Operaatio Barbarossa

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Operaatio Barbarossa
Osa itärintamaa toisessa maailmansodassa
Operaation kartta
Operaation kartta
Päivämäärä:

22. kesäkuuta 1941tammikuu 1942

Paikka:

Neuvostoliitto

Lopputulos:

Akselivaltojen strateginen jumiutuminen, taktinen voitto

Osapuolet

Akselivallat:

Natsi-Saksan vuosina 1935–1945 käytössä ollut lippu. Saksa
Romanian kuningaskunnan lippu. Romania
Italia
Unkarin vuosina 1918–1944 käytössä ollut lippu. Unkari
Flag of First Slovak Republic 1939-1945.svg Slovakia
Flag of Independent State of Croatia.svg Kroatia[1]


Suomen lippu Suomi (kanssasotija)

Neuvostoliiton vuosina 1923–1955 käytössä ollut lippu. Neuvostoliitto

Komentajat

Natsi-Saksan vuosina 1935–1945 käytössä ollut lippu. Adolf Hitler
Natsi-Saksan vuosina 1935–1945 käytössä ollut lippu. Walther von Brauchitsch
Natsi-Saksan vuosina 1935–1945 käytössä ollut lippu. Franz Halder
Natsi-Saksan vuosina 1935–1945 käytössä ollut lippu. Wilhelm Ritter von Leeb (Pohjoinen armeijaryhmä)
Natsi-Saksan vuosina 1935–1945 käytössä ollut lippu. Fedor von Bock
(Keskustan armeijaryhmä)
Natsi-Saksan vuosina 1935–1945 käytössä ollut lippu. Gerd von Rundstedt
(Etelän armeijaryhmä)


Suomen lippu Carl Gustaf Emil Mannerheim

Neuvostoliiton vuosina 1923–1955 käytössä ollut lippu. Josif Stalin
Neuvostoliiton vuosina 1923–1955 käytössä ollut lippu. Georgi Žukov
Neuvostoliiton vuosina 1923–1955 käytössä ollut lippu. Aleksandr Vasilevski
Neuvostoliiton vuosina 1923–1955 käytössä ollut lippu. Semjon Budjonnyi
Neuvostoliiton vuosina 1923–1955 käytössä ollut lippu. Kliment Vorošilov
Neuvostoliiton vuosina 1923–1955 käytössä ollut lippu. Semjon Timošenko
Neuvostoliiton vuosina 1923–1955 käytössä ollut lippu. Markian Popov
Neuvostoliiton vuosina 1923–1955 käytössä ollut lippu. Fyodor Kuznetsov
Neuvostoliiton vuosina 1923–1955 käytössä ollut lippu. Dmitry Pavlov
Neuvostoliiton vuosina 1923–1955 käytössä ollut lippu. Ivan Tyulenev
Neuvostoliiton vuosina 1923–1955 käytössä ollut lippu. Mikhail Kirponos

Vahvuudet

noin 3,9 miljoonaa (sis. reservi)
3 600 panssarivaunua
4 389 lentokonetta

noin 3,2 miljoonaa (aluksi, myöhemmin 5 miljoonaa lisää)

Tappiot

300 000 kaatunutta
500 000 haavoittunutta
150 000 kadonnutta
2 093 lentokonetta
2 758 panssarivaunua (1941)

yli 802 191 kaatunutta
3 000 000 haavoittunutta
3 300 000 vangittua
21 200lentokonetta
20 500 panssarivaunua (1941)

Itärintaman taistelut toisessa maailmansodassa
Barbarossa (1. Harkova - Kiova - Sevastopol - Leningrad - Rostov - Moskova) - Talvioffensiivi (Demjansk - 2. Harkova) - Sininen (Voronez - Stalingrad) - 3. Harkova - Kursk - 4. Harkova - Korsun - Krim - Narva - Bagration - Varsovan kansannousu - Budapestin piiritys - Veiksel-Oder - Itä-Preussi - Berliini

Operaatio Barbarossa oli koodinimi Saksan hyökkäykselle Neuvostoliittoon vuonna 1941. Sen taustalta löytyy Adolf Hitlerin ja kansallissosialistien ajama oppi elintilasta (Lebensraum) idästä. Hitler esitteli elintilaopin kirjassaan Taisteluni, jonka hän saneli vuoden 1923 vallankaappausyrityksen takia saamansa vankeustuomion aikana. Elintilaopin mukaan Saksan tulisi laajentua itään eli Neuvostoliiton suuntaan, sillä idässä nähtiin olevan runsaasti tilaa Saksan kasvavalle väestölle sekä Saksan tarvitsemia raaka-aineita, kuten öljyä. Operaatio nimettiin Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarin Fredrik I Barbarossan mukaan, joka johti vuonna 1189 aloitettua kolmatta ristiretkeä.

Saksa ja Neuvostoliitto solmivat 23. elokuuta 1939 Molotov–Ribbentrop-sopimukseen, jonka avulla suurvallat saattoivat laajentaa alueitaan ilman toistensa välitöntä uhkaa. Sekä Hitler että Josif Stalin ennakoivat, että Saksa ja Neuvostoliitto tulisivat ajautumaan keskinäiseen sotaan ennemmin tai myöhemmin.[2]

Operaatiosuunnitelma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliittoa vastaan kohdistuvan sodan valmistelut alkoivat heinäkuun viimeisinä päivinä 1940 salaisessa Saksan korkeimman sotilasjohdon kokouksessa. Suunnittelu alkoi välittömästi operaationimellä Aufbau Ost, joka annettiin elokuussa. Jatkosuunnittelussa operaatiosta käytettiin koodinimiä Otto ja Fritz. Marraskuussa Adolf Hitler määräsi voimaan Führerin käskyn numero 18, jonka mukaan idän hyökkäyksen suuunnitelmia tuli jatkaa oli poliittisten neuvottelujen tulos mikä tahansa. 18. joulukuuta Hitler antoi käskyn 21, jossa hyökkäys ja sen strategiset tavoitteet määriteltiin. Operaatio sai koodinimen ”Barbarossa”.[3][4]

Suomi, Unkari ja Romania laskettiin suunnitelmassa todennäköisiksi liittolaisiksi. Hitler rakensi suunnitelmansa salamasodan (saks. blitzkrieg) varaan. Suunnitelman lähtökohtana oli suorittaa hyökkäys leveällä SuomenlahtiMustameri-linjalla. Hitlerin tavoitteet perustuivat pääosin poliittisiin ja sotataloudellisiin arviointeihin. Hitlerin ensimmäinen tavoite oli Leningradin valtaus. Toiseksi hän tavoitteli Ukrainan raaka-aineita ja Donetsin seudun sotatarviketeollisuuden haltuunottoa. Saksan maavoimien esikunta (OKH) oli tavoitteista eri mieltä Hitlerin kanssa; OKH piti tärkeimpänä tavoitteena pääkaupunki Moskovaa.

Operaatiota varten luotiin kolme armeijaryhmää. Pohjoinen armeijaryhmä komentajanaan tammikuusta 1941 alkaen Wilhelm Ritter von Leeb sai kohteekseen Leningradin. Fedor von Bockin komentaman keskustan armeijaryhmän kohteena ja koko operaation päätavoitteena oli aluksi Moskova, mutta Hitler muutti mielensä asiasta useita kertoja operaation aikana. Etelässä toimi etelän armeijaryhmä komentajanaan aluksi Gerd von Rundstedt, jota seurasi Walter von Reichenau, joka kuitenkin kuoli muutaman viikon päästä ja johtoon nousi von Bock. Etelän armeijaryhmän tehtävänä oli Ukrainan ja Kiovan valtaus sekä Donbassin teollisuusalueiden haltuunotto. Hitler uskoi operaation kestävän neljä kuukautta.[5]

Suomen osuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Adolf Hitler esitti näkemyksiään hyökkäyksestä Neuvostoliittoon muun muassa kenraalikunnalleen pitämässään puheessa Berliinin valtakunnankansliassa 30. maaliskuuta 1941. Puheessa Hitler esitti Suomen hyökkäävän kohti Leningradia. Liittolaisena Suomi olisi Hitlerin mukaan miesluvultaan vähäinen ja heikosti aseistettu, mutta taistelisi urheasti. Kaksi- ja puolituntinen hyökkäyksen läpikäynti sisälsi myös esityksen Uralin länsipuolisen alueen tulevasta kohtalosta: Hitlerin mukaan alueen pohjoinen osa tulisi kuulumaan Suomeen.[6] Suomalaisten omien suunnitelmien tavoite oli vaatimattomampi: toukokuussa saksalaisten tiedusteltua Suomen tulevia rajatoiveita Päämaja laati viisi vaihtoehtoa, joista suppein käsitti Karjalan palautuksen ja vuoden 1939 rajojen voimaantulon. Muut vaihtoehdot laajensivat Suomen aluetta asteittain: viidennessä vaihtoehdossa raja kulki Äänisjärven itäpuolella ja Syvärin eteläpuolella.[7]

Pohjois-Norjassa ja Pohjois-Suomessa olevien saksalaisjoukkojen päätehtäväksi kaavailtiin vallatun Norjan sekä Petsamon malmikaivosten ja malmialueen Pohjanmaan satamiin yhdistävän Jäämerentien suojaaminen. Toissijainen tehtävä oli yhdessä suomalaisten kanssa hyökätä ja katkaista Muurmannin rata. Suunnitelmassa mainittiin useamman saksalaisdivisioonan ryhmittyvän hyökkäykseen Suomen alueella, Rovaniemen eteläpuolella.[8]

Suomen korkeinta sotilasjohtoa vieraili 25. toukokuuta 1941 Saksan pääesikunnassa Salzburgissa, jossa saksalainen sotilasvaltuuskunta johtajanaan kenraali Alfred Jodl selosti Neuvostoliittoon suunnitteilla olevaa hyökkäystä. Saksalaiset esittelivät yhteistyösuunnitelmaa Saksan ja Suomen taistelujoukkojen välille. Suomea pyydettiin sitomaan Neuvostoliiton joukkoja rajoillaan. Leningradia vastaan suunnattuun hyökkäykseen suomalaiset eivät suostuneet sitoutumaan. Eri aselajien välillä käydyissä jatkoneuvotteluissa Berliinissä 26.–28. toukokuuta vaihdettiin teknisiä ja taktisia tietoja. Kesäkuussa 1941 ennen operaation alkua joukkoja oli Rovaniemen lähistöllä yli 40 000 sotilasta. Suunnitelmassa arveltiin Ruotsin antavan rauta- ja maantiensä käytettäviksi saksalaisjoukkojen kuljetuksiin.[8]

Operaation toimeenpano[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itärintama 9. heinäkuuta – 5. joulukuuta 1941

Sunnuntai aamuna 22. kesäkuuta 1941 kello 0315 alkoi operaatio Barbarossa akselivaltojen lentokoneiden pommitettua Neuvostoliiton hallussa olevia puolalaisia kaupunkeja. Taisteluun osallistuneiden joukkojen todellisia vahvuuksia on vaikea esittää tarkasti, koska saksalaisten vahvuuksiin sisällytetään myös sotaretkelle varatut reservit. Hyökkäyksen alkaessa saksalaisjoukkojen vahvuus oli noin 3,5 miljoonan sotilasta, yli 3 300 panssarivaunua ja noin 2 500 lentokonetta ja joukkoja vastassa oli hieman heikommat neuvostojoukot, joista vain harvat olivat saaneet varoituksen tulevasta hyökkäyksestä.

1. vaihe (22. kesäkuuta – 3. heinäkuuta 1941)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalaisten hyökkäyksen eteneminen 22. kesäkuuta - 25. elokuuta 1941

Saksan pohjoista armeijaryhmää (saks. Heeresgruppe Nord) vastassa oli kaksi Neuvostoliiton armeijaa. Armeijaryhmään kuulunut 4. panssariryhmän 600 panssarivaunua tunkeutui armeijoiden väliin tavoitteenaan ylittää Niemen- ja Väinäjoki, jotka olivat suurimmat maastoesteet edettäessä Leningradiin. Joukot ylittivat ensimmäisenä päivänä 80 kilometriä edettyään Niemen-joen. Raseiniain lähellä Neuvostoliiton III ja XII mekanisoitu armeijakunta tekivät vastahyökkäyksen saksalaisten panssarikärkeä vastaan ja seuranneiden neljän vuorokauden taisteluiden aikana saksalaisjoukot saartoivat ja tuhosivat polttoaine- ja ammuspulasta sekä yhtenäisen johdon puutteesta kärsivät neuvostopanssarit. Ensimmäisen viikon taisteluissa tuhoutui 90 prosenttia rintamalla olleista Neuvostoliiton panssarijoukoista. Saksalaisjoukot ylittivät Väinäjoen lähellä Daugavpilsiä päästen iskuetäisyydelle Leningradista. Hitler määräsi huoltotilanteen heikennyttyä panssarijoukot pysähtymään ja niiden tuli odottaa eteneviä jalkaväkijoukkoja. Etenemisen pysähtyessä neuvostojoukot ryhmittivät joukkonsa uudelleen puolustamaan Leningradia.

Saksan keskustan armeijaryhmään kuuluivat 2. ja 9. armeija, 2. ja 3. panssariryhmä sekä muita joukkoja. Niitä vastassa oli neljä Neuvostoliiton armeijaa eli 3., 4., 10. ja 11. armeija. Panssariryhmien tavoitteena oli Minskin valtaus ja samalla estää neuvostojoukkojen vetäytyminen. 3. panssariryhmä murtautui kahden neuvostorintaman saumasta ylittäen Neiman-joen ja saman aikaisesti 2. panssariryhmä ylitti Bug-joen. Ryhmien hyökätessä 2. ja 9. armeija piirittivät Białystokissa puolustukseen asettuneet neuvostojoukot. Panssariryhmät kohtasivat 27. kesäkuuta edettyään 320 kilometriä Minskissä muodostaen suuren motin Minskin ja Puolan rajan väliselle alueelle. Motissa oli kaikkiaan 32 kivääri-, kahdeksan panssari-, motorisoidun-, ratsuväki- ja tykistödivisioonan jäännökset. Kolmen saarretun armeijan jäännökset tuhottiin 3. heinäkuuta mennessä.

Armeijaryhmän jatkaessa etenemistään se kohtasi Dniepr-joella puolustukseen ryhmittyneenä viisi Neuvostoarmeijaa (16., 19., 20., 21. ja 22. armeija), joista kolme saarrettiin ja lopulta tuhottiin Smolenskissa. Kaksi muuta armeijaa kärsivät kovia tappioita, mutta niitä ei kyetty tuhoamaan. Taistelut kuitenkin kuluttivat eteneviä saksalaisjoukkoja, joka menetti 2. elokuuta mennessä kaikkiaan 74 500 sotilasta saaden täydennyksenä vain 23 000.

Saksan etelän armeijaryhmää vastassa oli kolme Neuvostoarmeijaa (5., 6. ja 26. armeija). Alueen neuvostojohto reagoi nopeammin kuin muualla ja saksalaiset kohtasivat kovempaa vastarintaa. Saksalaiset läpäisivät puolustuksen armeijoiden saumoista 1. panssariryhmän läpäistessä Neuvostoliiton 6. armeijan rintaman tavoitteenaan Brody. Neuvostojoukot aloittivat 26. kesäkuuta panssariryhmän pysäyttämiseksi viiden mekanisoidun armeijakunnan voimin vastahyökkäyksen, jonka seurauksena kumpikin osapuoli kärsi kovia tappioita.

2. vaihe (3. heinäkuuta – 5. elokuuta 1941)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Smolenskin taistelu

Saksalaisten eteneminen jatkui 3. heinäkuuta, mutta siihen mennessä vetäytyneet neuvostojoukot oli ryhmitetty uudelleen. Lisäksi rankat sateet hidastivat saksalaisjoukkojen etenemistä. Neuvostojoukot aloittivat Smolenskiin pyrkivää Keskustan armeijaryhmää vastaan hyökkäyksen ja seuranneissa taisteluissa joutui kolme neuvostoarmeijaa pihteihin kahden saksalaisen panssariarmeijan väliin, mutta saksalaiset saivat saartorenkaan suljettua vasta 26. heinäkuuta. Kaikkiaan 300 000 neuvostosotilasta joutui sotavankeuteen, mutta noin 100 000 sotilasta pääsi saartorenkaan aukosta pakenemaan.

3. vaihe (5. elokuuta – 2. lokakuuta 1941)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heinäkuun puoliväliin mennessä saksalaisjoukot olivat edenneet lähes Kiovaan. 1. panssariarmeija jatkoi etenemistään kohti etelää ja 17. armeija iski itään saartaen kolme neuvostoarmeijaa lähellä Umania. Motin murruttua joukot jatkoivat kohti pohjoista ylittäen Dniepr-joen. Keskisen armeijaryhmästä irrotettu 2. panssariarmeija ylitti Desna-joen 2. armeijan suojatessa joukkojen oikean sivustan. Panssariarmeijoiden väliselle alueelle jäi saarroksiin neljä neuvostoarmeijaa sekä osia kahdesta muusta.

Leningradiin pyrkivää 4. panssariarmeijaa täydennettiin Keskisen armeijaryhmän panssariyhtymillä. Vaunut murtautuivat 8. elokuuta neuvostojoukkojen ryhmityksen läpi, jolloin 16. armeija eteni koilliseen ja 18. armeija puhdisti Viron metsäveljien kanssa Viron alueen neuvostojoukoista edeten Peipsijärvelle. Elokuun loppuun mennessä 4. panssariarmeija oli edennyt 48 kilometrin päähän Leningradista. Saman aikaisesti suomalaisjoukot olivat edenneet Laatokan kahta puolta saavuttaen vanhan valtakunnan rajan.

Hitler antoi määräyksen Leningradin valtaamisesta ilman vankien ottamista ja Pohjoinen armeijaryhmä aloitti 9. syyskuuta hyökkäyksen, joka eteni kymmenessä päivässä 11 kilometrin päähän kaupungista. Tämän jälkeen eteneminen hidastui ja tappioiden kasvaessa. Hitler määräsi kaupungin näännytettäväksi valtauksen osoittauduttua odotettua vaikeammaksi. Keskisen armeijaryhmän luovutettua panssarinsa se ryhmittyi puolustukseen torjuen useita neuvostojoukkojen vastahyökkäyksiä ja kärsien ensimmäisen taktisen tappion etenemisen alettua. Hitler määräsi armeijaryhmän jatkamaan etenemistään kohti Moskovaa. 3. ja 4. panssariryhmä irrotettiin Leningradin piirityksestä ja ne siirrettiin Keskiselle armeijaryhmälle.

Ennen hyökkäyksen jatkamista piti saattaa päätökseen Kiovan alueen taistelut. Puolet armeijaryhmän joukoista siirrettiin etelään Kiovan selustaan ja saman aikaisesti Etelän armeijaryhmä aloitti hyökkäyksen Dniepr-joen sillanpäästä kohti pohjoista. Kiovan alueella olleet neuvostojoukot jäivät mottiin armeijaryhmien kohdatessa 19. syyskuuta. Kymmenen seuraavan päivän aikana motti tyhjennettiin saksalaisten saadessa lähes 600 000 sotavankia. Neuvostoliiton 5., 21., 26. ja 37. armeija menettivät taistelussa 452 000 miestä ja 3 867 tykistöasetta.

4. vaihe (2. lokakuuta – 5. joulukuuta 1941)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiovan taistelun päätyttyä neuvostojoukoilla ei ollut enää miesylivoimaa ja joukoilla ei ollut enää käytettävissään koulutettua reserviä. Moskovan puolustamiseksi Stalinilla oli käytettävissään 83 divisioonaa, joissa oli 800 000 miestä. Näistä kuitenkin oli valmiiksi varustettuja ja koulutettuja ainoastaan 25. Saksalaiset aloittivat operaatio Taifuunin eli hyökkäyksen Moskovaan 2. lokakuuta. Keskisen armeijaryhmän edessä oli joukko puolustuslinjoja, joista ensimmäinen oli Vyazmassa ja seuraava Mozhayskissa.

Ensi-isku yllätti neuvostojoukot, kun 2. panssariarmeija valtasi 121 kilometriä puolustuslinjojen eteläpuolella olevan Oryolin. Kolme päivää myöhemmin panssariarmeija jatkoi hyökkäystään Bryanskiin 2. armeijan hyökätessä saman aikaisesti lännestä. Neuvostoliiton 3. ja 13. armeija joutuivat täten etenevien armeijoiden väliin mottiin. Pohjoisessa 3. ja 4. panssariryhmä hyökkäsivät Vyazmaan sitoen 19., 20., 24. ja 32. armeijan taisteluun. Keskinen armeijaryhmä oli siten murtanut Moskovan ensimmäisen puolustuslinjan. Moteista saatiin 673000 sotavankia, mikä kasvatti sotatoimien alettua saatujen sotavankien lukumäärän kolmeen miljoonaan. Moskovan puolustamiseen oli tämän jälkeen käytettävissä ainoastaan 90 000 miestä ja 150 panssarivaunua.

Saksan 3. panssariarmeija mursi 13. lokakuuta neuvostojoukkojen puolustuksen noin 140 kilometrin päässä Moskovasta, jolloin kaupunkin siirrettiin sotilashallinnon valvontaan. Pitkään jatkuneet sateet olivat kuitenkin muuttaneet päällystämättömät tiet mudaksi, joten saksalaiset kykenivät etenemään ainoastaan reilut kolme kilometriä päivässä. Samalla etenevien joukkojen huoltotilanne heikkeni merkittävästi. Ylijohto määräsi etenemisen pysäytettäväksi 31. lokakuuta joukkojen järjestämiseksi. Tämä antoi Neuvostoliitolle mahdollisuuden parantaa asemiaan sekä keskittää alueelle uusia joukkoja. Reilussa kuukaudessa perustettiin yksitoista uutta armeijaa, joihin kuului 30 divisioonaa Kauko-Idästä vapautuneita siperialaisia joukkoja. Siperiasta tuotiin myös reilut 1000 panssarivaunua ja 1000 lentokonetta.

Maan jäädyttyä 15. marraskuuta saksalaiset jatkoivat hyökkäystään kohti Moskovaa. Viivästyminen oli tarjonnut joukkojen kaipaamaa lepoa ja siten miehet olivat valmiit jatkamaana, mutta huollon järjestämiseksi tauko ei ollut riittävä. Eteneviä joukkoja vastassa olivat Neuvostoliiton 5., 16., 30., 43., 49. ja 50 armeijat. Saksalaisten suunnitelman mukaan 3. ja 4. panssariarmeijan piti ylittää Moskovan kanava ja saartaa kaupunki koillisesta. 2. panssariarmeija hyökkäsi Tulaan, jonka jälkeen se jatkaisi etenemistä etelästä kohti Moskovaa. Neuvostojoukkojen reagoidessa sivuistoilla oleviin uhkiin iskisi 4. armeija keskustaan. Kaksi viikkoa kestäneiden kiivaiden taisteluiden jälkeen saksalaiset etenivät hitaasti kohti Moskovaa. Etelästä hyökänneen 2. panssariarmeijan eteneminen oli kuitenkin pysähtynyt. Neuvostoliiton 49. ja 50. armeijan siperialaisjoukot aloittivat 22. marraskuuta vastahyökkäyksen lyödäkseen 2. panssariarmeijan, joka joutui vetäytymään. Saksan 4. panssariarmeija työnsi Neuvostoliiton 16. armeijan tieltään ja se onnistui ylittämään Moskovan kanavan ja siten aloittamaan kaupungin saartamisen.

Saksan 258. jalkaväkidivisioona oli 2. joulukuuta ainoastaan 24 kilometrin päässsä Moskovasta ja sen asemista näki Kremlin kupolit. Saman aikaisesti kuitenkin alkoi talven ensimmäinen lumimyrsky. Tiedustelupataljoona käväisi Khimkissä, joka oli ainoastaan kahdeksan kilometrin päässä kaupungista ja se valtasi Moskovan-Volgan kanaalin sillan sekä rautatieaseman. Paikka oli samalla saksalaisten etenemisen kaukaisin piste. Saksalaisjoukot eivät olleet varustettuja talveen.

Operaation loppu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliitto aloitti 5. joulukuuta vastahyökkäyksen, joka työnsi saksalaisjoukkoja noin 320 kilometriä länteen. Saksalaisjoukot olivat vuoden 1941 aikana kärsineet itärintamalla yli 210000 miehen tappiot kaatuneina ja kadonneina sekä 620000 miestä haavoittuneina. Kolmannes tappioista oli tullut lokakuun alun jälkeen.

Itärintama operaation jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kaukasuksen taistelut

Epäonnistuneen Moskovan taistelun jälkeen Hitler keskitti katseensa Kaukasukseen Bakun öljykentille. Kesäkuussa 1942 Saksa aloitti jälleen etenemisen rintaman eteläosalla ja saavutti elokuun loppuun mennessä Volgan rannalla olevan Stalingradin kaupungin. Kaukasuksella saksalaisjoukot etenivät alle sadan kilometrin päähän Kaspianmerestä. Stalingradin taistelussa akselivallat menettivät noin 850 000 sotilasta, mikä merkitsi käännekohtaa toisessa maailmansodassa. Tämän jälkeen aloite siirtyi puna-armeijalle, jolloin Kaukasukselle edenneet joukot joutuivat vetäytymään välttyäkseen laajaan mottiin joutumiselta. Heinäkuussa 1943 käydyssä Kurskin taistelussa Saksan sodankäynti muuttui jatkuvaksi perääntymiseksi.

Operaatio populäärikulttuurissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hyökkäystä motivoimaan valmistettiin muun muassa "Von Finnland bis zum Schwarzen Meer" (Suomesta Mustalle merelle) -marssilaulu, jossa "Führer befiehl, wir folgen dir!" (Führer johtaa). Laulun sävelsi Norbert Schultze. Marssi on ehkä kansainvälisesti parhaiten tunnettu saksalainen propagandateos, joka symbolisoi Saksan hyökkäykstä itään.lähde?

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Clark, Alan: Operaatio Barbarossa. Saksan ja Neuvostoliiton sota 1941-1945, s. 18-19. Porvoo: WSOY, 1965. (englanniksi)
  • Förster, Jurgen & Mawdsley, Ewan: Hitler and Stalin in Perspective: Secret Speeches on the Eve of Barbarossa. War In History, , 2004. vsk, nro 11, s. 74, 77. Sage Publications. ISSN 0968-3445. maksullinen Viitattu 21.12.2008. (englanniksi)
  • Jokipii, Mauno: Suomi etsiytyy Saksan valtapiiriin. Teoksessa "Talvisodasta jatkosotaan", toim. Jarl Kronlund. Jyväskylä: Suomen sotahistorian komissio ry & Gummerus, 1991. ISBN 952-90-3091-6.
  • Kershaw, Ian: Hitler. Keuruu: Otava, 2010. ISBN 978-951-1-24915-3.
  • Tauber. Joachim: The Road Towards the Hitler-Stalin Pact and its Consequences 30.1.2004. Lietuvos gyventojų genocido ir rezistencijos tyrimo centras. Viitattu 7.4. 2008. (englanniksi)</ref>
  • Ziemke, Earl F.: Saksalaisten sotatoimet pohjolassa 1939-1945. Porvoo: WSOY, 1963.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Richard L. DiNardo. Germany and the Axis Powers: From Coalition to Collapse. University Press Of Kansas, 92. ISBN 0700614125. 
  2. Tauber 2004
  3. Clark 1965, s. 18-19
  4. Kershaw 2010, s. 574
  5. Kershaw 2010, s. 604
  6. Förster et al. 2004
  7. Jokipii 1991, s. 147-148
  8. a b Ziemke 1963, s. 174-175

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Korhonen, ArviBarbarossa-suunnitelma ja Suomi. Porvoo: WSOY, 1961.