Kiovan taistelu

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kiovan taistelu
Osa itärintamaa toisessa maailmansodassa
Itärintama Kiovan taistelun aikana vuonna 1941
Itärintama Kiovan taistelun aikana vuonna 1941
Päivämäärä:

23. elokuuta – 26. syyskuuta 1941

Paikka:

Kiova, Ukraina, Neuvostoliitto

Lopputulos:

Saksan voitto

Osapuolet

Natsi-Saksan vuosina 1935–1945 käytössä ollut lippu. Natsi-Saksa

Neuvostoliiton vuosina 1923–1955 käytössä ollut lippu. Neuvostoliitto

Komentajat

Natsi-Saksan lippu Gerd von Rundstedt

Neuvostoliiton vuosina 1923–1955 käytössä ollut lippu. Semjon Budjonnyi
Neuvostoliiton vuosina 1923–1955 käytössä ollut lippu. Mihail Kirponos (kaatui)

Vahvuudet

500 000

627 000

Tappiot

ei tiedossa

616 304 kaatunutta tai vangittua
84 240 haavoittunutta

Itärintaman taistelut toisessa maailmansodassa
Barbarossa (1. Harkova - Kiova - Sevastopol - Leningrad - Rostov - Moskova) - Talvioffensiivi (Demjansk - 2. Harkova) - Sininen (Voronez - Stalingrad) - 3. Harkova - Kursk - 4. Harkova - Korsun - Krim - Narva - Bagration - Varsovan kansannousu - Budapestin piiritys - Veiksel-Oder - Itä-Preussi - Berliini

Kiovan taistelu oli Saksan ja Neuvostoliiton joukkojen välinen taistelu Ukrainassa Kiovan kaupungin hallinnasta toisessa maailmansodassa 23. elokuuta – 26. syyskuuta.[1]

Joukot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

[2]

Saksa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • 2.A
  • 6.A
  • 17.A
  • PsR2 (Guderian)
    • XXIV PsAK
    • XLVII PsAK
  • PsR1 (Kleist)
    • XIV PsAK
    • XLVIII PsAK

Neuvostoliitto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • 5.A
  • 21.A
  • 26.A
  • 37.A
  • 38.A

Taistelujen kulku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heinz Guderianin PsR2 hyökkäsi 7. syyskuuta pohjoisesta Kiovan itäpuolen Romnyä kohti. Ewald von Kleistin PsR1 hyökkäsi 10. syyskuuta etelästä Kiovan itäpuolelle.

Neuvostoliittolaisten komentaja Semjon Budjonnyi huomasi jo varhain uhkaavan mottivaaran ja suunnitteli vetäytymistä. Josif Stalin kielsi vetäytymisen.[3][4]

Taistelussa Gerd von Rundstedtin johtamat 2. armeija ja 2. panssaridivisioona yhdessä 6. ja 17. armeijan kanssa onnistuivat lyömään Mihail Kirponosin komentamat Neuvostoliiton joukot, joihin kuuluivat muun muassa Neuvostoliiton 5., 37., 26., 21., ja 40. armeija. Kirponos kaatui taistelussa yrittäessään vetäytyä joukkoineen. Panssariryhmät kohtasivat toisensa 14. syyskuuta ja sulkivat Kiovan mottiin viisi armeijaa.

Lopputulos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalaiset ottivat taistelussa 665 000 vankia ja saivat tuhansittain tykkyjä ja liki 900 panssarivaunua. [5][6]

107,540 neuvostosotilasta palkittiin mitalilla Kiovan puolustamisesta 21. kesäkuuta 1941.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Paul Carell: Marssi Venäjälle. Gummerus, 1964. ISBN 951-20-6478-2.
  • Konstantin Rokossovski: Sotilaan velvollisuus. Progress, 1982.
  • John Killen: Luftwaffe. WSOY, 1969.
  • William L. Shirer: Kolmannen valtakunnan nousu ja tuho I-II. Gummerus, 2001. ISBN 951-20-4601-6.
  • Alan Clark: Barbarossa. Quill, 1965. ISBN 0-688-04268-6.
  • Peter McCarthy&Mike Syron: Panzerkrieg. Robinson, 2002. ISBN 1-84119-800-5.
  • Guido Knopp: Wehrmacht. Gummerus, 2012. ISBN 978-951-20-9111-9.
  • George H. Stein: Waffen-SS. Gummerus, 2012. ISBN 978-951-20-7807-3.
  • Hans-Ulrich Rudel: Stuka-lentäjä. Koala-kustannus, 2011. ISBN 978-952-229-122-6.
  • Theodor Plievier: Moskova. WSOY, 1965.
  • Kurt von Tippelskirch: Toisen maailmansodan historia 1-4. WSOY, 1962.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Carell s.118-129
  2. Carell s.125
  3. Clark s. 137
  4. Carell s.123
  5. Clark s. 143
  6. Carell s.128
Tämä sotaan tai sodankäyntiin liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.
  • Merkinnän syy: Tausta (eli miten taisteluun päädyttiin), varsinainen taistelukuvaus, saksalaisten tappiot ja taistelun seuraukset kuvaamatta