Operaatio Sininen

Wikipedia

Operaatio Sininen
Osa toista maailmansotaa
Operaatio Sininen: saksalaisten eteneminen itärintamalla 7.5.1942-18.11.1942
Päivämäärä: 28. kesäkuuta – 19. elokuuta 1942 Paikka: Itärintama Lopputulos: Saksalaisten eteneminen pysähtyi Kaukasukselle ja Stalingradin edustalle. Operaation tavoitteita ei saavutettu.
Taistelijat
Saksa	Neuvostoliitto
Komentajat
Wilhelm List Maximilian von Weichs	Georgi Žukov
Itärintaman taistelut toisessa maailmansodassa Barbarossa (1. Harkova - Kiova - Sevastopol - Leningrad - Rostov - Moskova) - Talvioffensiivi (Demjansk - 2. Harkova) - Sininen (Voronez - Stalingrad) - 3. Harkova - Kursk - 4. Harkova - Korsun - Krim - Narva - Bagration - Veiksel-Oder (Berliini)

Operaatio Sininen tai Tapaus Sininen (saks. Fall Blau) oli Wehrmachtin käyttämä koodinimi kesän 1942 hyökkäyssuunnitelmalle, Eteläisen armeijaryhmän yleishyökkäykselle Etelä-Venäjällä 28. kesäkuuta – 19.elokuuta 1942, jonka tavoitteiksi Adolf Hitler oli määritellyt Volgan vesitien ja Kaukasian öljykenttien valloittamisen.^[1][2]

Elokuussa saksalaisten eteneminen pysähtyi Stalingradin edustalle Volgalla sekä Kaukasiassa. Etenemisen pysähtymiseen pääsyynä oli joukkojen jakaminen kahteen yhtäaikaiseen operaatioon, jolloin rintaman pidentyessä tarvittavia hyökkäysreservejä ei riittänyt kummankaan päätavoitteen saavuttamiseen.

Sisällysluettelo 1 Taustaa 2 Operaatioon osallistuneet joukot 2.1 Saksalaiset 2.2 Venäläiset 3 Operaatio Sininen 3.1 Eteneminen Volgalle 3.2 Eteneminen Kaukasukselle 3.3 Stalingradin taistelut 3.4 Stalingradin motti 3.5 Vetäytyminen Kaukasukselta 4 Lähteet 5 Kirjallisuutta

[muokkaa] Taustaa

Saksan pääesikunnan suunnitelmien mukaan saksalaisten joukkojen piti ensin valloittaa Volga ja jatkaa tämän jälkeen Kaukasian öljykenttiä kohti.^[3] Neuvostoliiton sodanjohto otti käyttöön kesällä 1942 uuden taktiikan, jossa aikaisemmin Stalinin vaatimasta jäykästä puolustautumisesta luovuttiin ja joukot vedettiin takaisin ennen niiden joutumista nopeiden saksalaisten panssarijoukkojen motittamaksi. Saksalaisten etenemistä hidastettiin strategisesti ja maastollisesti otollisissa paikoissa rakennetuilla puolustuslinjoilla. Hitler tulkitsi tämän perääntymisen merkiksi Puna-armeijan luhistumisesta ja päätti operaatio sinisen molempien päätavoitteiden yhtäaikaista toteuttamisesta, ja lisäksi hän siirsi Keretšillä Kaukasian operaatiota varten valmiina olleen 11. armeijan Leningradin rintamalle tarkoituksena kaupungin valtaaminen. Etelän armeijaryhmä jaettiin armeijaryhmiksi A ja B, joista edellinen hyökkäsi Kaukasiaan ja jälkimmäinen jatkoi etenemistä Volgalle, kohti Stalingradia.

Tavoitteet jotka johtivat Operaatio sinisen toteuttamiseen olivat:

• Kuudennen armeijan ja muiden sotilayksiköiden valtaukset Etelä-Venäjällä.
• Odessan ja Kiovan valvonta laivasto- ja ilmavoimien yksiköille.
• Optimaaliset sää- ja maasto-olosuhteet panssareille ja motorisoiduille yksiköille Kubanin sillanpääaseman muodostamisessa Volgan länsirannalle.
• Vallata Bakun raakaöljykentät.
• Vallata muita Neuvostoliiton teollistuneita alueita Euroopasta.

[muokkaa] Operaatioon osallistuneet joukot

[muokkaa] Saksalaiset

Yhtymien jako armeijaryhmiin on epätarkka, koska yhtymiä siirrettiin tilanteen mukaan rintamalta toiselle.

• Armeijaryhmä A Kaukasuksella, komentaja Wilhelm List
  • 17. armeija, 150 000 miestä, 180 panssarivaunua ja rynnäkkötykkiä
  • 1. panssariarmeija, 220 000 miestä, 480 panssarivaunua ja rynnäkkötykkiä
  • 8. italialainen armeija
  • 11. armeija
• Armeijaryhmä B kohti Stalingradia, komentaja Maximilian von Weichs
  • 2. Armeija
  • 6. armeija, komentaja Friedrich Paulus, 330 000 miestä, 300 panssarivaunua ja rynnäkkötykkiä
  • 4. panssariarmeija, 200 000 miestä ja 480 panssarivaunua
  • 2. unkarilainen armeija
  • 3. romanialainen armeija
  • 4. romanialainen armeija

^{[4] [5] [6]}

[muokkaa] Venäläiset

Pohjoisesta etelään taistelujen alkuvaiheessa.

• 5. panssariarmeija
• 60. armeija
• 40. armeija
• 13. armeija
• 6. armeija
• 21. armeija
• 63. armeija
• 4. panssariarmeija
• 62. armeija
• 1. panssariarmeija
• 64. armeija
• 57. armeija
• 51. armeija
• 24. armeija
• 37. armeija
• 12. armeija
• 18. armeija
• 56. armeija
• 47. armeija

[muokkaa] Operaatio Sininen

[muokkaa] Eteneminen Volgalle

Operaatio Sininen käynnistyi varsinaisesti 2. armeijan, 4. panssariarmeijan ja 6. armeijan iskiessä Neuvostoliiton Voronežin alueella olevien joukkojen (5.PsA, 60.A, 40.A, 13.A, 6.A, 21.A, 63.A) kimppuun 28. kesäkuuta. ^[7] Sen jälkeen 6. armeija eteni kohti Stalingradia, mutta ilman 4. panssariarmeijan tukea, joka oli siirretty tukemaan 1. panssariarmeijaa Donin toiselle rannalle. Panssarituen puuttuminen hidasti etenemistä ja puna-armeija ehti järjestäytyä tiukkaan puolustukseen kaupungin alueella. Ylitettyään Donin saksalaiset saavuttivat nopeasti Volgan 23. elokuuta, mutta eteneminen pysähtyi Stalingradin kaupunkiin verisiin katutaisteluihin seuraavan kolmen kuukauden ajaksi.

[muokkaa] Eteneminen Kaukasukselle

Rostov valloitettiin uudelleen 24. heinäkuuta 1. panssariarmeijan avustuksella, joka jatkoi tämän jälkeen hyökkäystä etelään Maikopiin. Etelässä ensimmäinen panssariarmeija saapui Kaukasuksen juurelle ja Malkajoelle. Elokuun lopulla romanialaiset vuoristojoukot liittyivät hyökkäyskärkeen ja romanialaiset 3. ja 4. armeija siirrettiin Stalingradin ympäristöön niiden ensin puhdistettua Asovan alueen. Tämän tarkoituksena oli vapauttaa saksalaisia joukkoja varsinaiseen hyökkäystoimintaan. Eteneminen Kaukasiassa pysähtyi, kun saksalaiset eivät onnistuneet etenemään Malgobekista kohti Groznyia, joka oli heidän päätavoitteenaan. Hyökkäyksen kärjessä oli suomalainen Waffen-SS-vapaaehtoispataljoona. ^[8] Etenemistä koetettiin jatkaa kääntämällä hyökkäyksen suuntaa kohti etelää ylittämällä Malkajoki lokakuun lopussa ja etenemällä Pohjois-Ossetiaan.

[muokkaa] Stalingradin taistelut

Pääartikkeli: Stalingradin taistelu

^[9] Saksalaiset joukot eivät onnistuneet työntämään puna-armeijan joukkoja kokonaan Volgan itärannalle vaikka Saksan joukot saivat haltuunsa 90 prosenttia kaupungin alueesta. Saksan joukkojen hyökkäys painoi venäläiset puolustautujat kahteen pieneen, noin 100 metriä syvään, sillanpäähän Volgan länsirantaan. Venäjän sodanjohto oli päättänyt vetäytymisen loppuvan tähän, kaupungin vapauttamiseen valittiin hyvät johtajat ja riittävä määrä joukkoja reservistä. Erityisen verisiä olivat taistelut Punainen lokakuu -terästehtaan ja Dzeržinski-traktoritehtaan sekä Mamajevin kurgaani -kukkulan hallinnasta.

[muokkaa] Stalingradin motti

Pääartikkeli: Operaatio Uranus

Stalingradiin edenneet Saksan joukot jäivät mottiin, kun venäläiset hyökkäsivät kaupungin luoteispuolella Pauluksen joukkojen heikoimman renkaan, romanialaisarmeijan, kimppuun 19. marraskuuta. Seuraavana päivänä venäläiset mursivat kaupungin eteläpuolella romanialaisten puolustaman rintamakaistan. Motti sulkeutui 23. marraskuuta 1942 ja laukesi 31. tammikuuta 1943.

[muokkaa] Vetäytyminen Kaukasukselta

Kaukasian operaation akilleenkantapääksi muodostuivat huoltolinjat, jotka olivat venyneet Kaukasiassa äärirajoilleen. Marraskuun ensimmäisellä viikolla panssarikärki lyötiin takaisin Ordžonikidzen kaupungissa ja joukkojen oli peräännyttävä. Etenemisen pysähtymiseen sekä Kaukasiassa että Volgalla oli pääsyynä joukkojen jakaminen kahteen yhtäaikaiseen operaatioon, jolloin rintaman pidentyessä tarvittavia hyökkäysreservejä ei riittänyt kummankaan päätavoitteen saavuttamiseen.

[muokkaa] Lähteet

[muokkaa] Kirjallisuutta

• Bauer, Eddy, (toim.) Pentti Papunen: Toinen maailmansota: 2.osa. Porvoo, Helsinki:WSOY, 1974. ISBN 951-0-05842-4-8.
• Carell, Paul: Marssi Venäjälle. Gummerus, 1964.
• Carell, Paul: Poltettu maa. Gummerus, 1967.
• Clark, Alan: Barbarossa. Quill, 1985. ISBN 0-688-04268-6. (englanniksi)
• Crawford, Stewe: Saksan itärintama 1941-45: tärkeimmät sotatapahtumat päivä päivältä. Gummerus, 2006. ISBN 951-20-6816-8.
• McCarthy, Peter & Syron, Mike: Panzerkrieg. Robinson, 2002. ISBN 1-84119-800-5. (englanniksi)
• Parvilahti, Unto: Terekille ja takaisin. Otava, 1958.
• Rokossovski, Konstantin: Sotilaan velvollisuus. Moskova: Progress, 1982.
• Shirer, William L.: Kolmannen valtakunnan nousu ja tuho II: Kansallissosialistisen Saksan historia. Jyväskylä: Gummerus, 2001. ISBN 951-20-4601-6.
• Woods, Timothy; Wiest, Andrew A.; Barbier, M. K.: Strategy and Tactics Infantry Warfare, s. 58-59. Zenith Imprint, 2002. ISBN 0760314012. (englanniksi)

Tämä toiseen maailmansotaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.