Petsamo

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee maantieteellistä aluetta ja entistä Suomen kuntaa (1920–1944). Sanan muita merkityksiä on täsmennyssivulla.
Suomeen kuulunut Petsamon kunta alue. Vihreällä merkityn osan Suomi luovutti Neuvostoliitolle jo talvisodan jälkeen 1940. Vaaleanpunainen Jäniskosken alue myytiin Neuvostoliitolle vuonna 1947.

Petsamo (ven. Печенга, Petšenga, koltansaameksi Peäccam, pohjoissaameksi Beahcán) on entinen Suomen kunta. Se liitettiin Suomeen Tarton rauhassa vuonna 1920 ja luovutettiin takaisin pieneltä osin Moskovan rauhassa 1940, kokonaan Pariisin rauhassa 1947. Se sijaitsee nykyään Venäjän luoteisimmassa kolkassa Pohjoisen jäämeren rannalla ja rajoittuu sekä Norjaan että Suomeen. Kunnan pinta-ala oli 10 470 neliökilometriä. Sen itäraja alkoi Korvatunturilta, päättyi Jäämeren rantaan Kalastajasaarennon niemimaalla ja kulki yli 200 kilometriä täysin suoraan.

Nykyisin alue muodostaa pääosan Murmanskin alueen Petsamon piiristä, johon kuuluvat Petsamon, Nikkelin ja Zapoljarnyin kaupunkikunnat sekä Korzunovon maalaiskunta. Petsamon piirissä on 45 400 asukasta (2006).

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Petsamo
Lakkautettu kunta – luovutettu Neuvostoliitolle
Lääni Lapin lääni
Maakunta Lapin historiallinen maakunta
Kihlakunta Petsamon kihlakunta
Perustettu 1920
Lakkautettu 1948
(luovutettu Neuvostoliitolle 1944)
Pinta-ala 10480,9 km²  [1]
(1938)
Väkiluku 5102  [2]
(1938)
väestötiheys 0,5 as/km²

Petsamo Pohjoisen jäämeren rannalla olevana tundraan kuuluvana alueena on ollut poronhoito- ja kalastusaluetta, jolla on asunut kolttalappalaisia. Iissä asunut talonpoikaisjohtaja Pekka Vesainen kokosi miesjoukon Petsamon luostarin tuhoamisretkeä varten vuosi rupruutisodan Vallisaaren välirauhaan päättymisen jälkeen. Satojen kilometrien erämaavaelluksen jälkeen Vesaisen joukot tappoivat munkit, ryöstivät omaisuutta ja polttivat rakennukset.

Norjan valtionarkistossa olevan Värdöhusissa 7. elokuuta 1590 päivätyn kirjallisen lähteen mukaan kuoliaaksi lyötiin igumeeni Gurrij, kolme pappia, 37 munkkia, karjakkoina toimineet naiset Femenj ja Kyllinna. Rakennuksista mainitaan luostarialueella olleet rakennukset, suurin osa (irtaimesta) tavarasta, karjatalo sekä mylly, satamarakennuksena toiminut Wickitz-talo, veneiden ja laivojen valmistukseen tarkoitetut tukit ja alukset. Tuhoamatta jäi kaksi kotaa ja aitta, jotka olivat saaressa.[3]

Tuhoa seuranneena vuonna, 1590, siirrettiin Petsamon luostari Kuolan kaupungin linnoituksen suojiin. Luostarin talouden vuoksi se yritti edelleen saada kalastusoikeuksia ja saada koltat maksamaan itselleen veroa. Koltat valittivat asiasta Moskovan suuriruhtinaskunnan hallitsijalle. Venäjän keisari Pietari I tutkitutti kolttien valitukset ja antoi 1697 päätöksen, jolla hän kumoaa edeltäjiensä Petsamon luostarille myönnettyjä kolttia alistavia oikeuksia:

- - ja nyt (1688) munkit ja heidän holhokkinsa, jotka ovat nimitetyt valituskirjassa, ovat väärentäneet Alai Mihalkovin verokirjat ja vieneet valituksensa mukaan nämä kirjat väärennöksineen Kuolansuun linnoitukseen. Näiden kirjojen väärennysten jälkeen he ovat tehneet useita valituksia ja väärentäneet henkikirjat ja nyt he käyvät oikeutta näiden verokirjojen nojalla. --- Tällä valheellisella anomuksellaan he ovat pettäneet meitä tsaaria, ja tämän petollisen anomuksensa johdosta --- Petsamon munkit eivät saa nyt eikä vastedes pitää hallussaan lappalaisille kuuluvia etuuksia, --- lappalaisten etuuksia ei saa myydä eikä vuokrata.[4]

Katariina II lakkautti Petsamon luostarin 1764 siksi, että siellä oli enää vain 22 rappioille joutunutta streltsiä. Petsamon luostaria alettiin rakentaa uudelleen vasta 1886.[5]

Ruotsi-Norjan ja Venäjän yhteishallintoalue[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Petsamon alue oli aikanaan osa Norjan ja Venäjän yhteishallintoaluetta, joka jaettiin maiden kesken vuonna 1826, jolloin Petsamo jäi Venäjän puolelle. Suomen suuriruhtinaskunnan raja määriteltiin kulkemaan sisämaahan, Kolmisoaivista Muotkavaaraan. Norja oli 1814–1905 unionisuhteessa Ruotsin kanssa. Norjalle edullisen rajan muodostumiseen, mm. Jarfjordin eli Rautavuonon, Näätämön sekä Paatsojoensuun saamiseen venäläiset kriitikot arvelivat olevan syynä sen, että Venäjän rajankäyntiä Ruotsi-Norjan kanssa hoitaneen venäläisen everstin, Galamin, epäiltiin saaneen norjalaisilta lahjuksina 2000 hopeataalaria ja 20 ketunnahkaa.[6]

Suomessa vuoden 1826 maalle epäedullisia rajanvetoja ei ole juuri käsitelty. Vuoden 1826 neuvotteluissa suomalaisten asumista ja intressejä alueella ei otettu huomioon. Sen sijaan Norjan käännettyä Venäjän arkkiviholliselle Tanskalle selkänsä, Venäjä oli valmis suosimaan Norjan kantoja ja valmis vetämään rajalinjan itään aina Paatsjokeen saakka. Suomalaisille näissä neuvotteluissa luvattiin rajanvedoista riippumatta vapaa pääsy Jäämerelle. Tosiasiassa asujaimisto Paatsjoen länsipuolella koostui saamelaisista, suomalaisista ja norjalaisista. Suomalaisille epäedullisen v. 1826 rajanvedon vastineeksi annettu lupaus vapaasta pääsystä Jäämerelle voidaan nähdä osasyynä Petsamon alueen liittämiselle myöhemmin Tarton rauhassa Suomelle, Venäjän antaman lupauksen ja Suomen intressit sivuttaneen rajanvedon lunastamisena.

Suomen suuriruhtinaskunnan aluevaihto varsinaisen Venäjän keisarikunnan kanssa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1864 Venäjän keisari myönsi Suomen suuriruhtinaskunnalle senaatin aloitteesta Petsamon alueen korvauksena Pietarin lähellä Siestarjoella sijainneesta teollisuusalueesta, joka oli siirretty Suomesta Venäjälle. Aleksanteri II:n nimissä kuulutettavaksi Suomen senaatti ehdotti:

Keisarillisen Majesteetin Armollinen kuulutus Annettu Helsingissä 15. päivänä helmikuuta 1864

Me Aleksander Toinen, Jumalan Armosta, Keisari ja Itsevaltias koko Venäjän maan yli, Puolan Tsaari sekä Suomen Suuriruhtinas --- Teemme tiettäväksi: Ilmaantuneesta syystä ja siihen nähden, että Venäjän Kruunun alle kuuluvan Rajajoen kivääritehtaaseen Kivennavan pitäjässä Viipurin läänissä asetetut työntekijät ja tehtaan muu väestö ovat venäläisiä alamaisia eivätkä tunne suomen kieltä, olemme Me armossa katsoneet hyväksi käskeä, että sanottu kivääritehdas lähimpine noin kahdentoista neliö-virstan suuruisena alaneen pitää eroitettaman mainitusta läänistä ja yhdistettämän Pietarin kuvernementtiin, - jonka ohessa Me armollisimmasti tahdomme ilmoittaa, että vastineeksi kysymyksessä olevasta maasta vasta tulee annettavaksi Suomelle joko se rantamaa Jääremen luona itäpuolella Jaakopinjokea ja lähellä Stolbovan lahtea, jonka heittämisestä kalastuspaikoiksi suomalaisille Lappalaisille on kysymys tätä ennen on nostettu, taikka, krateerauksen ja arvostelemisen jälkeen, rajalla Suomea kohtaan olevia käytettäviä tiloja yllämainituksesa kuvernementissa.

Rajansiirtoa Suomen suuriruhtinaskunnan puolelle ei ehditty korvaamaan Suomen kuuluessa Venäjän keisarikuntaan. Alexander Lavonius teki 1861 esityksen ja Carl Johan Jägerhorn 1880 siitä, että Pohjoisen jäämeren kaistale pitäisi liittää Suomeen. Suomen suuriruhtinaskunnan valtiopäivät 1882 tekivät Uudenkaarlepyyn porvarissäädyn edustajan, Robert Castrénin, aloitteesta esityksen Aleksanteri III:lle. 1890-luvulle mentäessä Petsamon kysymys poistettiin Suomen senaatin diarioista.

Suomen sisällissodan aika ja retkikunnat Petsamoon[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen sisällissodan aikana Suomen kansanvaltuuskunta Suomen sosialistisen työväentasavallan nimissä Oskari Tokoi ja Edvard Gylling allekirjoittivat sopimuksen, jonka mukaan:

Venäjän Federatiivinen Neuvostotasavalta luovuttaa Suomen Sosialistisen työväen tasavallan täydelliseksi omaisuudeksi alempana määritellyn alueen, jos paikallinen väestö vapaasti kysyttynä ilmoittaa siihen suostuvansa.

Venäjän ja Suomen välinen valtakunnan raja kulkee tästedes Korvatunturista nykyisellä Suomen ja Venäjän välisellä rajalla suorassa linjassa Petsamon lähteille, sieltä Petsamon joen itäistä vedenjakajaa Muotkavuonon ja Kalastajaniemen yli suorassa linjassa Jäämeren rannalle Supuskan luona.

Suomen pyytäessä Saksalta itsenäisyytensä tunnustamista 2. tammikuuta 1918, yrittivät suomalaiset saada saksalaiset tunnustamaan myös Suomen pohjoisrajan ja Jäämeren välisen alueen liittämisen Suomeen, mihin se ei suostunut siksi, että sillä oli neuvostovenäläisten kanssa aselepo Brest-Litovskin rauhan neuvotteluja varten. Samaa asiaa yrittivät suomalaiset edistää myös Yhdistyneessä kuningaskunnassa, joka kuitenkin Yhdysvaltain tapaan tunnusti Suomen itsenäisyyden vasta 1919 eikä suostunut tunnustamaan Suomen Petsamo-toiveita. Brest-Litovskin rauhan jälkeen Britannia, Ranska ja Yhdysvallat ryhtyivät Pohjois-Venäjän interventioon estääkseen Murmanskissa ja Arkangelissa olevien kivihiiltensä ja 600 000 tonnin sotatarvikkeiden joutumisen bolševikkien hallitukselle tai Suomen sekä Saksan oman politiikan vuoksi saksalaisille. Arkangelin lisäksi Murmanskin miehittäminen ympärysvaltojen toimesta Venäjän valkoisen liikkeen Pohjoisen hallituksen tueksi johti siihen, että Suomi ja Britannia ajautuivat Venäjän sisällissodan alkuvaiheen vuoksi vastapuolille myös siksi, että britit värväsivät Muurmannin legioonan Luoteis-Venäjälle paenneista pääasiassa Pohjois-Suomessa Suomen sisällissodan alkutaistelut Svinhufvudin itsenäisyyssenaatin suojeluskunnille.

Ensimmäinen Renvallin retkikunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen asian jäädessä avoimeksi ja ympärysvaltojen lujittaessa otetaan Kuolan niemimaasta Suomen entisten punakaartilaisten tuella, jäi Petsamon asema avoimeksi. Thorsten Renvall suunnitteli sotaretken Ivaloon ja Petsamoon esittäen suunnitelmansa kirjallisesti ylipäällikölle, C. G. E. Mannerheimille joka hyväksyi sen 16. maaliskuuta 1918 aseavun osalta. Retkestä oli poliittisessa vastuussa Svinhufvudin itsenäisyyssenaatti, mutta sitä toimeenpantiin Oulun läänin maaherran, Matts von Nandelstadhin valvonnassa. Suomen senaatin päätöksen mukaan Senaatti on nähnyt hyväksi myöntää 250 000 markan suuruisen määrärahan 250 miehen suuruisen rajavartioston muodostamista varten Pohjois-Suomen itärajalle. Filosofian tohtori Thorsten Renvallin rinnalla toinen retkikunnan johtaja oli toinen siviili, tohtori Onni Laitinen, joka oli helmikuussa 1918 Satakunnan ryhmään kuuluneena sotilaslääkärinä ehdottanut Jäämeren rannikon valtaamista ja 7. huhtikuuta 1918 Tampereen liikemiesten kokouksessa Jäämeren retkikunnan perustamista yksityisin varoin, jolloin Thorsten Renvallin hankkeesta tietoiset suosittelivat Laitiselle liittymistä Renvallin koottavaan retkikuntaan. Muita tunnettuja osallistujia olivat taidemaalarit Eero Nelimarkka sekä Jalmari Ruokokoski ja hänen rouvansa Saima Ruokokoski.

Renvallin retkikunta vahvuudella 170 ylitti Suomen rajan 27. huhtikuuta 1918 kello neljä aamulla. Renvallin retkikunta oli jaettu neljään jalkaväkikomppaniaan, kahteen 16 miehen konekiväärikomppaniaan, joista kummallakaan joukkueen vahvuisina ei ollut kuin yksi konekivääri sekä ratsuväkiosastoon. Vaikeuksien jälkeen lisävoimien pyynnöistä huolimatta Renvallin retkikunta hajotettiin 3. heinäkuuta 1918. Suomen yleisesikunta siirsi rajanvartioinnin kokonaan Lapin rajakomendantille.

Toinen Walleniuksen retkikunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun ympärysvaltojen Pohjois-Venäjän interventio alkoi päättyä ja alueelle muodostui Neuvosto-Venäjän täytettävissä oleva sotilaallinen tyhjiö, päätti Vennolan hallitus, että Suomi voi miehittää Petsamon. Suomen sotaväen päällikkö Karl Fredrik Wilkama antoi kolme päivää ennen brittien lopullista poistumista Petsamosta määräyksen Jääkäriprikaatin komentaja, everstiluutnantti Erik Jernströmille, jonka mukaan Petsamo Jäämeren rannalla oli miehitettävä brittiläisiltä jäävien varastojen vartioimiseksi, Suomen lippu nostettava Englannin lipun rinnalle ja komennuskunnan johtajan on ryhdyttävä Petsamon komendantiksi. Suomen sotaväen mukaan Suomen Jäämeren alueeseen eli Petsamon alueeseen kuului maakaista lännessä Pohjoiselta jäämereltä Norjan ja Suomen siihenastiseen rajaan saakka idässä Nuortijoki, Nuortijärvi ja Läätsinjoki (Litsa). Neuvostovenäläisten lisäksi suunnitelman mukaan brittien jättämiä tarvikkeita ja väestöä piti suojella Muurmannin legioonasta jääneiltä Pohjois-Suomen entisiltä punakaartilaisilta, mutta vastavallankumouksellisiin Pohjois-Venäjän valkoisen armeijan sotilaisiin tuli suhtautua ystävällisesti. Retken parlamentaariseksi valvomiseksi Tasavallan presidentti Kaarlo Juho Ståhlberg päätti 17. marraskuuta 1919, että retkikunnan johdon tuli hankkia ilmeneviin (ulkopoliittisiin) kysymyksiin ulkoasiainministeriön, käytännössä ulkoasiainministeri Rudolf Holsti kanta.[7]

Yhtenä Vennolan hallituksen ulkopoliittisena perusteena Petsamoon menemiselle oli brittien kanssa taistelevan kenraaliluutnantti Jevgeni Millerin pyyntö Suomen hallitukselle Petsamon ja Ivalon välisen lennätinyhteyden kunnostamiseksi Arkangelissa olevan valkoisen hallituksen kansainvälisten yhteyksien turvaamiseksi. Perusteluna pyynnölle oli se, että Venäjän keisarikunnan hallitus ei ollut maailmansodan aikana maksanut Suomen suuriruhtinaskunnan tie- ja vesirakennuslaitokselle mitään maantien ja lennätinlinjan rakentamisesta, jolloin sen katsottiin asiallisesti ottaen olevan maksamattomuuden vuoksi Suomen suuriruhtinaskunnalle vielä kuulunutta omaisuutta.

Valtioneuvosto määräsi perustettavaksi 60 hengen retkikunnan, jonka tehtävänä oli korjata, miehittää ja ylläpitää lennätinyhteys, mutta myös mahdollisuuksiensa mukaan puolustaa Jäämeren rannikolla asuvien etuja, mikäli komennuskunnan voimat siihen riittävät. Rahoitusta myönnettiin 162 000 markkaa 1. maaliskuuta 1920 saakka. 5. tammikuuta 1920 komennuskunnan johtajaksi määrättiin Lapin rajakomendantti, majuri Kurt Martti Wallenius. Wallenius totesi pääministeri Juho Vennolalle, ettei 60 miestä riitä miehittämään Petsamoa ja pyysi lisää joukkoja, koska valkoinen hallitus Pohjois-Venäjällä horjuu. Vennolan mukaan kenraalimajuri Oscar Enckell oli sanonut, ettei Lapissa ole mahdollista liikutella suurempaa joukkoa. Alivoimatilanteessa hyökkäyksen kohteeksi joutuneena sai Wallenius ohjeen pyytää lopettamaan hyökkäys ohjeiden saamiseksi ulkoasiainministeri Rudolf Holstilta samaan aikaan kun hyökkääjä voisi olla yhteydessä Moskovaan.[8]

Walleniuksen johtama komennuskunta lähti Rovaniemeltä 5.-7. tammikuuta 1920 hiihtämään 520 kilometrin matkaa Petsamoon. Talvitie päättyi 300 kilometrin päässä Ivalossa ja raja ylitettiin ilman ulkoasiainministeriön suoranaista lupaa 28. tammikuuta 1920. Petsamo tavoitettiin 10. helmikuuta 1920. Petsamoon pääsemiseen mennessä lisäjoukkoja oli tarjottu mm. huoltoon sen verran, että kirjavahvuus oli 156 miestä. 22. maaliskuuta 1920 neuvostovenäläiset nousivat maihin Trifonassa. Saman päivän iltapäivänä 480 sotilasta saapui Moskovan kylään, minkä seurauksena komennuskunta vetäytyi Salmijärvelle. Walleniuksen ehdotettua vetäytymistä Suomeen, käski Erichin hallituksen sotaministeri, Bruno Jalander, pysyä paikoillaan. 1. huhtikuuta ilmoitti ulkoasiainministeri Rudolf Holsti välirauhasta Suomen ja Neuvosto-Venäjän kesken. Kello 3 alkoi neuvostovenäläisten hyökkäys Salmijärvelle ja retkikunta vetäytyi tappioiden vähentämiseksi Suomen puolelle Virtaniemeen 4. huhtikuuta 1920.[9]

Petsamo osana Suomea 1920-1944[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän kanssa solmitussa Tarton rauhassa 14. lokakuuta 1920 Petsamo liitettiin Suomeen. Rauha astui voimaan rajoineen 31. joulukuuta 1920. Tarton rauhan rajamäärittelyn vuoksi Muotkan ja Uuran sekä Suonikylän suomalaiskylät jäivät Venäjän sosialistisen federatiivisen neuvostotasavallan puolelle rajaa. Suomalaiset miehittivät Suomen valtioalueeksi Petsamon uudenvuodenpäivänä 1921.[10]

Hallinnollisesti Petsamosta muodostettiin oma Petsamon lääninsä, mutta jo vuoden 1922 alussa alue liitettiin Oulun lääniin. Kun Oulun lääni vuonna 1938 jaettiin kahtia, Petsamo määriteltiin osaksi uutta Lapin lääniä.

Petsamon lääni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Petsamon hallintoa oli pohtinut maanjakokomitea, joka oli ehdottanut, että Petsamon alueesta muodostetaan siirtymäajaksi Petsamon lääni. Läänin ensimmäiseksi maaherraksi määrättiin eversti Ilmari Helenius. Alueen haltuunotto oli Lapin rajakomendantti Kurt Martti Walleniuksen vastuulla. Petsamon läänin maaherran ensimmäiseksi virkataloksi tuli Petsamon luostarin munkkien tallikamari ja Lapin rajavartioston paikaksi entinen englantilaisten interventiojoukkojen rakennus. Alueen hallintoa huollettiin meritse kunnon tieyhteyksien puutteessa aluksi höyrylaiva Vaasalla.[11]

Rajankäynti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rajankäyntiä alettiin valtioiden välillä suorittaa kesällä 1921. Ilmari Helenius ja Kurt Martti Wallenius Suomen puolelta ja Suomesta Yhdysvaltoihin toisena sortokautena lehtimieheksi siirtynyt ja sittemmin Neuvosto-Venäjälle siirtynyt Elof Kristiansson, joka toimi Vaihtolahden kansakoulun opettajana sen edustajana sopivat paikallisesti väliaikaisesta rajasta ennen virallista rajankäyntiä. Vaitolahtea toiselta puolelta turvasi sota-alus ja varuskunta, Suomen puolella rajaa oli vänrikki Schönbergin aluksi kaksi, sitten kolme kivääriryhmää.

Rajankäynnin valtioiden edustajien kanssa piti olla loppuun suoritettu 31. heinäkuuta 1921. Rajankäynti suoritettiin loppuun neljä päivää ennen määräaikaa, jolloin rajan katsottiin tulleen vakiinnutetuksi ja Petsamon lääni lakkautettiin. Alue liitettiin Oulun lääniin.

Talvisota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliitto hyökkäsi Petsamoon talvisodan alussa 1939 ja miehitti koko alueen, mutta Moskovan rauhassa 1940 riitti kunnan koillisosan luovutus: alue linjalle Kuavlajärven länsipuoli - Pieni Tšerdekaisi - Hukkalahti Maattivuonon Punaisessalahdessa[12] eli sisältäen myös Kalastajasaarennon luoteisosan ja Keskisaarennon suuremman osan (ilman edustan Heinäsaaria).

Välirauha[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Liinahamarin reitti

Välittömästi talvisodan päättymisen jälkeen Petsamon ja sen jäättömän sataman Liinahamarin merkitys kasvoi merkittävästi, sillä käynnissä olleen suursodan vuoksi maailmalle avoimia eurooppalaisia satamia olivat vain Portugalin Lissabon ja Petsamon Liinahamari. Suomen ulkomaankaupalle ainoa vapaa reitti esimerkiksi Yhdysvaltoihin kulki Liinahamarin kautta. Suomessa organisoitiin nopeasti massiivinen tavaraliikenne rautateitse Rovaniemelle ja sieltä autokuljetuksina Petsamoon Jäämerentien kautta. Myös Ruotsi käytti reittiä ulkomaankaupan liikenteelleen. Petsamolle Liinahamarin reitti merkitsi nopeaa työvoiman virtaa alueelle ja panostuksia kuljetusten vaatimaan infrastruktuuriin.

Pääartikkeli: Kolosjoen kaivos

Talvisodan jälkeen Petsamon nikkelikaivokset nousivat nopeasti kiistakapulaksi Suomen neuvotteluissa suurvaltojen kanssa. Malmivaroiltaan rikkaan esiintymän hyödyntäminen oli siirtynyt talvisodan myötä brittiläis-kanadalaiselta kaivosyhtiöltä suomalaisille, ja tuotantoa havittelivat itselleen sekä Saksa että Neuvostoliitto.

Pääartikkeli: Operaatio Platinakettu

Suomen ja Saksan sotilaallinen yhteistyö käynnistyi kauttakulkuliikenteen ja Suomelle myytyjen aseiden myötä. Sotilaallisen yhteistyön tiivistyminen tapahtui vuoden 1941 alusta lähtien. Yhteistyö tähtäsi operaatio Barbarossan nimissä tehtyyn hyökkäykseen Neuvostoliitto. Siinä hyökkäyksessä Petsamon suunniteltiin olevan tukialueena Norjasta siirtyville saksalaisjoukoille, joiden tavoitteena oli Murmanskin valtaus.

Petsamon luovutus Neuvostoliitolle 1944[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jatkosodan 1944 päättäneen Moskovan välirauhansopimuksen mukaan Petsamo oli kokonaan luovutettava Neuvostoliitolle. Lisäksi Petsamon länsipuolella sijaitseva Inarin kuntaan kuulunut Jäniskosken–Niskakosken alue myytiin Neuvostoliitolle vuonna 1947 Pariisin rauhansopimuksessa sovittujen saksalaisten varojen jäädyttämisen vastikkeeksi. Alueella sijaitsee Petsamon nikkelikaivoksille sähköä tuottava Jäniskosken voimalaitos.

Petsamon alueelta sodan seurauksena evakuoidut kolttasaamelaiset asutettiin sodan jälkeen suureksi osaksi Inarin kuntaan, Sevettijärven, Nellimin ja Näätämön kyliin.

Petsamon vaakuna[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Petsamon läänin vaakuna, myöhempi Petsamon kunnan epävirallinen perinnevaakuna.

Tarton rauhan jälkeen Petsamo muodostettiin omaksi läänikseen jolle valtioneuvosto vahvisti tammikuussa 1921 oman vaakunan, poiketen 1919 annetusta asetuksesta lääninvaakunoiden poistamisesta. E. O. W. Ehrströmin suunnittelema vaakuna toi esille alueen kalastuselinkeinoa; vaakunassa on kolme halkaistua turskaa. Petsamo kuitenkin liitettiin vuoden 1922 alusta Oulun lääniin ja Petsamon lääni lakkautettiin. Lääninvaakuna toimi myöhemmin Petsamon kunnan tunnuksena.[13]

Maantiede ja luonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maisemakuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Petsamo on luonnonmaantieteellisesti melko yhtenäinen alue. Maisemakuvallisesti se voidaan kuitenkin jakaa kolmeen erilaiseen osaan: Petsamon etelä- ja keskiosan käsittävään Petsamon metsämaahan, pohjoisosan käsittävään Petsamon tunturimaahan ja aivan pohjoisimman osan käsittävään karuun Jäämeren rannikkoon.[14] Petsamon metsämaa, jota on myös Tuuloman Lapiksi kutsuttu,[14] käsittää pääasiassa Lutto- ja Jaurujoen vesistöalueita.[15] Alue muistuttaa paljon sen länsipuolista Inarin järvimaata, mutta Petsamon puolella järviä on vähemmän, maastonmuodot eivät ole yhtä vaihtelevia, ja kuusi- ja koivumetsiä on enemmän, kun taas Inarin puolella on enemmän mäntymetsiä.[14] Petsamon tunturimaa käsittää alueen Paatsjoen itäpuolelta aina vuonorannikolle asti.[15] Tyypillisiä maisemia ovat useat matalahkot ja loivapiirteiset tunturiryhmät, koivumetsiä kasvavat ylängöt, aapasuot ja mahtavat jokilaaksot.[14] Jäämeren rannikkoa halkovat jylhät vuonot ja lahdet.

Kallioperä ja pinnanmuodot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Petsamo kuuluu kallioperänsä puolesta samaan Fennoskandian peruskallioalueeseen kuin sen länsipuolella oleva Suomen Lappi ja itäpuolinen Kuolan niemimaa. Yleisimmät kivilajit ovat graniitti, gneissi ja paikoin liuske.[14] Muusta Petsamosta eroavat kuitenkin Kalastajasaarento ja Heinäsaaret, joiden kallioperä on huomattavasti nuorempaa,paleotsooista hiekkakiveä, joka liittyy Skandien poimuttumiseen ja jollaista on myös Enontekiön "käsivarren kärjessä".[16] Kallioperää peittävä maaperä on moreenia, ja itse kallioperä on näkyvissä vain tuntureiden huipuilla murroslaaksojen seinillä (pahdoilla).[14]

Pinnanmuodot ovat loivapiirteisiä, jääkauden pyöristämiä ja muovaamia. Aivan Petsamon eteläisimmän osan kautta kaartuu Saariselän tunturiryhmä, jonka korkeimmat tunturit Petsamon alueella ovat Joutsenpää (716 metriä), Talkkunapää (638 metriä), Jonlaki (635 metriä) ja Suorsapää (626 metriä).[16][17] Saariselän pohjoispuolella on Luttojoen allas, joka liittyy lännessä Paatsjoen alueella Inarinjärven altaaseen.[16] Petsamon pohjoisosan poikki, Paatsjoelta Petsamonjoen itäpuolelle, kaartuu Petsamontunturien ryhmä, jonka korkeimmat tunturit ovat Kuorpukas (632 metriä), Säräslaki (555 metriä) ja Maattert (528 metriä).[16] Petsamontunturien pohjoislaidalla on matalampien, "malmituntureina" tunnettujen tunturien ketju, johon kuuluvat muiden muassa Kaulatunturi, Kammikivitunturi ja Ortoaivi.[14] Petsamontunturien ketjun itäosan poikki kulkee Petsamonjoen mahtava puhkaisulaakso.[14] Jäämeren rannikolla vuonojen välissä on useita matalampia tuntureita, joista korkein on 507 metriä korkea Pasaritunturi.[16] Kalastajasaarento on sisäosistaan tasaista laakiota, jonka reunoilla on jyrkkiä pahtoja ja kanjoneita, varsinkin Pummanginniemellä.[14] Kalastajasaarennon korkeimpia kohtia on Alegoaivi (328 metriä).[18] Pummanginniemen länsipuolella Barentsinmeressä on matalat Heinäsaaret.[18]

Vesistöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähes koko Petsamon alue kuuluu kolmen joen: Paatsjoen, Petsamonjoen ja Luttojoen valuma-alueisiin. Paatsjoki muodostaa Norjan vastaisen rajan Kolttakönkäälle asti, ja siihen laskevat Petsamon länsiosan pienet joet, kuten Nautsijoki, Kornettijoki ja Laukkujoki.[15] Petsamonjoki virtaa Petsamon keskiosasta Petsamontunturien halki ja laskee Petsamonvuonoon perukkaan. Sen valuma-alue käsittää osia Petsamon keski- ja pohjoisosasta. Petsamonjoen sivujokia ovat Naamajoki, Näsykkäjoki ja Lammasjoki.[18] Saariselältä alkunsa saavan ja Tuulomajokeen laskevan Luttojoen valuma-alue käsittää laajimman alueen Petsamosta, siihen kuuluu alueen eteläosa lähes kokonaan ja keskiosasta osia. Näiden kolmen suurimman joen valuma-alueiden lisäksi merkittäviä ovat vielä Petsamon eteläisimmän osan kautta virtaava Jaurujoki, Norjan rajan pohjoisessa muodostava Vuoremijoki ja Petsamon länsiosaan ulottuva, entisellä Suomen ja Neuvostoliiton rajaseudulla virtaava Vaalesjoki.

Petsamon alue on runsasjärvistä, tuntureillakin on pieniä järviä. Järvet ovat kuitenkin melko pieniä, eikä selvästi muista koollaan erottuvia järviä ole.[18] Suurimmat järvet ovat Luttojoen valuma-alueella Petsamon eteläosassa olevat Ylä-Akkajärvi, Ala-Akkajärvi ja Huutojärvi. Pohjois-Petsamon suurimmat järvet ovat Paatsjokilaaksossa Petsamotuntureiden länsipuolella sijaitsevat Kuotsjärvi ja Salmijärvi.[18]

Kasvillisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suurin osa Petsamosta kuuluu havumetsävyöhykkeen pohjoisimpaan osaan eli pohjoisboreaaliseen vyöhykkeeseen, jossa sen alue jakautuu vielä Tunturi-Lapin ja Metsä-Lapin vyöhykkeisiin.[14] Aivan pohjoisimmat osat, kuten Kalastajasaarento ja Heinäsaaret, ovat tundraa tai tundramaista kasvillisuutta. Monet tutkijat eivät kuitenkaan pidä Petsamon pohjoisimpien osien lähes puutonta kasvipeitettä aitona tundrakasvillisuutena.[14] Petsamon, kuten koko Lapin, metsät ovat maailman pohjoisimpia metsiä. Petsamon metsät elävät arktisessa vuotuisessa valorytmissä, ja kuten muuallakin metsän pohjoisraja kulkee siellä, missä heinäkuun keskilämpötila on noin +10 °C.[14] Aivan Petsamon pohjoisimmat metsät ovat hidaskasvuisia, harvoja ja varsin vähätuottoisia, sillä kasvullista metsämaata alueella on vain muutama prosentti maa-alasta.[14]

Kuten muuallakin Fennoskandiassa, muodostaa tunturikoivu Petsamossa metsänrajan, sekä tuntureilla että pohjoisessa Jäämeren rannikolla.[14] Koivumetsät vaihtuvat tunturipaljakaksi Petsamon tuntureilla jo 300 metrin korkeudessa merenpinnasta. Petsamon eteläosissa vastaava raja on 400–500 metrissä.[14] Kalastajasaarennolla koivuja kasvaa paikoittain.[14]

Asutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kylät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Petsamon hallinnollinen keskus, Parkkinan kylä 1930-luvulla

Valtioneuvosto vahvisti 1930 Petsamon uuden kyläjaon, jossa kunta jaettiin 16 kyläkuntaan. Osaan näistä tuli kuulumaan useita "vanhoja" kyliä (suluissa):[19]

  1. Höyhenjärvi (Nautsi, Kornettijoki, Höyhenjärvi)
  2. Jokikylä (Alaluostari, Moskova, Yläluostari, Puska[20])
  3. Kaakkuri
  4. Kervanto
  5. Kirkonkylä (Parkkina, Näsykkä)
  6. Kolttaköngäs
  7. Maattivuono
  8. Petsamo
  9. Pitkäjärvi (Vouvatusjärvi, Pitkäjärvi)
  10. Pummanki
  11. Salmijärvi (Salmijärvi, Kolosjoki, Menikan saari)
  12. Suonikylä
  13. Vaitolahti
  14. Valasjärvi (Valasjärvi eli Töllevi ja Kuvernöörinkoski)
  15. Vuonokylä (Liinahamari, Peuravuono, Porovaara)
  16. Vuoreminjoki (Vuoremi)

Asutus vuonna 1918[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Petsamon alueen asutus oli keskittynyt pääasiassa Paatsjokivarteen, Petsamonvuonon tienoille ja Kalastajasaarentoon. Paatsjokivarressa oli vähäistä asutusta pitkin matkaa, kuten Höyhenjärvellä ja Pitkälläjärvellä, mutta suurimman asutuskeskuksen muodosti Salmijärven kylä, (noin 30 taloa eli savua) eri tahoille suuntautuvien kulkureittien risteyksenä. Siitä pohjoiseen oli vähäinen Töllevin kylä ja Paatsjoen alajuoksulla Kolttakönkään kohdalla, missä raja leikkaa noin 4 km²:n laajuisen alueen, oli Kolttakönkään kylä (Boris Gleb), jossa oli kirkko, yhteisvirkatalo ja lukuisia kolttasaamelaisten mökkejä.

Petsamonvuonon taholla oli Petsamonjoen varressa Yläluostarin kylä. Tästä johti 15 kilometrin pituinen hyvä maantie Alaluostarin kylään, jossa oli venäläisen sotaväen kasarmi ja luostari. Kilometrin verran pohjoiseen oli Näsykkä (20 taloa eli savua), josta johti yhdystie länteen. Jokisuun itäpuolella olivat Kaakkurin kylät ja Poikkijoki eli Lapinkylä (yhteensä noin 40 taloa eli savua). Näsykästä kolme kilometriä pohjoiseen oli vuonon keskuskylä Parkkina (30 taloa eli savua), ja siitä nelisen kilometriä pohjoiseen Trifonan kylä (15 taloa eli savua), sekä sen vastapäätä vuonon itärannalla Porovaara (10 taloa eli savua).Trifonan pohjoispuolella oli vielä Heikinpaikka ja Iivananmukka muutamine asukkaineen.

Vuoremijoen suulla vastapäätä Norjan Konug Oskar II Kul -kylää (nykyisin Lillesanden ) oli Vuoremin kalastajakylä. Kalastajasaarennon kylät, Maattivuono, Pummanki, Kervanto ja Vaitolahti käsittivät yhteensä noin 30 taloa. Kolttasaamelaisten asutuspaikkoina olivat Költtakönkään lisäksi muutamia kyliä ("sit"), kuten Peätsam, Moskua (Moskova), ja Suonikylä (Suonjil).

Vuoden 1921 väestötietoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisten paikallisten viranomaisten mukaan Petsamon alueella oli vuonna 1921 yhteensä 1 423 asukasta, joista oli suomalaisia 577, karjalaisia 387, saamelaisia 221, ja loput 238 henkeä venäläisiä, norjalaisia, ruotsalaisia ja komeja. Lisäksi siellä oli rekisteröimättömiä kolttasaamelaisia 475 henkeä eli yhteensä 1 898 henkeä.lähde?

Vuoden 1926 väestötietoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1926 Petsamon asukaskulu oli 2 039 (1 112 miestä ja 927 naista). Näistä oli luterilaisia 1 078 (suomalaisia 1 022 ja saamelaisia 56). Ortodokseja Petsamon väestöstä oli samana vuonna 961, joista kolttasaamelaisia 422, karjalaisia 311, venäläisiä 217 ja komeja 11.[21]

Elinkeinot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Petsamon siirryttyä Suomelle aloitettiin hallituksen toimesta geologiset tutkimukset, joiden yhteydessä alueelta löydettiin nikkeli-kupariesiintymä vuonna 1921. Tutkimukset osoittivat malmion olevan Euroopan rikkaimman nikkeliesiintymän. Brittiläis–kanadalaisen yhtiön omistaman toimiluvan suojissa kaivostoiminta pääsi alkamaan vuonna 1935. Suomen hallitus toimitti kuitenkin 80 % tuotannosta Saksaan. Vuonna 1943 Kolosjoen kaivos tuotti 73 prosenttia Saksan kuluttamasta nikkelistä.

Liikenneyhteydet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liinahamarin satama 1930-luvulla

Vuonna 1916 rakenteille laitettu Jäämerentie Sodankylästä Petsamoon valmistui 1931. Petsamon Yläluostarin lentokenttä valmistui juuri talvisodan kynnyksellä marraskuussa 1939. Aero Oy liikennöi säännöllistä lentoliikennettä reitillä Helsinki−Petsamo vuoden verran, 21. kesäkuuta 1940 – 21. kesäkuuta 1941.

Välirauhan aikana Petsamon Liinahamarin sataman kautta kulki Suomen koko ulkomaankauppa valtamerille, ainoastaan Itämeren alueen maihin suuntautuva kauppa hoidettiin muiden satamien kautta. Liinahamarin reitin maantiekuljetuksia Jäämerentietä pitkin Rovaniemeltä oli hoitamassa tuhansia siirtotyöläisiä, joille perustettiin pikavauhtia yhdyskuntia Petsamon alueelle. Kuorma-autoja oli liikenteessä yli tuhat. Britannia katkaisi merikuljetukset jatkosodan sytyttyä. Sodan alkuvaiheessa brittikoneet pommittivat Liinahamarin satamaa.

Meriliikennettä Petsamonvuonoon ja takaisin avustivat Numeroniemen ja Ristiniemen majakat (kuten nykyäänkin).

Petsamon rautatiesuunnitelmat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Petsamon rata

Petsamoon suunniteltiin jo Suomen hallinnon alkuvaiheessa rautatietä Rovaniemeltä. Kulkulaitoskomitea esitti vuonna 1920 antamassa mietinnössään Petsamon radan ottamista rakentamisohjelmaan.[22] Valtioneuvosto antoi seuraavana vuonna professori Jalmari Castrénin tehtäväksi laatia hankkeen taloutta ja kannattavuutta koskevan selvityksen.[22] Castrén luovutti tämän selvityksensä, Petsamon radan taloudelliset edellytykset, syksyllä 1923. Selvityksessä esitettiin radalle kolmea eri reittivaihtoehtoa.[22] Ensimmäinen rataehdotus kulki Torniosta Tornionjokilaaksoa Kolariin ja sieltä Kittilän ja Inarin Kyrön kautta Inarijärven eteläpuolelta Paatsjoenlaaksoon Salmijärvelle, josta tunturien yli Petsamoon. Toinen vaihtoehto kulki Rovaniemeltä Sodankylän kautta Inarin Kyröön ja siitä samaa reittiä Petsamoon kuin ensimmäinenkin ratalinjaus. Kolmas vaihtoehto kulki Rovaniemeltä Kemijärven, Pelkosenniemen ja Sodankylän kautta Inarin Kyröön, josta edelleen Petsamoon samaa reittiä kuin muutkin ratalinjausvaihtoehdot. Kannattavuuden osalta Castrénin komitea antoi negatiivisen lausunnon, jonka vuoksi ratahanketta ei alettu suunnitella sen pidemmälle.[22]

Uudelleen Petsamon radan rakentaminen nousi esille Petsamon nikkelimalmilöydösten hyödyntämisen yhteydessä. Varsinkin Pohjois-Suomen kansanedustajat olivat rata-asiassa aktiivisia ja tekivät vuonna 1939 useita aloitteita radan rakentamiseksi.[22]

Tunnettuja petsamolaisia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • toim. Onnela Samuli & Vahtola Jouko: Turjanmeren maa, Petsamon historia 1920–1944. Rovaniemi: Petsamo-Seura r.y., 1999. ISBN 952-91-0873-7.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. http://www.toti.eu.com/nordic.municipalities/kunta.asp?id=377
  2. http://www.toti.eu.com/nordic.municipalities/kunta.asp?id=377
  3. Petsamo - mittaamattomien mahdollisuuksien maa, sivut 30, K. M. Wallenius via toimittanut Sakari Kännö, Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki, Otavan painolaitokset, Keuruu, ISBN 951-1-13073-0
  4. Petsamo - mittaamattomien mahdollisuuksien maa, sivut 30, K. M. Wallenius via toimittanut Sakari Kännö, Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki, Otavan painolaitokset, Keuruu, ISBN 951-1-13073-0
  5. Petsamo - mittaamattomien mahdollisuuksien maa, sivut 30, K. M. Wallenius via toimittanut Sakari Kännö, Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki, Otavan painolaitokset, Keuruu, ISBN 951-1-13073-0
  6. Petsamo - mittaamattomien mahdollisuuksien maa, sivut 37, K. M. Wallenius via toimittanut Sakari Kännö, Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki, Otavan painolaitokset, Keuruu, ISBN 951-1-13073-0
  7. Petsamo - mittaamattomien mahdollisuuksien maa, sivut 59-60, K. M. Wallenius via toimittanut Sakari Kännö, Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki, Otavan painolaitokset, Keuruu, ISBN 951-1-13073-0
  8. Petsamo - mittaamattomien mahdollisuuksien maa, sivut 60-61, K. M. Wallenius via toimittanut Sakari Kännö, Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki, Otavan painolaitokset, Keuruu, ISBN 951-1-13073-0
  9. Petsamo - mittaamattomien mahdollisuuksien maa, sivut 60-61, K. M. Wallenius via toimittanut Sakari Kännö, Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki, Otavan painolaitokset, Keuruu, ISBN 951-1-13073-0
  10. Petsamo - mittaamattomien mahdollisuuksien maa, sivut 62-63, K. M. Wallenius via toimittanut Sakari Kännö, Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki, Otavan painolaitokset, Keuruu, ISBN 951-1-13073-0
  11. Petsamo - mittaamattomien mahdollisuuksien maa, sivu 63, K. M. Wallenius via toimittanut Sakari Kännö, Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki, Otavan painolaitokset, Keuruu, ISBN 951-1-13073-0
  12. RAJANKUVAUS-PÖYTÄKIRJA huhtikuun 29 p:nä 1940 tehdyn pöytäkirjan mukaan käydyn Suomen ja Sosialististen Neuvosto-Tasavaltojen Liiton välisen valtakunnanrajan kulusta. Finlex
  13. Petsamo-seura ry: Petsamon vaakuna.
  14. a b c d e f g h i j k l m n o p Havas Paavo: Petsamon luonto, s. 17–28. Teoksessa: Vahtola Jouko & Onnela Samuli (toim.) Turjanmeren maa, Petsamon historia 1920–1944. Rovaniemi: Petsamo-seura, 1999. ISBN 952-91-0873-7.
  15. a b c Petsamon kartta. Maanmittauslaitos, 1923.
  16. a b c d e Iso tietosanakirja 7, s. 813–814. Helsinki: Otava, 1934.
  17. Kuolan niemimaan topografinen kartta 1:200 000. 8 Svetlyi. Kartan verkkoversio (viitattu 30.10.2009) (venäjäksi)
  18. a b c d e Petsamon kartta. Maanmittauslaitos, 1943.
  19. Kuusikko Kirsi: Petsamolainen yhteiskunta, s. 125–126. Teoksessa: Vahtola Jouko & Onnela Samuli (toim.) Turjanmeren maa, Petsamon historia 1920–1944. Rovaniemi: Petsamo-seura, 1999. ISBN 952-91-0873-7.
  20. Kuusikko Kirsi: Petsamolainen yhteiskunta, s. 125-126. Teoksessa: Vahtola Jouko & Onnela Samuli (toim.) Turjanmeren maa, Petsamon historia 1920–1944. Rovaniemi: Petsamo-seura, 1999. ISBN 952-91-0873-7.
  21. Pieni tietosanakirja III, s. 770. Helsinki: Otava, 1927. Project Runeberg (viitattu 9.6.2009).
  22. a b c d e Taskila Erkki: Petsamon elinkeinoelämä, s. 238-239. Teoksessa: Vahtola Jouko & Onnela Samuli (toim.) Turjanmeren maa, Petsamon historia 1920–1944. Rovaniemi: Petsamo-Seura r.y, 1999. ISBN 952-91-0873-7.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Mikko Uola: Petsamo 1939-1944 (Minerva, 2012)
  • Anttila, Risto: Petsamo: Kaunis ja karu pohjoinen maa. Humppila: KR-kirjat, 1996. ISBN 951-9387-56-0.
  • Valter Keltikangas: Seitsemän tuntia erämaata (WSOY 1977)
  • Eero Kuussaari: Taistelu Petsamosta (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjapaino 1939)
  • Ritva Kytölä: Kaarnikasta kalanpaistokeppiin, Petsamonsaamelainen eilinen, 1999, Kotka
  • Mirjam Kälkäjä: Petsamolaiset (Kirjayhtymä 1977)
  • Karl Nickul: Petsamon eteläosan koltankieliset paikannimet kartografiselta kannalta. Maanmittaushallituksen julkaisuja N:o 26. Helsinki 1934.
  • Jukka Nyyssönen: Kaksi historiaa Petsamosta – Muutos ja jatkuvuus historiankirjoituksessa. Osuuskunta Jyväs-Ainola (2008). ISBN 978-952-5353-36-5.
  • Erno Paasilinna: Petsamo, historiaa ja muistoja (1983–84)
  • Kalle Päätalo: Ahdistettu Maa (Gummerus 1977)
  • Kirill Sergejeff ja Martti Blåfield: Petsamon kuvia. Hannes Pukki Petsamon karjalaisten ja kolttien luona 1929-1939. Pohjoinen. Jyväskylä 1992.
  • Joni Skiftesvik: Petsamon kultatynnyri (WSOY 1991)
  • Soini, Tuulikki; Uurasmaa, Pekka: Petsamo ... Petsamo. Naantali: omakustanne, 1972. ISBN 951-99002-7-6.
  • Skiftesvik, Joni (toim.): Petsamo: Suomen itäinen käsivarsi. Helsinki: WSOY, 2008. ISBN 978-951-0-34506-1.
  • Väinö Tanner: Petsamon alueen paikannimiä / Lappalaisia paikannimiä. Fennia 49:2. Helsinki 1928.
  • Väinö Tanner: Contricution à la sociologie des Lapons semi-nomades de Petsamo en Finlande. Societas Scientiarum Fennica. Helsinki 1928.
  • Esko Vuorisjärvi: Petsamon nikkeli kansainvälisessä politiikassa 1939–1944 (Otava 1989)
  • Happonen, Timo: Matkalla Petsamoon: osa I/II. Mobilisti, 2010, nro 1/2010, s. 74-79. (suomeksi)
  • Happonen, Timo: Matkalla Petsamoon: osa II/II. Mobilisti, 2010, nro 2/2010, s. 40-45. (suomeksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Petsamo.