Aleksandr Kerenski

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Aleksandr Kerenski
Alexander Kerensky LOC 24416.jpg
Venäjän väliaikaisen hallituksen 2. ministeri
21. heinäkuuta 1917–8. marraskuuta 1917
Edeltäjä Georgi Lvov
Seuraaja Vladimir Lenin
Tiedot
Syntynyt 4. toukokuuta 1881
Simbirsk, Venäjän keisarikunta
Kuollut 11. kesäkuuta 1970 (89 vuotta)
New York, Yhdysvallat
Puolue Sosialistivallankumouksellinen puolue
Puoliso Lydia Tritton
Ammatti poliitikko

Aleksandr Fjodorovitš Kerenski (ven. Алекса́ндр Фёдорович Ке́ренский, 4. toukokuuta (22. huhtikuuta) 1881, Simbirsk11. kesäkuuta 1970, New York) oli venäläinen poliitikko, sosialistivallankumouksellinen ja Venäjän keisarivallan kaataneen helmikuun vallankumouksen jälkeisen väliaikaisen hallituksen voimahahmo ja pääministeri, viimein diktaattorin oikeuksin.

Varhaisvaiheet tsaarin Venäjällä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kerenski syntyi 1881 Simbirskin kaupungissa, joka on Volgan rannalla noin 170 kilometriä Kazanista luoteeseen ja 900 kilometriä Moskovasta itään. Samasta kaupungista oli kotoisin myös Kerenskiä kymmenen vuotta vanhempi Vladimir Iljitš Uljanov, sittemmin Vladimir Lenin. Kerenskin isä, joka oli ammatiltaan opettaja, oli Leninin opettajana Kazanin yliopistossa. Leninin kuoltua 1924 Simbirsk nimettiin uudelleen Uljanovskiksi hänen kunniakseen.

Kerenski opiskeli historiaa ja lakia Pietarin yliopistossa vuoteen 1904. Tämän jälkeen hän työskenteli lakimiehenä ja puolusti useita poliittisista rikkomuksista syytettyjä tsaarinvallan vastustajia. Hänet valittiin 1912 neljänteen duumaan trudovikkien (maltillisen työväenpuolueen) jäsenenä, mutta hän liittyi myöhemmin sosialistivallankumouksellisten (SR) riveihin. Parlamentissa Kerenski erottui puhelahjojensa ja poliittisten taitojensa ansiosta, ja hänestä tuli tsaarinvaltaa vastustaneen sosialistisen opposition keulakuva.

Toiminta vallankumouksen aikana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun maailmansodan rasittamalla Venäjällä 1917 syttyi tsaarin vastainen helmikuun vallankumous, Kerenski oli sen johtajia. Hänet valittiin vaikutusvaltaisen Pietarin työläisneuvoston varapuheenjohtajaksi ja hän nousi oikeusministeriksi ns. väliaikaishallitukseen, jolle kukistuneen tsaarin valta oli siirretty. Helmikuun vallankumouksen jälkeen sosialistien neuvostot ja väliaikainen hallitus kilpailivat vallasta Pietarissa, ja Kerenski kuului molempiin.

Kerenski oli aluksi ainoa sosialistijäsen ruhtinas Georgi Lvovin ja kadettipuolueen johtamassa hallituksessa. Oikeusministerin virassa hän vieraili maaliskuussa 1917 Helsingissä, koettaen taivutella Suomea Venäjän tueksi maailmansotaan ja hillitä separatistista liikehdintää. Tulokset jäivät kuitenkin laihoiksi. Toukokuussa Kerenskistä tuli sotaministeri ja heinäkuussa 1917 pääministeri.

Kenraali Lavr Kornilovin vallankaappauksen epäonnistuttua elokuussa ja ministerien erottua hänestä tuli myös sotajoukkojen ylipäällikkö, ja hän toimi käytännössä ilman parlamentaarista luottamusta diktaattorina.

Venäjä oli kolme vuotta jatkuneen sodan kuluttama, mutta Kerenski piti kiinni liittolaismaille annetuista lupauksista. Kornilovin kaappauksen aikana hallitus oli jakanut työläisjoukoille aseita ja vuoden kuluessa työläiset olivat kääntyneet bolševikkien puolelle näiden luvattua ”leipää, rauhaa ja maata”. Vladimir Lenin oli päättänyt syrjäyttää hallituksen, ennen kuin se voisi laillistaa asemansa lokakuun vaaleilla, ja 25. lokakuuta bolševikit ottivat verettömästi vallan ja toinen neuvostojen kokous siirsi sen työläisten, sotilaiden ja talonpoikien edustajille.

Bolševikkien vallankumouksen jälkeen marraskuussa Kerenski pakeni Pihkovaan ja yritti syrjäyttää bolševikit armeijan avulla, hänen joukkonsa valtasivat Tsarskoje Selon 28. lokakuuta, mutta ne lyötiin seuraavana päivänä Pulkovassa. Kerenski pakeni Ranskaan.

Maanpakolaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kerenski asettui 1917 Pariisiin, joka oli maailmansotien välisenä aikana yksi bolševikkeja paenneiden venäläisten emigranttien keskuksista. Hän ei ottanut kantaa Venäjän sisällissotaan, koska vastusti sen kumpaakin osapuolta, sekä bolševikkeja että valkoisia kenraaleita. Pariisissa hän myös meni naimisiin 1939 australialaisen toimittajan Lydia ”Nell” Trittonin kanssa.

Kun saksalaiset miehittivät Ranskan 1940, Kerenskit pakenivat Yhdysvaltoihin. Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941 Kerenski ilmaisi tukensa Josif Stalinille mutta ei saanut vastakaikua Neuvostoliitosta. Sodan aikana hän toimitti venäjänkielisiä radiolähetyksiä tukeakseen liittoutuneiden sotaponnisteluja. Vuonna 1945 Kerenskit muuttivat Trittonin kotimaahan Brisbaneen, Australiaan, jossa he asuivat vuoteen 1946 kunnes Tritton kuoli vakavaan sairauteen.

Kerenski palasi Yhdysvaltoihin, jossa hän asettui asumaan New Yorkiin mutta työskenteli Hoover-instituutissa Stanfordin yliopistossa Kaliforniassa opettamassa Venäjän historiaa. Aleksandr Kerenski kuoli New Yorkissa vuonna 1970, 89-vuotiaana ja viimeisenä merkittävänä Venäjän vallankumouksen osanottajana. Yhdysvaltain ortodoksikirkko kieltäytyi siunaamasta Kerenskiä hautaan, koska piti tätä osasyyllisenä bolševismin voittoon Venäjällä. Myös Serbian patriarkaatti kieltäytyi hautaamasta Kerenskiä. Tämän vuoksi Kerenskin ruumis lennätettiin Lontooseen ja haudattiin Putney Valen tunnustuksettomalle hautausmaalle.

Muuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1917 tapahtumien jälkeen Suomessa sepitettiin (venäläisen kapakkalaulun "Kak dushistyi tsvetok" pohjalta) pilkkalaulu, jota käytetttiin samannimisen tanssin säestämiseen. Laulun julkinen esittäminen kiellettiin pian Suomen itsenäistymisen jälkeen:

Kerenski se leipoi tuiman taikinan.

Suolaksi hän aikoi pienen Suomen maan.
Ai jai jai jai Kerenski, turha on sun toivosi.

Vapaana jo Suomi on ryssän vallasta.

Samaan aikaan tunnettiin myös vauhdikas tanssi, jota Suomessa ruvettiin säestämään pääministeri Kerenskistä kertovalla pilkkalaululla. Tanssi ja sen sävelmä ovat lähtöisin Ukrainasta, missä ne tunnetaan nimellä 'karapet' (карапет).

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Alexander Kerenski.
  • Pilkkalaulu Kerenskistä
  • [1]
  • Tuomo Polvinen: Venäjän vallankumous ja Suomi 1 (maaliskuu 1917 − toukokuu 1918). Porvoo: WSOY, 1967.