Idän yleissuunnitelma

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Puolan valtauksen jälkeen 1939 saksalaiset karkottivat joukoittain puolalaisia Saksaan liitetystä (Reichsgau) Puolan länsiosasta, tässä heitä saatetaan junavaunuihin.

Idän yleissuunnitelma (saks. Der Generalplan Ost) oli natsi-Saksan elintilaohjelmaan kuuluva suunnitelma, jonka tarkoituksena oli uudisasuttaa Neuvostoliitolta vallatuille alueille miljoonia saksalaisia. Näiden tieltä oli vastaavasti saatava pois miljoonia slaaveja, mikä merkitsi joukkotuhontaa ja väestönsiirtoja. Toisen maailmansodan käännyttyä pian Saksalle tappiolliseksi ei idän yleissuunnitelmasta ehditty toteuttaa paljoakaan.

Käsite elintila tarkoitti kansallissosialistisesti sitä, että oli mentävä itään (Drang nach Osten) saksalaisten keskiaikaisten ritarikuntien (kuten esimerkiksi Saksalainen ritarikunta ja Kalparitaristo) tapaan ja valloitettava uusia alueita germaaneille slaavien asuttamilta mailta.lähde?

Suunnitelman tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jo 1940 käynnistyi Baltiasta evakuoitujen baltiansaksalaisten uudelleenasuttaminen miehitetyn Puolan alueelle Warthelandiin ja Puolan kenraalikuvernementtiin, josta häädettiin heidän tieltään 325 000 puolalaista ja juutalaista. Neuvostoliiton Euroopan puoleisten osien valtaamiseen tähdänneen operaatio Barbarossan käynnistyttyä 1941 sekä Alfred Rosenbergin johtama Valloitettujen itäalueiden valtakunnanministeriö että Heinrich Himmlerin johtama Reichskommissariat für die Festigung deutschen Volkstums alkoivat laatia suunnitelmia valtavasta saksalaisten uudisasuttamisesta vallatuille itäisille alueille. Jo pari päivää ennen hyökkäyksen alkua kesäkuussa Himmler antoi virastolleen määräyksen laatia yleissuunnitelma valloitettujen alueiden käytöstä. Sen laati syksyn aikana pääosin professori, SS-Standartenführer[1] Konrad Meyer-Hetling ja RSHA:n tekemien korjausten jälkeen se valmistui lopullisesti toukokuussa 1942. Tämä suunnitelma tunnetaan nimellä Generalplan Ost. Vaikka useilla muillakin viranomaisilla olisi ollut oikeus puuttua suunnitelmiin, Himmler ehti ensimmäiseksi ja sai siten vaikutusvaltaa asiaan.[2]

Heinäkuussa 1941 Adolf Hitler esitti Baltian, Krimin niemimaan (eli ”Taurian”), Volgan saksalaisalueen, Bakun alueen ja Kuolan niemimaan yhdistämistä suoraan Saksan valtakuntaan ja asuttamista kokonaan tai suurimmaksi osaksi saksalaisilla. Osin nämä ideat toistuivat Generalplan Ostissa. Lisäksi Neuvostoliitolta vallatuille alueille olisi tullut neljä valtakunnankomissariaattia.[2] Näistä Ostlandin ja Ukrainan valtakunnankomissariaatti saatiin perustettua, Moskovan ja Kaukasian valtakunnankomissaariatit jäivät perustamatta sillä kyseisiä alueita ei saatu vallattua.[3]

Suunniteltu asutustoiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Natsijohtajia (muun muassa Rudolf Hess ja Heinrich Himmler) maaliskuussa 1941 tutustumassa asumissuunnitelmia miehitetyillä itäalueilla esittelevään näyttelyyn.

Kaavailujen mukaisesti 30 – sittemmin vain 20 – vuodessa olisi toteutettu suuri asutusohjelma. Neuvostoliitolta vallatuille alueille olisi siirretty kymmenen miljoonaa hyvärotuista germaanista uudisasukasta, joiden tieltä olisi siirretty 30 miljoonaa alempirotuista Ukrainasta ja Venäjän Euroopan puoleisista osista Siperiaan. Saksan ulkoasiainministeriön Auswärtiges Amtin ehdotuksen mukaan heidät olisi tosin siirretty vallattujen Länsi-Euroopan maiden siirtomaihin, Keski-Afrikkaan tai Madagaskarille.[2]

Puolaan olisi perustettu asutusseutuja (Siedlungsgebiet) ja Neuvostoliiton entisille alueille asutusmaita (Siedlungsmarken) ja asutustukikohtia (Siedlungsstützpunkten). Asutusmaita – 25 vuoden kuluessa vähintään 50 %:sesti saksalaistettavia aleita – olisivat olleet Inkerinmaa, Memelin ja Narevin alue sekä Krimin niemimaan käsittävä Gotengauksi kutsuttu alue (Krimillä muinoin asuneiden goottien mukaan). Asutusmaat olisi irrotettu Saksan valloitettujen itäalueiden yleissiviilihallinnosta ja annettu hallittaviksi Reichsführer-SS:lle, joka olisi nimittänyt alueille päälliköt ja jakanut uudisasukkaille määräaikais- ja perintöläänityksiä sekä omistusoikeuksia. Asutusmaiden lisäksi olisi perustettu 36 suurta asutustukikohtaa, jotka olisi saksalaistettu 20–30 %:n tasoon saakka. Himmlerin mukaan nämä olisivat olleet 20 000 asukkaan saksalaisia kaupunkeja, joiden ympärillä olisi ollut saksalaiskyliä piirissä noin 5–10 km:n säteellä. Niiden avulla olisi varmistettu tärkeät teiden ja rautateiden solmukohdat slaavien asuttamien alueiden keskellä – hieman keskiajan Baltian ritarilinnojen eli ordensburgien tavoin. Asukkaiksi asutustukikohtiin toivottiin pääasiassa SS:n sotaveteraaneja (”maanviljelijäsotilaita”), joilla olisi ollut riittävä aseistus paikallispuolustukseen.[2]

Himmler tilasi seuraavaksi suuren ”rauhan ajan rakentamisohjelman” suunnitelmat asutustukikohtien rakentamista varten ja laski tarvitsevansa viiden vuoden aikana sen toteuttamiseen 67 miljoonaa markkaa. Valtakunnan sotataloudesta vastannut varusteluministeri Albert Speer ei kuitenkaan suostunut myöntämään varoja, sillä ei halunnut rakennusteollisuuden johtoaseman siirtyvän Himmlerin virastolle. Sotaonnen pian käännyttyä juuri mitään rakennussuunnitelmia ei ehditty toteuttaa.[2]

Väestöpolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Asutettavilla alueilla asui laskelmien mukaan 45 000 000 vieraaseen väestöön kuuluvaa. Rotukysymyksien vuoksi heistä ajateltiin asuttaa Länsi-Siperiaan 31 000 000. Jäljelle jäävien 14 000 000:aan liittyvästä suunnittelusta ei ole tietoa, mutta heidät olisi voitu tuhota, saksalaistaa tai siirtää muille Saksan hallitsemille alueille.

Baltian noin kuuden miljoonan asukkaan suuruiseksi arvioidusta väestöstä oli tarkoitus siirtää 25–30 vuoden kuluessa 3,34 miljoonaa pois saksalaisten uudisasukkaiden tieltä. Loput alueen väestöstä oli tarkoitus ”germanisoida”. Virolaiset ja lättiläiset katsottiin saksalaisia rodullisesti lähellä oleviksi, joten heidän kohdallaan germanisoinnin arveltiin sujuvan hyvin, sen sijaan huonompirotuisiksi määriteltyjen liettualaisten kohdalla huomattavasti huonommin. Alueen halki Kaunasista Riian itäpuolitse Valgaan ja Narvaan oli tarkoitus muodostaa saksalaisten asuttama vyöhyke ja lisäksi yhdeksän merkittävää kaupunkia (muun muassa Tallinna, Vilna ja Pihkova) oli tarkoitus ympäröidä muutaman kymmenen kilometrin laajuisella saksalaisten asuttamalla renkaalla.[1]

Inkerin alue aiottiin asuttaa 25 vuoden kuluessa 350 700 saksalaisella, SS:n jäsenillä ja maanpuolustustalonpojilla.lähde?

Germaaninen asutustoiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Välitön asutustoiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • 110 000 henkilöä vaimoineen valmiita muuttamaan, 220 000
  • talonpoikaisperheet asutusleireillä, 20 000
  • saksalaisperäiset perheet Venäjällä neline lapsineen, 600 000
  • yhteensä 840 000

Myöhempi asutustoiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • talonpoikaisperheet, 880 000
  • myöhemmät muuttajat, 30 000
  • ulkosaksalaiset ulkomailta kolmine lapsineen, 200 000
  • yhteensä 1 110 000

Jatkoasutustoiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • ensimmäisen kymmenen vuoden aikana 45 000–50 000 perhettä, 200 000
  • sitä seuraavan kahdenkymmenen vuoden aikana 20 000–30 000 perhettä vuosittain, 2 400 000
  • yhteensä, 2 600 000

yhteensä 30 vuoden aikana 4 550 000

Muuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Konras Meyer-Hetling kävi vuoden 1942 alkupuolella esittelemässä uudelleenasutussuunnitelmaa myös Suomessa ja suomalaiset sodanjälkeisen asutustoiminnan suunnittelijat olivat siitä tietoisia.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Jokipii 2002, s. 86.
  2. a b c d e Jokipii 2002, s. 34–36.
  3. Jokipii 2002, s. 22.
  4. Jokipii 2002, s. 87.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]