Väinö Tanner

Wikipedia

Väinö Tanner
Suomen pääministeri
Virassa Tannerin hallitus 13.12. 1926 – 17.12. 1927
Edeltäjä	Juho Sunila (I)
Seuraaja	Antti Tulenheimo
Suomen valtiovarainministeri
Virassa 1937-1939 1942-1944
Edeltäjä	Juho Niukkanen
Seuraaja	Mauno Pekkala
Tiedot
Syntynyt	12. maaliskuuta 1881 Helsinki
Kuollut	19. huhtikuuta 1966 Helsinki
Puolue	SDP

Väinö Alfred Tanner (12. maaliskuuta 1881 Helsinki – 19. huhtikuuta 1966 Helsinki) oli merkittävimpiä suomalaisia poliitikkoja 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Tanner hoiti keväällä ja kesällä 1927 sairauslomalla olleen presidentti Relanderin sijaisena presidentin tehtäviä.

Sisällysluettelo 1 Uran alku 2 Sotasyyllisyys 3 Paluu politiikkaan 4 Teokset 5 Lähteet 6 Aiheesta muualla 7 Kirjallisuus

[muokkaa] Uran alku

Väinö Tanner (alun perin Thomasson) syntyi jarrumiehen ja torpparin tyttären lapsena 1881, mutta luki itsensä vaatimattomasta taustasta huolimatta ylioppilaaksi 1900 ja suoritti tämän jälkeen Suomen Liikemiesten Kauppaopiston. Tanner opiskeli lakia ja valmistui 1911. Tutustuttuaan Saksassa osuustoimintaliikkeeseen hän omaksui sosialistisen ja ateistisen maailmankatsomuksen.

Tanner oli osuustoimintaliikkeen pioneereja Suomessa ja nousi Elannon hallintoneuvostoon 1907, SOK:n puheenjohtajaksi 1909 ja Elannon toimitusjohtajaksi 1915. Eduskuntaan hänet valittiin ensimmäisen kerran 1907. Jo tuolloin Tanneria pidettiin SDP:n oikeistosiiven edustajana ja hän kannatti yhteistyötä maltillisten porvarien kanssa. Vuonna 1917 Tanner toimi Oskari Tokoin senaatissa valtiovarainsenaattorina ja vastasi jonkin aikaa myös elintarvikekysymyksistä.

Suomen sisällissodassa hän pysytteli sivussa ja nousi sen jälkeen uudelleen käynnistetyn SDP:n puheenjohtajaksi vuosiksi 1918–1926. Vuoden 1918 sodan jälkimainingeissa lähes koko työväenliikkeen johto joutui valkoisten voiton seurauksena maanpakoon tai vankilaan. Vanhojen johtajien äkillinen katoaminen avasi tien sodasta syrjässä pysytelleelle Tannerille. SDP:n puheenjohtajana Tanner oli myös Suomen valtuuskunnan jäsen Tarton rauhanneuvotteluissa 1920.

Sisällissotaa seurannut suuri kuolemantuomioiden määrä käänsi Tannerin lopullisesti kuolemantuomion vastustajaksi; mm. sotavuosina hän pyrki määrätietoisesti puuttumaan kuolemantuomioihin ja saikin monta muutettua elinkautisrangaistukseksi.

Väinö Hupli ja hänen joukkonsa ”huplilaiset” saivat yllättäen syrjäytettyä Tannerin puheenjohtajan paikalta vuoden 1926 puoluekokouksessa. Tanner teki kuitenkin näyttävän paluun suoraan SDP:n vähemmistöhallituksen pääministeriksi pian eronsa jälkeen.

Presidentin sijaisena Tanner otti 16. toukokuuta 1927 Helsingissä vastaan armeijan lippujuhlan ja suojeluskuntaparaatin. Tuolloin poliittisen rintamalinjan molemmin puolin tunnettiin suurta hämmennystä, että kansalaissodan hävinneen osapuolen edustaja vastaanottaa valkoisten voitonparaatin 16.5.1918 muistojuhlan.

Tannerin yli puoluelinjojen saamaa arvostusta kuvaa teollisuusjohtaja Rafael Haarlan hänelle joulukuussa 1929 tekemä diktaattoritarjous. Haarla vakuutti puhuvansa vain omasta puolestaan, eikä ollut vielä neuvotellut asiasta kenenkään kanssa. Tanner kuitenkin välittömästi kieltäytyi kunniasta kertoen kannattavansa demokratiaa.^[1]

Huplilaisten ja tannerilaisten puolueriita jatkui aina vuoden 1930 puoluekokoukseen, jolloin tannerinmieliset palasivat SDP:n johtoon.

Tannerin valta nousi huippuunsa 1930-luvun lopulla punamultahallituksen aikana. Paavo Haavikko on jopa puhunut sotienvälisestä Suomesta ”Tannerin tasavaltana".

Väinö Tanner oli pääministerinä vuosina (1926–1927), valtiovarainministerinä (1937–1939), ulkoministerinä (1939–1940), ja talvisodan jälkeen kauppa- ja teollisuusministerinä (1940–1942), erottuaan Neuvostoliiton vaatimuksesta ulkoministerin virasta. Kaikkiaan Tanner oli ministerinä 2756 päivää. Vuosina (1927–1945) hän toimi Kansainvälisen osuustoimintaliiton puheenjohtajana.

[muokkaa] Sotasyyllisyys

Jatkosodan jälkeisessä sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä Tanner tuomittiin viiden ja puolen vuoden vankilatuomioon helmikuussa 1946. Vankilassa istuessaankin Tanner toimi SDP:n oikeistosiiven johtajana. Hänen on arvioitu kestäneen rangaistuksen sotasyyllisistä parhaiten, ja tässä on saattanut auttaa Tannerin sisällissodan jälkeen vankina^[2] olosta hankkima kokemus sekä työväenjohtajan tuulisella paikalla saatu karaistuminen. Hän muun muassa aloitti muistelmiensa kirjoittamisen ja käänsi englannin- ja ruotsinkielisiä kirjoja.

[muokkaa] Paluu politiikkaan

Vapauduttuaan 1948 Tanner palasi politiikkaan. Eduskuntaan hän nousi uudelleen 50-luvun alussa. Väinö Tannerin nousu puolueen puheenjohtajaksi vuonna 1957 kiihdytti osaltaan SDP:n hajaannusta ja TPSL:n syntyä. Tanner luopui eduskuntapaikastaan 1962 ja puolueen puheenjohtajuudesta 1963.

Väinö Tanner asettui jyrkästi vasemmiston vallankumouksellisia suuntauksia vastaan ja parlamentarismin puolelle. Hänen tärkeimpiä saavutuksiaan olikin sosiaalidemokratian nostaminen yhteiskuntakelpoiseksi sisällissodan jälkeen. Oikeistolaisessa katsannossa Tannerin on katsottu osaltaan pelastaneen Suomen viitoittamalla vasemmistolle parlamentaarisen vaikuttamisen tien erilaisten vallankumousaatteiden sijaan. Tämä kumuloitui talvi- ja jatkosodassa, kun vasemmisto saatiin muun väestön rinnalle puolustamaan yhteistä kotimaata. Tannerin kenties suurin arvo valtiomiehenä onkin sekä oikeistolaisten että vasemmistolaisten väkivaltasuuntausten torjumisessa ja merkittävässä kansallisessa eheytystyössä. Vasemmistolaisessa katsannossa häntä on pidetty jopa luokkapetturina. Silloin on usein tuotu esille hänen melko kritiikitön suhtautumisensa sotimiseen Saksan rinnalla. Ensimmäiset epäilynsä Saksan voiton suhteen Tanner kuitenkin esitti jo vuoden 1941 lopussa Saksan vierailunsa jälkeen^{[3]lähde tarkemmin?} Tanner tarjoutui rauhanneuvottelujen aikana menemään Moskovaan tuomittavaksi, mutta Stalin kielsi asian ehdottomasti: jos joku tuomittaisiin, se pitäisi tehdä Suomessa. Sotasyyllisyysoikeudenkäyntien edellä Tannerille vaadittiin jopa kuolemantuomiota, mutta tekeillä olleeseen sotasyyllislain rangaistuksiin ei sisällytetty kuolemantuomiota lainkaan. Aimo Aaltonen yritti parikin kertaa sitkeästi vaatia kuolemantuomiota edes mahdollisuutena, mutta eduskunnan puhemies K.A. Fagerholm teki yrityksistä tylysti lopun, koska tällaisista esityksistä nousi vain paha yleinen riitely suuressa salissa.^[4] Erityisesti satakuntalainen Maalaisliiton edustaja Kalle Kirra asettui kaikenlaisia rangaistusten kovennuksia vastaan - hän itse asiassa äänesti yhtenä monista loppuun asti koko lain hylkäämisen puolesta:

»Pitääkö tässä nyt ruveta tekemällä tekemään rehellisistä miehistä rikollisia!»

^[5]

Tanner toimi SDP:n kansanedustajana vuosina 1907–1910, 1914, 1919–1927, 1930–1945, 1951–1954 ja 1958–1962. Presidentin valitsijamies hän oli vuosina 1950, 1956 ja 1962 ja presidenttiehdokkaana 1919, 1925, 1931. Honka-liiton hajottua Tanneria pyydettiin uudeksi ehdokkaaksi mutta hän kieltäytyi vedoten sairaalloisuuteensa ja ehdokkaaksi tuli SDP:n silloinen puheenjohtaja Rafael Paasio.

[muokkaa] Teokset

• Näin Helsingin kasvavan. Tammi 1947, Helsinki.
• Nuorukainen etsii sijaansa yhteiskunnassa. Tammi 1948, Helsinki.
• Kuinka se oikein tapahtui: vuosi 1918 esivaiheineen ja jälkiselvittelyineen. Tammi 1949, Helsinki.
• Tarton rauha: sen syntyvaiheet ja -vaikeudet. Tammi 1949, Helsinki.
• Olin ulkoministerinä talvisodan aikana. Tammi 1951, Helsinki.
• Suomen tie rauhaan 1943-44. Tammi 1952, Helsinki.
• Itsenäisen Suomen arkea: valikoima puheita. Toimittanut Arvo Tuominen. Tammi 1956, Helsinki.
• Kahden maailmansodan välissä: muistelmia 20- ja 30-luvuilta. Tammi 1966, Helsinki.

[muokkaa] Lähteet

[muokkaa] Aiheesta muualla

• Väinö Tanner Edustajamatrikkeli. Helsinki: Eduskunta.

[muokkaa] Kirjallisuus

• Kuin kallioon hakattu - Väinö Tannerin juhlakirja (Tammi 1956)
• Risto Niku: Kahdeksan tuomittua miestä (Edita 2005)
• Yrjö Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla (Otava 1956)
• Jaakko Paavolainen: Väinö Tanner 1–4 (Tammi 1977–1989)
• Lasse Lehtinen & Hannu Rautkallio: Kansakunnan sijaiskärsijät (WSOY, 2005)

Edeltäjä: Kullervo Manner Emil Skog

Sosialidemokraattisen puolueen puheenjohtaja 1918–1926 1957–1963

Seuraaja: Kaarlo Harvala Rafael Paasio

Edeltäjä: Juho Niukkanen Mauno Pekkala

Suomen valtiovarainministeri 1937–1939 1942–1944

Seuraaja: Mauno Pekkala Onni Hiltunen

Edeltäjä: Eljas Erkko

Suomen ulkoministeri 1939–1940

Seuraaja: Rolf Witting