elannon mainonnan. Fogelberg myös piirsi henkilökohtaisesti lukuisia julisteita ja mainoskuvia, joista tunnetuin on Elannon kuuluisa tulitikkuetiketti. Fogelbergin alaisina Elannon mainososastolla työskentelivät muun muassa Asmo Alho, tuleva Kieku ja Kaiku -sarjakuvan piirtäjä, sekä Tapani Kovanen, tuleva Suomen Sosialidemokraatin pilapiirtäjä.
Mainospäällikön työnsä lisäksi Fogelberg teki lukuisia kuvakirjoja, joissa lapsille mainostettiin osuuskauppa-aatetta enemmän tai vähemmän suoraviivaisesti. Kirjassa Jussi ja Maija ja Iso-Laiska (1922) lapsia varoiteltiin ”Iso-Laiskoista” eli ahneista yksityiskauppiaista. KK:n aapiskirja pienokaisille (1924) ja Olli, Tutti ja Killi (1927) opettivat osuusliikkeen tuotemerkkejä. Aladdin, lampun prinssi – tarina Pekka Housunkuluttajasta (1928) puolestaan kertoi, että osuuskaupan säästölipas on kuin Aladdinin taikalamppu: kun sinne säästää ahkerasti rahaa, osuusliike täyttää kaikki toiveet kuin lampun henki. Lisäksi Fogelberg kuvitti osuusliikkeen työntekijöille tarkoitettua valistusaineistoa, kuten kirjan Myyjän katekismus: 9 kysymystä ja 100 vastausta (1929).
Sarjakuvataiteilija[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Fogelberg aloitti ammattipiirtämisen jo 17-vuotiaana vuonna 1911 ja piirsi uransa aikana muun muassa Suomen Kuvalehdelle, pilalehti Kurikalle ja Työmiehelle. Lokakuussa 1917 Suomen Kuvalehdessä alkoi ilmestyä sarjakuva Janne Ankkanen, jota käsikirjoitti kirjailija Jalmari Finne ja piirsi Ola Fogelberg. Kyseessä oli yksi ensimmäisiä suomalaisia sarjakuvia (ensimmäisenä pidetty Professori Itikaisen tutkimusretki oli ilmestynyt kuusi vuotta aiemmin) ja kaikkien aikojen ensimmäinen suomalainen jatkosarjakuva. Sarjakuvan tyylilaji on yhteiskunnallinen satiiri, ja sen päähahmona on anarkistinen ankka, joka ottaa osaa itsenäistyvän Suomen poliittisiin myllerryksiin: Janne Ankkanen organisoi ankkalammen elintarvikesäännöstelyn, nostattaa Korkeasaaren eläintarhan eläimet kapinaan ja suunnittelee Suomelle uuden lipun, jossa komeilee vaakunaleijonan tilalla hänen oma kuvansa.
Janne Ankkanen ehti seikkailla vain yhdessätoista Suomen Kuvalehden numerossa, ennen kuin sisällissota puhkesi ja lehden ilmestyminen katkesi. Sodan jälkeen lehti aloitti ilmestymisensä uudelleen, mutta sarjakuva ei palannut. Finne ja Fogelberg tekivät hahmosta vielä sarjakuvakirjan Janne Ankkanen sotajalalla (1918), jossa Jannen sodanlietsominen sytyttää allegorisen taistelun maatilan kanojen, kissojen ja koirien välille.
Vuonna 1925 työväenosuuskauppojen keskusjärjestö Kulutusosuuskuntien Keskusliitto (KK) pyysi Fogelbergiltä sarjakuvaa julkaisemaansa Kuluttajain Lehteen. Fogelberg loi kukkahattuisen, hyväntahtoisen mutta tyhmän miehen, joka sai nimen Pekka Puupää. Nimi oli peräisin vanhalta työtoverilta Jalmari Finneltä, joka oli kutsunut jotakuta mielestään tyhmää henkilöä ”varsinaiseksi Pekka Puupääksi”. Sarjakuva Pekka Puupää ilmestyi ensimmäisen kerran 30. huhtikuuta 1925 Kuluttajain Lehdessä,[1]. Kaksi vuotta myöhemmin myös Elanto-lehti otti sarjakuvan sivuilleen.
Pekka Puupää mainosti hassuttelujensa ohella edistysmielistä osuuskauppaliikettä ja otti kantaa sen ajan yhteiskunnallisiin tapahtumiin. Menestyksekkäin sarja oli sotien jälkeen, jolloin Puupää-sarjakuvat menivät kaupaksi 60 000–70 000 kappaleen painoksina. Pekka Puupää -albumeja ilmestyi vuoteen 1976 mennessä 33 kappaletta ja se oli kaikkien aikojen myydyin suomalainen sarjakuva. Suomenruotsalainen Fogelberg ei koskaan oppinut suomea kunnolla, mutta hän loi suomalaisen viihteen arkkityypin, joka oli välivaihe hölmöläissaduista Uuno Turhapuroon. Työnsä hän signeerasi lempinimellänsä Fogeli.
Pekka Puupään lisäksi Fogelberg piirsi 1930–1940-luvuilla useita muita sarjakuvia, mutta mikään niistä ei kyennyt kilpailemaan suosiosta Puupäiden ylivertaisuuden edessä. Näistä sarjoista pitkäikäisin oli Herra Pätkä, Pekka Puupään parhaan ystävän Pätkän nimikkosarja, joka ilmestyi osuusliikkeen toimihenkilöiden lehdessä Työtoverissa vuosina 1929–1943. Pupu ja Pelle ilmestyi Kuluttajain Lehdessä 1926–1934, Pölhö-Kustaa Elanto-lehdessä 1927–1929, Avulias Aatu Suomen Kuvalehdessä 1930–1932 ja Kilu-Kalle Pohjanmaan Kansassa 1938–1939. Suurin osa näistä hahmoista oli Pekka Puupään muotin mukaan valettuja, hyväntahtoisia mutta yksinkertaisia ja toistuviin kommelluksiin joutuvia miekkosia, ja sarjakuvat kierrättivät usein Puupää-sarjojen vanhoja vitsejä. Fogelberg myös antoi hahmojensa tehdä vierailuja toistensa sarjoihin: Pekka Puupää oli tuttu näky niin Herra Pätkän kuin Pölhö-Kustaan vieraana ja päinvastoin.
Käydessään vuonna 1927 Yhdysvalloissa Ola Fogelberg tutustui animaatiotekniikkaan. Matkalle hän oli ottanut mukaansa yli viiden minuutin piirretyn Pekka Puupää -filmin Vaimo on viisaampi kuin mies, joka on sittemmin kadonnut. Hän esitti filmin kuuluisalle animaattorille, Max Fleischerille. New Yorkissa hän haki patenttia Iris-painomenetelmälleen, mutta vastaava menetelmä oli jo patentoitu.
Keksijänä hän patentoi neljä keksintöä ja keksi lisäksi muun muassa hiihtomonojen hakaset, joihin nauha oli helppo pujottaa.
Sota-aika ja viimeiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Talvisodan aikana 45-vuotias Ola Fogelberg kutsuttiin palvelukseen, jota hän suoritti ilmavalvojana Helsingin Sörnäisissä. Jatkosodan aikana hän ei enää joutunut sotilaspalvelukseen, mutta osallistui vapaaehtoisena viihdytystehtäviin. Ollessaan kerran Lapissa viihdytyskiertueella elokuvia esittämässä Fogelberg loukkaantui vakavasti, kun häntä kuljettanut kuorma-auto ajoi sillalta jokeen. Hän joutui makaamaan useita kuukausia Ivalon saksalaisessa sotilassairaalassa kylkiluut ja selkä murtuneina. Saksalaiset sotilaslääkärit pitivät ihmeenä, että hän selvisi onnettomuudesta hengissä.
Sota-aika oli Fogelbergille henkisesti raskasta. Hänen poikansa Bengt, panssarintorjuntajoukkojen kersantti, kaatui Vuosalmen taistelussa heinäkuussa 1944. Hänen vävynsä Urpo Viinikka, joka palveli sotilaslääkärinä, teloitettiin rintamakarkurina kuukautta myöhemmin. Rauhansopimuksen astuessa voimaan syyskuussa Fogelbergien kesäasunto Kirkkonummella jäi Neuvostoliittolle luovutetulle Porkkalan vuokra-alueelle.
Vastoinkäymisistä huolimatta Fogelberg piirsi Pekka Puupäätä läpi sodan, jopa sairaalassa maatessaan. Vuonna 1943 hän julkaisi ensimmäisen sarjakuvistaan kootun albumin Pekka Puupää – 101 sarjaa. Albumi menestyi hyvin, ja Fogelberg ryhtyi julkaisemaan samanlaisen joka joulu.
Sodan jälkeen, vuonna 1945, Fogelberg erosi Elannon mainospäällikön tehtävästä ja ryhtyi loppuiäkseen vapaaksi sarjakuvataiteilijaksi. Hän osti tilan Skåldön saaresta Tammisaaresta ja ilmoitti uudeksi ammatikseen kalastajan. Tässä oli kuitenkin kyse lähinnä lainkierrosta, sillä sodan jälkeinen lainsäädäntö salli maatilan omistamisen vain maanviljely- ja kalastusammattien päätoimisille harjoittajille; tosin Fogelberg harjoitti tilallaan jonkin verran kalastusta ja omenanviljelyä. Elannosta eroamisen ja vapaaksi taiteilijaksi heittäytymisen mahdollistivat Pekka Puupää -albumeista saadut ansiot.
Fogelberg ehti viettää ”Tammisaaren vapaaherran” elämää seitsemän vuoden ajan. Keväällä 1952 hän sairastui vakavasti ollessaan lomamatkalla Kanariansaarilla. Paikallinen sairaala määritteli sairauden keltataudiksi, mutta Suomeen palattuaan Fogelbergiltä diagnosoitiin haimasyöpä. Tauti eteni nopeasti ja Fogelberg joutui vuodepotilaaksi, mutta hän piirsi Pekka Puupäätä niin kauan kuin pystyi. Viimeisinä aikoinaan hän siirsi piirustusvastuun tyttärelleen Totolle. Ola Fogelberg kuoli Tammisaaressa elokuun 1952 lopussa, 58-vuotiaana.
Kuoleman jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Fogelbergin kuoleman jälkeen Suomen Filmiteollisuus teki Pekka Puupäästä 13 elokuvaa. Esa Pakarinen, Masa Niemi ja Siiri Angerkoski olivat Pekka, Pätkä ja Justiina. Fogelin leskelle maksettiin oikeuksista vain kertakorvaus 50 000 markkaa.
Fogelbergin tytär Ruth Elisabeth ”Toto” Fogelberg-Kaila (1924–2013) toimitti ja kirjoitti Pekka Puupää-sarjaa 1953–1976, piirtämisessä apuna oli Lasse Hietala.[2]
Suomen sarjakuvaseura on vuodesta 1972 alkaen jakanut ansioituneille suomalaisille sarjakuvan tekijöille Puupäähattu-palkintoa, joka perustuu Pekka Puupään hattuun.
Lauttasaari-seuran ehdotuksesta Helsingin kaupunki nimesi vuonna 2015 Fogelbergin entisen kotitalon lähellä Lauttasaaren Pajalahdessa sijaitsevan pienen puistikon Fogelberginpuistoksi.[3]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Rislakki, Jukka & Sandell, Rainer: Varsinainen Puupää! Ola Fogelbergin ja hänen Pekkansa tarina. Helsinki: Tammi, 2005. ISBN 951-31-1790-1.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Pekka Puupää & Ola Fogelberg. Yle.fi – Ikimuistoinen / Elokuvat 2004. Arkistoitu 28.5.2007. Viitattu 1.10.2020.
- ↑ Ola Fogelberg Oulunkylästä, tuttavallisemmin Fogeli. Helsingin kaupunginosat – Kaupunginosat.net. Arkistoitu 4.3.2016. Viitattu 1.10.2020.
- ↑ Järvinen, Marju: Pikkupuistikko Lauttasaaressa nimetään sarjakuvataiteilijan mukaan. Helsingin Sanomat. 6.3.2015. Arkistoitu 2.4.2015. Viitattu 14.3.2015.
Bibliografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Mukana eivät ole Pekka Puupää -albumit. Ola Fogelberg on kuvittaja ja tekijä ellei toisin mainita.
- Jalmari Finne, Janne Ankkanen sotajalalla (Otava, 1918)
- Harhateillä (Työväen sanomalehti, 1921)
- Jussi ja Maija ja Isolaiska, kuvakirja (Työväen kirjapaino, 1922)
- ABC bok utgiven av Centrallaget, muut tekijät Arvid Lydecken ja Yrjö Yrjölä, (Centrallaget för andelslagen i Finland, 1924)
- Mitä Elannon pihatonttu kertoi, tekstin runoillut Kronos (Elanto, 1925)
- Pekka Puupää kuvakirja Suomen lapsille, tekstin runoillut Lyyli Takki (Kulutusosuuskuntien keskusliitto, 1926)
- Aladdin, lampun prinssi Tarina Pekka Housunkuluttajasta, tarinan kirjoitti Unilukkari (Kulutusosuuskuntien Keskusliitto, 1928)
- Myyjän katekismus 9 kysymystä ja 100 vastausta, toim. Onni Toivonen (Kulutusosuuskuntien Keskusliitto, 1929)
- Skogstomten (Bildkonst, 1930)
- Elden är lös! (Helsingfors F.B.K., 1936)
- Tuli on irti! (Helsingin V.P.K., 1936) (yhteisjulkaisu Elder är lös -kirjasen kanssa)
- Kun yhdessä sen teemme, yksinäytöksinen tapahtuma maalaiskylässä, Pekka Puupään kodissa - Jäsenhankintapropaganda 1, (Kulutusosuuskuntien keskusliitto, 1949)
- Salaman sarjakuvakirja (Keskinäinen henkivakuutusyhtiö Salama, 1954)
- Lauttasaari - helmi Helsingin kruunussa, toim. Kauko Mustonen ja Kalevi Pykälä (Lauttasaaren kustannus - Lauttasaaren säätiö , 1976)
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Järvi, Olavi: Parhaat pilapiirtäjämme. Tammi 1979, ss. 27–30
| ||||||||||||||
