Ahti Karjalainen

Ahti Karjalainen
Suomen pääministeri
Karjalaisen I hallitus 13.4.1962–18.12.1963 Karjalaisen II hallitus 15.7.1970–29.10.1971
Edeltäjä	Martti Miettunen Teuvo Aura
Seuraaja	Reino Lehto Teuvo Aura
Pääministerin sijainen
Virolaisen hallitus 12.9.1964–26.5.1966 Sorsan I hallitus 4.9.1972–12.6.1975 Miettusen III hallitus 29.9.1976-15.5.1977
Edeltäjä	Reino Oittinen Mauno Koivisto Kalevi Sorsa
Seuraaja	Reino Oittinen Olavi J. Mattila Johannes Virolainen
Kauppa- ja teollisuusministeri
Sukselaisen II hallitus 13.1.1959–19.6.1961
Edeltäjä	Onni Hiltunen
Seuraaja	Björn Westerlund
Ulkoasianministeri
Sukselaisen II hallitus 19.6.1961–14.7.1961 Miettusen I hallitus 14.7.1961–13.4.1962 Virolaisen hallitus 12.9.1964–27.5.1966 Paasion I hallitus 27.5.1966–22.3.1968 Koiviston I hallitus 22.3.1968–14.5.1970 Sorsan I hallitus 4.9.1972–13.6.1975
Edeltäjä	Vieno Johannes Sukselainen Jaakko Hallama Kalevi Sorsa
Seuraaja	Veli Merikoski Väinö Leskinen Olavi J. Mattila
Kansanedustaja
5.4.1966–23.3.1979
Tiedot
Syntynyt	10. helmikuuta 1923 Hirvensalmi
Kuollut	7. syyskuuta 1990 (67 vuotta) Helsinki
Puolue	Maalaisliitto/Keskustapuolue
Koulutus	valtiotieteiden tohtori (1959)
Puoliso	Päivi Koskinen

Ahti Kalle Samuli Karjalainen (10. helmikuuta 1923 Hirvensalmi – 7. syyskuuta 1990 Helsinki) oli maalaisliittolainen ja keskustapuoluelainen poliitikko, kahden hallituksen pääministeri sekä pitkäaikainen ulkoministeri. Karjalainen tunnettiin erityisesti hyvistä idänsuhteistaan.

Nuoruus- ja opiskeluvuodet

Karjalaisen vanhemmat olivat maanviljelijä Anselm Karjalainen (1875−1943) ja Anna Lyydia Viherlehto (1880−1962). Perheessä oli neljä lasta, joista Ahti oli nuorin. 1935 Karjalainen aloitti oppikoulun Mikkelin lyseossa. Talvisodan alettua hän meni 16-vuotiaana vapaaehtoisena koulutettavaksi radiotiedustelutehtäviin. Välirauhan ajan Karjalainen jatkoi taas koulunkäyntiä, mutta jatkosodan alettua hän palasi radiotiedustelutehtäviin palvellen kuunteluasemilla muun muassa Äänislinnassa ja Karhumäessä. Hän pääsi sodan aikana ylioppilaaksi 1942 ja lähti päästyään siviiliin joulukuussa 1944 opiskelemaan Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan. Karjalainen suoritti valtiotieteen kandidaatin tutkinnon 1946 ja myöhemmin lisensiaatin tutkinnon 1958 ja valtiotieteen tohtorin tutkinnon 1959. Hänen väitöskirjansa otsikkona oli Suomen Pankin rahapolitiikan ja valtiontalouden väliset suhteet 1811–1953 lähinnä likviditeettianalyysin valossa.

Karjalainen suomensi John Maynard Keynesin pääteoksen The General Theory of Employment, Interest and Money (suom. Työllisyys, korko ja raha) yhdessä Pentti Kivisen kanssa. Suomennos julkaistiin vuonna 1951.

Ahti Karjalainen meni naimisiin 1947 filosofian kandidaatti Päivi Koskisen kanssa. Perheeseen syntyi neljä lasta: Kerkko 1948, Kimmo 1950, Kukka-Maaria 1952 ja Tero 1960.

Ahti Karjalainen kävi Reserviupseerikoulun jatkosodan aikana Niinisalossa. Hänet ylennettiin kapteeniksi vuonna 1974.

Poliittinen ura

Karjalainen oli Maalaisliiton lehtiä palvelleen Sanomakeskuksen uutistoimittajana 1946–1947 ja sen jälkeen Maalaisliiton tiedotussihteerinä 1947–1950. 1940-luvun lopulla sai alkunsa ns. k-linja, kun joukko samanhenkisiä maalaisliittolaisia alkoi kokoontua säännöllisesti. Tähän ryhmään kuuluivat Urho Kekkonen, Ahti Karjalainen, puoluesihteeri Arvo Korsimo, ministeri Kauno Kleemola ja Raision tehtaiden johtaja Eino Kivivuori. Maalaisliiton vasemmistosiipeen kuuluneet k-linjalaiset kannattivat hyvien suhteiden luomista Neuvostoliittoon, ja sisäpolitiikassa he halusivat parantaa pienviljelijäväestön asemaa.

Urho Kekkosen tultua pääministeriksi 1950 Karjalainen nimitettiin hänen sihteerikseen, ja hän hoiti tätä tehtävää kaikkien Kekkosen johtamien hallitusten aikana 1950–1956. Karjalaisesta tuli tällöin Kekkosen luottomies, ja heidän välinsä säilyivät hyvinä aina 1970-luvun alkuvuosiin saakka. Karjalainen teki myös mittavan uran Suomen Pankissa. Hän toimi sen tutkimuslaitoksen tutkijana vuodet 1953–1957, ja hänet valittiin pankin johtokuntaan seuraavana vuonna. Suomen Pankin varapääjohtaja Karjalainen oli vuodesta 1979, virkaatekevä johtokunnan puheenjohtaja vuosina 1979–1982 sekä pääjohtaja 1982–1983.

Karjalaisen oma ministeriura alkoi, kun hän toimi toisena valtiovarainministerinä Sukselaisen I hallituksessa 1957 ja von Fieandtin virkamieshallituksessa 1957–1958. Hän oli kauppa- ja teollisuusministerinä ja ulkoministerinä Sukselaisen II hallituksessa 1959–1961 ja ulkoasianministerinä Miettusen I hallituksessa 1961–1962. Karjalainen oli mukana järjestämässä Suomen EFTA-vapaakauppasopimusta 1960 ja osallistui vuoden 1961 noottikriisin jälkeisiin neuvotteluihin.

Karjalainen muodosti 13. huhtikuuta 1962 ensimmäisen hallituksensa, joka istui 615 päivää 18. joulukuuta 1963 asti. Silloin hallitus hajosi SAK:ta edustaneiden ministereiden erottua talouspoliittisten erimielisyyksien takia. Karjalainen oli pääministerin sijaisena ja ulkoministerinä Virolaisen hallituksessa 1964–1966 ja ulkoministerinä Paasion I hallituksessa 1966–1968 ja Koiviston I hallituksessa 1968–1970. Tämän kauden tärkeitä ulkopoliittisia kysymyksiä olivat Tšekkoslovakian miehitys elokuussa 1968, Suomen OECD-jäsenyys 1969 ja epäonnistunut Nordek-hanke 1969. Kummallakin pääministerikaudellaan Karjalainen teki virallisen vierailun Neuvostoliittoon.

Ahti Karjalainen oli presidentin valitsijamiehenä vuosien 1962, 1968 ja 1978 presidentinvaaleissa.

Poliittisen toimintansa ohella Karjalainen oli mm. Rautaruukki Oy:n hallintoneuvoston puheenjohtaja, Outokumpu Oy:n hallintoneuvoston ja Postipankin hallituksen jäsen sekä Neste Oy:n tilintarkastaja.

Välirikko Kekkosen kanssa

Karjalaisen toinen hallitus istui 15. heinäkuuta 1970 – 29. lokakuuta 1971. Tässä hallituksessa olivat mukana keskusta, sosiaalidemokraatit ja SKDL. Kansandemokraatit lähtivät hallituksesta jo maaliskuussa 1971 eräiden elintarvikkeiden hintasäännöstelyn purkamisesta syntyneen ns. korppusodan jälkeen. Karjalaisen II hallituksen kaudella solmittiin joulukuussa 1970 UKK-sopimuksen nimellä tunnettu tulopoliittinen kokonaisratkaisu. Tästä ratkaisusta irtaantuivat kommunistien johtama Rakennustyöväen liitto sekä Metalliliitto, ja alkuvuodesta 1971 Suomessa olikin useita työtaisteluita, joista merkittävin oli kaksi kuukautta kestänyt metallilakko helmi-maaliskuussa 1971.

Karjalaisen ministeriura jatkui pääministerin sijaisena ja ulkoministerinä Sorsan I hallituksessa 1972–1975. Sorsan hallituksen aikana solmittiin 1973 EEC- ja SEV-vapaakauppasopimukset ja Suomessa pidettiin myös ensin ETYK:n ulkoministerikokous 1973 ja sitten varsinainen ETYK-kokous loppukesällä 1975 Sorsan hallituksen jo erottua. Presidentti Kekkosen 1974 päättynyttä toimikautta jatkettiin poikkeuslailla neljällä vuodella vuoteen 1978 saakka. Karjalaisen ja Kekkosen välille syntyi myös 1970-luvun alkuvuosista lähtien kitkaa, kun Kekkonen alkoi pitää Karjalaista kilpailijanaan ja oli muun muassa nyreissään siitä, että Karjalainen oli vuonna 1972 ehdottanut Kekkosen toimikauden jatkamista vain neljällä vuodella.

Karjalaisen oli pääministerin sijaisena ja talous- ja kansliaministerinä Miettusen III hallituksessa 1976–1977. Ulkoministerinä oli Karjalaisen sijasta ulkoministeriön alivaltiosihteeri Keijo Korhonen. Miettusen hallituksen kaudella Karjalaisen ja Kekkosen välirikko kärjistyi 1977, kun Kekkonen syytti Karjalaista siitä, että tämä juonitteli stalinistien ja Neuvostoliiton kanssa Kekkosta vastaan ja valmisteli omaa presidentinvaalikampanjaansa. Kun Karjalaisen ministeriura päättyi 15. toukokuuta 1977 Miettusen hallituksen erottua, hän oli ollut yhteensä 5 772 päivää ministerinä. Määrä on Johannes Virolaisen ja Paavo Väyrysen jälkeen kolmanneksi suurin. Eduskuntaan Karjalainen lähti ehdolle vasta vaaleissa 1966, jonka jälkeen hän toimi kansanedustajana 13 vuotta 1966–1979 edustaen Mikkelin läänin vaalipiiriä. Muistelmissaan Karjalainen perusteli eduskuntatyöstä luopumistaan vuoden 1979 vaaleissa lähinnä turhautumisella siihen, että hänen eduskuntakautensa osui samoihin vuosiin vennamolaisuuden kukoistuksen kanssa. Karjalaisen mielestä vennamolaiset pilasivat eduskunnan työn tuhlaamalla aikaa merkityksettömään ja tuloksettomaan kolmannen luokan politikointiin tuntematta vastuuta eduskunnan arvovallasta ja olivat "kuin pikkupojat hiekkalaatikolla".

Presidentinvaalit 1982

Karjalainen palasi nyt Suomeen Pankkiin. Hän palasi julkisuuteen toukokuussa 1979 jäätyään kiinni rattijuoppoudesta josta hänelle tuomittiin elokuussa 1979 Suomen siihen mennessä suurimmat liikennesakot 26 650 markkaa. Vähän ennen Kekkosen presidenttikauden päättymistä 1981 paranivat myös Kekkosen ja Karjalaisen välit. Keskustapuolueen ministeriryhmän oli tarkoitus kaataa Koiviston II hallitus syyskuun alussa 1981, ja tilalle oli tarkoitus tulla Karjalaisen johtama hallitus. Presidentti Kekkosen äkillinen sairastuminen muutti kuitenkin tilanteen. Kekkonen jäi sairauslomalle, ja pääministeri Koivisto ryhtyi hoitamaan hänen tehtäviään.

Karjalaisen presidenttiehdokkuutta ajava keskustapuolueen ryhmä suunnitteli syksyllä 1981 uuden k-linjan muodostamista. Tähän k-linjaan olisivat kuuluneet keskustapuolue, kokoomus, kommunistit ja kristilliset, jotka olisivat muodostaneet laajapohjaisen hallituksen Karjalaisen tultua valituksi presidentiksi. Tämän ns. Aallon historiallisen kompromissin valmistelua varten oli tarkoitus perustaa salainen työryhmä, johon olisivat kuuluneet kokoomuksen puheenjohtaja Ilkka Suominen, kommunistien puheenjohtaja Aarne Saarinen ja maaherra Esa Timonen keskustapuolueesta.

Karjalaisen presidenttiehdokkuutta tukivat keskustapuolueen johto, Neuvostoliitto sekä monet elinkeinoelämän vaikuttajat. Teollisuuden Keskusliiton hallitus antoi 11. marraskuuta julkilausuman, jossa se kehotti tukemaan tulevassa presidentinvaalissa niitä puolueita ja henkilöitä, jotka olivat "aktiivisesti kehittäneet markkinatalousjärjestelmään pohjautuvaa ulkomaankaupan monipuolistamista ja naapurimaamme Neuvostoliiton kanssa käytävää, työllisyyttä edistävää kauppaa". Vaikka julkilausumassa ei mainittukaan Karjalaisen nimeä, sen osoite oli selvä. Teollisuusjohtajista Karjalaisen ehdokkuutta ajoivat erityisen tarmokkaasti Nokian pääjohtaja Kari Kairamo, Koneen toimitusjohtaja Pekka Herlin, Wärtsilän toimitusjohtaja Tankmar Horn, Rautaruukin toimitusjohtaja Helge Haavisto, Wilh. Schaumanin toimitusjohtaja Gay Ehrnrooth ja suomalaisten rakennusliikkeiden yhteenliittymän Finn-Stroin hallituksen puheenjohtaja Kauko Rastas. Toisaalta Elinkeinoelämän valtuuskunnan toimitusjohtaja Max Jakobson suhtautui Karjalaisen presidenttiehdokkuuteen avoimen kielteisesti ja hän oli tuonut tämän kantansa julki useissa yhteyksissä.

Toimittaja Aarno Laitinen sanoo teoksensa Tamminiemen pesänjakajat myöhempien painosten esipuheessa että häntä yritettiin talouselämän johdon taholta lahjoa jos pelotellakin asettumaan Karjalaisen tueksi – jopa väittäen että ellei Karjalaista valita, Neuvostoliitto miehittää Suomen. Laitinen sanoo yhä tienneensä silloin, että Karjalainen olisi ollut täydellinen neuvostojohdon sätkynukke, ja siten todellisin vaara itsenäisyydelle sitten vuoden 1948 vallankaappaushankkeen, joten hän ei ollut kuulevinaankaan uhkauksia vaan kovensi hyökkäystään Karjalaista vastaan.^lähde?

Tilanne kuitenkin muuttui, kun keskustapuolueen Kuopion puoluekokouksessa eduskunnan puhemies Johannes Virolainen voitti Karjalaisen ehdokasäänestyksessä ja tuli valituksi puolueen presidenttiehdokkaaksi. Vielä tämän jälkeenkin väläyteltiin sellaista mahdollisuutta, että Karjalainen tuotaisiin esille ns. mustana hevosena presidentinvaalien toisella kierroksella, mutta loppujen lopuksi Koivisto valittiin selvällä enemmistöllä presidentiksi tammikuussa 1982. Pian tämän jälkeen Koivisto nimitti Karjalaisen seuraajakseen Suomen Pankin pääjohtajaksi.

Suomen Pankin pääjohtajana

Lokakuussa 1982 Karjalaisen alkoholinkäyttö joutui yleisen huomion kohteeksi. Suomi oli tehnyt lokakuun alussa 4 %:n devalvaation, joka osoittautui pian riittämättömäksi, kun Ruotsi devalvoi kruununsa 16 %:lla. Karjalainen palasi tämän takia Suomeen Espanjaan tekemältään lomamatkalta 8. lokakuuta 1982, ja hänen väitettiin olleen lentokentällä niin humalassa, ettei hän kyennyt antamaan tv-haastattelua. Suomi teki uuden 6 %:n devalvaation, ja Karjalainen jäi devalvaatiojupakan jälkeen kuukauden mittaiselle sairauslomalle.

Huhtikuussa 1983 keskustapuolueen johto vaati Karjalaista eroamaan pääjohtajan virastaan ja siirtymään eläkkeelle hänen alkoholinkäyttönsä aiheuttamien ongelmien vuoksi. Karjalaisen alkoholiongelma oli tullut ensimmäisen kerran julkisuuteen, kun hänet tuomittiin keväällä 1979 sakkoihin rattijuoppoudesta. Karjalainen kieltäytyi eroamasta ja ilmoitti lopulta 9. toukokuuta eroavansa Keskustapuolueesta. Seuraavana päivänä eduskunnan pankkivaltuusmiehet päättivät kokouksessaan esittää Karjalaisen erottamista virastaan. Presidentti Koivisto olisi aluksi halunnut, että Karjalainen olisi jatkanut virassaan syksyyn 1983 saakka ja eronnut sitten itse, mutta kun Karjalainen kieltäytyi tästä, presidentti erotti hänet "yleisen edun nimessä" 13. toukokuuta 1983. Viikkoa myöhemmin, 20. toukokuuta, Karjalainen menetti myös toisen tärkeän paikkansa, kun hänet erotettiin Suomen ja Neuvostoliiton välisen talouskomission suomalaisosapuolen puheenjohtajan tehtävästä. Tämän jälkeen Karjalainen vetäytyi julkisuudesta kotiinsa Helsingin Munkkiniemeen.

Viimeiset vuodet

Vuonna 1986 Karjalaiselle tarjottiin Keskustapuolueen kunniajäsenyyttä, mutta hän kieltäytyi vastaanottamasta arvonimeä aiemmin saamaansa kohteluun vedoten.

Karjalainen palasi vielä julkisuuteen syksyllä 1989, kun hän yhdessä Jukka Tarkan kanssa julkaisi Presidentin ministeri: Ahti Karjalaisen ura Urho Kekkosen Suomessa -nimisen muistelmateoksensa. Kirja nostatti muutamaksi viikoksi poliittisen myrskyn ns. suomettumisilmiöstä sekä Urho Kekkosen presidenttikauden loppuvaiheista. Suurin kohu syntyi kuitenkin kirjassa julkaistusta, ulkoministeri Paavo Väyrysen Karjalaiselle syksyllä 1981 lähettämästä kirjeestä, josta ilmeni, miten Väyrynen oli yrittänyt Neuvostoliiton – lähinnä ministerineuvos Viktor Vladimirovin – tuella parantaa Karjalaisen mahdollisuuksia vuoden 1982 presidentinvaaleissa. Kirje johti kokoomuksen kansanedustajan Kimmo Sasin johdolla eduskunnan perustuslakivaliokunnalle tehtyyn selvityspyyntöön Väyrysen toiminnan lainmukaisuuden tutkimiseksi. Perustuslakivaliokunta ei kuitenkaan katsonut Väyrysen rikkoneen ministerivastuulakia ja asia raukesi.

Ahti Karjalainen kuoli haimasyöpään Riistavuoren vanhainkodissa Helsingissä 7. syyskuuta 1990.

Muistaminen

Karjalaisen syntymäkunnassa Hirvensalmella on 2000-luvulla avattu kaksikin kunnan omistamaa Karjalais-aiheista museota: Karjalaisen synnyinkotimuseo Lepola ja entisessä kunnantalossa toimiva Ahti Karjalaisen elämäntyömuseo Tupa.

Lähteet

• Ahti Karjalainen – Helena Vehkaoja: Kotimaani ompi Suomi: Mietteitä ja muistelmia. Espoo: Weilin+Göös, 1981. ISBN 951-35-2359-4.
• Ahti Karjalainen-Jukka Tarkka: Presidentin ministeri : Ahti Karjalaisen ura Urho Kekkosen Suomessa. Helsinki: Otava, 1989. ISBN 951-1-08892-0.
• Ahti Karjalainen Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
• Ahti Karjalainen Suomen ministerit. Valtioneuvosto.

Aiheesta muualla

• Ahti Karjalaisen muistokirjoitus Helsingin Sanomissa
• Karjalaisen elämäkerta Hirvensalmen sivuilla
• Ahti Karjalainen YLE:n kansallisessa äänigalleriassa
• YLEn Elävä arkisto: Ahti Karjalainen - presidentin varamies
• Jukka Seppinen: Karjalainen, Ahti (1923–1990) (maksullinen artikkeli) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 18.6.1999. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Kirjallisuutta

• Miehen ikä : Ahti Karjalainen 50-vuotias (toim. Martti Rahunen) 1973
• Kotimaani ompi Suomi : mietteitä ja muistelmia 1981
• Lasse Kangas: Ahti Karjalainen tasavallan kakkosena 1984
• Ahti Karjalainen-Jukka Tarkka: Presidentin ministeri : Ahti Karjalaisen ura Urho Kekkosen Suomessa 1989
• Aikoja ja tapauksia Ahti Karjalaisen elämästä 1997
• Jukka Seppinen: Ahti Karjalainen : poliittinen elämäkerta 1997
• Kukka-Maaria Karjalainen: Isä 1998

Suomen pääministerit

Svinhufvud | Paasikivi | Ingman | K. Castrén | Vennola | Erich | Vennola | Cajander | Kallio | Cajander | Ingman | Tulenheimo | Kallio | Tanner | Sunila | Mantere | Kallio | Svinhufvud | Sunila | Kivimäki | Kallio | Cajander | Ryti | Rangell | Linkomies | Hackzell | U. Castrén | Paasikivi | Pekkala | Fagerholm | Kekkonen | Tuomioja | Törngren | Kekkonen | Fagerholm | Sukselainen | von Fieandt | Kuuskoski | Fagerholm | Sukselainen | Miettunen | Karjalainen | Lehto | Virolainen | Paasio | Koivisto | Aura | Karjalainen | Aura | Paasio | Sorsa | Liinamaa | Miettunen | Sorsa | Koivisto | Sorsa | Holkeri | Aho | Lipponen | Jäätteenmäki | Vanhanen | Kiviniemi | Katainen