Pohjois-Venäjän interventio

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Pohjois-Venäjän interventio
Osa Venäjän sisällissotaa
Yhdysvaltalainen matruusi ja jalkaväkisotilas vahvuustarkastavat 123 ranskalaisia vastaan taistellutta neuvostovenäläistä sotavankia 6.7.1918 Arkangelin lähellä olevalla asemalla.
Yhdysvaltalainen matruusi ja jalkaväkisotilas vahvuustarkastavat 123 ranskalaisia vastaan taistellutta neuvostovenäläistä sotavankia 6.7.1918 Arkangelin lähellä olevalla asemalla.
Päivämäärä:

kesäkuu 1918maaliskuu 1920

Paikka:

Arkangelin alue

Lopputulos:

Bolševikkien voitto

Osapuolet

Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Britannia
Yhdysvaltain lippu Yhdysvallat
Ranskan lippu Ranska
Canadian Red Ensign 1868-1921.svg Kanada
Venäjän lippu Venäjän valkoinen armeija

Neuvosto-Venäjän lippu Neuvosto-Venäjä

Komentajat

Edmund Ironside

Aleksandr A. Samoilo Dmitri Nadjožnyj

Vahvuudet

5 000 amerikkalaista, 6 000 brittiläistä, 500 kanadalaista, 900-1 700 ranskalaista

14 000

Tappiot

Sotilaita kuoli:
526 brittiläistä
167 amerikkalaista
29 kadonnutta, 12 vangittua haavoittunutta

Sotilaita kuoli:
2 150

Pohjois-Venäjän interventio oli osa ympärysvaltojen hanketta, jossa osallistuttiin Neuvosto-Venäjän vastaiseen taisteluun Venäjän sisällissodassa Venäjän valkoisten tukena vuosina 1918–1920. Interventioon osallistuivat Iso-Britannia, Yhdysvallat, Ranska ja Kanada.

Ensiksi britit ottivat Pohjois-Venäjällä haltuunsa Murmanskin ja Arkangelin alueet tavoitteenaan estää saksalaisten pureutuminen alueelle samoin kuin ympärysvaltojen toimittamien sotatarvikkeiden joutuminen bolševikkien haltuun. Pitkän tähtäimen tavoitteena oli edetä pohjoisesta Siperian rataa kohti ja ottaa se haltuun, jotta Moskova jäisi ilman itäyhteyksiä, ja näin tukea neuvostovallan kukistumista.

Brittien huoli saksalaisuhasta Muurmannin radalle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhteistyö neuvostovenäläisten kanssa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Brittien aloittama interventio sai alkunsa yhteistyössä neuvostovallan kanssa tilanteessa, jossa Neuvosto-Venäjä oli joutunut Saksan Baltian kautta Petrogradia vastaan suunnatun hyökkäyksen kohteeksi, jonka tarkoituksena oli saattaa Neuvosto-Venäjä tilanteeseen, jossa sen olisi pakko hyväksyä Brest-Litovskin rauhansopimus.

Murmanskin neuvosto tiedusteli kansankomissaarien neuvostolta 1.3.1918, miten heidän tulisi suhtautua brittiläisen kontra-amiraali Thomas C. Kempin tarjoukseen suojata brittiläisin joukoin Muurmannin rataa saksalaisilta ja valkoisilta suomalaisilta. Ulkoasiainkansankomissaari Lev Trotskin vastauksen mukaan tätä tuli tukea.

HMS Glory (1900)

Kaksi brittiläistä merijalkaväen osastoa, yhteisvahvuudeltaan 176 sotilasta, nousi 6.3.1918 maihin Murmanskissa Canopus-luokan taistelulaiva HMS Glory:stä. Seuraavana päivänä kevyt risteilijä HMS Cochrane toi lisää miehiä. Muutaman päivän kuluessa tuli myös pieni osasto ranskalaisia sotilaita.

Brest-Litovskin rauha ja neuvostovenäläisten liittolaisuus Saksan kanssa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tällä välin Neuvosto-Venäjä oli solminut 3.3.1918 Saksan kanssa Brest-Litovskin rauhan, jolloin Neuvosto-Venäjästä tuli vastentahtoinen Saksan liittolainen, joka joutui luovuttamaan keisarilliselle Venäjälle kuuluneita alueita Saksan sotilaalliseen suojelukseen. Britannian amiraliteetti ei jäänyt odottamaan ulkoasiainministeriön poliittisia päätöksiä, vaan samana päivänä päätti lähettää aluelle HMS Cochranen vahvistukseksi sekä pyytää alueelle saman kokoluokan aluksia niin Ranskalta kuin Yhdysvalloiltakin. Ranska lähetti kolmen päivän kuluttua Amiral Auben, mutta Yhdysvallat risteilijä USS Olympian vasta seuraavassa kuussa.[1]

Ympärysvaltojen päätös Venäjän interventiosta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Brest-Litovskin rauhan jälkeen ympärysvallat pitivät 15.3.1918 kokouksen, jossa ne päättivät ryhtyä Venäjän interventioon. Näin Neuvosto-Venäjästä tuli niiden vihollinen.

Britannian Tukholman-suurlähettiläs Esme Howard oli ehdottanut liittoutuneille yhteisesiintymistä, jotta saksalaisten kulkupuheita Britannian pyrkimyksistä asettua pysyvästi Kuolaan hälvennettäisiin. Hänen näkemyksensä mukaan kuitenkin Suomi oli ajautumassa Saksan vaikutuspiiriin muun muassa jääkärien Saksasta paluun, Saksan laivaston Ahvenanmaalle ruotsalaisten suorittaman maihinnousun jälkeen sekä saksalaisten Vaasan senaatille suorittamien asetoimitusten vuoksi. Britannian ulkoasiainministeri Balfour sähkötti 17.3.1918 Britannian Washingtonin suurlähettiläälle, että miehittämällä Suomen Saksa pyrki Muurmanskiin ja Kuolan niemimaalle.[2]

Thomas C. Kemp ilmoitti 19.3.1918 amiraliteetille, että paikalle on saapunut 400 suomalaista punakaartilaista, jolla on mukanaan aseita maanmiestensä aseistamiseksi.[3]

Kansanvaltuuskunta Pohjois-Suomeen Venäjän kautta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjoissuomalaisia punakaartilaisia oli tullut Murmanskin seudulle helmikuun aikana Ivalon-Nuorttijärven kautta. Toinen suomalaiskeskus oli Kantalahti, jonne suomalaiset perustivat jopa oman Kantalahden neuvoston, joka vaikutti Knäsössä, Koudassassa ja Kieretissä työskentelevien suomalaisten keskuudessa. Kuusamosta 17.2.1918 lähtenyt aliupseeri Iivo Ahava ryhtyi organisoimaan suomalaisia Pohjois-Suomeen tehtävää hyökkäystä varten.

Samaan aikaan Suomen kansanvaltuuskunnan sota-asiainvaltuutettu Eero Haapalainen ryhtyi organisoimaan Kantalahtea varten Helsingissä apujoukkoa, jonka johtajaksi tuli hänen tuttunsa, Kouvolan komendantti Kosti Tamminen. Kun Iivo Ahava saapui Helsinkiin, oli Kosti Tammisella Ahavan miehet mukaan lukien 88 hengen joukko. Juna joutui odottamaan Pietarissa viikon ja siitä Tamminen joutui keskustelmaan niin Lev Trotskin kuin myös Petrogradin sotilaspiirin komentajan Jeremejevin kanssa. Joukko sai varustuksekseen viisi konekivääriä, 150 patruunavyötä, 7 160 kolmen linjan kivääriä ja miljoona patruunaa. Joukostaan Tamminen joutui luovuttamaan 30 sotilasta suksineen Pietarin puolustukseksi.

Koska Brest-Litovskin rauhan neuvottelut olivat kesken, saattoi olla epäselvää, voisiko Neuvosto-Venäjä sallia aluettaan käytettävän aluettaan tukialueena Pohjois-Suomeen tehtävän hyökkäyksen valmistelemista varten. 8.3.1918 juna pääsi lähtemään, mutta liikenneraportteihin se merkittiin tyhjäksi. Petroskoin punaiset pidättivät junan ja riisuivat osaston aseista 10.3.1918.

Juna pääsi jatkamaan 11.3.1918. Se saapui Vienan Kemiin 15.3., Knäsöön 17.3. ja Kantalahteen 18.3. Rovaniemeläisen Akseli Kauppisen mukaan pohjoisimmasta Murmanskiin tulleet suomalaiset olisivat saaneet käyttöönsä junan ja ajaneet sillä kohti Pietaria etelään kohdaten Sorokassa Kosti Tammisen osaston junan, joka olisi yhdistetty ja Kantalahteen olisi tullut 600 miestä. Toisten lähteiden mukaan Vienan Kemissä olisi ollut sata suomalaista pakolaista, joiden määrä junamatkalta olisi kasvanut 390:llä, minkä lisäksi vielä Knäsössä ollut 600 halukasta vapaaehtoista 500 Kantalahdessa jo olevan lisäksi.

Joukon otti komentoonsa Aleksis Tuorila, kun taas Iivo Ahava vastasi Pohjois-Suomea kohti tehdyistä operaatioista. Ahavan johtama osasto lähti liikkeelle 21.3. ja joutui kaksi päivää myöhemmin Kilisjärven kohdalla lähellä Suomen rajaa Sallan suojeluskunnan piirittämäksi. Partion johtajan mukaan kaikki ammuttiin, koska punaiset eivät olleet antautuneet saarretussa saunassa. Ruumiiden alle eloon jääneen partion jäsenen mukaan antautuneet ammuttiin saunan seinää vasten. Seuraavana päivänä 24.3. joutui 200 punakaartilaisen osasto neljän kilometrin päässä rajasta Suomen puolella Tuntsajoella Nivalan talon kohdalla Kurttiin edetessään suojeluskuntalaisten väijyttämäksi, jossa kuoli kuusitoista ja jäi vangeiksi kaksi. Osa varusteista jäi paossa suojeluskuntalaisille.

Ympärysvallat laivaston varassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ympärysvaltojen ylin sodanjohto totesi 23.3.1918 Versailles'ssa, ettei poliittisia valtuuksia interventioon Pohjois-Venäjällä ollut, joukot oli sidottu Saksan hyökkäyksen torjumiseen ja että Murmanskin puolustuksessa on tyydyttävä käyttämään vain merivoimia.[2]

Brittiläis-ranskalainen joukko Kantalahteen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tukholman suurlähetystö ilmoitti 4.4.1918 Lontooseen, että Suomen valkoiset suunnittelevat hyökkäystä Muurmannin radalle ja että Lev Trotski olisi valtuuttanut Muurmannin neuvoston pyytämää ympärysvaltojen apua. Kontra-amiraali Thomas C. Kempin sai siksi vahvistaa Murmanskin varastojen vartiointia 150 sotilaalla sekä lähettää ranskalaisen eversti Moretierén johdolla sotilasosasto Kantalahteen.[3]

Brittien taistelut suomalaisia vastaan Petsamossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen suomalaisten Petsamon retken esikunta Rovaniemellä. Eturivissä: Thorsten Renvall, Johan Bäckman, Julius Niemura, Jalmari Ruokokoski. Arvi Vinberg ja Hjalmar Mehring, takarivissä: Ellen Id, Elvi Halleen, Helge Aspelund, Ester Fogelberg

Kuitenkin vielä huhtikuussa 1918 neuvostojoukot ja liittoutuneet brittiläis-ranskalaiset joukovat ovat samalla puolella siirtäen panssarijunan kuun puolessavälissä Kantalahteen pohjoisessa operoivien Svinhufvudin senaatin joukkoja vastaan. Suomalaisjoukot eivät käy taisteluun panssarijunaa vastaan, vaan poistuvat. Paria viikkoa myöhemmin suomalaisjoukot valtaavat Petsamon, jota saksalaiset haluaisivat alkaa käyttää sukellusvenetukikohtanaan.

Koska hanke uhkaisi liittoutuneiden joukkoja Murmanskissa, mutta tarjoaisi saksalaisille mahdollisuuden häiritä myös brittilaivaston liikkeitä. 3.5.1918 HMS Cochrane laski maihin 100 merijalkaväkisotilasta, 40 matruusia ja 40 neuvostovenäläistä punakaartilaista brittiläisen merijalkaväen kapteeni Brownin johdolla. Taisteluja käytiin kolme päivää suomalaisia hiihtojoukkoja vastaan. 6.5.1918 HMS Cochrane toi 35 merijalkaväen sotilasta lisää sekä viisi Lewis-konekivääriä. Matruusi siirsivät 12-naulaisen tykin rannalle jään poikki. 10.5.1918 saivat britit vallattua Petsamon turkulaisen fil. tohtori Thorsten Renvallin ja rovaniemeläisen lääkärin Onni Laitisen johtamilta Petsamon retken suomalaisilta sekä torjuttua 150 suomalaisen vastahyökkäyksen. Merijalkaväen sotilaat korvattiin 200 serbisotilaalla, jotka jäivät alueelle.

Lisäjoukot Murmanskiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

HMS Nairana

Murmanskiin saapui 24.5.1918 joukkoineen brittiläinen kenraalimajuri F. C. Poole, josta tuli sen jälkeen liittoutuneiden Pohjois-Venäjän joukkojen ylipäällikkö. Brittien tueksi Pohjois-Venäjän interventioon osallistuivat myös brittiläisessä komennossa oleva suomalaisista koottu Muurmannin legioona, yhdysvaltalaiset, ranskalaiset, italialaiset, puolalaiset ja serbialaiset joukot. Ranskalaisiin joukkoihin kuului 21. siirtomaajalkaväkipataljoona Indokiinasta, tykistöä ja sota-aluksia. Italialaisia on noin 1 200 sotilasta, joissa oli mukana myös hiihtojoukkoja. Kanadalaisilla oli jalkaväkeä ja tykistlöä sekä yhdysvaltalaisilla pioneereja sekä merijalkaväkeä yhteensä 5 000 sotilasta. Joukoissa oli lisäksi tšekkejä, liettualaisia ja työpataljoonissa korealaisia ja kiinalaisia. Brittiläisiin joukkoihin kuului australialaisia yksiköitä.

Charles Maynardin komentoon kuului myös vesitasokoneiden emälaiva HMS Nairana.

Sota neuvostojoukkoja vastaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Todettuaan liittoutuneiden joukkojen heikkouden kansankomissaarit lähettivät pohjoiseen omia joukkojaan. Liittoutuneiden operaatiopäällikkö, kenraalimajuri Charles Maynard päätti riisua Kantalahdessa 1 200 neuvostosotilasta 500 britti- ja serbisotilaan avulla uhkaamalla 12-naulaisella tykillä.

Ulkoasiain- ja sota-asiainkansankomissaari Lev Trotski allekirjoitti 1.7.1918 sotilas- ja laivastoasiain määräyksen, jonka mukaan ulkomaisia joukkoja Venäjällä on sotaoikeuden uhalla kiellettyä auttaa, samoin on kielletty ensimmäisen maailmansodan sotavankien siirtäminen Murmanskia tai Arkangelia kohti sekä ulkomaalaisten liikkuminen Vienanmeren alueella ilman sotakomissaarin lupaa.[4]

Kenraalimajuri Charles Maynard jatkoi neuvostojoukkojen aseistariisumista ja eteni Vienan Kemiin , jossa neuvostojoukot asettuivat vastarintaan 4.7.1918. Kemin komissaarit kuolivat oudoissa oloissa. Siitä lähtien liittoutuneet ja neuvostojoukot olivat sotatilassa keskenään.

Saksalaiset olivat tyytymättömiä liittoutuneiden läsnäoloon Pohjois-Venäjällä ja uhkasivat kansankomissarien neuvostoa Saksan Ukrainassa olevien joukkojen avulla tapahtuvalla hyökkäyksellä etelästä kohti Moskovaa, ellei neuvostohallitus ryhdy toimenpiteisiin.

Arkangelista Vienanjoelle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

USS Olympia

Yhtätoista kansallisuutta edustavat 1 400 sotilasta käsittävät joukot siirtyivät 31.7.1918 Murmanskista Arkangeliin. Yhdysvaltoja edusti tällöin vain 50 sotilaan vahvuinen osasto merisotilaita, joita johti USS Olympialla kapteeni Dion B. Bierer.

1.8.1918 alkaa laivaston ja laivaston ilmavoimien tukema hyökkäys Arkangeliin sataman suulla olevalle Modjugskin saarelle. Joukko onnistui valtaamaan kaupungin sekä saamaan haltuunsa tarvikkeet, joita neuvostojoukot eivät olleet ehtineet vielä kuljettaa pois. Kaupungin eteläpuolelta Obozerskajassa 89 serbi- ja venäläissotilasta valtasivat brittien johdolla Arkangelin rautatien ja estivät siten neuvostojoukkoja saamasta rautateitse vahvistuksia. Vastarintaa joukot kohtasivat vasta Vienassa, jossa 90 neuvostosotilasta antautui yhden kaatuneen tappioiden jälkeen.

Liittoutuneiden, pääasiassa brittien ja ranskalaisten, taistelu 2.8.1918 Arkangelissa neuvostovenäläistä varuskuntaa vastaan synnytti sotatilan neuvostojoukkojen ja liittoutuneiden välillä. Tästä huolimatta eivät brittihallitus tai neuvostohallitus julistaneet sotatilaa eivätkä todenneet olevansa sodassa keskenään. Samaan tapaan kuin liittoutuneet tukivat Venäjän valkoisia, alkoivat saksalaiset lähettää neuvonantajia neuvostojoukkojen puolelle.

Etelämpänä Korelskajassa hyökkääjät väijytettiin ja he alkoivat taistelun 350 neuvostosotilaan kanssa ja seurauksena oli viisi kaatunutta. Aamuun mennessä joukot huomasivat taistelevansa 2000 neuvostosotilasta ja tykistöä vastaan, jolloin ne palasivat Vienaan ja palasivat laivolla Vienan Kemiin.

Brittilaivasto kaappasi elokuussa 1918 Murmanskissa neuvostovenäläisen kevyen risteilijä Askoldin ja otti käyttöönsä sen HMS Glory IV:nä.

Charles Maynard lähetti kaksi suomalaisosastoa suomalais- ja saksalaisuhkaa vastaan; 11.9.1918 nämä voittivat suojeluskunnat Uhtualla. Lokakuuhun 1918 mennessä liittoutuneet saivat estetyksi toiminnan Suomen rajalta lännestä ja voivat sivustan tultua turvatuksi lähteä etenemäään etelää kohti. Ylipäällikkönä Ironside korvasi Poolen.

Niin liittoutuneet kuin neuvostojoukotkin alkoivat olla raskaasti aseistatuneita, mistä seurasi rintamasodan luonne. Neuvostojoukot vastahyökkäsivät aktiivisesti. 27.10.1918 skottijoukot liettualaiset, puolalaiset ja kanadalainen tykistö tukenaan hyökkäsi Kulikaan, mutta raskaasti aseistautunut puolustaja onnistui pakottamaan liettualaiset ja skotit perääntymään jättäen puolalaiset suojaamaan pakoaan.

Kun Saksa antautui 11.11.1918, ei enää ollut syytä olla sotilaallisesti läsnä Pohjois-Venäjällä, ja liittoutuneiden joukkojen moraali laski. Kapinahenki lisääntyi. Arkangelissa osa venäläisjoukoista kapinoi, ja britit joutuivat palauttamaan järjestyksen taistelemalla niitä vastaan. Tulgarissa 2500 neuvostosotilasta hyökkäsi 400 puolustajaa vastaan, jotka kestivät neljä vuorokautta.

Tammikuussa 1919 neuvostojoukkojen vastahyökkäys pakotti liittouneet vetäytymään Vienanjoelta pohjoiseen kohti Arkangelia. Liittoutuneet onnistuivat kuitenkin työntämään neuvostojoukot Ääniselle ja Troitsaan Vienanjoella. Liittoutuneet kuitenkin olivat jo päättäneet vetäytyä seuraavaan talveen mennessä Pohjois-Venäjältä ja muodostivat Pohjois-Venäjän apujoukot, joiden tehtävänä oli antaa riittävä isku neuvostojoukoille Vienanjoella, jotta ne eivät kykenisi ahdistamaan Arkangelista Muurmanskiin vetäytyviä brittijoukkoja.

Yhdysvaltalaisjoukkojen saavuttua alkoi syyskuussa taistelu Vienanjoella kevyiden alusten tukemana.

24.6.1919 brittiläinen miinanraivaaja HMS Sword Dance upposi Vienanjoella venäläisestä miinasta, kuten sisaraluksensa HMS Fandango 3.7.1919.

Liittoutuneiden päätettyä vetäytyä britit upottivat 16.9.1919 itse Vienanmeren laivueen vartioalukset HM Monitor 25:n ja HM Monitor 27:n räjäyttämällä ne, jotta ne eivät päätyisi neuvostovenäläisille vetäytymisen yhteydessä. 30.9.1919 liittoutuneet vetäytyivät Arkangelista ja 12.10. 1919 Murmanskista. Jäljelle jääneet venäläisten valkoisten joukot menettivät alueen nopeasti neuvostojoukoille.

Yhdysvaltain joukot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jalkaväki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

75 mm:n tykin kolmannen jaoksen tykkiryhmä Yhdysvaltain 339. jalkaväkirykmentistä 20. toukokuuta 1919.

Yhdysvaltojen presidentin Woodrow Wilsonin 17.7.1918 vahvistama Yhdysvaltojen Arkangelin joukko koostui kolmesta jalkaväkipataljoonasta ja yhdestä pioneeripataljoonasta, joiksi kenraali Pershing valitsi 85. divisioonasta 339. jalkaväkirykmentin ja 310. pioneerirykmentin 1. pataljoonan sekä 337. kenttäsairaalarykmentin 337. ambulanssikomppanian kera.

Virallisesti Muurmanskin joukoksi nimetty joukko koottiin ja varustettiin 9.8.1918 Cowhott Campissä Surreyssä. Joukkoa komensi everstiluutnantti George Ewans Steward 339. jalkaväkirykmentistä. 443 upseerin ja 4344 muun sotilaan joukko saapui 4.9.1918 Arkangelin, jossa siitä tuli osa brittiläisen kenraalimajuri F. C. Poolen komentamaa joukkoa. Yhdysvaltalaisten joukko-osasto American North Russian Expeditionary Forces tunnettiin myös kutsumanimellä Polar Bear Expedition ("jääkarhuretkikunta").

Rautatiejoukot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvaltain presidentti Wilson päätti 12.2.1919 lähettää brittihallituksen aloitteesta Muurmanskiin kaksi yhteensä 750 sotilaan vahvuista rautatiekomppaniaa, joiden tehtävänä oli turvata ja operoida Muurmannin rataaa sekä pitää interventiojoukkojen perääntymistie auki jäiden saartamalta Arkangelin seudulta. Tehtävään komennettiin 167. rautatiekomppania ja 168. rautatiehuoltokomppania. Joukot muodostivat Pohjois-Venäjän siirtoarmeijan kuljetusjoukot majuri Edward E. MacMorlandin komennossa. Joukko saapui Murmanskiin 4.4.1919.

Rautatiejoukot taistelivat panssarijunalla toukokuusta heinäkuuhun 1919 ja osallistui Neuvosto-Venäjän 7. armeijan vastaisiin operaatioihin, jotka ulottuivat Ääniselle saakka. 28.4.1919 joukko siirrettiin Murmanskista Ranskan Brestiin ja Yhdysvaltain Pohjois-Venäjän siirtoarmeijan esikunta lopetti toimintansa 5.8.1919.

Kaikkien joukkojen ylipäällikkönä oli kenraali Poole, operaatioiden suunnittelusta vastasi kenraalimajuri C. M. Maynard ja esikuntapäällikkönä oli yhdysvaltalainen kenraali Richardson.

Yhdysvaltain tappiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joukko osallistui taisteluhin syyskuusta 1918 toukokuuhun 1919 ja menetti sinä aikana kaatuneena 500 sotilasta.lähde? F. C. Poolea seurasi 26.10.1918 ylipäällikkönä toinen britti, kenraalimajuri Edmund Ironside. 4.4.1918 kaikkien yhdysvaltalaisjoukkojen, Amerikan Pohjois-Venäjän siirtoarmeijan komentajaksi käskettiin prikaatikenraali Wilds P. Richardson, joka kuitenkin toimi edelleen brittiläisen ylipäällikön alaisuudessa. Viimeiset yhdysvaltalaiset joukot poistuivat Pohjois-Venäjältä 27.6.1919.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Nevakivi, s. 18
  2. a b Nevakivi, s. 19
  3. a b Nevakivi, s. 20
  4. Marxists.org

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]