Jukka Seppinen

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Jukka Seppinen (s. 24. lokakuuta 1945 Helsinki) on ulkoasiainhallinnossa palvellut diplomaatti, lakimies ja historioitsija, joka on keskittynyt Suomen integraatiopolitiikan, Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden sekä kylmän sodan aikaisten itä–länsi-suhteiden tutkimiseen.

Syntyperä ja koulutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seppisen sukujuuret ulottuvat isän puolelta Koivistolle Karjalankannakselle, ja äidin puolelta Kuopioon. Seppinen kirjoitti vuonna 1964 ylioppilaaksi Helsingin Lyseosta eli Ressusta, ja aloitti opintonsa Helsingin yliopistossa, josta hän valmistui keväällä 1969 oikeustieteen kandidaatiksi. Seppinen oli kirjoittautunut vuonna 1968 myös valtiotieteelliseen tiedekuntaan, pääaineenaan poliittinen historia ja sivuaineinaan kansainvälinen politiikka sekä kansainvälinen oikeus. Opiskeluaikoinaan Seppinen pysytteli erossa tuolloin aktiivisen opiskelijaliikkeen toiminnasta.

Seppinen kirjoitti vuonna 1970 pro gradun Suomen reunavaltiopolitiikasta 1920-luvulla. Työssään hän tutki Suomen turvallisuuspolitiikkaa ja suhteita itsenäisiin Viroon, Latviaan, Liettuaan ja Puolaan. Valtiotieteiden kandidaatin tutkintotodistuksen hän sai syyskuussa 1975 ja valtiotieteiden tohtoriksi Seppinen väitteli vuonna 1997. Seppinen opiskeli vuosina 1977–78 ensimmäisenä suomalaisena Ranskan valtion hallintokorkeakoulussa (ENA).[1]

Työura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seppinen aloitti työelämän vuosina 1968 ja 1969 toimimalla vt. nimismiehenä Hirvensalmella ja Iissä. Hän oli myös vs. kaupunginvoutina Helsingissä sekä TVH:n asiamies ennen siirtymistään ulkoasiainministeriöön alkuvuonna 1970.

Poliittisen osaston sosialististen maiden jaoston päällikkönä Seppinen osallistui 1970-luvun jälkimmäisellä puoliskolla tuolloin uhanalaisen Suomen puolueettomuusmääreen puolustamiseen Neuvostoliiton ja muiden sosialististen maiden kanssa tehdyissä virallisissa kommunikeoissa. Hän toimi neuvostopolitiikan lisäksi monissa muissa tehtävissä. Seppinen työskenteli suurlähetystössä Pariisissa vuosina 1978-1980, sekä uudelleen Ulkoministeriön poliittisella osastolla. Hän palveli lähetystöneuvoksena Lontoossa vuosina 1983–1984.

Vuosina 1987–1990 Seppinen toimi Kotkan kaupungin palveluksessa ns. Ruotsinsalmi-projektin pääsihteerinä. Hankkeen osana Kotkan kaupunki järjesti kesällä 1990 Ruotsinsalmen taistelun 200-vuotisjuhlan. Juhlatapahtumissa vierailivat muun muassa presidentti Mauno Koivisto puolisoineen, Ruotsin kuningas Kaarle XVI Kustaa ja kuningatar Silvia, sekä runsas edustus muista Itämeren maista.

Ura tutkijana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tutkijaksi Seppinen suuntautui Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Vuodesta 1998 Seppinen on toiminut EU:n komission Jean Monnet -opetusohjelman luennoitsijana Turun yliopistossa aiheenaan Suomen integraatiopolitiikka.

Tieteellinen tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seppinen väitteli keväällä 1997 Suomen EFTA-suhteesta Helsingin yliopistossa. Myöhemmissä tutkimuksissaan hän on tarkastellut Suomen tietä Euroopan unionin jäseneksi.

Seppisen tieteellisen tuotannon lähtökohta muodostuu integraatiotutkimuksesta, erityisesti läntisen Euroopan integraation ja Neuvostoliiton vaikutuksen tutkimisesta, jonka hän aloitti vuonna 1985 ulkoasiainministeriön poliittisen osaston tutkimuspäällikkönä. Seppinen on usein sijoittanut tutkimuksensa kylmän sodan ideologiseen kehykseen ja selvittänyt Neuvostoliiton ulkopoliittisen strategian vaikutusta Suomeen.

Seppisen arvio Suomen asemasta sotien aikana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seppinen arvioi tutkimuksissaan "Paasikiven aikakauteen" ja "Menetetty Karjala" Suomen sotien olleen erillissotia. Natsi-Saksa oli sopinut elokuussa 1939 etupiirijaosta Neuvostoliiton kanssa, mikä johti talvisotaan. Jatkosota oli nimensä mukaisesti talvisodan jatko.

Seppinen ei laske Suomea natsi-Saksan liittolaisten joukkoon. Seppisen mukaan liittoutuneet hyväksyivät 1. joulukuuta 1943 Suomen erillissodan luonteen Teheranin huippukokouksessa, ja päättivät aloittaa neuvottelut Suomen saamiseksi irti sodasta. Saksa ja sen liittolaiset saivat sen sijaan vain yhden mahdollisuuden: antautua ehdoitta ja tulla miehitetyiksi. Länsimaisen demokratiansa säilyttäneelle Suomelle tämä antoi Seppisen mukaan realistiset mahdollisuudet selviytyä sotien jälkeen jatkuneesta neuvostopaineesta.[2]

Karjala-kysymys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seppinen on tutkinut myös niin sanottua Karjalan kysymystä ja julkaissut kesäkuussa 2006 tutkimuksen Karjalan asemasta Suomen politiikassa vuosina 1940–2000.[3] Seppisen mukaan suomettumiskehityksen vuoksi Karjala-kysymys oli heikentynyt Suomen virallisessa politiikassa ja asian esillä pitämistä pidettiin neuvostovastaisuutena. Hänen mukaansa Mauno Koivisto tasavallan presidenttinä ja Paavo Väyrynen ulkoasiainministerinä vaikuttivat siihen, ettei Suomi saanut Karjalaa takaisin 1989–1994. Paavo Väyrynen on torjunut Seppisen väitteet.[4][5]. Syksyllä 2007 presidentti Boris Jeltsinin hallinnossa neuvonantajana työskennellyt Andrei Fjodorov kertoi Koiviston ja Väyrysen tienneen Venäjän poliittisen johdon epävirallisista keskusteluista Karjalan palauttamisen tiimoilta.[6] Ulkoasiainministeriön poliittisen osaston päällikkönä ja poliittisena alivaltiosihteerinä tuohon aikaan toiminut Jaakko Blomberg todistaa Karjalan kysymyksen olleen vahvasti esillä Neuvostoliiton romahduksen yhteydessä ja sen jälkeen. Presidentti Mauno Koivisto oli itse toivonut, että Neuvostoliitto ei sitä ottaisi esille. Kuitenkin Neuvostoliitto sen otti esille, mutta ilman tulosta.[7].

Arvioita Seppisen tuotannosta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karjala-lehden päätoimittaja Antti O. Arposen mukaan Seppinen on ensimmäisenä tutkijana systemaattisesti selvittänyt Suomen virallista Karjala-politiikkaa vuosina 1940-2000[8]. Seppisen tutkimustuloksia ovat arvioineet muun muassa historioitsijat Seikko Eskola[9], Jarkko Vesikansa[10], Jouni Huhtanenlähde?, Kari Kaunismaalähde? sekä professori Tapio Varis[11]. Seppisen arvioita ovat kritisoineet muun muassa historioitsijat Juhani Suomi[12], Seppo Hentilä[13] , Markku Jokisipilä[14], Erkki Tuomioja[15] ja Aleksi Mainio[16]. Mediassa on esitetty kriittisiä arvioita Seppisen teoksista.[12][16][17][18] Seppinen itse katsoo, että kritiikki ei ole kyennyt horjuttamaan hänen tutkimustuloksiaan.lähde?

Luottamustoimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seppinen toimi Ulkoasiainhallinnon virkailijayhdistyksen puheenjohtajana (UHVY) vuosina 1976–1977. Hän on toiminut Suomalaisten entisten ENA:n oppilaiden yhdistyksen puheenjohtajana vuosina 1985–1989 ja 2000–2004 sekä useita vuosia hallituksen jäsenenä. Kunnallispolitiikkaan Seppinen on osallistunut muun muassa Kotkan kaupunginvaltuuston keskustan valtuustoryhmän puheenjohtajana 1988–1990. Hän muutti viimeksi mainittuna vuonna pois Kotkasta määräaikaisen työsuhteen päätyttyä Kotkan kaupungin kanssa. Hän on toimi 2001 - 2008 Helsingin kaupungin opetuslautakunnan jäsenenä kokoomuksen mandaatilla. Vuonna 2008 Seppinen erosi kokoomuksesta, koska ei enää luottanut Helsingin kokoomuspiirin toimintaan.[19] Seppinen nimitettiin Helsingin taidemuseon johtokunnan varajäseneksi tammikuussa 2013 kokoomuksen mandaatilla.

Supo-historiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seppisen mielestä historioitsija Kimmo Rentola kytki hänet Suojelupoliisin historiakirjan Ratakatu 12 artikkelissa "Suojelupoliisi kylmässä sodassa 1949 - 1991" perusteetta 1980-luvulla paljastuneeseen ranskalais-suomalaiseen vakoilutapaukseen. Artikkelissa Rentola kirjoitti: "Montier'n yhteyksistä silmiin pisti suomalainen diplomaatti, 'Seppinen, Jukka', niin kuin Tiitinen kirjasi."[20] Rentola kiisti kirjoittaneensa, että Seppisellä olisi ollut tekemistä vakoilujutun kanssa: nimen mainitseminen kirjassa johtui Rentolan mukaan siitä, että tapauksen tutkinta Supossa poikkesi aiemmasta. Tarkoitus oli osoittaa, että länsijutun tutkinta pidettiin hyvin suppeana, kun taas päävastustajan eli neuvostovakoilun kohdalla kammattiin kaikki rönsyt, sellaisetkin jotka eivät liittyneet vakoiluun.[1]

Juttua aikanaan tutkinut Suojelupoliisin apulaispäällikkö Hannu Moilasen mukaan Seppisellä ei ollut mitään tekemistä kyseisen vakoilun kanssa. Jutun tutki aikoinaan Supon pyynnöstä keskusrikospoliisi, jonka selvityksissä Seppisellä ei ollut mitään roolia.[21]

Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kannas tässä ja nyt. Lappeenranta: Karjalan kirjapaino, 1995. ISBN 951-96372-0-6.
  • Suomen Efta-ratkaisu yöpakkasten ja noottikriisin välissä. Väitöskirja, Helsingin yliopisto, Bibliotheca historica 21. Helsinki: Suomen historiallinen seura, 1997. ISBN 951-710-052-3.
  • Ahti Karjalainen: poliittinen elämäkerta. Helsinki: Otava, 1997. ISBN 951-1-13878-2.
  • Kohti Karjalaa: pakkoluovutettu Karjala tänään ja huomenna. Lappeenranta: Karjalan kirjapaino, 1998. ISBN 952-5200-09-4.
  • Paasikiven aikakauteen. Helsinki: Ajatus, 2001. ISBN 951-566-064-5.
  • Mahdottomasta mahdollinen: Suomen tie Euroopan unioniin. Helsinki: Ajatus, 2001. ISBN 951-566-063-7.
  • Isänmaan asiat: Johannes Virolaisen elämäkerta. Helsinki: Ajatus, 2002. ISBN 951-20-6233-X.
  • Urho Kekkonen --- Suomen johtaja: poliittinen elämäkerta. Helsinki: Ajatus, 2004. ISBN 951-20-6437-5.
  • Menetetty Karjala? Karjala-kysymys Suomen politiikassa 1940-2000. Helsinki Jyväskylä: Minerva, 2006. ISBN 952-5591-73-5.
  • Neuvostotiedustelu Suomessa 1917–1991: Strategia ja toiminta. Helsinki: Ajatus, 2006. ISBN 951-20-6548-7.
  • Mies joka sanoi KGB:lle ei. Kansialanimeke: Ulkopolitiikan taustavaikuttajana 1970–1992. Helsinki: Edita, 2007. ISBN 978-951-37-4777-0.
  • Vaaran vuodet? Suomen selviytymisstrategia 1944–1950. Helsinki Jyväskylä: Minerva, 2008. ISBN 978-952-492-151-0.
  • Kalevi Sorsa, SDP:n vallan vakauttaja. Edita Publishing Oy, 2008. ISBN 951-37-4779-4.
  • Hitler, Stalin ja Suomi: Isänmaa totalitarismin puristuksessa 1935–1944. Helsinki Jyväskylä: Minerva, 2009. ISBN 978-952-492-304-0.
  • Suomettumisen syövereissä. Docendo. Helsinki Jyväskylä: WSOYpro, 2011. ISBN 978-951-038-127-4.
  • Jugendtalon 100 vuotta. Helsinki: Tmi Agrokarelia, 2012. ISBN 978-952-93-0965-8.
  • Kivi bolševikin kengässä. Neuvostoliiton tavoitteet Suomessa 1917 - 1970. Juva: Minerva, 2014. ISBN 978-952-492-865-6.
  • Koiviston aika. Mauno Koiviston poliittinen ura. Painettu EU:ssa. Auditorium, 2015. ISBN 978-952-7043-52-3.
  • Kun presidentti Koivisto esti Karjalan palauttamisen. Minerva Kustannus, 2019. ISBN 978-952-312-804-0.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hannu Seppinen: Koiviston Kotterlahden Seppisiä. Seppisen-Reitin sukuseura, 2000.
  • Kaija Heiskanen: Tuppuraiset, 460 vuotta Savon ensimmäisestä maakirjasta 2000-luvulle. Jyväskylä, 2001. ISBN 9529134886.
  • Ulkoasiainministeriön nimikirja, Ulkoasiainhallinnon matrikkeli ja ENA:aa koskevat asiakirjat, UM 5 E 5.
  • Turun yliopisto; EU:n komission Jean Monnet -projektin opettajaluettelo, European Commission – DG EAC/Jean Monnet Programme.
  • Kotkan kaupungin henkilökunta 1987–1990, kaupungin arkisto.
  • Kotkan valtuuston kokoonpano vaalien 1988 jälkeen, viralliset vaaliasiakirjat.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b Tutkijat riidoissa Seppisen nimestä Supo-historiikissa Helsingin Sanomat. 6.7.2010. Viitattu 13.7.2019.
  2. ↑ Helsingin Sanomat 9.11.2008, s. C 7
  3. ↑ Seppinen: "Menetetty Karjala?", Hämeenlinna 2006
  4. ↑ Verkkouutiset: Väyrynen torjuu Seppisen väitteet 20.6.2006. Suomen Kansallisverkko Oy. Viitattu 6.5.2012.
  5. ↑ Väyrynen torjuu Seppisen väitteet (Arkistoitu – Internet Archive) Suomenmaa Online 20.7.2006
  6. ↑ Fjodorov: Koivisto ja Väyrynen tiesivät Venäjän halusta neuvotella Karjalasta, Helsingin Sanomat 6.9.2007 www-arkisto (maksullinen)
  7. ↑ Blomberg: "Vakauden kaipuu", 2011, s. 428
  8. ↑ Karjala 6.7.2006, A.Arposen pääkirjoitus
  9. ↑ Seikko Eskola: Suomi neuvostotiedustelun kourissa. Nykypäivä, 2006, nro 22.9.2006.
  10. ↑ Jarkko Vesikansa: Kuristuksessa vai lännettymisen tiellä?. Suomen Kuvalehti, 2006, nro 38/22.9.2006, s. 64.
  11. ↑ Tapio Varis: Aikalainen, 2006.
  12. ↑ a b Jarmo Huhtanen: Jukka Seppisen uutuuskirja sai hyytävän vastaanoton], Helsingin Sanomat, Kotimaa 28.9.2007 www-linkki (maksullinen)
  13. ↑ Seppo Hentilä: Jukka Seppinen näkee neuvostoagentteja kaikkialla.. Helsingin Sanomat, 2006, nro 21.9.2006 n:o 258 (38686), s. C 1. , www-linkki (maksullinen)
  14. ↑ Markku Jokisipilä: Seppinen hiihtää vanhoja latuja – Erillissotateesi on aikansa elänyt. Nykypäivä, 14.12.2001. Artikkelin verkkoversio (PDF). Viitattu 2.12.2008.
  15. ↑ Erkki Tuomioja: Jukka Seppinen, Kalevi Sorsa. SDP:n vallan vakauttaja, Edita, 526 s., Helsinki 2008 Kirjavinkit. Tuomioja.org. Viitattu 7.1.2018.
  16. ↑ a b Kirja-arvostelu: Entinen diplomaatti väittää, että presidentti Koivisto oli Neuvostoliiton marionetti, joka esti Karjalan palauttamisen Helsingin Sanomat. 13.7.2019. Viitattu 13.7.2019.
  17. ↑ Kari Kaunismaa: Seppinen ampuu hehtaaripyssyllään epätarkasti (hakusana: Seppinen, Jukka) 13.10.2006. Agricola. Suomen historiaverkko. Viitattu 16.10.2006.
  18. ↑ Veli-Pekka Leppänen: Diplomaatin vaaran vuodet. Helsingin Sanomat, 2007, nro 28.9.2007, s. C 4. , www-linkki (maksullinen)
  19. ↑ Riku Jokinen: Kiistelty historioitsija lähti ovet paukkuen kokoomuksesta, Helsingin Sanomat - Kaupunki, 4.6.2008, www-linkki (maksullinen)
  20. ↑ Suojelupoliisin historiakirja, s. 174.
  21. ↑ Supon mukaan Seppisellä ei ole yhteyttä vakoiluun Helsingin Sanomat. 6.7.2010. Viitattu 13.7.2019.
Kansainväliset
Kansalliset
Muut
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Jukka_Seppinen&oldid=21280393”