Salamasota

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Stuka-syöksypommittajilla oli ratkaiseva rooli, kun Saksa kokeili salamasotaa Puolan offensiivissa 1939.

Salamasota (saks. Blitzkrieg, Loudspeaker.svg kuuntele ääntämys?) tarkoittaa nopeaa puolustuslinjojen läpi suunnattavaa hyökkäystä vihollisen taistelevien yksikköjen lamauttamiseksi. Hyökkäystä kuvaa sen raivokkuus, yllätyksellisyys ja aselajien saumaton yhteistyö. Salamasodan periaatteen esitti ensimmäisenä englantilainen kenraali J.F.C. Fuller, ja sitä sovellettiin ensimmäisen kerran Amiensin taistelussa 1918. Salamasodan teorian kehittivät lopulliseen muotoonsa saksalaiset sotateoreetikot ja sodanjohtajat ensimmäisen maailmansodan jälkeen 1900-luvun alkupuolella. Teoria pohjautui kuuluisan sotateoreetikon Carl von Clausewitzin teoksessaan Sodankäynnistä (Vom Kriege) 1800-luvun puolivälissä esittämiin ”vallankumouksellisiin” käsityksiin esimerkiksi ratsuväen käytöstä. Panssarivaunuja voidaan pitää 1900-luvun vastineena ratsuväelle niin käyttötarkoitukseltaan kuin toimenkuvaltaankin. Myöhemmin osan nopean iskukyvyn voimasta ovat korvanneet toisessa maailmansodassa maataistelukoneet ja toisen maailmansodan jälkeen lisäksi myös taisteluhelikopterit.

Salamasota teoriana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Salamahyökkäyksen perusajatuksena on luoda hyökkäykselle selkeä painopiste eli murskata vihollislinjat muutamista kohdin yhtäaikaisella tykistökeskityksellä ja ilmaiskuilla. Tuliylläkön alettua panssarikiilat tunkeutuvat vihollisen puolustuslinjoihin tuhoten ja raivaten aukon puolustukseen. Samanaikaikaisesti tykistöllä aletaan suluttaa (ns. sulkutuli) murtokohtien takaisia alueita, ja ilmavoimilla tehdään raivokkaita iskuja vihollisen syvyydessä saattueita, tykistöasemia, joukkojen kokoontumisalueita ja huoltoa vastaan. Näillä toimenpiteillä aiheutetaan vihollispuolustuksessa paniikkia ja ns. domino-ilmiö, jolloin puolustus romahtaa. Tällöin alivoimainenkin hyökkääjä voi tuhota ja lamauttaa vihollisen armeijoita. Amiensissa 1918 brittijoukot pääsivät nopeasti ratkaisevaan läpimurtoon ilman vuoden 1916 Sommen offensiivin kaltaisia massiivisia tappioita. Kuitenkin salamasodan idea jäi synnyinmaassaan Britanniassa vähälle huomiolle ensimmäisen maailmansodan jälkeen, ja salamasodan doktriinin kehittivätkin nykymuotoonsa saksalaiset, joilta oli Versailles’n rauhansopimuksella kielletty muun muassa panssariaselaji, mutta jotka kehittivät taktiikkaansa Rapallon sopimuksesta alkaneen neuvosto-Venäjän, sittemmin myös Neuvostoliiton ja Saksan avulla. Panssarijoukot harjoittelivat Neuvostoliiton alueella Kazanissa.

Idean panssariryhmittymien joustavasta käytöstä vihollislinjojen takana esitti Heinz Guderian. Guderian esitti, että panssariryhmittymien tulee edetä murtokohdista eteenpäin vallaten vihollisalueita ja aiheuttaen liikkeellä sekä tulella sekasortoa vihollisarmeijoissa (ratsuväkeä käytettiin ennen panssareita hieman tämän kaltaiseen toimintaan). Puolustuslinjojen lopullinen tuhoaminen jäisi jalkaväen huoleksi. Tämä taktiikka yhdistettynä joustavaan aselajien yhteistyöhön osoitti toimivuutensa toisessa maailmansodassa.

Salamahyökkäyksen aloittamiseen sisältyy kuitenkin paljon riskejä, joita voidaan vähentää huomattavasti kunnollisella hyökkäysurien tiedustelulla, ja varautumisena mahdollisimman hyvin kaikkiin mahdollisiin vastoinkäymisiin. Silti hyökkäys on aina jonkinasteinen uhkapeli, jossa myös onnella on merkitystä.

Salamasota käytännössä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Salamasotaa nähtiin ensimmäisen kerran ensimmäisessä maailmansodassa, mutta varsinaisesti vasta toisessa maailmansodassa. Maailmansotia kuvastivat silloiset massa-armeijat, josta seurasi kulutussota, jossa kansakunnan voimavarat suunnattiin täysin sotateollisuuden palvelukseen, sekä säälimättömät iskut koko viholliskansaa kohtaan (ideologiat). Niinpä salamahyökkäyksiin osallistui useita miljoonia miehiä, sekä lukematon määrä muuta kalustoa kuten tykkejä, panssarivaunuja ja lentokoneita. Silloisella teknologialla se oli melkoinen haaste logistiikalle.

Nykyaikana on ollut muutama konflikti, joissa on joko esiintynyt salamasotamaisia piirteitä tai jotka ovat olleet täysin käsitteeseen yhdistettävissä (Irakin sota).

Toinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Toinen maailmansota

Saksan menestys toisessa maailmansodassa perustui osaksi sen ylivoimaiseen sodanjohtoon. Länsi-Euroopan maat saivat huomata Saksan muuttaneen koko sodankäyntiä yhtä paljon kuin tuliaseet aikanaan. Euroopan läntiset osat taipuivat nopeasti perättäin Saksan panssareiden edessä. 1. syyskuuta 1939 puolalaiset joutuivat ensimmäisinä kohtaamaan silloisen maailman tehokkaimman sotakoneen ja Puolan armeijan vastarinta taittui muutamassa viikossa.

Saksa hyökkäsi kesällä 1940 Ranskaan Alankomaiden kautta ranskalaisten vahvat puolustuslinjat kiertäen. Ranskan ja Ison-Britannian siirtoarmeijoilla oli panssareita, mutta niitä ei keskitetty niin kuin Saksassa, vaan ne sijoitettiin jalkaväkidivisiooniin. Hyökkäyksen arkkitehteina toimineet Ewald von Kleist ja Heinz Guderian saivat huomata olevansa lähes huviajelulla Ranskan maaseudulla. Jalkaväki seurasi jopa viikon jäljessä miehittämään vallattuja alueita. Ranska antautui 22. kesäkuuta.

Euroopan läntisten osien jäätyä Saksan alaisuuteen ja Englannin miehittämisen epäonnistuttua Adolf Hitler käänsi katseensa itään; alkoi operaatio Barbarossan valmistelu. Tällä kertaa vastassa oli Neuvostoliitto, maailman suurimpia teollisuusmahteja, maa mittaamattomine luonnonvaroineen ja ihmisreserveineen. Tämä kertoo uhkapelistä, jota Hitler ja Saksan sodanjohto kävi, mutta se myös kertoo saaduista kokemuksista ja siitä mahdollisuudesta, että alivoimainenkin armeija voi taidolla murtaa ylivoimaisen vastustajan taistelutahdon. Itärintamalta historiaan jäivät maailmanhistorian suurimmat voitot (ja tappiot) sekä mottitaistelut. Pian sodan alettua Neuvostoliitossa kesällä 1941, salamasodankäynnin ekspertit Kleist ja Guderian motittivat nopeilla panssariarmeijoillaan miltei koko Ukrainan ja siellä olleet venäläiset armeijat. Lopputuloksena satojatuhansia miehiä kuoli ja noin miljoona miestä jäi vangiksi. Taistelukentälle jäi mittaamattomat määrät materiaalia, Neuvostoliitto oli polvillaan, ja maailma haukkoi henkeä tämän käsittämättömän voiton edessä.

Toimintaa itärintamalla kuvasi hyvin se, että saksalaiset Guderian etunenässä vaatimalla vaativat, ettei panssarijoukkoja hajoteta pienemmiksi yksiköiksi, ja että niillä on liikuttava niin pitkään kuin polttoainetta ja ammuksia riittää. Puna-armeija puolestaan hajotti määrältään ja laadultaan ylivoimaiset panssarinsa pienempiin ja tehottomampiin osastoihin jalkaväen rinnalle. Tällainen taktiikka tietysti vaatii suunnatonta organisointikykyä ja huollolta uskomatonta suoritusta. Saksa epäonnistui huollossa tunnetuin seurauksin.

Myös länsiliittoutuneet oppivat salamasodan doktriinin ja ne lisäsivät mukaan laskuvarjojoukkojen käytön. Ylivoimaisen logistiikkansa ansiosta länsiliittoutuneet kykenivät valtaamaan Ranskan hyvin nopeasti 1944.

Salamasodan onnistumisen ehdoton edellytys on ilmaherruus. Mikäli vihollisella on ilmaherruus, se kykenee maataistelulennoilla tuhoamaan hyökkääjän etenevät panssarikiilat ilmasta ja katkaisemaan hyökkääjän huoltoreitit. Tällöin hyökkäys tyrehtyy nopeasti ja on lyötävissä takaisin.

Nykyaikainen versio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyaikana salamahyökkäyksen suunnittelu ja toteutus on teknologian myötä käynyt huomattavasti monimutkaisemmaksi. Perusidea pysyy kuitenkin samana, vain tehokkuus, tarkkuus ja nopeus ovat entisestään parantuneet. Yhdysvaltain armeijan ”shock and awe” -doktriini on salamasodan sovellus.

Israelin armeijassa käytetään sanontaa ”Speed is life”. Eräs puoli salamasodasta on se, että etulinjan sotilaista kaatuu tai vammautuu liki joka kolmas. Tätä osuutta Yhdysvallat on pystynyt alentamaan teknologialla sekä tykistö- ja pommitusvalmisteluilla, mikä kuitenkin voi erityisesti kaupunkialueilla johtaa suuriin siviilitappioihin. Ilmasodassa kalusto kuluu suuren käytön takia hyvin nopeasti ilman varsinaisia vihollisen aiheuttamia vaurioita, tämä havaittiin muun muassa Israelin nk. kuuden päivän sodassa. Sittemmin lentokoneiden laitteiden rakenteen kautta on huoltoa on pyritty modularisoimaan, suihkumoottoreiden jälkipolttimista on pyritty eroon jne. Näin kaluston poistuma saadaan pidettyä kohtuullisena.

Tunnettu esimerkki nykyaikaisesta salamasodasta on Irakin sota, jossa liittouma aloitti massiivisen ilmakampanjan Irakia vastaan, päämääränään tuhota armeijan johto, viestintä -ja huoltoyhteydet. Siinä onnistuttiin erinomaisesti.

Joustavuusajattelu on integroitu nykyiseen länsimaiseen teknologiasodankäyntiin niin pitkälle kuin mahdollista. Tieto kulkee liikkuvista maayksiköistä keskusjohdon kautta erittäin nopeasti ilmavoimille, joka voi tulla tukemaan maajoukkoja muutamissa minuuteissa. Hyökkäykset kolmessa ulottuvuudessa eri puolilla maata voidaan ajoittaa sekuntien tarkkuudella. Vihollisen liikkeisiin voidaan reagoida hetkessä ja toimittaa vastaiskut nopeasti ja tarkasti perille. Tietoverkkojen välityksellä nykyaikaista sotaa voidaan johtaa vaikka maapallon toiselta puolelta.

Nykyaikaista salamasotaa kuvaa sodan lyhytkestoisuus, vihollisarmeijan taistelutahdon täydellinen lamaannuttaminen, omien joukkojen ja siviilien minimaaliset tappiot sekä taisteluiden lyhytkestoisuus ja paikallisuus.

Puolustautuminen salamasotaa vastaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Salamasotaa vastaan puolustautuminen on hyvin vaikeaa, sillä hyökkäys etenee nopeasti ja raivokkaasti, ja mikäli hyökkääjällä on tehokas logistiikka, hyökkäyskärjet voivat edetä kymmeniä tai satoja kilometrejä ennen hyökkäyksen kulminoitumista. Koska tulentiheys on valtava, mikään staattinen rakenne ei voi kestää eikä estää hyökkäystä. Vanha periaate tilan vaihtamisesta aikaan ja väistyminen hyökkäyksen kulminoitumisen edeltä muuttuu ongelmalliseksi, varsinkin mikäli hyökkääjä käyttää laskuvarjojoukkoja iskuihin puolustajan selustaan, siksi että ”vaihdettavan” tilan määrittely on vaikeaa. Yksi tapa puolustautumiseen on ilmaherruus – joka hallitsee taivasta, voi hallita myös maata ja hyökkäyskiilat voidaan tuhota ilmaiskuin.

Koska salamasota-armeijat ovat voimakkaasti mekanisoituja ja ne nojaavat voimakkaasti moottoroituun huoltoon, ne ovat sidottuja teihin ja huoltouriin. Hyökkäysreitit ovat siksi valmiiksi ennakoitavissa: ne noudattavat pääteiden ja rautateiden linjoja. Puolustuksessa pioneeritoiminta on erittäin tärkeää: suluttaminen, liikkeen estäminen, linnoittaminen ja oman liikkeen edistäminen. Taistelutoimet tapahtuvat liikennereittien varressa ja läheisyydessä, siksi puolustusjoukot tulee ryhmittää mahdollisimman joustavasti niin, että niillä on mahdollisimman esteettömät toimintareitit sekä viivytystä silmällä pitäen omaan selustaan että vastahyökkäystä silmällä pitäen liikennereitteihin. Etulinjan tulee olla mahdollisimman joustava ja varustettu viivytystä, ei puolustusta, ajatellen. Taistelutoiminnassa pääpainon tulee aktiivisen vastarinnan sijaan olla viivytyksellä ja hyökkäyksen kulminoitumisen edistämisellä. Taistelutoimien tulee kohdistua ensisijaisesti hyökkäyskiilojen kärkien sijaan niiden sivustoja vastaan ja näin muuttaa etenevät panssarikiilat moteiksi. Tällöin on vaara, että hyökkääjä menettää panssarivaununsa polttoaineen loputtua. Toisessa maailmansodassa saksalaiset menettivät enemmän panssarivaunuja polttoaineen loppumisen vuoksi kuin minkään muun syyn takia.

Hyökkäyksen selustassa toimivien erikoisjoukkojen ja sissitoiminnan merkitys korostuu. Sissien tehtävä on katkaista ja tuhota vihollisen logistiikkaa: huoltosaattueita ja varikoita, viestikeskuksia sekä hyökätä vihollisen komentokeskuksia vastaan. Kun liike on pysähtynyt, se voidaan tuhota. Kulminoitunutta panssarikiilaa vastaan suoritettu vastahyökkäys yleensä muuttaa hyökkäyksen sekasortoiseksi paoksi.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]