Väinö Tanner

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli kertoo poliitikosta. Maantieteilijä ja diplomaatti Väinö Tannerista on erillinen artikkeli.
Väinö Tanner
Väinö-Tanner.jpg
Suomen 14. pääministeri [1]
Tannerin hallitus[2]
13.12.1926–17.12.1927
Edeltäjä Kyösti Kallio
Seuraaja Juho Sunila
Suomen valtiovarainministeri
Cajanderin III hallitus[3]
12.3.1937–1.12.1939
Rangellin hallitus
22.5.1942–5.3.1943[4]
Linkomiehen hallitus
5.3.1943–8.8.1944[5]
Edeltäjä Juho Niukkanen[6]
Mauno Pekkala[7][4]
Seuraaja Mauno Pekkala [8]
Onni Hiltunen [9]
Suomen ulkoasiainministeri
Rytin I hallitus
1.12.1939–27.3.1940[8]
Edeltäjä Eljas Erkko [3]
Seuraaja Rolf Witting [7]
Suomen kansanhuoltoministeri
Rytin II hallitus
27.3.1940–15.8.1940[7]
Edeltäjä Rainer von Fieandt [8]
Seuraaja Väinö Kotilainen
Suomen kauppa- ja teollisuusministeri
Rangellin hallitus
22.5.1942 – 5.3.1943[4]
Edeltäjä Toivo Salmio
Seuraaja Uuno Takki
Kansanedustaja
22.5.1907–31.1.1911
2.2.1914–3.4.1917
1.4.1919–1.9.1927
21.1.1930–6.2.1945
21.7.1951–28.3.1954
22.7.1958–19.2.1962
Ryhmä/puolue Sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä
Tiedot
Syntynyt 12. maaliskuuta 1881
Helsinki
Kuollut 19. huhtikuuta 1966 (85 vuotta)
Helsinki
Puolue SDP
Puoliso Linda Anttila
Ammatti juristi

Väinö Alfred Tanner (vuoteen 1895 Thomasson, 12. maaliskuuta 1881 Helsinki19. huhtikuuta 1966 Helsinki)[10] oli merkittävimpiä suomalaisia poliitikkoja 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Hän oli Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen (SDP) puheenjohtaja 1918–1926 ja 1957–1963, Suomen pääministeri 1926–1927 ja ministeri useissa hallituksissa 1937–1944, muun muassa ulkoministeri talvisodan aikana. Tanner oli myös yksi pitkäaikaisimmista kansanedustajista, senaattori Tokoin senaatissa vuonna 1917 ja SDP:n presidenttiehdokas 1925, 1931 sekä 1937. Vuosina 1946–1948 hän oli vankilassa sotasyyllisyydestä tuomittuna, mutta palasi vielä vanhoilla päivillään politiikkaan. Poliittisen uransa ohella Tanner oli Osuusliike Elannon toimitusjohtaja 1915–1946.

Tanner toimi SDP:n kansanedustajana vuosina 1907–1910, 1914, 1919–1927, 1930–1945, 1951–1954 ja 1958–1962. Presidentin valitsijamies hän oli vuosina 1950, 1956 ja 1962 ja presidenttiehdokkaana 1919, 1925, 1931. Tanner on Veikko Vennamon ja Paavo Väyrysen ohella ainoa poliitikko, joka on ollut ehdokkaana kolmissa presidentinvaaleissa tulematta kertaakaan valituksi. Honka-liiton hajottua Tanneria pyydettiin uudeksi ehdokkaaksi mutta hän kieltäytyi vedoten sairaalloisuuteensa ja ehdokkaaksi tuli Rafael Paasio, SDP:n tuleva puheenjohtaja (1963–1975). Tanner hoiti keväällä ja kesällä 1927 sairauslomalla olleen presidentti Relanderin sijaisena presidentin tehtäviä.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väinö Tanner syntyi jarrumiehen ja torpparin tyttären lapseksi vuonna 1881, mutta luki itsensä vaatimattomasta taustasta huolimatta ylioppilaaksi 1900 ja suoritti tämän jälkeen Suomen Liikemiesten Kauppaopiston. Tanner opiskeli lakia ja valmistui 1911. Tutustuttuaan Saksassa osuustoimintaliikkeeseen hän omaksui sosialistisen ja ateistisen maailmankatsomuksen.

Tanner oli osuustoimintaliikkeen pioneereja Suomessa ja nousi Elannon hallintoneuvostoon 1907, SOK:n puheenjohtajaksi 1909 ja Elannon toimitusjohtajaksi 1915. Kuluttajien osuuskauppaliike oli Tannerin pitkäaikaisin ja läheisin työkenttänsä. Osuustoiminnasta hän uransa aloitti ja siitä viimeksi luopui. Osuusliike Elanto oli suuressa määrin Tannerin luomus ja lähellä hänen sydäntään. Elannon hallintoneuvoston puheenjohtajana hän toimi vielä, kun oli jo luopunut muista luottamustoimistaan. “Elannossa minä olen viimeksi”, hän usein sanoi.[11]

Vuosina 1927–1945 Tanner toimi Kansainvälisen osuustoimintaliiton puheenjohtajana.

SDP:n puheenjohtajana ja pääministerinä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eduskuntaan Tanner valittiin ensimmäisen kerran 1907. Jo tuolloin Tanneria pidettiin SDP:n oikeistosiiven edustajana, ja hän kannatti yhteistyötä maltillisten porvarien kanssa. Vuonna 1917 Tanner toimi Oskari Tokoin senaatissa valtiovarainsenaattorina ja vastasi jonkin aikaa myös elintarvikekysymyksistä. Suomen sisällissodassa hän pysytteli sivussa ja nousi sen jälkeen uudelleen käynnistetyn SDP:n puheenjohtajaksi vuosiksi 1918–1926. Sisällissotaa seurannut suuri kuolemantuomioiden määrä käänsi Tannerin lopullisesti kuolemanrangaistuksen vastustajaksi; muun muassa sotavuosina hän pyrki määrätietoisesti puuttumaan kuolemantuomioihin ja saikin monta muutettua elinkautiseksi vankeudeksi. SDP:n puheenjohtajana Tanner oli myös Suomen valtuuskunnan jäsen Tarton rauhanneuvotteluissa 1920.

Väinö Hupli ja hänen kannattajansa syrjäyttivät Tannerin puheenjohtajan paikalta vuoden 1926 puoluekokouksessa. Tanner teki kuitenkin paluun SDP:n vähemmistöhallituksen pääministeriksi pian eronsa jälkeen. Presidentin sijaisena Tanner otti 16. toukokuuta 1927 Helsingissä vastaan armeijan lippujuhlan ja suojeluskuntaparaatin. Tuolloin poliittisen rintamalinjan molemmin puolin tunnettiin suurta hämmennystä, että sisällissodan hävinneen osapuolen edustaja vastaanottaa paraatin, jossa kunnioitetaan valkoisten 16. toukokuuta 1918 pidettyä voitonparaatia. Tanner itse piti asiaa ainoastaan hänelle kuuluneen virkavelvollisuuden täyttämisenä.[12]

Väinö Tanner asettui jyrkästi vasemmiston vallankumouksellisia suuntauksia vastaan ja parlamentarismin puolelle. Hänen tärkeimpiä saavutuksiaan olikin sosiaalidemokratian nostaminen yhteiskuntakelpoiseksi sisällissodan jälkeen. Tannerin on katsottu osaltaan pelastaneen Suomen viitoittamalla vasemmistolle parlamentaarisen vaikuttamisen tien erilaisten vallankumousaatteiden sijaan. Tämä kumuloitui talvi- ja jatkosodassa, kun vasemmisto saatiin muun väestön rinnalle puolustamaan yhteistä kotimaata. Tannerin kenties suurin arvo valtiomiehenä onkin sekä oikeistolaisten että vasemmistolaisten väkivaltasuuntausten torjumisessa ja merkittävässä kansallisessa eheytystyössä.

Tannerin yli puoluelinjojen saamaa arvostusta kuvaa teollisuusjohtaja Rafael Haarlan hänelle joulukuussa 1929 tekemä diktaattoritarjous. Haarla vakuutti puhuvansa vain omasta puolestaan, eikä ollut vielä neuvotellut asiasta kenenkään kanssa. Tanner kuitenkin välittömästi kieltäytyi kunniasta kertoen kannattavansa demokratiaa.[13]

Sota-aika ja sotasyyllisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ulkoministeri Tanner pitämässä radiopuhetta vuonna 1940. Puheessa ilmoitettiin talvisodan päättyneen Moskovan rauhansopimukseen.

Syksyllä 1939, toisen maailmansodan sytyttyä Neuvostoliitto vaati Leningradin turvallisuuteen vedoten Suomelta Suomenlahden saaria, osaa Karjalankannaksesta ja tukikohtaa Hankoniemeltä. Cajanderin hallituksen valtiovarainministeri Väinö Tanner osallistui neuvottelujen toiselle ja kolmannelle kierrokselle valtioneuvos J. K. Paasikiven ja eversti Aladár Paasosen kanssa. Pyrkiäkseen keventämään jännittynyttä ilmapiiriä Tanner sanoi tervehtiessään Stalinia: "Minä olen menševikki." Sen enempää Tanner kuin Paasikivikään eivät pystyneet tekemään paljonkaan, koska heitä sitoivat hallituksen antamat tiukat ohjeet, joiden mukaan alueluovutuksiin ei saanut suostua. Kummankin osapuolen pitäessä tiukasti kiinni omasta kannastaan neuvottelut päättyivät tuloksettomina 9. marraskuuta.[14][15]

Väinö Tanner oli ulkoministerinä 1939–1940 ja talvisodan jälkeen kauppa- ja teollisuusministerinä 1940–1942 erottuaan Neuvostoliiton vaatimuksesta ulkoministerin virasta. Kaikkiaan Tanner oli ministerinä 2 756 päivää.

Toimiessaan ministerinä jatkosodan aikana Tanner joutui vaikeaan kaksoisrooliin: ulospäin hän edusti hallituksen politiikkaa, mutta hallituksessa puolueensa kriittisiä näkemyksiä; valtaosa SDP:n kannattajista ei hyväksynyt Tarton rauhan rajan ylittämistä. Laajassa yksityiskirjeessään presidentti Risto Rytille syksyllä 1941 Tanner katsoi Suomen saavuttaneen tärkeimmät sodanpäämääränsä vallattuaan takaisin Moskovan rauhassa menettämänsä alueet. Hänen mielestään Suomi voisi pitää Itä-Karjalan vain siinä tapauksessa, että Neuvostoliitto luhistuisi lopullisesti, mihin hän ei lainkaan uskonut, koska "200 miljoonan kansaa ei noin vain pyyhitä maan päältä".[16]

Syksyllä 1942 Tanner keskeytti silloisen sisäministerin Toivo Horellin ja Valpon päällikön Arno Anthonin käynnistämän prosessin Suomessa oleskelleiden juutalaispakolaisten luovuttamiseksi Saksaan. Asiasta hallituksen iltakoulussa käydyssä kiivaassa keskustelussa Tanner korosti, että kysymys ei ollut vain sisäministerin toimivaltaan kuuluvasta asiasta, vaan ennen kaikkea Suomen maineesta ja suvereniteetista. Tästä huolimatta pakolaisten luovuttamiselta ei täysin vältytty, vaan kahdeksan pakolaista kuljetettiin Tallinnaan ja sieltä edelleen tuhoamisleireille Saksaan.[17]

Tammikuussa 1945 pääministeri J. K. Paasikivi kehotti Suomen sodanaikaisia johtavia poliitikkoja siirtymään syrjään poliittisesta toiminnasta "hyvien ja luottamuksellisten suhteiden aikaansaamiseksi Suomen ja Neuvostoliiton välillä". Hieman myöhemmin puolueiden tietoon saatettiin nimilista henkilöistä, jotka eivät saaneet asettua ehdokkaiksi tulevissa eduskuntavaaleissa. Listalla oli mukana myös Väinö Tanner, joka nautti SDP:n kannattajien keskuudessa edelleen vankkaa suosiota.[18] Tanner erosi välittömästi eduskunnasta katsottuaan julkisuuteen toimittamassaan lausunnossa hallituksen asettuneen tässä asiassa eduskunnan ja äänestäjien yläpuolelle.[19]

Jatkosodan jälkeisessä sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä Tanner tuomittiin viideksi ja puoleksi vuodeksi vankeuteen helmikuussa 1946. Valvontakomission puheenjohtaja Andrei Ždanov oli ennen oikeudenkäyntiä vaatinut ehdottomasti Tannerin istuttamista syytettyjen penkille; hän oli jopa sanonut oikeusministeri Urho Kekkoselle, että "oikeudenkäynti ilman Tanneria on kuin auto ilman kuljettajaa". Neuvostoliiton asenteen Tanneria kohtaan on katsottu johtuneen ennen kaikkea siitä, että hän oli sosialidemokraatti eli Moskovan silmissä aatteellinen petturi.[20] Vankilassa istuessaankin Tanner toimi SDP:n oikeistosiiven johtajana. Vankeusvuosinaan hän aloitti myös muistelmiensa kirjoittamisen. Tanner tarjoutui rauhanneuvottelujen aikana menemään Moskovaan tuomittavaksi, mutta Stalin kielsi asian ehdottomasti: jos joku tuomittaisiin, se pitäisi tehdä Suomessa. Sotasyyllisyysoikeudenkäyntien edellä Tannerille vaadittiin jopa kuolemanrangaistusta, mutta sotasyyllislaissa kuolemanrangaistusta ei ollut säädetty rangaistusvaihtoehdoksi. Kaikista sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä syytetyistä Tanner esiintyi voimakkaimmin ja hän pyrki liittämään syytettyjen joukkoon myös edeltäjänsä, jatkosodan hyökkäysvaiheen aikana valtiovarainministerinä toimineen Mauno Pekkalan. Tanner halusi myös osoittaa, että Urho Kekkonen oli ollut Pekka Peitsi -nimimerkillä laatimine kirjoituksineen jatkosodan aikana väärällä puolella.[21] Sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä saamansa tuomion vuoksi Tanner oli elämänsä loppuun saakka katkera paitsi Kekkoselle, myös presidentti J. K. Paasikivelle, joka tiesi tarkoin Tannerin johdonmukaisen toiminnan rauhan aikaansaamiseksi.[22]

Paluu politiikkaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vapauduttuaan 1948 Tanner palasi politiikkaan. Eduskuntaan hän nousi uudelleen 1950-luvun alussa. Väinö Tannerin nousu puolueen puheenjohtajaksi vuonna 1957 kiihdytti osaltaan SDP:n hajaannusta ja TPSL:n syntyä. Tanner luopui eduskuntapaikastaan 1962 ja puolueen puheenjohtajuudesta 1963. Tanner oli viimeinen eduskuntatyössä mukana ollut ensimmäisen, vuonna 1907 valitun eduskunnan jäsen.

SDP:n suhteet vuonna 1956 presidentiksi valittuun Urho Kekkoseen tulehtuivat Tannerin uuden tulemisen myötä entisestään ja puolue pysyi enemmän tai vähemmän sisäpoliittisesti paitsiossa aina Tannerin luopumiseen asti vuonna 1963. Eripuran taustalla oli ennen muuta ulkopolitiikka. Tanner oli sodan jälkeen omaksutun idänpolitiikan, Paasikiven-Kekkosen linjan ankara vastustaja, eikä Kekkonen poliitikkona nauttinut sanottavasti Tannerin luottamusta. Miesten välinen eripura ulottui alun perin jo jatkosodan loppuvuosiin, jolloin Kekkonen aloitti ulkopoliittisen uudelleenorientoitumisensa. Kekkosen ja Tannerin välisestä kaunasta kertoo jotain se, että Tannerin kuoltua vuonna 1966 Kekkonen jätti osallistumatta hänen hautajaisiinsa hiihtomatkan vuoksi. Pitkän linjan parlamentaarikon siunaustilaisuudessa tasavallan presidenttiä edustivat ainoastaan adjutantti ja seppele.

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Minkälaisia verotusuudistuksia porvarilliset ajavat. Sosialidemokratisia vaalijulkaisuja n:o 5. Sos.-dem. eduskuntaryhmä, Helsinki 1908
  • Det vita skräckväldet i Finland : förskräckliga sanningar om den borgerliga diktaturen : ett officiellt dokument. Frams förlag, Stockholm 1919 (Kirjan digitoitu versio (Työväenliikkeen kirjasto : Digitaalinen arkisto))
  • Sosialidemokraattisen puoluetoimikunnan puheenjohtajan Väinö Tannerin puolustuspuhe puolueen vaalijulistuksen johdosta nostetussa oikeudenkäynnissä ; esitetty Helsingin Raastuvanoikeudessa maanantaina maaliskuun 17 päivänä 1919. Suomen sos.-dem. puoluetoimikunta, Helsinki 1919
  • Osuuskauppakysymyksiä : alustus syksyllä 1929 Virossa pidetyssä osuuskauppain edustajain neuvottelukokouksessa. KK:n kirjasia n:o 19. Helsinki 1930
  • Tullirasitusta lievittämään ; esitelmä KK:n 19. edustajakokouksessa Viipurissa 1.-2. VI. 1935. Kulutusosuuskuntien keskusliitto, Helsinki 1935
  • Die nordische Genossenschaftsbewegung. Zentralverband österreichischer Konsumvereine, Wien 1936
  • Osuustoiminnan asema erilaisissa talousjärjestelmissä. KK:n kirjasia n:o 24. Helsinki 1937
  • Kansan enemmistön edut määrääviksi : sosialidemokraattisen puolueen vaaliohjelma ja ministeri Väinö Tannerin puhe (Katsaus tämän hetken sisäpoliittiseen tilanteeseen). Sos. dem. puoluetoimikunta, Helsinki 1939
  • Nykyinen hallituskausi ollut maalle ja kansalle hyödyksi : puhe Käpylän työväentalossa 16.4.1939. Tampere 1939
  • Maamme tilanne ja Sos.-dem. puolueen näköaloja : Sos.-dem. puoluekokouksessa 25.11.-44 pitämä esitelmä. Vaasan sos.-dem. toveriseura, Vaasa 1945
  • Väinö Tanner puolustautuu. Tampereen sos.-dem. kunnallisjärjestö, Tampere 1946
  • Näin Helsingin kasvavan. Tammi, 1947, Helsinki.
  • Nuorukainen etsii sijaansa yhteiskunnassa. Tammi, 1948, Helsinki.
  • Kuinka se oikein tapahtui: vuosi 1918 esivaiheineen ja jälkiselvittelyineen. Tammi, 1949, Helsinki.
  • Tarton rauha: sen syntyvaiheet ja -vaikeudet. Tammi, 1949, Helsinki.
  • Olin ulkoministerinä talvisodan aikana. Tammi, 1951, Helsinki.
  • Suomen tie rauhaan 1943–44. Tammi, 1952, Helsinki.
  • Itsenäisen Suomen arkea: valikoima puheita. Toimittanut Arvo Tuominen. Tammi, 1956, Helsinki.
  • The Winter war : Finland against Russia 1939-1940. Stanford University Press, Stanford 1957
  • Kahden maailmansodan välissä: muistelmia 20- ja 30-luvuilta. Tammi, 1966, Helsinki.
  • Unohdetut päiväkirjat 1943-1944 ; toimittanut Hannu Rautkallio ; esipuhe ja artikkeli Lasse Lehtinen ; julkaisija Väinö Tannerin säätiö. Paasilinna, Espoo 2011

Suomennoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Karl Kautsky : Karl Marxin taloudelliset opit ; seitsemännestä saksalaisesta painoksesta suomensi tekijän luvalla Väinö Tanner. Osuuskunta Kehitys, Pori 1906
  • G. J. Holyoake : Rochdalen kunnon esitaistelijain historia ; englanninkielestä suomensi Väinö Tanner. Osuuskunta "Oma Apu", Turku 1906, julkaistiin uudelleen nimellä Rochdalen kunnon uranuurtajain historia. Kulutusosuuskuntien keskusliitto, Helsinki 1926
  • Karl Kautsky : Yhteiskunnallinen vallankumous ; tekijän luvalla suomensi Väinö Tanner. Osuuskunta Kehitys, Pori 1906
  • Werner Sombart : Köyhälistö. Kehitys, Pori 1907
  • Karl Kautsky : Karl Marxin historiallinen työ : mestarin 25-vuotisen kuolinpäivän johdosta. Osuuskunta Kehitys, Pori 1908
  • August Bebel : Naisen asema porvarillisessa ja sosialistisessa yhteiskunnassa. Osuuskunta Kehitys, Pori 1908
  • Narrien yhteiskunnasta : muutamia August Strindbergin kertomuksia. Osuuskunta Kehitys, Pori 1908
  • Prosper-Olivier Lissagaray : Parisin veripäivät eli Parisin kommunin historia v. 1871 ; suomentajat Sulo Wuolijoki ja Väinö Tanner. Osuuskunta Kehitys, Pori 1908
  • Karl Kautsky : Lisäarvo ja voitto : teoksesta "Marx'in taloudelliset opit" ; kahdeksannestatoista saksalaisesta painoksesta suomensi Väinö Tanner. Osuuskunta Kehitys, Pori 1910
  • Hermann Fleissner : Osuuskaupat ja työväenliike. Kulutusosuuskuntien keskusliitto, Vaasa 1917
  • Anders Örne : Taloudellinen demokratia. Tammi 1946 (alkuteos Ekonomisk demokrati)
  • Harold J. Laski : Aikamme vallankumous. Tammi 1947 (alkuteos Reflections on the revolution of our time)
  • Wendell Berge : Kartellit vapaan talouselämän uhkana. Tammi 1948 (alkuteos Cartels, challenge to a free world)
  • J. R. Hicks : Yhteiskunnan taloudellinen rakenne. Tammi 1948 (alkuteos The social framework)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Suomen hallitukset valtioneuvosto. Viitattu 30.5.2010.
  2. Tannerin hallitus valtioneuvosto. Viitattu 30.5.2010.
  3. a b Cajanderin III hallitus valtioneuvosto. Viitattu 30.5.2010.
  4. a b c Rangellin hallitus valtioneuvosto. Viitattu 30.5.2010.
  5. Linkomiehen hallitus valtioneuvosto. Viitattu 30.5.2010.
  6. Kallion IV hallitus valtioneuvosto. Viitattu 30.5.2010.
  7. a b c Ryti II hallitus valtioneuvosto. Viitattu 30.5.2010.
  8. a b c Rytin hallitus valtioneuvosto. Viitattu 30.5.2010.
  9. Hackzellin hallitus valtioneuvosto. Viitattu 30.5.2010.
  10. Väinö Tanner Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  11. Kari Inkinen, Väinö Tannerin ura eteni monessa uomassa. Uusi osuustoiminta -nettilehti
  12. Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 77. Helsinki: Otava, 1987.
  13. Tanner, Väinö: Kahden maailmansodan välissä, s. 109–111. Helsinki: Tammi, 1966.
  14. Ensio Siilasvuo (toim.): Talvisota-kronikka, s. 10–11. Jyväskylä: Gummerus, 1992. ISBN 951-20-3446-8.
  15. Jörn Donner: Uusi Maammekirja, s. 154–155. Helsinki: Otava, 1967.
  16. Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 148. Helsinki: Otava, 1987.
  17. Max Jakobson: Väkivallan vuodet: 20. vuosisadan tilinpäätös I, s. 374-375. Helsinki: Otava, 1999.
  18. Ensio Siilasvuo (toim.): Jatkosota-kronikka (2. painos), s. 194–195. Jyväskylä: Gummerus, 1997. ISBN 951-20-3661-4.
  19. Yrjö Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla: sotasyyllisyysasian vaiheet 1944–1949, s. 57–58. Helsinki: Otava, 1956.
  20. Max Jakobson: Tilinpäätös, s. 187–188. Helsinki: Otava, 2003.
  21. Soini 1956, s. 287.
  22. Jakobson 2003, s. 203.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Väinö Tanner.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kuin kallioon hakattu – Väinö Tannerin juhlakirja (Tammi 1956)
  • Risto Niku: Kahdeksan tuomittua miestä (Edita 2005)
  • Yrjö Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla (Otava 1956)
  • Yrjö Soini: Toinen näytös − entä kolmas? (Karisto 1968)
  • Jaakko Paavolainen: Väinö Tanner 1–4 (Tammi 1977–1989)
  • Lasse Lehtinen & Hannu Rautkallio: Kansakunnan sijaiskärsijät (WSOY, 2005)
  • Hannu Rautkallio & Lasse Lehtinen: Väinö Tannerin unohdetut päiväkirjat 1943-1944 (Paasilinna, 2011)
Edeltäjä:
Kullervo Manner
Emil Skog
SDP:n puheenjohtaja
1918–1926
1957–1963
Seuraaja:
Kaarlo Harvala
Rafael Paasio
Edeltäjä:
Kyösti Kallio
Suomen pääministeri
1926−1927
Seuraaja:
Juho Sunila
Edeltäjä:
Juho Niukkanen
Mauno Pekkala
Suomen valtiovarainministeri
1937–1939
1942–1944
Seuraaja:
Mauno Pekkala
Onni Hiltunen
Edeltäjä:
Eljas Erkko
Suomen ulkoasiainministeri
1939–1940
Seuraaja:
Rolf Witting
Edeltäjä:
Rainer von Fieandt
Suomen kansanhuoltoministeri
1940
Seuraaja:
Väinö Kotilainen
Edeltäjä:
Väinö Kotilainen
Suomen kauppa- ja teollisuusministeri
1941−1942
Seuraaja:
Uuno Takki