Operaatio Nordwind (1945)

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Operaatio Nordwind
Osa Ardennien taistelua toisessa maailmansodassa
Schillerdorfissa operaatio Nordwindin aikana liittoutuneiden vangitsemia Waffen-SS:n kuuluneita lapsisotilaita
Schillerdorfissa operaatio Nordwindin aikana liittoutuneiden vangitsemia Waffen-SS:n kuuluneita lapsisotilaita
Päivämäärä:

1.25. tammikuuta 1945

Paikka:

Elsass ja Lothringen, Ranska

Lopputulos:

Liittoutuneiden voitto

Vaikutukset:

Tappioiden vuoksi Saksan yleistilanne heikkeni entisestään

Osapuolet

Yhdysvaltain vuosina 1912–1959 käytössä ollut 48-tähtinen lippu. Yhdysvallat
Ranskan lippu Ranska

Natsi-Saksan vuosina 1935–1945 käytössä ollut lippu. Saksa

Komentajat

6. armeijaryhmä: Kenraaliluutnantti Jacob L. Devers
Yhdysvaltain 7. armeija:
Kenraaliluutnantti Alexander Patch
Ranskan 1. armeija: Kenraali Jean de Lattre de Tassigny

Armeijaryhmä G:
Kenraalieversti Johannes Blaskowitz
1. Armeija:
Jalkaväenkenraali Hans von Obstfelder
Esikunta Oberrhein:
Heinrich Himmler
19. armeija:
Jalkaväenkenraali Siegfried Rasp

Vahvuudet

Yhdysvaltain 7. armeija
Ranskan 1. armeija

Saksan 1. armeija
Saksan 19. armeija

Tappiot

Yhdysvaltain vuosina 1912–1959 käytössä ollut 48-tähtinen lippu.n. 14 000[1]
Ranskan lippu noin 2000

23 000[1]

Saksan offensiivi Elsassi-Lorrainen alueella tammikuussa 1945
Yhdysvaltain 714. panssaripataljoona siirtymässä Bischweileristä Drusenheimiin
Panther-panssarivaunu ohittamassa Siegfried-linjaa matkalla rintamalle 6. tammikuuta 1945.

Operaatio Nordwind oli Saksan viimeinen hyökkäys länsirintamalla toisessa maailmansodassa. Sen tarkoituksena oli keventää tyrehtyvän Ardennien hyökkäyksen tilannetta.[2]

Joulukuun 1944 lopulla Saksan ylijohdolle selvisi, että hyökkäys Ardenneilla tulisi todennäköisesti epäonnistumaan. Adolf Hitler määräsi uuden hyökkäyksen aloitettavaksi Elsassissa, jossa Yhdysvaltain armeija oli joutunut ohentamaan linjaansa siirtäessään joukkoja pohjoiseen. Huolimatta paikallisista menestyksistä ja liittoutuneille aiheutetuista vaaratilanteista ja tappioista Nordwind tyrehtyi vastustajan sinnikkääseen puolustukseen. Operaatio päättyi liittoutuneiden torjuttua saksalaisten viimeiset hyökkäysyritykset 25. tammikuuta 1945 ja aloitettua vastahyökkäyksensä. Epäonnistuneessa operaatiossa kärsimiensä tappioiden vuoksi Saksa menetti aloitekyvyn länsirintamalla lopullisesti. Liittoutuneet pystyivät korvaamaan tappionsa, joten heille saavutettu voitto merkitsi helpompaa etenemistä Ranskasta Saksaan.[3]

Valmistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

21. joulukuuta mennessä Saksan armeijan johdolle oli selvinnyt, että hyökkäys Ardenneilla oli epäonnistunut. Saksan armeijaryhmä B oli menettänyt yllätysedun ja liittoutuneet olivat pystyneet mukautumaan tilanteeseen. Bastogneen saarretut 18 000 yhdysvaltalaista pitivät pintansa. Taivas oli selvennyt ja liittoutuneet pääsivät hyödyntämään ilmaherruuttaan ja pommittamaan saksalaisten asemia. Kenraali Pattonin komentama Yhdysvaltain 3. armeija eteni kohti pohjoista tukemaan Bastognea, joka puolestaan loi painetta Ardennien offensiivin eteläsivustaan. Saksan ylijohto kuitenkin ymmärsi, että siirtäessään joukkojaan torjumaan hyökkäystä liittoutuneet olivat joutuneet ohentamaan rintamaa Ardennien eteläpuolella.[3]

Seuranneina päivinä Adolf Hitler, länsirintaman ylipäällikkö Gerd von Rundstedt ja armeijaryhmä G:n komentaja Johannes Blaskowitz keskustelivat tarkemmin yksityiskohdista. Aluksi Hitler halusi hyökkäyksen pääosan lähtevän Saar-joen laakson alueella Saarbrückenistä lounaaseen. Alue olisi tarjonnut hyvän tieverkoston joukkojen kokoamiselle ja nopealle etenemiselle, mutta Rundstedt ja Blaskowitz pitivät aluetta liian avoimena ja suojattomana, jolloin vastustajan ilmavoimien muodostama riski kasvoi. Heidän vaihtoehtonsa metsäinen Bitchen kunnan alue tarjosi suojaa näkyvyydeltä joukoille, kuten myös yhä saksalaisten hallussa oleva Maginot-linja. Tällä alueella etenevät joukot olisivat kuitenkin olleet haavoittuvampia vastahyökkäyksille.[3]

Suunnitelmaa vastusti kenraalieversti Heinz Guderian, joka jouluaattona 1944 pidetyssä kokouksessa vaati Hitleriä pysäyttämään kuluttavan offensiivin länsirintamalla ja kaikkien säästyneiden joukkojen välitöntä siirtämistä vaarallisemmalle alueelle itärintamalle. Tiedusteluraportteihin nojaava Guderian arvioi puna-armeijan aloittavan oman offensiivinsa viisitoistakertaisella ylivoimalla 12. tammikuuta. Ilmavoimien ylivoimaksi Guderian arvioi kaksikymmentäkertaiseksi. Hitler piti uhkakuvaa paisuteltuna ja torjui pyynnön sekä määräsi itärintaman huolehtimaan itse itsestään.[2][4]

Koska molemmilla vaihtoehdoilla oli riskinsä, kompromissi Hitlerin sekä Rundstedtin ja Blaskowitzin kesken saavutettiin vasta 27. joulukuuta. Hyökkäyksen kärjeksi määrätyt kaksi divisioonaa tekisivät läpimurron Saar-joen laaksossa. Samaan aikaan neljä täydennettyä divisioonaa leventäisi aukkoa rintamassa Vosgesin läpi Bitchen alueelta lähtien. Blaskowitz käyttäisi kaksi vahvinta divisioonaansa reservinä valmiina hyödyntämään jokaista läpimurtoa. Hitler antoi käskyn uutena vuotena toteutettavalla hyökkäykselle seuraavana päivänä.[3]

Niinpä tällä toisella offensiivilla on täysin selvä tavoite: vihollisen joukkojen tuhoaminen. Tässä ei ole kyse arvovallasta. Tässä ei ole kyse alueen valtaamisesta. Yksinomainen tavoite on tuhota ja eliminoida viholliset mistä tahansa heidät löydämmekin.
Ote Adolf Hitlerin puheesta, jonka hän piti päämajassaan Adlerhorstissa 28. joulukuuta 1944.[5]

Operaation tuli murtaa Yhdysvaltain 7. armeijan ja Ranskan 1. armeijan puolustus Vosgesin vuoristossa ja Elsassin tasankoalueella ja tuhota vihollinen alueella. Operaatio Nordwindin onnistuminen tulisi antamaan tilaa seuraavalle operaatio Zahnarztille (”Hammaslääkäri”), jonka tarkoitus oli toimia suurena läpimurtona Yhdysvaltain 3. armeijan selustaan sen tuhoamiseksi.[3]

Operaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Operaatio käynnistyi uudenvuodenpäivänä 1945 ja sen kärjessä olivat 17. SS-panssarikrenatööridivisioona Götz von Berlichen ja 36. Kansankrenatööridivisioona. Lisäksi kahdeksan muuta divisioonaa osallistui operaatioon. Luftwaffe myös tuki operaatiota käynnistämällä viimeisen suuren hyökkäyksensä, operaatio Bodenplatten.[2]

Saksan hyökkäys vaaransi liittoutuneiden tilanteen alueella. Yhdysvaltalaiset ja ranskalaiset joukot kuitenkin puolustivat asemiaan sinnikkäästi. Tammikuun viidenteen päivään mennessä offensiivin päätavoitteet olivat jo menetetty. Hattenissa ja Rittershoffenissa hyökänneet joukot saivat aikaiseksi hetkellisen läpimurron Yhdysvaltain 7. armeijan linjoilla 9. tammikuuta. VI armeijakunnan viimeisen reserviyksikön 14. panssaridivisioonan ansiosta amerikkalaiset saivat kuitenkin torjuttua hyökkäyksen ja muodostettua puolustuslinjan näiden kahden kylän väliselle alueelle.[6][7]

Pysyvää läpimurtoa ei saatu aikaiseksi, joten tuleen heitettiin vielä 10. SS-panssaridivisioona Frundsberg ja 6. SS-vuoristodivisioona Nord. Nämäkään joukot eivät saaneet tulosta aikaiseksi. Bastognen motin puolustuksessa mainetta keränneet Yhdysvaltain 101. maahanlaskudivisioonan sotilaat saapuivat Elsassiin 18. tammikuuta vain huomatakseen vaaran olevan jo ohi alueellaan.[7] Saatuaan selvän torjuntavoiton liittoutuneet aloittivat oman offensiivinsa ranskalaisten johdolla 20. tammikuuta pohjoisessa ja etelässä siirtääkseen vastustajan reservijoukot pois uhkaamasta keskustaa ja saartaakseen Elsassissa Colmarin alueella olevat saksalaisjoukot.[7] 24. tammikuuta seuranneena yönä saksalaisten viimeiset hyökkäysyritykset torjuttiin liittoutuneiden rajuin vastaiskuin ja offensiivi tyrehtyi lopullisesti 25. tammikuuta.[2]

Taktisesti sekä Ardennien että Elsassi-Lorrainen alueiden offensiivit aiheuttivat liittoutuneille suuria tappioita ja hidastivat näiden etenemistä Saksaan verrattain kohtuullisin menetyksin. Saksan ongelma kuitenkin oli, että se oli kuluttanut resurssinsa loppuun, eikä kestänyt enää ollenkaan tappioita. Samoin itärintamalla Saksan puolustuskyky laski. Lopputuloksena Operaatio Nordwind heikensi ennestään Saksan huonoa yleistilannetta.[2]

Kulutettuaan joukkonsa sekä Ardenneilla että Elsassissa Hitler oli menettänyt täydellisesti aloitekyvyn länsirintamalla. Tilanteen rauhoituttua liittoutuneet aloittivat nopeasti valmistelut etenemiselleen Saksaan.[7]

Tappiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalaiset eivät pystyneet korvaamaan tappioitaan toisin kuin liittoutuneet.[1] Vaikka Saksan ilmavoimat aloitti operaation massiivisilla ilmaiskuilla liittoutuneiden kentille ja onnistui tuhoamaan 150 lentokonetta ja vahingoittamaan enemmän, sen iskut olivat suunnatut lähinnä Belgiassa ja Alankomaissa olleille kentille, eikä niistä ollut suurta apua Elsassin alueella. Jo ennestään heikentynyt Luftwaffe koki kasvavia menetyksiä operaation ajan, eikä pystynyt niitä korvaamaan toisin kuin liittoutuneiden ilmavoimat.[8]

Liittoutuneiden arvion mukaan Saksa kärsi tappioita kaatuneina ja haavoittuneina noin 17 000 ja lisäksi liittoutuneiden ottivat 5985 sotavankia. Charles V.P. von Luttichau ilmoittaa kirjassaan German Operations tappioiden kokonaisluvuksi 22 932.[1]

Liittoutuneiden omasta tappioluvusta voidaan esittää vain karkea arvio. Kesäkuussa 1945 Yhdysvaltain 7. armeija ilmoitti ajanjaksolla käytyjen taistelujen aiheuttaneen 11 609 tappiota ja lisäksi 3 196 paleltumista kärsinyttä, yhteensä 14 825 miestä.[1]

Kuitenkin yksistään 7. armeijan alainen VI armeijakunta luetteli koko tammikuun kokonaistappioksi 773 kaatunutta, 4 838 haavoittunutta ja 3 657 kadonnutta sekä 5 448 sairastunutta ja taistelutoiminnan ulkopuolella loukkaantunutta, yhteensa 14 716 miestä. Myös 7. armeijan kenttäsairaalat ilmoittivat prosessoineensa operaation aikana 9 000 taistelutoiminnassa haavoittunutta sekä 17 000 sairastunutta tai loukkaantunutta. Näistä tosin huomattava osa palasi nopeasti yksiköihinsä tervehdyttyään tai saatuaan hoitoa, jolloin heitä ei voida pitää varsinaisina menetettyinä tappioina. Lisäksi lukuun sisältyy myös Colmarin alueella toimineita amerikkalaisia sotilaita, joiden sairaanhoidon vastuu lankesi 7. armeijan kenttäsairaaloille.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Clarke, Jeffrey J., Smith, Robert Ross: Riviera to the Rhine. Center of Military History, United States Army, 1993 (50th Anniversary edition). PIN 068163-000. (englanniksi)
  • Stein, George H.: Waffen SS - Hitlerin eliittikaarti sodassa 1939-45. Suom. Suistola, Jouni. Gummerus, 2003. ISBN 951-20-6676-9.
  • Guderian, Heinz: Panzer Leader. Da Capo Press, New York, 1996. ISBN 0-306-80689-4. (englanniksi)
  • Domarus, Max: The Complete Hitler - Speeches and Proclamations 1932–1945 (Digital Desktop Edition). Bolchazy-Carducci Publishers, 1990. ISBN 0-86516-228X. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Clarke, Smith: s. 527
  2. a b c d e Stein: s.258-260
  3. a b c d e 70th Infantry Division Association: Operation Nordwind Viitattu 25.1.2014
  4. Guderian s. 380-383
  5. Domarus s. 2980, oma käännös puheen englanninkielisestä käännöksestä.
  6. The Official Website of the 14th Armored Division Association Viitattu 24.1.2014
  7. a b c d US Army Center of Military History: Ardennes-Alsace Viitattu 24.1.2014
  8. Clarke, Smith: s. 528-530