Natsi-Saksa

Deutsches Reich (1933–1943) Großdeutsches Reich (1943–1945)
1933 – 1945
Saksan lippu 1935–1945 Saksan vaakuna 1935–1945
Saksa vuoteen 1943.
Valtiomuoto	Tasavalta (käytännössä yksipuoluejärjestelmä)
Valtionpäämies	Valtakunnanpresidentti (1933–1934) Paul von Hindenburg Johtaja ja valtakunnankansleri (1934–1945) Adolf Hitler (1933–1945) Karl Dönitz (1945)
Pääkaupunki	Berliini
Pinta-ala	633 786 km² (1939)
Väkiluku	69 314  000
Virallinen kieli	saksa
Valuutta	Reichsmark
Edeltäjä(t)	Weimarin Saksa (1919–1933)
Seuraaja(t)	liittoutuneiden miehityshallinto
Motto	Ein Volk, ein Reich, ein Führer
Kansallislaulu	Das Lied der Deutschen (suom. Saksalaisten laulu)

Kansallissosialistinen Saksa eli natsi-Saksa, joskus myös Kolmas valtakunta, tarkoittaa vuosien 1933–1945 aikaista Saksaa, jota hallitsi Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue NSDAP johtajanaan Adolf Hitler. Valtion virallinen nimi oli Saksan valtakunta (saks. Deutsches Reich) vuoteen 1943, jolloin siitä tuli Suur-Saksan valtakunta (saks. Großdeutsches Reich).

Valtakunnanjohtaja Hitler pitämässä puhetta valtiopäivien istunnossa 11. joulukuuta 1941. Valtiopäivätalon vuoden 1933 palon johdosta valtiopäivät kokoontuivat Kroll-oopperarakennuksen salissa.

Kolmas valtakunta

Nimitys ”kolmas valtakunta” (saks. Drittes Reich) korosti kansallissosialistien tapaa ajatella propagandassaan oman hallintonsa olevan ”ensimmäisen valtakunnan” eli Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan ja ”toisen valtakunnan” eli vuonna 1871 lukuisista Saksan valtioista muodostetun Saksan keisarikunnan jatkumoa. Väliin jäävän Weimarin tasavallan ei katsottu olevan valtakunta. Nimellä ”tuhatvuotinen valtakunta” taas viitattiin tuhat vuotta kestäneeseen Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan sekä kristilliseen eskatologiaan, (eli ’oppiin maailman viimeisistä tapahtumista’) ja esitettiin siten myös kansallissosialistisen hallinnon kestävän tuhat vuotta.

Natsipropagandassa korostettiin keisarikunnan perintöä myös sekoittamalla nationalistisia, perinteellisiä ja kansallissosialistisia symboleja toisiinsa.

Kansallissosialistisen Saksan synty

Kansallissosialistien valtaannousua ja Weimarin tasavallan epäonnistumista on selitetty ennen muuta ensimmäisen maailmansodan seurauksilla, kuten ”häpeärauhalla” ja vaikeilla talousongelmilla. Kiistellyn erillistieteorian (saks. Sonderweg) mukaan natsien valtaannousun perusta oli Saksan erityispiirteissä, jotka olivat olemassa jo ennen ensimmäistä maailmansotaa.

Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue (NSDAP) perustettiin jo vuonna 1919, mutta se oli pitkään pieni oppositiopuolue. Alusta lähtien se kuitenkin tavoitteli vallan anastamista ja tasavallan kumoamista. Vuonna 1923 sen kannattajat yrittivät vallankaappausta, joka kuitenkin epäonnistui. Tällöin puolueen johtaja, Adolf Hitler, tuomittiin kahdeksi vuodeksi vankeuteen, mutta vapautettiin jo vuoden kuluttua, koska häntä vielä silloin pidettiin käytännössä vaarattomana.

Vuodesta 1930 lähtien, talouspulan aikana, NSDAP:n kannatus kasvoi huomattavasti, ja se sai marraskuussa 1932 pidetyissä parlamenttivaaleissa jo kolmasosan äänistä. Tämän vaalivoiton jälkeen ehdotettiin jo puolueen ottamista hallitukseen. Tämä toteutuikin 30. tammikuuta 1933, jolloin presidentti Paul von Hindenburg nimitti uuden hallituksen, jonka johtajana eli valtakunnankanslerina oli Adolf Hitler. Silloin hallituksessa oli mukana vielä muitakin puolueita, ja virallisesti kyseessä oli vain normaali hallituksen vaihdos, mutta varsin pian Hitler sai itselleen kaiken vallan.

Jo samana päivänä, kun uusi hallitus oli nimitetty, se määräsi parlamentin hajotettavaksi ja uudet vaalit pidettäväksi saman vuoden maaliskuussa. Jo ennen näitä vaaleja kiellettiin vasemmistopuolueiden toiminta, mihin tekosyynä käytettiin 27. helmikuuta tapahtunutta Saksan valtiopäivätalon paloa, josta syytettiin erästä kommunistia, Marinus van der Lubbea.

Weimarin tasavallan perustuslaissa oli säännöksiä, joiden mukaan valtakunnan ollessa hätätilassa voitiin hallitukselle määräajaksi myöntää poikkeuksellisen laajat valtuudet. Maaliskuussa 1933 valittu parlamentti säätikin valtalain, jolla Hitlerille myönnettiin tällaiset valtuudet, aluksi neljäksi vuodeksi. Tämän mukaan hänellä oli oikeus säätää lakejakin ilman parlamentin myötävaikutusta. Tämän jälkeen parlamentti ei kokoontunut kuin muutamia kertoja antaakseen joillekin kaikkein tärkeimmille päätöksille virallisen vahvistuksen.

Weimarin tasavallan perustuslaki oli edelleen virallisesti voimassa, mutta Hitlerin poikkeusvaltuuksien vuoksi sillä ei ollut juuri käytännön merkitystä. Kun presidentti Hindenburg kuoli elokuussa 1934, perustuslakia kuitenkin muutettiin siten, että valtakunnankanslerin ja valtakunnanpresidentin virat yhdistettiin. Tämän jälkeen Hitlerin arvonimenä oli Führer und Reichskansler, ja hänet nimitettiin tähän virkaan eliniäksi.

Alueet

Saksan aluemenetykset ensimmäisessä maailmansodassa

Saksaan kuuluivat Weimarin tasavallalle Versailles’n rauhansopimuksen jälkeen jääneet alueet. Verrattuna Saksan keisarikuntaan Weimarin tasavalta menetti siirtomaansa, jotka siirrettiin Kansainliitolle, joka puolestaan myönsi niiden hallinnan ympärysvalloille. Aasiassa puolestaan Saksan toimilupa-alueet Kiinassa peri Japani, joka oli liittynyt tätä tarkoitusta varten ensimmäiseen maailmansotaan. Versailles’n rauhassa Saksa menetti Elsass-Lothringenin alueen Ranskalle. Reininmaalla oli Saksalla demilitarisoimisvelvoite, minkä Adolf Hitler rikkoi 1936 miehittämällä alueen. Tärkein menetetty alue oli kuitenkin niin sanottu Puolan käytävä, joka takasi Puolalle yhteyden merelle mutta eristi Itä-Preussin Saksan eksklaaviksi. Näiden alueiden lisäksi Saksa menetti Saarlandin Kansainliiton hallintaan, Memelin alueen Liettualle ja alueita Tanskalle Etelä-Jyllannista.

Liittotasavallasta kansallissosialistiseksi yhtenäisvaltioksi

Keisarillinen Saksa koostui eri kuningas- ja ruhtinaskunnista, joita johti Preussin kuningaskunnan kuningas Saksan keisarina. Tasavallan aikana ruhtinaskunnat muuttuivat osavaltioiksi. Kansallissosialistit lopettivat osavaltiot 30. tammikuuta 1934, alle vuoden päästä siitä, kun Hitler oli noussut valtakunnankansleriksi. Saarin alue liitettiin Saksaan 1935 kansanäänestyksen perusteella.

Suur-Saksan valtakunnan hallinnolliset alueet vuonna 1944.

Aluelaajennukset ennen toista maailmansotaa

Alueellisesti Saksan valtio laajeni huomattavasti, kun siihen liitettiin Itävalta 1938 Anschlussiksi kutsutussa yhdistämisessä. Itävalta liitettiin Saksaan, ja siitä muodostettiin aluksi Ostmark-niminen osamaa, mutta myöhemmin se jaettiin useisiin hallintoalueisiin. Saksan seuraava laajeneminen tapahtui 1939, kun Saksaan liitettiin Tšekkoslovakian saksankieliset alueet, sudeettialueet, ja lopulta myös tšekkiläiset osat, Böömi ja Määri. Slovakiasta tuli ns. ”Slovakian valtio”, jonka talous ja politiikka olivat kuitenkin sidotut kansallissosialistiseen Saksaan. Pian maahan liitettiin myös Liettuaan kuulunut, ensimmäisessä maailmansodassa menetetty Memelin alue.

Sotavoitot

Toisen maailmansodan alettua ja Puolan tultua jaetuksi neljännen kerran, tällä kertaa Saksan ja Neuvostoliiton kesken, liitti Saksa itseensä lisää alueita Puolasta. Maailmansodan loppupuolella, Italian antautumisen jälkeen, saksankielinen Etelä-Tiroli liitettiin vähäksi aikaa Suur-Saksaan.

Politiikka ja hallinto

Valtakunnankanslerista presidentiksi ja johtajaksi

Saksan lippu 1933–1935.

Natsi-Saksaa hallitsi Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue (NSDAP). Ainoastaan natsipuoleen toiminta oli sallittu, muut puolueet kiellettiin. Puolueen johtajana, valtakunnankanslerina ja presidenttinä toimi Führer (johtaja), diktaattori jolle kaikki valta oli keskitetty. Saksan presidentti Hindenburgin kuoltua vuonna 1934 perustettu virka kuului Adolf Hitlerille natsihallinnon viime päiviin saakka.

Perustuslaillisuudesta johtajaperiaatteeseen

Natsit tekivät huomattavia hallinnollisia uudistuksia, joiden tavoitteena oli mahdollistaa tehokas keskusvalta muuttamalla maan osavaltiot kansallissosialistisen puolueen piiripäälliköiden, gauleitereiden valvomiksi alueiksi sekä maa näin yhtenäisvaltioksi.

Ensisijaisena tavoitteena oli maan yhtenäistämisen ja kulttuurin yhdenmukaistamisen ohella pyrkiä myös siihen, että saksankieliset voisivat asua yhdessä valtiossa. Tätä kuvasti iskulause Ein Reich, Ein Volk, Ein Führer (yksi valtakunta, yksi kansa, yksi johtaja). Itävallan liittäminen 1938 Anschlussissa ja Tšekkoslovakian sudeettialueiden liittäminen Saksaan 1939 heijastivat tätä tavoitetta, samoin kuin myös toisen maailmansodan aloittamisen perusteluna toimiva Danzigin vapaakaupungin liittämispyrkimys Saksaan.

Voittomaiden järjestäminen hallinnossa

Saksa järjesti valtaamansa alueet erilaisiksi hallintoalueiksi. Osa alueista liitettiin suoraan Saksaan, osaa alueista hallitsi Wehrmachtin sotilashallinto, osaa Saksan siviilimiehityshallinto, Alfred Rosenbergin johtama valloitettujen itäisten alueiden ministeriö (Das Reichsministerium für die besetzten Ostgebiete), joka käytännössä sai kilpailijakseen vielä Herman Göringin johtaman nelivuotissuunnitelman piirissä toimivat virkamiehet. Rosenbergin ministeriö käytännössä pyrki toimeenpanemaan idän yleissuunnitelmaa väestöpolitiikan ja talouspolitiikan osalta Neuvostoliitolta valloitetuilla alueilla.

Talous

Deflaatiosta elvytykseen

Kansallissosialistien noustessa valtaan suurin ongelma oli 30 prosentin työttömyys. Taloudesta vastasi alkuun Hjalmar Schacht, josta tuli valtionpankin pääjohtaja 1933 ja vuotta myöhemmin talousministeri. Schacht onnistui käyttämään hyväkseen kultakannasta luopumista ja pitämään korkotason alhaisena sekä budjettivajeen korkeana suurilla julkisilla rakennustöillä. Näiden seurauksena työttömyys laski huippuvauhtia. Tätä keynesilaista talouspolitiikkaa täydensi uudelleenaseistamisen kasvattama kysyntä. Talous sekä työllisyystilanne olivat kuitenkin osoittaneet paranemisen merkkejä jo ennen natsien valtaannousua. Vuosina 1930–1932 valtakunnankanslerina toiminut Heinrich Brüning oli ajanut deflatorisia toimenpiteitä, joiden tarkoitus oli edistää talouden varhaista toipumista, vaikka ne merkitsivätkin tilapäistä laskua. Valtaan tultuaan Hitler korjasi ansion maanpakoon ajamansa Brüningin hallinnon aikaansaannoksista.

Schacht erosi tehtävistään Hermann Göringin painostamana. Göring saattoi ajaa omaa nelivuotissuunnitelmaansa, jonka tarkoitus oli saattaa Saksa taloudellisesti omavaraisemmaksi 1936–1940, jonka jälkeen se voisi olla valmis sotaan. Göringin aikana tuontia vähennettiin rajusti ja Saksaan vienti perustui paljolti siihen, että viedä saattoivat ne, jotka ostivat Saksasta. Valtio kontrolloi palkkoja ja hintoja tiukasti – omavaltaisuus palkkojen ja hintojen säätelyssä saattoi viedä keskitysleirille. Lisäksi osinkoja rajoitettiin. Paljolti Neuvostoliiton taloussuunnitelmien lailla taloudelle asetetut strategiset tavoitteet, esimerkiksi aseistamiselle tarpeellisen teollisuuden kasvattaminen ja kehittäminen, oli saavutettava hinnalla millä hyvänsä.

Tiukan valtion kontrollin ja sotavarustelun ansiosta natsi-Saksassa saavutettiin miltei täystyöllisyys. Tosin ajan tilastoihin ei luettu lapsettomia naisia, joita ei mielellään päästetty töihin ja äitejä, joita yleensä kiellettiin työskentelemästä. Myöskään miljoonia pidätettyjä ja kansalaisoikeutensa menettäneitä ei laskettu työllisyyslukuihin. Työläisten edut ja oikeudet olivat huonot. Palkat laskivat vuosien 1933 ja 1938 välillä noin 25 prosenttia. Ammattiliitot kiellettiin, kuten myös kollektiivinen kaupanteko ja oikeus lakkoiluun. Työntekijällä ei ollut myöskään oikeutta kieltäytyä määrätyistä töistä ja työpaikan vaihtoon vaadittiin työnantajan suostumus. Lisäksi varsinkin nuorten aikuisten miesten odotettiin suorittavan palkattoman työpalvelusvuoden opintojen jälkeen.^lähde?

Vaikka työläisten oikeuksien menettäminen ja palkan pieneneminen oli työnantajien ja yrittäjien etu, ei heilläkään ollut syytä olla täysin tyytyväisiä uuteen järjestelmään. Voitontavoittelun sijaan sijoitusten tuli olla valtion ohjaamia ja sen etujen mukaisia. Valtion rahoitus tuli lopulta hallitsevaksi osaksi sijoittamista, jolloin yksityiset takaukset vähenivät yli puolesta vuosina 1933 ja 1934 noin 10 prosenttiin vuosien 1935–1938 välillä. Suuret tuloverot rajoittivat yritysten omaa rahoitusta. Suurimmat yritykset saivat yleensä tuloverovapautuksen, vaikka valtion säätely oli tarpeeksi voimakasta, jotta saatettiin puhua ”pelkästä yksityisyrittämisen tyhjästä kuoresta”.^{kenen mukaan?}

Kulttuuri

Arno Breker, Soihdunkantaja (aikaisemmin Puolue), 1939, pronssi, yksityiskohta.

Kansallissosialistisessa Saksassa hallinto valvoi kansalaisiaan päästäkseen ideologiansa viitoittamiin päämääriin. Tarkoitus oli luoda kulttuurisesti, rodullisesti ja terveydellisesti mahdollisimman voimakas arjalainen kansa. Sellaiset taideteokset, jotka olivat ristiriidassa klassisen taideihanteen suhteen, nimettiin ”rappiotaiteeksi”. Kansallissosialismi suosi neuvostohallinnon tapaan helposti ymmärrettävää taidesuuntaa, realismia, jossa kuitenkin erotuksena Neuvostoliiton sosialistisesta realismista korostuivat germaaniseen mytologiaan liittyvät kansallisromanttiset teemat.

Natsi-Saksan kulttuurissa ihannoitiin arjalaista rotua, saksalaisuutta ja johtajaa. Hitlerin henkilökultti oli merkittävä osa Saksan kulttuuria. Propagandalla oli suuri osuus ihmisten elämässä. Kadut, radiolähetykset, elokuvat ja lehdet täyttyivät natsipropagandasta, jossa Hitler esitettiin suurena pelastajana, arjalainen rotu ylivertaisena ja juutalaiset ja muut ”ali-ihmiset” pahassa valossa. Hitlerin ympärille rakennetun henkilökultin keskeisin sanoma oli, että hänellä oli erityislaatuinen suhde Saksan kansan kanssa. Hitler itse kuvaili tätä Nürnbergin valtiopäivillä vuonna 1934: ”Johtajuutemme ei pidä kansaa vain johtamisen kohteena, vaan se elää ihmisissä, tuntee ihmisten kanssa ja taistelee ihmisten puolesta.” Führer oli kansan henkilöitymä, joka johti sen historialliseen kohtaloonsa. Valo- ja muotokuvien lisäksi johtajan kirjoituksia pyrittiin levittämään laajasti. Kolmannen valtakunnan kaatumiseen mennessä Mein Kampfia oli halpana nidottuna painoksena myyty 8–9 miljoonaa kappaletta. Vuodesta 1936 eteenpäin maistraateissa jaettiin kirjasta ilmainen kappale kaikille naimisiin meneville pareille.

Absoluuttisen johtajuuden (Führung) ja alamaisuuden (Gefolgschaft) ideologia ritualisoitiin myös Heil Hitler -tervehdyksellä, joka tuli 1933 pakolliseksi kaikille valtion työntekijöille. Se oli pakollinen myös kansallislaulun ja natsipuolueen virallisen puoluehymnin, Horst-Wessel-Liedin aikana. Kaikki julkinen kirjeenvaihto tuli päättää Heil Hitler -tervehdykseen, joka tuli suosituksi myös vastauksena puhelimeen. Maan virallinen kansallislaulu oli Das Lied der Deutschen (suom. Saksalaisten laulu). Kotimaassa kuitenkin yleensä laulettiin vain kansallislaulun ensimmäinen säkeistö, ja sen jälkeen puoluehymni.

Heinrich Himmler tutki esihistoriallisia uskontoja ja kansanuskoa pyrkien ottamaan SS:n piirissä käyttöön oletettuun germaaniseen muinaisuskoon liittyviä riittejä. Osoituksena uudesta ajattelusta SS-sotilaiden kenttähautausmaille ei pystytetty ristejä, vaan yleensä koivusta tehdyt ylöspäin osoittavat nuolet.

Kritiikki

Kansallissosialistisessa Saksassa oli kaikkien alojen taidekriitikoiden kuuluttava Valtakunnan kulttuurikamariin, ja vuodesta 1936 heidän oli hankittava propagandaministeriöstä pätevöitymistodistus.

Musiikki

Kansallissosialistien noustua valtaan he perustivat pian valtakunnanmusiikkikamarin (saks. Reichsmusikkammer) valvomaan musiikkielämää. Sen johtoon Joseph Goebbels nimitti vuonna 1933 lähes 70-vuotiaan Richard Straussin. Strauss pakotettiin kuitenkin pian eroamaan, koska hän jatkoi yhteistyötä juutalaisen libretistin Stefan Zweigin kanssa. Natsit määrittelivät Kolmannessa valtakunnassa sallitun musiikin tarkkaan: musiikki ei saanut olla dissonanttista, atonaalista, dodekafonista, ”kaoottista”, juutalaista, jazz-vaikutteista tai vasemmistolaista. Tämän perusteella valtaosa modernistisesta ja modernista musiikista kiellettiin. Vallanpitäjät keskittyivät 1800-luvun suurten saksalaisten säveltäjien kuten Ludwig van Beethovenin ja Anton Brucknerin teosten esittämiseen osoittaakseen Saksan kansan ylivertaisuutta muihin kansallisuuksiin nähden.

Erityisesti vallanpitäjien suosiossa oli Richard Wagner säveltäjän juutalaisvastaisten näkemyksien ja Ring-sarjan saksalaisen mytologian vuoksi. Adolf Hitler ihaili paljon Wagneria ja pyrki yhdistämään tämän musiikin kehittämäänsä Saksan kansan sankarilliseen historiaan. Hitler oli myös Bayreuthin oopperafestivaaleja johtaneen Winifred Wagnerin, säveltäjän pojan Siegfriedin lesken, henkilökohtainen ystävä ja oopperafestivaaleista tuli merkittävä kansallinen tapahtuma, joka sai valtiolta rahallista tukea. Wagnerin musiikki liitettiin myös Kolmannen valtakunnan kohtaloihin: kun uutinen Stalingradin antautumisesta saapui Berliiniin, soitettiin radiossa toistuvasti useiden päivien ajan Siegfriedin hautajaismarssia Jumalten tuhosta.

Kuvataide

Ministeri Joseph Goebbels rappiotaiteen näyttelyssä Berliinissä vuonna 1937.

Natsien vainon kohteeksi joutui moderni taide. ”Rappiotaiteeksi” julistettiin kaikki vuosisadan alussa syntyneet modernismin suuntaukset, kuten impressionismi, ekspressionismi, dada, uusasiallisuus, surrealismi, kubismi ja fauvismi. Saksalaiset avantgardetaiteilijat leimattiin sekä valtion vihollisiksi, että uhkaksi Saksan kansakunnalle. Monet pakenivat maasta ja menettivät maineensa sekä luotettavuutensa.

Elokuva

Elokuva-ala oli täysin valtiosta riippuvainen. Hitlerin suosikkiohjaaja Leni Riefenstahl ohjasi kuuluisimman natsipropagandistisen elokuvan Tahdon riemuvoitto, joka oli dokumentti NSDAP:n puoluekokouksesta. Elokuva palkittiin elokuvallisista ansioistaan muun muassa Yhdysvalloissa. Toinen keskeinen ohjaaja oli Veit Harlan.

Hitlerin aikana 1933-1945 Saksassa valmistui noin 1 150 pitkää elokuvaa, ja niistä kuudesosa oli selvästi propagandisisia. Osissa elokuvista propaganda oli häivytetympää (esimerkiksi historiallinen draama Jud Süß) ja osassa hyvin selkeää (kuten juutalaisten maailmanvalloitukseksta kertovassa dokumentissa Der ewige Jude). Propaganda vaihteli juutalaisvihamielisten tuntojen herättämisestä natsihallinnon ylistykseen, ja usein molempia esitettiin yhdessä. Muut elokuvat olivat draamaa, komediaa ja heimathenkisiä todellisuuspakoisia elokuvia. Tuotantoa valvoi Valtion filmikamari, eikä juutalaisia hyväksytty tekijöiksi. Ennen vuotta 1933 valmistuneista elokuvista kiellettiin ne, joiden tekijöinä oli juutalaisia. Tuotanto joutui vuonna 1942 kokonaan valtion käsiin.

Urheilu

Arkkitehti Werner March suunnitteli Berliinin olympiastadionin, joka valmistui vuonna 1936.

Urheilua kansallissosialistisessa Saksassa arvostettiin paljon. Valtion satsauksen turvin saksalaiset menestyivät urheilukentillä paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Berliinin vuoden 1936 olympiakisoista antoivat Saksan johdolle mahdollisuuden suurimittakaavaiseen natsipropagandaan, mitä on myöhemmin pidetty häpeänä olympialiikkeelle. Aikaisemmin samana vuonna Saksa järjesti myös Garmisch-Partenkirchenin talviolympialaiset, sekä epäviralliset shakkiolympialaiset Münchenissä (Saksa ei tuolloin ollut FIDE:n jäsen). Saksa tuki myös Mercedes-Benz ja Auto Union -autotehtaita, jotka hallitsivat sen aikaisia Grand Prix -kilpailuja. Propagandasyistä juutalaisten ja muiden hyljeksittyjen ryhmien vainoa lievennettiin kisojen alla ja niiden aikaan.

Puolueen näkemyksen kisoista, urheilusta ja ruumiinkulttuurista kiteytti Leni Riefenstahlin olympialaisista valmistama propagandistinen dokumenttielokuva Olympia.

Kansanterveys

Yksi kansallissosialistisen ideologian kulmakivistä oli kansanterveyden edistäminen. Toimintamuotoja olivat tupakoinnin vastustamiskampanjat, asbestirajoitukset, työturvallisuus- ja turvallisuussäännökset ja niin edelleen. Hitler määräsi suunniteltavaksi saksalaisille työläisille myös valtavien lomakeskusten sarjan, joista ensimmäisen, Proran rakentaminen aloitettiin Rügenin saarelle Itämeren rannalle vuonna 1936. Hanke jäi kesken maailmansodan vuoksi. Nykyään 20 000 vieraalle suunnitellussa rakennuksessa toimii museo.

Rotuhygienia ja kansanmurhat

Katso myös: Kansallissosialistinen rotuoppi

Pakkotyövankeja Buchenwaldissa 1945.

Amerikkalaiset sotilaat räjäyttävät hakaristitunnuksen Nürnbergissä (Zeppelinhaupttribüne) 1945.

Historiaan natsi-Saksa jäi etenkin ennen toista maailmansotaa ja sen aikana toteutetun kansanmurhan takia. Tammikuusta 1933 toukokuuhun 1945 natsi-Saksan toimesta murhattiin kuusi miljoonaa juutalaista ja tuhottiin viisi tuhatta juutalaista yhteisöä. Murhatuista 1,5 miljoonaa oli lapsia. Nämä kuolemat olivat kaksi kolmannesta Euroopan juutalaisten ja yksi kolmasosa maailman juutalaisten määrästä. Myös eri vähemmistöryhmiin, esimerkiksi homoseksuaaleihin, romaneihin ja slaaveihin kuuluneita henkilöitä murhattiin. Kansanmurhasta käytetään yleisesti nimitystä holokausti. Hallinto itse käytti termiä ”die endgültige Endlösung” (lopullinen ratkaisu) vuodesta 1941 lähtien.

Rotuhygieniaohjelma

Kansallissosialistisen rotuhygieniaohjelman tehtävänä oli puhdistaa arjalainen rotu haitallisista yksilöistä ja pitää se elinvoimaisena ja puhtaana. Sen pohja on eugenistisessa ajattelussa, joka oli tuolloin varteenotettava lääketieteen ala koko länsimaisen kulttuuripiirin alueella. Aluksi ohjelma käsitti lähinnä mielisairaiden ja kehitysvammaisten pakkosterilointia, joita harjoitettiin samaan aikaan myös muissa Euroopan maissa ja Yhdysvalloissa (katso eugeniikka).

Sodan alettua rotuhygieniaohjelmassa siirryttiin syksyllä 1939 laajaan mielisairaalapotilaiden tappamiseen nimellä ”Operaatio T4”. Tämän niin kutsutun ”eutanasiaonhjelman” tavoitteena oli paitsi päästä eroon ”epäkelvoista yksilöistä”, myös vähentää ruokintakustannuksia ja vapauttaa sairaalan resursseja sodassa haavoittuneille sotilaille. Eutanasiaohjelmaa jatkettiin salassa aina sodan loppuun asti. Ohjelman uhreiksi joutui arviolta miljoona ihmistä.

Rotulait

Rotuhygienian lisäksi Saksassa säädettiin 1935 erilliset rotulait, joiden tarkoitus oli edistää arjalaisen rodun puhtautta ja panna omaksutut rotuopit käytäntöön. Tämä tarkoitti muun muassa kansalaisoikeuksien menettämistä useilta sellaisilta etnisiltä ryhmiltä, jotka olivat natsien asteikossa vähempiarvoisia (ennen kaikkea juutalaiset, mustat ja slaavit). Myös rotujen väliset avioliitot kiellettiin. Myöhemmin erirotuisia alettiin järjestelmällisesti siirtää pois arjalaisasutuksen lähettyviltä.

Juutalaisvainot

Pääartikkeli: Holokausti

Juutalaiset olivat natsien rotuajattelussa kaikkein alimmassa asemassa ja puolueen asialistalla oli aina Hitlerin puheenjohtajuudesta lähtien juutalaiskysymyksen ratkaisu. Juutalaiset herättivät saksalaisissa kateutta ja katkeruutta, koska nämä olivat keskimäärin varakkaampia ja toimivat usein ammateissa, kuten pankkiireina ja kauppiaina, keräten osakseen suuria antipatioita talouden heiketessä.

Natsihallinnon laatimat rotulait veivät Saksan juutalaisilta kansalaisoikeudet vuonna 1935 ja kielsivät seka-avioliitot. Vähitellen lainsäädäntöä kiristettiin yhä enemmän ja natsit pyrkivät poistamaan juutalaiset kokonaan; aluksi Saksasta ja lopulta kaikilta valtaamiltaan alueilta, sekä liittolaismaista. Ensimmäiset suuret juutalaisvankien keskitysleirit syntyivät natsien karkoittaessa juutalaiset Saksaan liitetyiltä Puolan alueilta. Kaupunkien juutalaisväestö eristettiin nälän ja tautien vaivaamiin ahtaisiin ghettoihin, joissa asukkailla ei ollut mahdollisuuksia elättää itseään.

Puolan, Ranskan, Ison-Britannian ja Saksan kesken selvitettiin 1930-luvun lopulla mahdollisuutta siirtää Euroopan juutalaisia Ranskan, Italian tai Ison-Britannian siirtomaihin. Keskustelujen sävy oli niin vakava, että Natsit pitivät sitä merkkinä antisemitistisestä konsensuksesta.” Eri piireissä oli jo pitkään esitetty muun muassa Ranskan Madagaskaria ja brittien Palestiinaa juutalaisten karkotuspaikaksi. Kun Saksa valloitti 1940 Ranskan, Madagaskar-suunnitelman toteuttaminen näytti vähän aikaa mahdolliselta ja sen toteutusta alettiin valmistella. Asiasta kuitenkin luovuttiin jo samana vuonna, kun Neuvostoliiton sotaretkeä alettiin suunnitella ja sota Britanniaa vastaan pitkittyi. Tämän jälkeen kansallissosialistinen hallinto alkoi pohtia ”lopullista ratkaisua” juutalaiskysymykseen.

Lopullinen ratkaisu

Pääartikkeli: Lopullinen ratkaisu

Kun organisoitua joukkomurhaa oli kokeiltu ”Operaatio T4”:n puitteissa, päätti natsihallinto tammikuussa 1942 pidetyssä Wannseen konferenssissa ”juutalaiskysymyksen lopullisesta ratkaisusta”, joka tarkoitti järjestelmällistä juutalaisten kansanmurhaa. Natsit perustivat useita tuhoamisleirejä, joissa oli tarkoitus tappaa sinne suljetut juutalaiset. Tuhoamisen ensimmäisiksi uhreiksi joutuivat työkyvyttömät. Työkykyiset juutalaiset määrättiin ankaraan pakkotyöhön, jossa monet kuolivat tauteihin ja aliravitsemukseen. Erilaisten kokeilujen jälkeen päädyttiin tehokkaimpana tappamisen muotona kaasukammioihin, joissa surmattaviksi määrätyt kaasutettiin kuoliaiksi. Juutalaisten lisäksi järjestelmällisen tuhoamisen uhreiksi joutuivat myös muun muassa romanit, homoseksuaalit ja Jehovan todistajat.

Holokausti

Saksan valtakunnan organisaatioita kansallissosialistisella kaudella

Wehrmacht (suom. puolustusvoimat)

• Heer (armeija): maavoimat
• Kriegsmarine (sotalaivasto): merivoimat
• Luftwaffe (ilma-ase): ilmavoimat
• Abwehr (puolustus): Wehrmachtin tiedustelupalvelu

Puolisotilaalliset

• Sturmabteilung lyh. SA (rynnäkköosasto):
• Schutzstaffel lyh. SS (suojajoukot):
  • Waffen-SS (ase-SS): SS-joukkojen aseellinen siipi
• Volkssturm (kansanrynnäkkö): nuorten ja yli-ikäisten organisaatio

Poliisi

RSHA Reichssicherheitshauptamt (valtakunnan pääturvallisuusvirasto): turvallisuusorganisaatioiden keskusvirasto

• Ordnungspolizei (järjestyspoliisi):
  • Schutzpolizei (suojelupoliisi):
  • Gendarmerie (santarmit):
  • Gemeindepolizei (kunnallinen poliisi): valvoi pienempien paikkakuntien järjestystä

• Sicherheitspolizei (turvallisuuspoliisi):
  • Geheime Staatspolizei lyh. Gestapo (salainen valtionpoliisi):
  • Reich Kriminalpolizei, Kripo (valtakunnan rikospoliisi):
  • Sicherheitdienst, SD (turvallisuuspalvelu):

Poliittiset järjestöt

• Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue lyh. NSDAP (Nationalsozialistische Deutsche Arbeiterpartei)
• Nuorisojärjestöt
  • Hitler-Jugend lyh. HJ (Hitler-nuoriso): poikien nuorisojärjestö
  • Bund Deutscher Mädel lyh. BDM (saksalaisten tyttöjen liitto): tyttöjen nuorisojärjestö
• Työorganisaatiot
  • Deutsche Arbeitsfront (saksalainen työrintama):
    • Kraft durch Freude (voimaa ilosta): lomajärjestö
  • Organisation Todt lyh. OT (Todt-organisaatio): rakennustoimintajärjestö

Lähteet

• Stephen J. Lee: Hitler and Nazi Germany. Routledge, 1998. ISBN 9780415179881. Englanti

Kirjallisuutta

• Ailsby, Christopher: Kolmas valtakunta: Hitlerin Saksan tärkeimmät tapahtumat päivä päivältä. (The third reich, day by day, 2001.) Suomennos: Veikko Ahola, Irmeli Kuhlman ja Jorma Luotio. Helsinki: Gummerus, 2005. ISBN 951-20-6815-X.
• Benz, Wolfgang: Holokausti. (Der Holocaust, 1995.) Suomentanut Tapani Hietaniemi. Sivilisaatiohistoria-sarja. Tampere: Vastapaino, 2000. ISBN 951-768-075-9.
• Burleigh, Michael: Kolmas valtakunta: Uusi historia. (The third reich: A new history, 2000.) Suomentanut Seppo Hyrkäs. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-28721-0.
• Shirer, William L.: Kolmannen valtakunnan nousu ja tuho: Kansallissosialistisen Saksan historia 1. (The rise and fall of the Third Reich, 1960.) Suomentanut Tapio Hiisivaara. 4. painos (1. painos 1962–1963). Jyväskylä Helsinki: Gummerus, 2004. ISBN 951-20-6633-5.
• Shirer, William L.: Kolmannen valtakunnan nousu ja tuho: Kansallissosialistisen Saksan historia 2. (The rise and fall of the Third Reich, 1960.) Suomentanut Tapio Hiisivaara. 4. painos (1. painos 1962–1963). Jyväskylä Helsinki: Gummerus, 2004. ISBN 951-20-6634-3.

Saksan historia