Toinen maailmansota

Wikipedia

Toinen maailmansota
Ylhäältä vastapäivään: Liittoutuneita El Alameinissa, saksalainen sukellusvene Atlantilla, Puna-armeijan sotilaat Berliinissä, japanilaisia lentokoneita Tyynellämerellä, neuvostojoukkoja etenemässä Itärintamalla joulukuussa 1941, japanilaisjoukot hautaavat elävältä kiinalaisia siviilejä Nanjingin verilöylyn aikana.
Päivämäärä: 1. syyskuuta 1939 – 2. syyskuuta 1945 Paikka: Eurooppa, Pohjois-Afrikka, Tyynimeri, Kaakkois-Aasia, Kiina Casus belli: Saksan aseellinen tunkeutuminen Puolaan Lopputulos: Akselivallat hävisivät sodan Vaikutukset: YK perustettiin, Neuvostoliitosta tuli supervalta ja se sai haltuunsa Itä-Euroopan, Saksan jako, Kylmä sota alkoi
Osapuolet
Liittoutuneet: Puola Yhdysvallat Yhdistynyt kuningaskunta Neuvostoliitto Vapaa Ranska Kiina Kanada Etelä-Afrikan unioni Australia	Akselivallat ja niiden liittolaiset: Saksa Japani Italia Unkari Romania Bulgaria Suomi
Komentajat
Edward Rydz-Śmigły Josif Stalin Georgi Žukov Aleksandr Vasilevski Semjon Timošenko Franklin Roosevelt Dwight D. Eisenhower George S. Patton Chester Nimitz Winston Churchill Bernard Montgomery Archibald Wavell Charles Portal Charles de Gaulle Jean de Lattre de Tassigny Tšiang Kai-šek	Adolf Hitler Wilhelm Keitel Erwin Rommel Hermann Göring Erich Raeder Karl Dönitz Hideki Tōjō Isoroku Yamamoto Hisaichi Terauchi Tomoyuki Yamashita Benito Mussolini Ugo Cavallero Giovanni Messe Gustaf Mannerheim Karl Lennart Oesch
Tappiot
Sotilaita kaatui: 17 000 000 Siviilejä kuoli: 33 000 000 Yhteensä: 50 000 000	Sotilaita kaatui: 8 000 000 Siviilejä kuoli: 4 000 000 Yhteensä: 12 000 000
¹Suomi teki sopimuksen Neuvostoliiton kanssa syyskuussa 1944.

Animaatio sodan kulusta. Akselivallat musta, liittoutuneet sininen, Neuvostoliitto punainen, puolueettomat harmaa.

Toinen maailmansota oli vuosina 1939–1945 käyty maailmanlaajuinen konflikti, jonka pääasialliset osapuolet olivat Saksan, Italian ja Japanin johtamat akselivallat sekä Yhdistyneen kuningaskunnan, Ranskan, Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton johtamat liittoutuneet. Kymmeniä miljoonia ihmishenkiä vaatinut toinen maailmansota on ihmiskunnan historian tuhoisin sota.

[muokkaa] Sodan tausta

[muokkaa] Ensimmäisen maailmansodan rauhanteko

Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä voittajavaltioiden edustajat kokoontuivat 1919–1920 Pariisiin päättämään rauhanehdoista. Pariisin rauhankonferenssin keskeisiä hahmoja olivat neljä suurta, jotka olivat Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson, Ison-Britannian pääministeri Lloyd George, Ranskan pääministeri Georges Clemenceau ja Italian pääministeri Vittorio Emanuele Orlando.

Konferenssissa presidentti Wilson korosti kansojen itsemääräämisoikeutta ja oikeudenmukaisia aluejärjestelyjä (ns. Neljäntoista kohdan ohjelma). Ranskan Clemenceau vaati puolestaan ankaraa kohtelua hävinneille osapuolille ja pyrki heikentämään Saksaa pysyvästi.^[1]

Versailles'n rauhan – kuin myös häpeärauhan (saks. Schandfrieden) – nimeä kantava rauha saatiin solmittua konferenssissa 28. kesäkuuta 1919. Toisen maailmansodan kannalta merkittävintä sopimuksessa oli Saksan kohtalo; Saksa tuomittiin sotasyylliseksi ja määrättiin maksamaan suuret sotakorvaukset. Sopimuksen nojalla Saksa menetti myös kaikki siirtomaansa, Reininmaan alue demilitarisointiin, armeija rajoitettiin enintään 100 000 mieheen^[1] ja asevelvollisuus kiellettiin.^[2] Saksa menetti myös alueitaan, jonka myötä moniin sen naapurimaihin syntyi suuri saksalainen vähemmistö. Tämä kaikki johti katkeruuteen saksalaisten keskuudessa.

Saksan keisari Wilhelm II oli luopunut vallasta, siirtynyt maanpakoon Alankomaihin ja maa oli julistettu tasavallaksi. Olot olivat epävakaita; Weimarin tasavalta ei suoriutunut ajallaan sotakorvauksistaan, Ranska ja Belgia miehittivät Ruhrin alueen 1923 ja hinnat nousivat hyperinflaation (heinäkuumarraskuu) aikana 726 000 000 000 %.^[3]

[muokkaa] Ääriliikkeitä

Saksa oli ollut Euroopan johtava teollisuusmahti aina ensimmäiseen maailmansotaan asti. Sodan lopussa ruoka- ja tarvikepulasta kärsivässä maassa puhkesi niin oikeistolaisia kuin vasemmistolaisiakin kapinoita. Keisari Vilhelmin eroamista ja sodan loppua seurasivat kohtuuttomina pidetyt rauhanehdot ja sotakorvaukset. Veteraanien keskuudessa suosittua selkäänpuukotusteoriaa noudattanut Hitler syytti sodan häviöstä juutalaisten, sosiaalidemokraattien ja kommunistien muodostamaa "salaliittoa". Nuori tasavalta suistui poliittisen epävakauden tilaan, joka avasi tien valtaan vuonna 1919 perustetulle, sittemmin Adolf Hitlerin johtamalle NSDAP-puolueelle. Voimakas keskiluokan kurjistuminen ennakoi voimakkaita poliittisia reaktioita, jolloin kommunistien ja kansallismielisten välit tulehtuivat monissa Saksan kaupungeissa sodan partaalle. Kansalaisten usko demokratiaan hiipui jatkuvan kurjistumisen seurauksena. Epätoivoinen taloustilanne ja yleinen tyytymättömyys loivat otolliset olosuhteet. Hitlerin syyttävä ja uhmakas esiintyminen alkoi kiinnostaa myös niitä, jotka pitivät häntä vain itävaltalaisena populistina.

Myös Italiassa koettiin sodan jälkeen vakavia talousvaikeuksia, ja vuosina 1919 ja 1920 (Biennio rosso) pelättiin sosialistien vallankumousta.^[4] Vaara väistyi kun kuningas Viktor Emanuel III kutsui vuonna 1922 fasistien johtaja Benito Mussolinin muodostamaan hallitukset. Fasisteilla oli ollut oma puolisotilaallinen joukkonsa, jonka avulla he taistelivat anarkisteja, kommunisteja ja sosialisteja vastaan. Muutamassa vuodessa Mussolini hankki itselleen diktaattorin valtuudet ja muutti Italian poliisivaltioksi.

[muokkaa] Hitler valtaan Saksassa

Maailmanlaajuinen 1920-luvulla alkanut suuri lama (engl. great depression) nosti työttömien määrän Saksassa kuuteen miljoonaan.^[5] Adolf Hitlerin johtama natsipuolue (NSDAP) lupasi äänestäjille poistaa työttömyyden, kumota häpeärauhan ja lopettaa juutalaisten vehkeilyt. Hitlerin tavoitteisiin kuului myös Saksan alueiden laajentaminen varsinkin idässä, koska hänen mukaansa Saksan kansa tarvitsi lisää elintilaa (saks. Lebensraum). Vuonna 1932 NSDAP sai eniten paikkoja vaaleissa ja 1933 Saksan presidentti Paul von Hindenburg nimitti Hitlerin valtakunnankansleriksi. Päästyään valtaan Hitler kielsi muut puolueet ja von Hindenburgin kuoltua yhdisti presidentin ja valtakunnankanslerin virat, nousten Saksan diktaattoriksi. Saksan koko hallintojärjestelmä uudistettiin ja perustettiin ensimmäiset keskitysleirit, jotka oli tarkoitettu poliittisille toisinajattelijoille ja rikollisille. Hitlerin etenemistä jarruttavat henkilöt ja organisaatiot raivattiin tieltä tarvittaessa väkivalloin. Esimerkiksi kommunistit eliminoitiin syyttämällä heitä Berliinin valtiopäivätalon palosta.^[6]

Elokuusta 1934 eteenpäin uskollisuutta vannottiin Saksan valtion sijaan Führerille – kolmas valtakunta oli saanut alkunsa. Führeriksi noustuaan Hitler rikkoi Versailles'n rauhansopimuksessa määrättyä Saksalle asetettuja määräyksiä, jotka rajoittivat maan asevoimien suuruutta. Hän alkoi myös rakennuttaa julkisia rakennuksia ja autoteitä, mikä osaltaan vähensi työttömyyttä selkeästi. Myös yleisen asevelvollisuuden alkaminen paransi työllisyystilannetta, ja vuonna 1939 kolmannessa valtakunnassa oli enää 100 000 työtöntä.^[7] Armeijan uudelleenkehittäminen alkoi Geneven aseriisuntakongressien epäonnistuttua vuonna 1932–1934. Koska muut vallat eivät vähentäneet aseitaan Saksan tasolle, Hitler ilmoitti aseistavansa Saksan niiden tasolle. Vuoteen 1935 mennessä asevarustelu olikin täydessä vauhdissa.

Asevarustelu huolestutti Ranskaa, joka varusti uudelleen vuosina 1929–1934 rakennetun Maginot-linjan. Puolustuslinja ulottui Belgian rajalta Sveitsin rajalle, mutta Saksa oli jo ensimmäisessä maailmansodassa kiertänyt linjan hyökkäämällä Belgian kautta. Ilman Britannian tukea Ranska seurasi vierestä Saksan varustautumista.

Britannia kannatti aluksi Saksan varustautumista ja allekirjoitti kesäkuussa 1935 Hitlerin ehdottaman englantilais-saksalaisen laivastosopimuksen, jossa Saksan laivaston tonnisto sallittiin lisättäväksi 35 %:iin Kuninkaallisen laivaston koosta.^[8][9] Hitler kokeili uusia aseitaan Espanjan sisällissodassa 1936–1939 lähettäen Francon avuksi Luftwaffen Condor-legioonan.

Italian ja Saksan hallitsevien ryhmien samankaltaiset aatteet johtivat vuonna 1936 ystävyyssopimuksen solmimiseen ja 1939 sotilasliittoon. Sopimusta nimitettiin Rooman-Berliinin akseliksi ja maita akselivalloiksi. Myöhemmin liittoon liittyi vielä Japani 1940.

Versailles'n rauhansopimuksen mukaisesti Reininmaa oli demilitarisoitu alue. Hitler rikkoi myös tätä määräystä vuonna 1936, jolloin hän marssitti 30 000 miestä Kölniin 7. maaliskuuta 1936.^[10] Ranska seurasi jälleen vierestä Britannian hyväksyessä Saksan marssin "omalle takapihalleen". Remilitarisoinnin jälkeen Hitler järjesti kansanäänestyksen, jossa 98,8 % äänestäjistä tuki hänen toimiaan^[11]. Tämä jälkeen hän rakensi oman puolustuslinjansa, "Westwallin" Ranskaa vastaan.

Kun Neville Chamberlainista tuli Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri 28. toukokuuta 1937, hän jatkoi Saksan toimet hyväksyvää politiikkaa, uskoen Hitlerin aikeena olevan vain yhdistää saksankieliset kansat. Chamberlain ei uskonut Saksan ryhtyvän sotaan.

Itävallassa ajatus maan liittämisestä Saksaan (Anschluss) oli saanut runsaasti kannatusta jo ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun entisestä laajasta valtakunnasta olivat jääneet jäljelle vain sen saksankieliset alueet. Yhdistyminen oli kuitenkin rauhansopimuksissa kielletty. Sen jälkeen, kun Hitler oli noussut valtaan Saksassa, ajatusta kannattivat varsinkin Itävallan kansallissosialistit, mutta Itävallan kansleri Kurt von Schuschnigg halusikin pitää maan itsenäisenä. Italia oli aiemmin tukenut Itävaltaa, mutta Italian liittouduttua Saksan kanssa anti-komintern-sopimuksella esteet Itävallan liittämiselle Saksaan poistuivat. Ilman ulkovaltojen tukea von Schuschnigg tapasi Hitlerin Berliinissä ja hyväksyi Hitlerin tukijan Arthur Seyss-Inquartin sisäministeriksi. Mellakointi Wienissä yltyi, ja Schuschnigg pakotettiin eroamaan. Seyss-Inquart kutsui Hitlerin joukot apuun, ja 13. maaliskuuta 1938 Wehrmachtin joukot ylittävät rajan. Kansanäänestyksessä Itävallan liittäminen Saksaan, Anschluss, sai 99,07 %:n tuen.^[12]

Itävalta oli menettänyt kolmen miljoonan saksankielisen asuttamat sudeettialueet Saint-Germainin sopimuksessa 1919 Tšekkoslovakialle. Anschlussin jälkeen sudeettisaksalaisten johtaja Konrad Henlein vaati liittoa Saksan kanssa. Tšekkoslovakia oli yksin, mutta se varautui sotaan. Sodan välttämiseksi Chamberlain neuvotteli Hitlerin kanssa kolme kertaa Berchtesgadenissa, Godesburgissa ja Münchenissä. Münchenin sopimus allekirjoitettiin 29. syyskuuta 1938 Hitlerin, Mussolinin, Chamberlainin ja Ranskan Edouard Daladierin kesken. Tšekkoslovakian pääministeri Edvard Beneš ei ollut läsnä. Sopimuksessa sovittiin Saksan saavan sudeettialueet kansanäänestyksen jälkeen, Unkarin ja Puolan saavan alueita Tšekkoslovakialta, ja Britannian ja Saksan solmivan luottamussopimuksen. Chamberlainin palattua Lontooseen hän julisti saavuttaneensa "rauhan meidän aikanamme".^[13] Hitler oli tyytymätön ja julisti Chamberlainin pilanneen hänen marssinsa Prahaan. Samana vuonna päätettiin myös niin sanotusta juutalaiskysymyksestä^selvennä?.

Maaliskuussa 1939 Hitler pakotti Liettuan luovuttamaan saksankielisen Memelin Saksalle. Seuraavaksi hän uhkasi pommittaa Prahaa, jolloin Tšekkoslovakia antautui. Chamberlain tajusi sopimuksen epäonnistuneen. Britannia antoi Puolalle takuut tuestaan ja aloitti varustautumisen.^[14]

Hitler kohdisti nyt katseensa Puolaan ja alueisiin, jotka se oli saanut rauhansopimuksessa. Hitlerin useista vaatimuksista huolimatta Puola ei suostunut alueluovutuksiin ja turvautui Ranskan ja Britannian kanssa solmimaansa puolustusliittoon.

[muokkaa] Kansainliitto epäonnistuu rauhantakaajana

Kansainliitto (engl. League of Nations) perustettiin ensimmäisen maailmansodan kauhujen jälkeen huolehtimaan kansainvälisestä rauhasta. Järjestön tehtäviin kuului aseistariisunta, valtioiden välisten asioiden ratkaisu ja elinolosuhteiden ylläpito. Ison-Britannian ulkoministerin Edward Greyn kehittelemä ja Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilsonin ajama järjestö perustettiin 25. tammikuuta 1919 osana Versailles'n rauhansopimusta. Pian kuitenkin selvisi, että järjestöllä ei tulisi olemaan sellaista auktoriteettia kuin oli ajateltu. Yhdysvallat ei liittynyt Kansainliittoon, koska maan kansainvälistä eristäytymistä kannattava isolationistinen suuntaus oli vallalla kongressissa. Myöskään hylkiövaltioina pidettyjä maailmansodan hävinnyttä Saksaa ja bolševistista Neuvosto-Venäjää ei huolittu vielä mukaan. Kansainliiton tärkeimmässä elimessä neuvostossa selkeimmin valtaa piti aluksi neljä pysyvää jäsentä: Iso-Britannia, Ranska, Italia ja Japani, joista kahden ensimmäisen voi sanoa olleen ensimmäisen maailmansodan jälkeisen ajan rauhan takaajina.^[15]

Saksa pääsi Kansainliittoon mukaan vuonna 1926 ja Neuvostoliitto puolestaan liittyi järjestöön vuonna 1934, mutta monet nationalismin läpitunkemat hallitukset eivät järjestöä kunnioittaneet. 1930-luvulla useat maat päättivätkin erota sen jäsenyydestä. Japani erosi, kun Kansainliitto esitti vastalauseen sen tunkeutumisesta Mantšuriaan 1933, Saksa erosi Adolf Hitlerin noustua valtaan 1933, Italia 1937.^[15]

Kaikille oli nyt selvää, että Kansainliitto ei pysty ratkaisemaan suuria konflikteja. Järjestöllä ei ollut omia sotavoimia, ja sen määräämiä talouspakotteita saattoi kiertää yksinkertaisesti käymällä kauppaa järjestön ulkopuolisten maiden kanssa. Järjestö saattoi toimia vain sen illuusion varassa, että Ison-Britannian ja Ranskan sotilaallisen väliintulon pelote estäisi sodat. Käytännössä järjestö ei onnistunut estämään Italian hyökkäystä Abessiniaan tai Japanin hyökkäystä Kiinaan 14. joulukuuta 1939. Neuvostoliiton järjestö erotti jäsenyydestään sen hyökättyä Suomeen 1939 sekä kehotti jäsenvaltioita antamaan Suomelle apua. Koska järjestö kykeni antamaan lähinnä vain julkilausumia, usko sen toimintakykyyn sotien estäjänä romahti lopullisesti toisen maailmansodan alkumetreillä. Samalla hiipui toiminta.

[muokkaa] Molotov–Ribbentrop-sopimus

Elokuun 23. päivä vuonna 1939 Saksa solmi Neuvostoliiton kanssa yllättäen hyökkäämättömyyssopimuksen (Molotov–Ribbentrop-sopimus), jonka salaisessa lisäpöytäkirjassa sovittiin etupiirijaosta. Suomi, Viro, Latvia, Liettua, Puola ja osittain Romaniakin (Bessarabia) olivat jaon kohteina. Näin suurvallat pystyisivät ilman toistensa uhkaa laajentamaan alueitaan. Lisäpöytäkirjan solmimisesta seuranneet tapahtumat laajenivat suursodaksi.

[muokkaa] Sotatapahtumat

[muokkaa] Puolan sota

Saksa hyökkäsi 1. syyskuuta 1939 Puolaan. Ranska ja Iso-Britannia olivat antaneet Puolalle turvatakuut, ja niiden perusteella ne julistivat sodan Saksalle 3. syyskuuta. Toinen maailmansota oli alkanut. Saksa kukisti Puolan 28 päivässä Neuvostoliiton miehittäessä Puolan itäosat 17. syyskuuta alkaen. Neuvostoliitolle läntiset suurvallat eivät sotaa julistaneet. Saksan ja Neuvostoliiton miehittämien alueiden rajaksi tuli suunnilleen Curzonin linja, jota jo vuonna 1919 oli ehdotettu Puolan itärajaksi.

[muokkaa] Talvisota ja Baltian maiden miehitys

Puolan itäosien miehityksen jälkeen Neuvostoliitto pyrki vahvistamaan vaikutusvaltaansa ja painosti Baltian maat turvallisuussopimuksiin, joiden seurauksena se sijoitti sotilastukikohtia niiden alueille. Suomen kanssa käydyt neuvottelut epäonnistuivat, kun suomalaiset eivät suostuneet rajamuutoksiin ja tukikohdan vuokraamiseen Hangossa. Neuvotteluiden epäonnistuttua Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen 30. marraskuuta 1939 aloittaen talvisodan, joka päättyi Moskovan rauhaan 13. maaliskuuta 1940. Talvisodassa Suomi menetti pääosin Karjalan ja Sallan alueen sekä joutui luovuttamaan sotilastukikohdan Hangosta. Talvisotaa seurattiin tarkkaan kansainvälisessä lehdistössä, koska muualla käytiin vain vähäisiä paikallisia taisteluja. Myöhemmin kesäkuun puolessa välissä Neuvostoliitto miehitti Baltian maat ja käynnisti terrorikampanjan, jossa maiden vanha yhteiskuntarakenne tuhottiin. Elokuun ensimmäisen viikon aikana maat julistettiin neuvostotasavalloiksi. Romanialle esitettiin uhkavaatimus Bessarabian alueen ja Pohjois-Bukovinan luovuttamista neljässä päivässä 26. kesäkuuta 1940. Romanian taivuttua Neuvostoliitto muodosti alueista Moldavian SNT:n ja itäosa liitettiin Ukrainan SNT:aan.

[muokkaa] Saksan länsirintaman sotaoperaatiot

Pääartikkeli: Länsirintama (toinen maailmansota)

Vaikka Britannia ja Ranska julistivatkin jo 3.9.1939 sodan Saksalle, ne eivät juuri käynnistäneet hyökkäysoperaatioita Westwallin taakse linnoittautuneita saksalaisia vastaan. Saksan ja Ranskan rajalla oli voimassa ns. valesota, jota on nimitetty myös "hullunkuriseksi sodaksi" (ransk. Drole de guerre). Liittoutuneet arvelivat Saksan uusivan ensimmäisen maailmansodan aikaisen suunnitelman Ranskan linnoituslaitteiden kiertämisestä Belgian kautta, joten brittiläinen siirtoarmeija ja vahvat ranskalaiset joukot ryhmitettiin Pohjois-Belgiaan. ^[16] Saksa miehitti huhtikuussa 1940 Tanskan ja Norjan, koska Britannia ja Ranska tiettävästi suunnittelivat jo Suomen talvisodan aikana Norjan satamien valloittamista^lähde? ja aluevesien miinoittamista sekä Narvik–Kiiruna–Luulaja-rautatien haltuunottoa katkaistakseen Saksalle elintärkeät rautamalmitoimitukset. Tanska kukistui kahden tunnin taisteluiden jälkeen ja Norja kahdessa kuukaudessa.^[17][18]

10. toukokuuta 1940 Saksa käynnisti hyökkäyksen länsirintamalla. Tämä merkitsi Britannian pääministeri Neville Chamberlainin eroa ja samana päivänä kuningas nimitti pääministeriksi Chamberlainin politiikkaa vastustaneen Winston Churchillin.

Liittoutuneiden sodanjohto piti Ardenneja läpitunkemattomana alueena modernille sodankäynnille, joten alueen puolustus oli laiminlyöty. Saksalaiset osoittivat oletuksen vääräksi, ja vahva panssarihyökkäys mursi alueen puolustuksen ja saksalaiset joukot etenivät vauhdikkaasti Englannin kanaalin rannalle, eristäen kiilan pohjoispuolelle jääneet liittoutuneiden joukot.

Saksa hyökkäsi myös Alankomaihin, joka oli sodan alussa julistautunut puolueettomaksi. Hollantilaisten oletettua tehokkaamman vastarinnan vuoksi saksalaiset pommittivat Rotterdamia pakottaakseen maan antautumaan. Alankomaat antautui 15. toukokuuta ja Belgia 28. toukokuuta. Britit onnistuivat kuitenkin evakuoimaan suuren osan joukkojaan Dunkerquesta kanaalin yli pommituksen alla. Myös Ranskan puolustus oli revitty auki tällä liikkeellä, ja muutamassa viikossa Saksa miehitti laajat alueet Länsi-Ranskaa aina Bordeaux'hon saakka, ja lopulta Ranska antautui 22. kesäkuuta. Aseleposopimuksen mukaan koko Pohjois-Ranska ja Atlantin rannikko jäi Saksan miehittämäksi. Etelä-Ranskaa ja siirtomaita hallitsi tämän jälkeen Philippe Pétainin johtama Vichyn hallitus.

Itä-Euroopassa Neuvostoliitto miehitti Baltian 15. kesäkuuta – 17. kesäkuuta ja Romanian Bessarabian 28. kesäkuuta.

Ranskan sotaretken jälkeen Hitler alkoi valmistella hyökkäystä Neuvostoliittoon. Saksan Luftwaffe pommitti rajusti Britanniaa ja yritti lamaannuttaa Kuninkaalliset ilmavoimat, mutta ei kuitenkaan onnistunut siinä. Taistelu Britanniasta oli hävitty ja Hitler siirsi Englannin miehityksen, eli operaatio merileijonan tulevaisuuteen.^[19]

[muokkaa] Balkan

Pääartikkeli: Balkan toisessa maailmansodassa

Vuonna 1940 Italia hyökkäsi Kreikkaan Albaniasta, mutta sotamenestys jäi keskinkertaiseksi. Keväällä 1941 Jugoslaviassa tapahtunut Saksalle vihamielinen vallankaappaus provosoi Hitlerin toimimaan. Natsi-Saksa, Italia, Unkari, Romania ja Bulgaria hyökkäsivät Jugoslaviaan, jonka puolustus romahti hetkessä. Jugoslavian sotavoimia ei kuitenkaan onnistuttu tuhoamaan, vaan kommunistit ja kansallismieliset serbit muodostivat sissiosastoja, jotka ahdistelivat miehittäjiä sodan loppuun asti (katso Jugoslavian partisaanit). Sissien lukumäärä on arvioitu yli sadaksituhanneksi.^lähde? Balkanin miehittäminen sitoi runsaasti Saksan joukkoja. Osia Jugoslaviasta liitettiin naapurimaihin, ja lopusta muodostettiin itsenäinen Kroatian valtio ja Serbia. Kroatiaa hallitsivat kiihkokansalliset kroaatit Ante Pavelićin johdolla. Kroatian alueella asuvia serbejä murhattiin joukoittain keskitysleireissä.^lähde?

Myös Kreikka vallattiin maalis-huhtikuussa 1941. Raskaimmat taistelut käytiin Kreetan hallinnasta, joka saksalaisten oli vallattava laskuvarjojääkäreillä.

[muokkaa] Itärintama

Pääartikkeli: Itärintama (toinen maailmansota)

Toisen maailmansodan kulku Euroopassa (animaatio). Värit: Sininen: akselivallat ja niiden miehittämät alueet; punainen: liittoutuneet ja niiden miehittämät alueet; vihreä: Neuvostoliitto ennen Operaatio Barbarossaa. Vaaleampi värisävy on alue jolla taistellaan. Valkoinen on puolueeton.

Saksan itärintaman sota tunnettiin Neuvostoliitossa ja nykyään Venäjällä nimellä Suuri isänmaallinen sota. Saksa aloitti hyökkäyksen Neuvostoliittoon (Operaatio Barbarossa) 22. kesäkuuta 1941. Saksan liittolaisina sotaa kävivät Romania, Unkari ja Italia. Myös Suomi kävi jatkosotaa Neuvostoliittoa vastaan, antoi Saksalle luvan hyökätä Pohjois-Suomesta ja sai sotamateriaaleja Saksalta. Virallisen linjauksensa mukaan Suomi kuitenkin kävi erillistä sotaa eikä ollut Saksan liittolainen.^[20] Saksan tarkoituksena oli vallata Neuvostoliiton Euroopan puoleinen osa Astrahanin-Arkangelin linjalle asti.^[21] Hyökkäyksen alkuvaihe sujui hyvin ja paljon puna-armeijan joukkoja joutui vangeiksi. Saksan joukot saartoivat Leningradin ja etenivät lähelle Moskovaa, mutta eivät pystyneet valloittamaan kaupunkia ja talven 1941–1942 aikana puna-armeija pystyi lukuisiin vastahyökkäyksiin.

Länsivaltojen sotamateriaaliapu auttoi Neuvostoliittoa kestämään pahimman pulan yli. Kesällä 1942 Saksan hyökkäyksen painopiste siirtyi etelään kohti Kaukasuksen öljykenttiä. Syksyllä eteneminen päättyi veriseen kolmen kuukauden taisteluun Stalingradin kaupungista Volgan varrella. Kun taistelu kaupungista oli käynnissä, Neuvostoarmeija keräsi joukkoja saartaen saksalaisen 6. Armeijan Stalingradin alueelle. Tätä sotatoimea kutsuttiin peitenimellä "Operaatio Uranus". Operaatiossa 300 000^[22] saksalaissotilasta motitettiin raunioituneeseen kaupunkiin. Hitler ylensi 6. armeijan johtajan Friedrich Pauluksen marsalkaksi, määräten epäsuorasti tämän komentamat joukot puolustamaan kaupunkia viimeiseen mieheen.^[22] Myöhemmin saksalaisten panssaridivisioona yritti auttaa saksalaisia Stalingradissa, päästen jopa noin 50 kilometrin päähän kaupungista. Pauluksen joukot eivät kuitenkaan lähteneet vastaan, mikä olisi voinut pelastaa 6. armeijan täydelliseltä tuholta. Lopulta panssaridivisioona ajettiin takaisin, ja saksalaisten taistelu Stalingradista alkoi olla toivotonta. Pauluksen armeijan rippeet, 91 000 miestä antautuivat 2. helmikuuta 1943. Ankarien olojen vuoksi vangeista kuoli talven aikana yli puolet, ja lopullinen kuolleisuus oli 95 prosenttia. Se oli ensimmäinen kerta, kun saksalainen marsalkka on koskaan historiassa antautunut viholliselle, ja Hitler raivostui kuultuaan tapauksesta. Hän jopa totesi Pauluksen ylennyksen olevan viimeinen kerta, kun hän ylentää ketään marsalkaksi sodan aikana.^[22]

Keväällä saksalaiset hyökkäsivät jälleen ja valtasivat takaisin Harkovan kaupungin. Heinäkuussa 1943 Kurskin kaupungin lähellä käytiin historian suurin panssaritaistelu saksalaisten hyökätessä Neuvostoliiton linnoitettua rintamaa vastaan. Maihinnousu Italiaan ja Neuvostoliiton vastahyökkäys pakottivat saksalaiset keskeyttämään hyökkäyksen saavuttamatta tavoitteitaan. Aloite itärintamalla siirtyi lopullisesti Neuvostoliitolle. Vuoden lopulla puna-armeija oli jo edennyt Smolenskiin ja Kiovaan.

Vuoden 1944 alussa Neuvostoliiton joukot saavuttivat jo Puolan rajan ja päättivät Leningradin saarron. Kesäkuussa alkoi hyökkäys Karjalankannaksella, josta seuranneet rajut taistelut saivat lopulta Suomen ja Neuvostoliiton solmimaan erillisrauhan 19. syyskuuta. Hieman tätä ennen tapahtunut saksalaisten maihinnousuyritys suomalaisjoukkojen hallussa olleeseen Suursaareen johti Lapin sotaan.

22. kesäkuuta alkoi Neuvostoliiton Operaatio Bagration; 2,5 miljoonan sotilaan ja 6 000 panssarivaunun hyökkäys 700 km:n pituisella rintamalinjalla ^[23]. Saksan 400 000 sotilaan Keskustan armeijaryhmä tuhottiin täysin ja 85 000 sotilasta jäi vangeiksi ^[24]. Romania antautui elokuussa ja akselivaltoihin kuulunut Bulgaria syyskuussa. Saksalaiset vetäytyivät Balkanilta ja onnistuivat säilyttämään asemansa Unkarissa helmikuuhun 1945 asti.

14. huhtikuuta 1945 neuvostojoukot valtasivat Wienin. Lopullinen hyökkäys Berliiniin alkoi 16. huhtikuuta päättyen Berliinin valtaukseen 2. toukokuuta 1945. Itärintaman suurta merkitystä toisessa maailmansodassa kuvaa hyvin se, että peräti 80% natsi-Saksan miestappioista tuli itärintamalla. ^[25]

[muokkaa] Pohjois-Afrikka

Saksalaisen 21. panssaridivisioonan 39. panssarintorjuntapataljoona (Panzerjäger-Abteilung 39) etenee Pohjois-Afrikassa

Pääartikkeli: Pohjois-Afrikan sota toisessa maailmansodassa

Pohjois-Afrikassa 1940 britit olivat torjuneet Italian hyökkäykset Egyptiin, ja onnistuneet vastahyökkäyksissään hyvin, joten Saksa joutui lähettämään joukkoja Italian avuksi. Akselivallat kävivät välillä menestyksellistäkin sotaa vuoteen 1942 asti Erwin Rommelin johdolla, kunnes liittoutuneiden joukot löivät saksalais-italialaiset joukot El Alameinin taistelussa loka-marraskuussa 1942. Tunisiassa vastarinta päättyi toukokuussa 1943.

Vuoden 1941 lopulla Yhdysvallat oli tullut mukaan sodankäyntiin. Josif Stalin vaati länsivaltoja avaamaan Euroopassa toisen rintaman. Eteneminen aloitettiin kuitenkin ensiksi Pohjois-Afrikassa maihinnousulla 8. marraskuuta 1942. Saksa päätti vallata Ranskan miehittämättömätkin osat ranskalaisiin kohdistuneen epäluulon takia.

Kun saksalaiset oli karkotettu Pohjois-Afrikassa seurasi maihinnousu Sisiliaan 10. heinäkuuta 1943. Italiassa oltiin oltu tyytymättömiä sotaan ja Italia vetäytyi sodasta. Mussolini pakotettiin eroamaan ja Italia solmi aselevon 3. syyskuuta 1943. Liittoutuneet pääsivät Roomaan 4. kesäkuuta 1944, mutta Pohjois-Italiaa saksalaiset pitivät hallussaan toukokuuhun 1945 asti.

Pohjois-Afrikka käsitti myös laajaa laivastosodankäyntiä. Brittien selviytyminen oli kiinni laivasaattueista, joita saksalaiset lentokoneet ja Italian laivasto kykenivät häiritsemään. Vaikka Italian laivastoa ei katsottu kovin todennäköiseksi uhaksi, sillä oli käytössä kuitenkin riittävästi aluksia pitämään Kuninkaallinen Laivasto varpaillaan Välimerellä.^[26] Siksi britit järjestivät ilmaiskun Taranton satamaan lentotukialukselta. Lentokoneet oli varustettu pommein ja torpedoin, ja ne lamauttivat italialaisen pintalaivaston lähes täysin vain kahden Swordfish-koneen tappiolla.^[26]

[muokkaa] Länsirintama sodan loppuvaiheessa

Amerikkalaiset sotilaat räjäyttävät hakaristitunnuksen Nürnbergissä (Zeppelinhaupttribüne) 1945.

Pääartikkeli: Länsirintama (toinen maailmansota)

6. kesäkuuta 1944 liittoutuneet tekivät maihinnousun Normandiassa, mikä yllätti saksalaisten puolustuksen. Elokuussa 1944 liittoutuneet tekivät maihinnousun Rivieralle. Liittoutuneet pääsivät Pariisiin 25. elokuuta 1944. Vuoden 1944 lopulla taisteluja käytiin jo Alankomaissa ja Elsass-Lothringenissa

Vastoinkäymisten takia saksalaisten upseerien keskuudessa oli syntynyt salaliitto, joka yritti surmata Hitlerin pommilla 20. heinäkuuta 1944.^[27] Vastarintaliike murskattiin ja saksalaiset kokosivat joukkonsa ja tekivät vastahyökkäyksen länsirintamalla Ardenneilla. Alkumenestyksestä huolimatta huolto-ongelmat ja polttoainepula pysäyttivät Wehrmachtin panssarikärjen ja hyökkäys tyrehtyi. Päämäärä Antwerpen jäi vain 100 kilometrin päähän. Liittoutuneiden painostuksen alla Saksalla ei enää ollut voimia pitää saavuttamiaan asemia, vaan se joutui aloittamaan lopullisen perääntymisen Reinin ylitse.

Saksan alueen puolustus murtui tammi-huhtikuussa 1945. Liittoutuneet olivat sopineet miehitysrajaksi Elbe-joen ja puna-armeija ja länsiliittoutuneiden joukot kohtasivat siellä 25. huhtikuuta 1945. Hitler teki itsemurhan 30. huhtikuuta ja Mussolini surmattiin 28. huhtikuuta.

Saksa antautui lopullisesti 8. toukokuuta. Sota Euroopassa oli päättynyt liittoutuneiden voittoon. Saksa jaettiin Ranskan, Ison-Britannian, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton kesken miehitysalueisiin. Myös Saksan pääkaupunki Berliini, joka jäi Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeelle jaettiin kolmen voittajavallan ja Ranskan välillä vyöhykkeiksi. Liittoutuneet jakoivat Itävallan neljäksi miehitysalueeksi, jotka myöhemmin itsenäistyivät Itävallan valtiona.

Myöhemmin Neuvostoliiton ja länsiliittoutuneiden välit kiristyivät, mikä johti kylmään sotaan.

[muokkaa] Tyynenmeren sota

Pääartikkeli: Tyynenmeren sota toisessa maailmansodassa

Kamikaze-hävittäjä iskeytymässä taistelulaiva USS Missouriin

Japani oli hyökännyt Kiinaan jo vuonna 1937, ennen toisen maailmansodan alkua.

Keisarillisen Japanin laivaston ilmavoimat pommitti Yhdysvaltojen laivastotukikohtaa Pearl Harborissa 7. joulukuuta 1941. Hyökkäys tuhosi suurimman osan Yhdysvaltojen Tyynen Valtameren Laivastosta ja aiheutti Yhdysvaltojen liittymisen sotaan liittoutuneiden puolella. Japani aloitti seuraavaksi suurhyökkäyksen Malesiaan, Borneoon ja Filippiineille, vallaten mm. Singaporen briteiltä. Japanilaisten voittokulku jatkui toukokuuhun 1942, jolloin Port Moresbyn valtaus epäonnistui Yhdysvaltojen laivaston vastustuksen ansiosta.

Kuukautta myöhemmin Japani lähetti voimakkaan laivasto-osaston valtaamaan keskellä Tyyntämertä sijaitsevaa Midwayn tukikohta-atollia, mutta yllättäen amerikkalaisten ilma-ase onnistui upottamaan neljä japanilaista lentotukialusta Midway-saaren taistelussa ^{[28] [29]} osittain hyvän onnen, osittain paremman taktiikan ja tiedustelun takia - syöksypommittajat saivat rauhassa pommittaa lentotukialuksia, joiden kannet olivat täynnä pommeja, torpedoja ja polttoainetta. Suonenisku merkitsi Japanin joutumista puolustuskannalle.

Pitkän ja raskaan kampanjan avulla liittoutuneet valtasivat takaisin Japanin valtaamia alueita. Merijalkaväki ja laivasto olivat avainasemassa, kun muun muassa Iwo Jima ja Okinawa vallattiin verisissä taisteluissa. Alakynteen joutuneet japanilaiset turvautuivat kamikaze-taktiikkaan, lentokoneiden ja baka-pommien itsemurhaiskuihin amerikkalaisia aluksia vastaan; ne eivät tosin rajoittuneet vain laivastoa kohti, vaan jokaisen kamikaze-lentäjän koulutukseen kuului koulutus törmäämään B-29-pommittajaan.^lähde? Vallatuilta saarilta USA aloitti voimakkaan ilmatoiminnan Japanin pääsaaria vastaan ja esimerkiksi Tokion pommitus muodostui siihen asti suurimmaksi operaatioksi lajissaan. Vuonna 1945 myös Neuvostoliitto julisti sodan Japania vastaan, vallaten takaisin Mantšurian. 15. elokuuta 1945, viikko Hiroshiman ja Nagasakin ydinpommitusten jälkeen, Japani antautui ja miehitettiin.

[muokkaa] Sodan seuraukset

Toisen maailmansodan jälkeen Saksa joutui liittoutuneiden miehittämäksi ja jaettiin Neuvostoliiton, Yhdysvaltojen, Britannian ja Ranskan miehitysvyöhykkeisiin. Lisäksi Berliini jaettiin erikseen voittajavaltioiden miehitysvyöhykkeisiin. Kun liittoutuneiden välit myöhemmin kiristyivät kylmäksi sodaksi, Saksan alueelle syntyi vuonna 1949 kaksi valtiota, Saksan liittotasavalta (Länsi-Saksa) ja Saksan demokraattinen tasavalta (Itä-Saksa), jotka yhdistyivät vasta vuonna 1990. Molemmissa maissa oli yhä voittajavaltioiden miehitysjoukkoja.

Myös Itävalta oli sodan jälkeen liittoutuneiden miehittämänä, mutta sai pian itsenäisyytensä takaisin. Lopullisesti maan miehitys päättyi vuonna 1955, jolloin maa samalla julistettiin puolueettomaksi.

Neuvostoliiton alueet laajenivat sodan seurauksena huomattavasti. Siihen liitettiin Viro, Latvia ja Liettua kokonaisuudessaan, Suomelle ennestään kuuluneet Suomenlahden ulkosaaret, Sallan ja Kuusamon kuntien itäosat, Petsamo sekä suuri osa Suomelle kuulunutta Karjalaa, puolet Saksalle ennestään kuuluneesta Itä-Preussista (Kaliningradin alue), Puolalle kuuluneet Curzonin linjan itäpuoliset alueet, Romanialle ennestään kuuluneet Bessarabia ja Pohjois-Bukovina sekä Japanille kuuluneet Etelä-Sahalin ja Kuriilit. Toisaalta Puolaan liitettiin itäisin osa Saksan entisistä alueista Oder-Neisse -linjalle saakka. Näiltä Puolaan liitetyiltä alueilta samoin kuin Tšekkoslovakialle palautetuilta sudeettialueelta karkotettiin sodan jälkeen koko niissä asunut saksalaisväestö.

Sodan loppuvaiheessa Neuvostoliitto miehitti Saksan valloittamina olleet Puolan ja Tšekkoslovakian sekä myös akselivaltoihin kuuluneet Unkarin, Romanian ja Bulgarian, ja näihin maihin jäi neuvostojoukkoja sodan jälkeenkin. Neuvostoliiton tuella kommunistit nousivat sodan jälkeen valtaan kaikissa näissä maissa samoin kuin Itä-Saksassa, ja he pysyivät vallassa vuosiin 1989–1990 saakka.

Japani menetti myös 1900-luvun alussa valtaamansa Korean, joka sekin jaettiin voittajavaltioiden kesken ja jakautui myöhemmin kahdeksi valtioksi, Etelä- ja Pohjois-Koreaksi. Japani menetti myös Taiwanin saaren Kiinalle ja Riukiusaaret Yhdysvalloille, mutta viimeksi mainitut se sai myöhemmin takaisin.

Sodan aikana Japani oli miehittänyt monet Euroopan maille Itä-Aasiassa kuuluneet siirtomaat. Sodan jälkeen emämaat yrittivät valloittaa ne takaisin, mutta näissä maissa vaikuttaneiden itsenäisyysliikkeiden vaikutuksesta se ei onnistunut tai onnistui vain lyhyeksi ajaksi. Tämä johti osaltaan siihen, että muuallakin maailmassa siirtomaat itsenäistyivät muutaman seuraavan vuosikymmenen kuluessa.

Kansainliitto ei jatkanut toimintaansa toisen maailmansodan jälkeen, mutta sen tilalle perustettiin jo vuonna 1945 Yhdistyneet kansakunnat.

[muokkaa] Katso myös

• Ensimmäinen maailmansota
• Holokausti
• Adolf Hitler
• Benito Mussolini
• Josif Stalin

[muokkaa] Lähteet

• Burleigh, Michael: Kolmas valtakunta: Uusi historia. WSOY, 2004. ISBN 951-0-28721-0.
• Carell, Paul: Poltettu maa. Gummerus, 1967.
• Heikkonen, Esko; Ojakoski, Matti; Väisänen, Jaakko: Muutosten maailma: Kainsainväliset suhteet. WSOY, 2008.
• Housden, Martyn: Hitler - Study of a Revolutionary?. Routledge, 2000 (1.p.).
• Maiolo, Joseph A.: The Royal Navy and Nazi Germany, 1933-39. Lontoo: Palgrave Macmillan, 1998.
• Spector, Ronald H.: Eagle Against the Sun - The American War With Japan, s. 95. Cassell, 2001. ISBN 0-304-35979-3.
• Snyder, Louis L.: Encyclopedia of the Third Reich. Wordsworth Editions, 1998. ISBN 1-85326-684-1.
• Taranto 1940 2006. royalnavy.mod.uk. Viitattu 9. lokakuuta 2007.
• The Nightmare German Inflation 1999. USAGOLD / Centennial Precious Metals, Inc.. Viitattu 9. lokakuuta 2007.
• Trueman, Chris: Treaty of Versailles historylearningsite.co.uk. Viitattu 10. lokakuuta 2007.

[muokkaa] Viitteet

[muokkaa] Aiheesta muualla

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta toinen maailmansota (aihekokonaisuuksia).

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta toinen maailmansota.

• Toinen maailmansota Makupalat-aihehakemistossa
• Toinen maailmansota Open Directory -aihehakemistossa (englanniksi)
• Toinen maailmansota Yahoo! -aihehakemistossa (englanniksi)
• Mannerheim.fi: Toinen maailmansota - lyhyt yleiskatsaus
• Jad Vashem: Tapani Harviainen: Suomen juutalaiset ja toinen maailmansota
• Hutikuti.net: Toisen maailmansodan alku kronologisesti
• Värikuvia toisesta maailmansodasta
• Sanaristikko: Toinen maailmansota ja Suomi toisessa maailmansodassa
• Facts and Fascism (1943) by George Seldes
• The Senate Military Affairs Subcommittee on War Mobilization (Kilgore Committee), headed by Senator Harley M. Kilgore, held several hearings throughout the second half of 1945 that focused on German economic penetration of neutral countries, elimination of German resources for war, German's resources for a third world war, etc. Archives are at NARA's Center for Legislative Archives in the Archives I building.See the National Archives finding aid for Holocaust research.
• Asiakirjoja IG Farbenin oikeudenkäynnistä
• I.G. Farben (1947) by Richard Sasuly