Heinrich Himmler
Heinrich Luitpold Himmler (7. lokakuuta 1900 München – 23. toukokuuta 1945 Lüneburg) oli natsi-Saksan vaikutusvaltaisimpia hahmoja. SS:n ja Gestapon päällikkyys takasi hänelle erittäin keskeisen aseman diktatorisen valtion johdossa. Himmler oli vastuussa Saksan keskitys- ja tuhoamisleirijärjestelmän organisoimisesta.
Sisällysluettelo |
Varhaiset vaiheet [muokkaa]
Himmler syntyi Münchenissä keskiluokkaiseen saksalaiseen perheeseen. Ensimmäisen maailmansodan aikana hän palveli upseerioppilaana 11. baijerilaisrykmentissä, mutta ei osallistunut taisteluihin.[1]
Hän opiskeli teknillisessä korkeakoulussa ja valmistui laboratorioteknikoksi. Himmler liittyi Ernst Röhmin organisoiman kansallismielisen Reichskriegsflagge-liikkeen toimintaan ja oli yksi vuoden 1923 oluttupavallankaappauksen osanottajista toimien sotaministeriön rakennuksen vallanneen ryhmän lipunkantajana.[2]
Sodan päätyttyä hän osallistui aktiivisesti puolisotilaallisten, oikeistolaisten Freikorpsien toimintaan, jotka taistelivat kommunisteja, sosiaalidemokraatteja ja muita Saksan vihollisiksi katsomiaan ryhmittymiä vastaan. Vuonna 1923 hän liittyi kansallissosialistiseen puolueeseen. Myöhemmin hän liittyi SA:han ja yleni pian johtamaan alun perin Adolf Hitlerin suojeluskaartiksi perustettua SS:ää.
Himmlerin SS [muokkaa]
Himmler kehittää SS-organisaatiota rauhan aikana [muokkaa]
Himmler kehitti SS:n kansallissosialistisen puolueen todelliseksi sisärenkaaksi, johon oli tiukat jäsenvaatimukset. Kansallissosialistien noustua valtaan 1933 Himmler sai johtoonsa yksi kerrallaan Saksan osavaltioiden poliittiset poliisit, lopulta myös Gestapon, jonka jäseniä liitettiin SS:ään. Himmler oli mukana juonittelemassa SA:n johtoa vastaan, ja puolueen sisällä suoritettiinkin suurpuhdistus niin sanottuna pitkien puukkojen yönä. Hitlerin luvalla SS surmasi suuren osan SA:n johtohenkilöstöä, mukaan lukien Ernst Röhmin.
SA:n vallan hajottamisen jälkeen Himmlerin SS oli eittämättä voimakkain natsi-Saksan turvallisuuselin. Myöhemmin Himmlerin käsissä oleva valta lisääntyi entisestään, kun hänestä tuli Saksan poliisivoimien päällikkö. Vuonna 1940 Himmler järjesti SS:n aseelliseksi siiveksi Waffen-SS-joukot, jolloin jäsenmäärää kasvatettiin huomattavasti ja samalla tiukkaa sisäänottoseulaa löysennettiin.
Sodan syttyminen lisää SS:n oikeuksia ja valtaa [muokkaa]
Sodan syttyessä 1939 SS:n Totenkopf-yksiköt olivat vastuussa keskitysleiri- ja myöhemmin tuhoamisleirijärjestelmästä. SS:n tehtäviin kuului myös juutalaisten, romanien, homoseksuaalien, kommunistien, ”ali-ihmisten” ja muiden poliittisesti epäluotettavien ainesten seulominen väestöstä ja passittaminen leireille. Täten Himmler oli yksi natsi-Saksan kansanmurhakoneiston pääarkkitehdeista. Adolf Galland muistelee elämäkerrassaan lentäneensa Himmlerin ja Albert Speerin kanssa maaliskuussa 1942 itärintamalle. Koneen ikkunasta näkyi hetkellisesti tuhansien neuvostosotavankien leirit. Galland kertoi hämmentyneensä, Himmler todetessa, että
»Edellisvuonna he olivat päättäneet tappaa kaikki itärintamalta saadut vangit, mutta tänä vuonna (1942) heitä käytettäisiin sotatarviketuotannossa.[3]»
Himmlerin vierailu Suomessa 1942 [muokkaa]
Kesällä 1942 Himmler vieraili Suomessa yhtenä tarkoituksenaan vaatia Suomea luovuttamaan Saksaan juutalaisia, joista hänellä on nimilista. Suomalaisilla tiedustuselimillä oli jo tuolloin kuva saksalaisten väkivallasta juutalaisvähemmistöä ja miehitettyjen venäläisalueiden siviiliväestöä kohtaan. Himmlerin illastaessa suomalaisten isäntiensä kanssa Suomen sotilastiedustelu murtautui Himmlerin huoneeseen ja valokuvasi Himmlerin listan luovutettavista juutalaisista. Pääosin Suomi onnistui torjumaan koko loppu sodan toistuvat vaatimukset juutalaisten luovuttamisesta Saksaan.[4]
Himmler sodanjohdossa 1944–1945 [muokkaa]
Himmleriä miellytti ajatus päästä sotilasjohtajaksi, joten hän pyrki sodan loppupuolella suurten sotatoimiyhtymien komentajan tehtäviin. Sotilasjohtajan tehtävään Himmler oli kuitenkin kokematon ja epäpätevä, millä oli negatiivinen vaikutus jo ennestään kehnoon Saksan sotamenestykseen länsirintamalla vuosina 1944–1945. Himmlerin sopimattomuudesta tehtävissä järkyttynyt panssarikenraali Heinz Guderian uskoi, että Himmlerin ainoa motiivi oli kunnian haaliminen itselleen.
Loppuvuonna 1944 Himmler pääsi Armeijaryhmä Oberrheinin komentajaksi. Armeijaryhmää vastassa oli Yhdysvaltain maavoimien 7. armeija ja Ranskan maavoimien 1. armeija Alsacessa Reinin länsirannan puolella. Yhdysvaltalaisten komentaja oli kenraali Alexander Patch ja ranskalaisten komentaja oli kenraali Jean de Lattre de Tassigny. 1. tammikuuta 1945 Himmlerin armeijaryhmä käynnisti operaatio Nordwindin keventääkseen tyrehtyvän Ardennien hyökkäyksen tilannetta. Tammikuun lopulla Himmler siirrettiin itään sotilaallisen alkumenestyksen jälkeen. 24. tammikuuta Armeijaryhmä Oberrheinin toiminnot lakkasivat ja 25. tammikuuta operaatio Nordwind virallisesti loppui.
Toisaalla Heer oli epäonnistunut Saksaa kohti marssivan puna-armeijan Veiksel–Oder-operaation torjumisessa, joten Hitler nimitti Himmlerin uuden armeijaryhmä Veikselin komentajaksi estämään Neuvostoliiton offensiivi Berliiniin. Himmler perusti Schneidemühlissä armeijaryhmä Veikselin komentokeskuksen, jonka päämaja oli hänen erikoisjunansa Sonderzug Steiermark. Himmler hyväksyi esikunnan pyynnön vastahyökkäyksestä, mutta Heerin epäonnistuttua operaatiossa Himmler teki SS-joukkojen Gruppenführer Heinz Lammerdingistä esikuntapäällikön. Himmlerin päämaja siirtyi ensin Falkenburgiin ja sitten Oderin länsirannalla. Saksan puolustuslinjojen murtumisen, kiristyneen sotilaallisen ilmapiirin ja Hitlerin painostuksen alla Himmler vaikutti kokouksissa hermostuneelta ja harkintakyvyttömältä. Hän omaksui Hitlerin ajatukset rangaista ankarasti vetäytyviä saksalaisia joukkoja ja olla antamatta periksi Saksaan vyöryvälle viholliselle. 30. tammikuuta Himmler antoi joukoilleen käskyn teloittaa kaikki saksalaiset sotilaat, jotka saadaan kiinni yrityksestä poistua luvattomasti kesken taistelun. Helmikuun puolivälissä kenraali Walther Wenck otti Pommerin offensiivin komennon Himmleriltä.
13. maaliskuuta Himmler hylkäsi lopullisesti armeijaryhmä Veikselin komennon sairauden nojalla ja meni Hohenlychenissä sijaitsevaan parantolaan. Kenraali Guderian kävi vierailulla Himmlerin luona ja vei Hitlerille viestin, jossa Himmler pyysi lupaa poistua sotilasjohtajan tehtävistä. Hitler hyväksyi pyynnön ja nimitti Himmlerin seuraajaksi Armeijaryhmä Veikselin komentajaksi kenraali Gotthard Heinricin.
Himmlerin viimeiset vaiheet [muokkaa]
Vuoden 1945 keväällä Himmler menetti uskonsa Saksan sotamenestykseen ja tajusi valtakunnan vääjäämättömän romahtamisen. Hän kuitenkin kuvitteli Yhdysvaltain ja Yhdistyneen kuningaskunnan hallitusten antavan anteeksi natsien suorittamat sotarikokset, koska ne tarvitsivat Saksasta mannereurooppalaisen liittolaisen bolševismin ja Neuvostoliiton nujertamiseksi. Himmler halusi solmia rauhan angloamerikkalaisten joukkojen kanssa ja päästä Saksan johtoon. Tosiasiassa liittoutuneet olivat sopineet Saksan kansallissosialismin kitkemisestä, denatsifikaatiosta ja kaikkien natsijohtajien tuomitsemisesta sotarikosoikeudenkäynneissä. Liittoutuneet olivat myös saaneet selville Himmlerin SS:n tekemät joukkomurhat Puolassa ja muissa natsien valloittamissa maissa, joten Himmler oli määrätty vangittavaksi rikoksista ihmisyyttä vastaan.
20. huhtikuuta Himmler tapasi Hitlerin viimeisen kerran tämän 56-vuotissyntymäpäivillä Berliinissä, jota Saksan puolustuksen murskannut puna-armeija saavutti päivä päivältä. Hitler ilmoitti henkilökohtaisesta päätöksestä olla poistumatta pääkaupungista huolimatta Neuvostoliiton lähestyvästä hyökkäyksestä. Himmler lähti Berliinistä ja uskoi Hitlerin olevan kyvytön Saksan johtamisessa, koska Hitler oli jäänyt tälle uskollisten natsivirkamiesten kuten propagandaministeri Joseph Goebbelsin ja puoluekanslian johtajan Martin Bormannin kanssa Führerbunkeriin Berliinin alapuolella. Lyypekin Ruotsin konsulaatissa Himmler uskotteli kreivi Folke Bernadottelle, että Hitler kuolee kahden vuorokauden sisällä ja Himmler on Saksan tosiasiallinen johtaja. Himmler halusi Bernadotten lähettävän kenraali Dwight D. Eisenhowerille ehdotuksen, jossa Himmler sopii aselevon länsiliittoutuneiden kanssa. Himmler uskoi Yhdysvaltain ja Yhdistyneen kuningaskunnan hyväksyvän ehdotuksen ja kääntyvän Neuvostoliittoa vastaan Wehrmachtin rinnalla. Bernadotte kuitenkin sanoi Himmlerille, että länsiliittoutuneiden hyväksyntä aselevolle on hyvin epätodennäköistä. Bernadotten välityksellä Himmlerin ehdotus kulki presidentti Harry S. Trumanille ja pääministeri Winston Churchillille, mutta molemmat torjuivat sopimuksen, koska Hitlerin kohtalo oli jäänyt epäselväksi, eikä Saksan johtajuuden kuulumista Himmlerille voitu virallisesti vahvistaa.
28. huhtikuuta Yhdistyneen kuningaskunnan yleisradioyhtiö BBC teki radiolähetyksen Reutersin uutisesta, jossa kerrottiin Himmlerin vaatineen Saksan johtajuutta ja neuvotelleen aselevosta. Kaupunkisodan kouriin joutuneessa Berliinissä Hitler kuuli uutisen Himmlerin neuvotteluista ja sai raivokohtauksen. 23. huhtikuuta Luftwaffen komentaja Hermann Göring oli pyytänyt sähkeessä Hitleriltä vallan siirtämistä hänelle, minkä Hitler oli tulkinnut maanpetokseksi ja vallankaappaukseksi. Himmler ei ollut edes ilmoittanut suunnitelmistaan Hitlerille. Hitler oli pitänyt Himmleriä yhtenä lojaaleimmista natsijohtajista ja kutsunut häntä ”uskolliseksi Heinrichiksi” (saks. der Treue Heinrich). Hitler syytti Himmlerin ja SS:n pettäneen hänet ja sanoi Himmlerin tehneen katalimman petoksen, jonka hän oli eläissään kokenut. Himmlerin petos oli osasyy Hitlerin motiiveihin kirjoittaa poliittinen testamenttinsa. Hitler julisti Himmlerin ja Göringin pettureiksi, riisui nämä viroistaan ja otti heiltä pois kansallissosialistisen työväenpuolueen jäsenyyden. Himmlerin seuraajaksi SS:n johdossa nimitettiin SS-Reichsführer Karl Hanke. Hitler määräsi myös Himmlerin adjutantin Hermann Fegeleinin teloituksen. 30. huhtikuuta Hitler teki itsemurhan.
Himmlerin neuvottelut Bernadotten kanssa johtivat natsien keskitysleirien 27 000 ruotsalaisen, norjalaisen ja tanskalaisen vangin vapauttamiseen. Bernadotte itse osallistui pelastusoperaation johtamisessa. Himmler kuitenkin epäonnistui aselevon solmimisessa ja meni suuramiraali Karl Dönitzin luokse Plönissä saadakseen turvapaikan. Hitler oli testamentissaan määrännyt Dönitzin Saksan johtajaksi, mutta Dönitz torjui Himmlerin ja epäsi häneltä luvan Flensburgiin perustetun pakolaishallituksen toimintaan osallistumiseen. Dönitz viittasi Hitlerin testamenttiin, jossa Himmleriltä oli riistetty kaikki valta. Seuraavaksi Himmler yritti loikata yhdysvaltalaisten puolelle ja antoi kenraali Eisenhowerille tarjouksen koko Saksan luovuttamisesta liittoutuneiden haltuun. Vastapalveluksena yhdysvaltalaisten olisi pitänyt antaa Himmlerille syytesuojan sotarikosoikeudenkäynneiltä ja pääsyn virkamieheksi Saksan tulevassa hallitusmuodossa. Eisenhower torjui sotarikolliseksi luokitellun Himmlerin ehdotuksen. 8. toukokuuta suuramiraali Dönitz allekirjoitti Saksan antautumissopimuksen, joka lopetti sodankäynnin Euroopassa.
Himmler pakeni mukanaan vain kaksi Gestapon turvamiestä, jotka olivat yhä uskollisia entiselle johtajalleen. Himmler otti käyttöön saksalaisen sotapoliisin univormun ja väärennetyt asiakirjat, ajeleli viiksensä, laittoi silmälapun vasemman silmänsä päälle ja esiintyi salanimellä ”Heinrich Hitzinger”. Saksan miehitykseen osallistuneet Yhdistyneen kuningaskunnan maavoimien sotilaat kuitenkin huomasivat tavalliselta sotapoliisilta vaikuttaneen miehen asiakirjojen sisällön tekaistuksi ja päättivät viedä hänet kuulusteltavaksi. 22. toukokuuta majuri Sidney Excellin joukot pidättivät Himmlerin Bremenvörden lähettyvillä ja kuljettivat hänet kuulustelukeskukseen Lüneburgissa. Himmler paljasti briteille henkilöllisyytensä, vaikka hän ymmärsi joutuneensa sotavangiksi ja tuomittavaksi rikoksistaan. 23. toukokuuta Himmler tappoi itsensä puraisemalla suuhunsa piilotetun tappavan myrkyllisen syanidikapselin rikki. Hänen viimeisten sanojensa on usein kerrottu olleen ”Minä olen Heinrich Himmler!” (Ich bin Heinrich Himmler!). Ruumiinavauksen jälkeen Himmler haudattiin metsään Lüneburgin lähettyvillä. Britit jättivät haudan sijainnin salaiseksi, jotta hautapaikasta ei olisi tullut pyhiinvaelluskohdetta uusnatseille.
Historia- ja mytologiaharrastukset [muokkaa]
Himmler määräsi kustannuksia pelkäämättä korjauttamaan vanhan Wewelsburgin linnan saksalaisen sivilisaation pyhäköksi, jossa SS-veljeskunta oli määrä muodostaa. Vuodesta 1934 SS:n päällystö kokoontuikin linnassa useita kertoja vuodessa. Himmlerin avustaja Karl Wolff osoitti kullekin SS-päällikölle luostarimaisen kammion, jossa tämä oleskeli vanhasta Saksasta peräisin olevien aarteiden ympäröimänä ja saattoi syventyä saksalaiseen mystiikkaan. 12 johtavaa SS-upseeria istutettiin ”Arthur-maiseen” pyöreään pöytään keskiaikaista muistuttavien vaakunoiden alle.[5]
Himmler oli kiinnostunut myös Karjalasta. Kun hän sai lahjaksi kanteleen, hän halusi heti tilata SS-johdolle kymmenen kannelta lisää. Työhuoneensa seinällä hän piti valokuvaa karjalaisesta runonlaulajasta Timo Lipitsästä.[6]
Kirjallisuus [muokkaa]
- Heather Pringle: Himmlerin suuri suunnitelma (2009)
Lähteet [muokkaa]
- Reenpää Heikki A.: Pojanpoika. Otava, 1998. ISBN 9511137972.
Viitteet [muokkaa]
- ↑ ABR: Reichsfuhrer-SS Luettu 15.7.2008
- ↑ James Taylor and Warren Shaw: Dictionary of the Third Reich. s. 130. London: The Penguin, 1998. ISBN 978-014051389-9.
- ↑ Baker David: Adolf Galland - Elämäkerta. Koala-kustannus, 2004. ISBN 952-5186-51-2.
- ↑ Heikki A. Reenpää, Pojanpoika, Otava, 1998 sivut 190-191
- ↑ James Taylor and Warren Shaw: Dictionary of the Third Reich. s.131. London: The Penguin, 1998. ISBN 978-014051389-9.
- ↑ Pirkko Kotirinta: Natsijohtaja ihastui Karjalasta tuotuihin kanteleisiin Helsingin Sanomat. 13.10.2009. Viitattu 20.10.2009.
