Pohjois-Venäjän interventio
Sivulta puuttuu | Pohjois-Venäjän interventio | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa Venäjän sisällissotaa | |||||||
 |
|||||||
|
|||||||
| Osapuolet | |||||||
|
|
|||||||
| Komentajat | |||||||
| Vahvuudet | |||||||
|
5 000 amerikkalaista, 6000 brittiläistä, 500 kanadalaista, 900-1700 ranskalaista |
14 000 |
||||||
| Tappiot | |||||||
|
Sotilaita kuoli: |
Sotilaita kuoli: |
||||||
Pohjois-Venäjän interventio oli osa ympärysvaltojen hanketta osallistua Neuvosto-Venäjän vastaiseen taisteluun Venäjän sisällissodassa Venäjän valkoisten tukena vuosina 1918–1920. Interventioon osallistuivat Iso-Britannia, Yhdysvallat, Ranska sekä Kanada.
Ensiksi britit ottivat haltuunsa Murmanskin ja Arkangelin alueet Pohjois-Venäjällä tavoitteenaan estää saksalaisten mahdollinen pureutuminen alueelle samoin kuin ympärysvaltojen toimittamien sotatarvikkeiden joutuminen bolševikkien haltuun. Pitkän tähtäimen tavoitteena oli edetä pohjoisesta Siperian rataa kohti ja ottaa se haltuun, jotta Moskova jäisi ilman itäyhteyksiä ja näin tukea neuvostovallan kukistumista.
Brittien huoli saksalaisuhasta Muurmannin radalle [muokkaa]
Yhteistyö neuvostovenäläisten kanssa [muokkaa]
Brittien aloittama interventio sai alkunsa yhteistyössä neuvostovallan kanssa tilanteessa, missä Neuvosto-Venäjä oli joutunut Saksan Baltiaa kautta Petrogradia vastaan suunnatun hyökkäyksen kohtaaksi, jonka tarkoituksena oli saattaa Neuvosto-Venäjä tilanteeseen, missä sen olisi pakko hyväksyä Brest-Litovskin rauhansopimus.
Murmanskin neuvosto tiedusteli kansankomissaarien neuvostolta 1.3.1918, miten heidän tulisi suhtautua brittiläisen kontra-amiraali Thomas C. Kempin tarjoukseen suojata brittiläisin joukoin Muurmannin rataa saksalaisilta ja valkosuomalaisilta. Ulkoasiainkansankomissaari Lev Trotskin vastauksen mukaan tätä tuli tukea.
.jpg)
6.3.1918 kaksi brittiläistä merijalkaväen osastoa, yhteisvahvuudeltaan 176 sotilasta, nousivat maihin Murmanskissa Canopus-luokan taistelulaiva HMS Glory:stä. Seuraavana päivänä kevyt risteilijä HMS Cochrane tuo lisää. Muutaman päivän kuluessa tulee myös pieni osasto ranskalaisia sotilaita.
Brest-Litovskin rauha ja neuvostovenäläisten liittolaisuus Saksan kanssa [muokkaa]
Tällä välin Neuvosto-Venäjä oli solminut 3.3.1918 Saksan kanssa Brest-Litovskin rauhan, jolloin Neuvosto-Venäjästä tuli vastentahtoinen Saksan liittolainen, joka joutui luovuttamaan keisarilliselle Venäjälle kuuluneita alueita Saksan sotilaalliseen suojelukseen. Britannian amiraliteetti ei jäänyt odottamaan ulkoasiainministeriön poliittisia päätöksiä, vaan samana päivänä päätti lähettää aluelle HMS Cochranen vahvistukseksi sekä pyytää saman kokoluokan aluksia niin Ranskalta kuin Yhdysvalloiltakin alueelle. Ranska lähetti Amiral Auben kolmen päivän kuluttua, mutta Yhdysvallat risteilijä USS Olympian vasta seuraavassa kuussa. [1]
Ympärysvaltojen päätös Venäjän interventiosta [muokkaa]
Brest-Litovskin rauhan jälkeen 15.3.1918 pitivät ympärysvallat kokouksen, missä ne päättivät ryhtyä Venäjän interventioon. Näin Neuvosto-Venäjästä tuli niiden vihollinen.
Britannian Tukholman suurlähettiläs sir Esme Howard oli ehdottanut liittoutuneille yhteisesiintymistä, jotta saksalaisten kulkupuheita Britannian pyrkimyksistä asettua pysyvästi Kuolaan hälvennettäisiin. Hänen näkemyksensä mukaan kuitenkin Suomi oli ajautumassa Saksan vaikutuspiiriin mm. jääkärien Saksasta paluun, Saksan laivaston Ahvenanmaalle ruotsalaisten suorittaman maihinnousun jälkeen sekä saksalaisten Vaasan senaatille suorittamien asetoimitusten vuoksi. 17.3.1918 Britannian ulkoasiainministeri Balfour sähkötti Britannian Washingtonin suurlähettiläälle, että Saksa pyrki miehittämällä Suomen Muurmanskiin ja Kuolan niemimaalle. [2]
19.3.1918 Thomas C. Kemp ilmoitti amiraliteetille, että paikalle on saapunut 400 suomalaista punakaartilaista, jolla on mukanaan aseita maanmiestensä aseistamiseksi. [3]
Kansanvaltuuskunta Pohjois-Suomeen Venäjän kautta [muokkaa]
Pohjoissuomalaisia punakaartilaisia oli tullut Murmanskin seudulle helmikuun aikana Ivalon-Nuorttijärven kautta. Toinen suomalaiskeskus oli Kantalahti, jonne suomalaiset perustivat jopa oman Kantalahden neuvoston, joka vaikutti Knäsössä, Koudassassa ja Kieretissä työskentelevien suomalaisten keskuudessa. Kuusamosta 17.2.1918 lähtenyt aliupseeri Iivo Ahava ryhtyi organisoimaan suomalaisia Pohjois-Suomeen tehtävää hyökkäystä varten.
Samaan aikaan Suomen kansanvaltuuskunnan sota-asiainvaltuutettu Eero Haapalainen ryhtyi organisoimaan Kantalahtea varten Helsingissä apujoukkoa, jonka johtajaksi tuli hänen tuttunsa, Kouvolan komendantti Kosti Tamminen. Kun Iivo Ahava saapui Helsinkiin, oli Kosti Tammisella Ahavan miehet mukaan lukien 88 hengen joukko. Juna joutui odottamaan Pietarissa viikon ja siitä Tamminen joutui keskustelmaan niin Lev Trotskin kuin myös Petrogradin sotilaspiirin komentajan Jeremejevin kanssa. Joukko sai varustuksekseen viisi konekivääriä, 150 patruunavyötä, 7 160 kolmen linjan kivääriä ja miljoona patruunaa. Joukostaan Tamminen joutui luovuttamaan 30 sotilasta suksineen Pietarin puolustukseksi.
Koska Brest-Litovskin rauhan neuvottelut olivat kesken, saattoi olla epäselvää, voisiko Neuvosto-Venäjä sallia aluettaan käytettävän aluettaan tukialueena Pohjois-Suomeen tehtävän hyökkäyksen valmistelemista varten. 8.3.1918 juna pääsi lähtemään, mutta liikenneraportteihin se merkittiin tyhjäksi. Petroskoin punaiset pidättivät junan ja riisuivat osaston aseista 10.3.1918.
Juna pääsi jatkamaan 11.3.1918. Se saapui Vienan Kemiin 15.3., Knäsöön 17.3. ja Kantalahteen 18.3. Rovaniemeläisen Akseli Kauppisen mukaan pohjoisimmasta Murmanskiin tulleet suomalaiset olisivat saaneet käyttöönsä junan ja ajaneet sillä kohti Pietaria etelään kohdaten Sorokassa Kosti Tammisen osaston junan, joka olisi yhdistetty ja Kantalahteen olisi tullut 600 miestä. Toisten lähteiden mukaan Vienan Kemissä olisi ollut sata suomalaista pakolaista, joiden määrä junamatkalta olisi kasvanut 390:llä, minkä lisäksi vielä Knäsössä ollut 600 halukasta vapaaehtoista 500 Kantalahdessa jo olevan lisäksi.
Joukon otti komentoonsa Aleksis Tuorila, kun taas Iivo Ahava vastasi Pohjois-Suomea kohti tehdyistä operaatioista. Ahavan johtama osasto lähti liikkeelle 21.3. ja joutui Kilisjärven kohdalla lähellä Suomen rajaa kaksi päivää myöhemmin Sallan suojeluskunnan piirittämäksi. Partion johtajan mukaan kaikki ammuttiin, koska punaiset eivät olleet antautuneet saarretussa saunassa. Yhden, ruumiiden alle eloon jääneen partion jäsenen mukaan antautuneet ammuttiin saunan seinää vasten. Seuraavana päivänä 24.3. joutui 200 punakaartilaisen osasto neljän kilometrin päässä rajasta Suomen puolella Tuntsajoella Nivalan talon kohdalla Kurttiin edetessään suojeluskuntalaisten väijyttämäksi, jossa kuoli kuusitoista ja jäi vangeiksi kaksi. Osa varusteista jäi paossa suojeluskuntalaisille.
Ympärysvallat laivaston varassa [muokkaa]
23.3.1918 ympärysvaltojen ylin sodanjohto totesi Versailles'ssa, ettei poliittisia valtuuksia interventioon Pohjois-Venäjällä ollut, joukot oli sidottu Saksan hyökkäyksen torjumiseen ja että Murmanskin puolustuksessa on tyydyttävä käyttämään vain merivoimia. [2]
Brittiläis-ranskalainen joukko Kantalahteen [muokkaa]
Tukholman suurlähetystö ilmoitti 4.4.1918 Lontooseen, että Suomen valkoiset suunnittelevat hyökkäystä Muurmannin radalle ja että Lev Trotski olisi valtuuttanut Muurmannin neuvoston pyytämää ympärysvaltojen apua. Tämän seurauksena kontra-amiraali Thomas C. Kempin annettiin vahvistaa Murmanskin varastojen vartiointia 150 sotilaalla sekä lähettää ranskalaisen eversti Moretierén johdolla sotilasosasto Kantalahteen. [3]
Brittien taistelut suomalaisia vastaan Petsamossa [muokkaa]
Kuitenkin vielä huhtikuussa 1918 neuvostojoukot ja liittoutuneet brittiläis-ranskalaiset joukovat ovat samalla puolella siirtäen panssarijunan kuun puolessavälissä Kantalahteen pohjoisessa operoivien Svinhufvudin senaatin joukkoja vastaan. Suomalaisjoukot eivät käy taisteluun panssarijunaa vastaan, vaan poistuvat. Paria viikkoa myöhemmin suomalaisjoukot valtaavat Petsamon, jota saksalaiset haluaisivat alkaa käyttää sukellusvenetukikohtanaan.
Koska hanke uhkaisi liittoutuneiden joukkoja Murmanskissa, mutta tarjoaisi saksalaisille mahdollisuuden häiritä myös brittilaivaston liikkeitä. 3.5.1918 HMS Cochrane laskee maihin 100 merijalkaväkisotilasta, 40 matruusia ja 40 neuvostovenäläistä punakaartilaista brittiläisen merijalkaväen kapteeni Brownin johdolla. Taisteluja käydään kolme päivää suomalaisia hiihtojoukkoja vastaan. 6.5.1918 HMS Cochrane tuo 35 merijalkaväen sotilasta lisää sekä viisi Lewis-konekivääriä. Matruusi siirtävät 12-naulaisen tykin rannalle jään poikki. 10.5.1918 saavat britit vallattua Petsamon turkulaisen fil. tohtori Thorsten Renvallin ja rovaniemeläisen lääkärin, Onni Laitisen johtamilta Petsamon retken suomalaisilta sekä torjuttua 150 suomalaisen vastahyökkäyksen. Merijalkaväen sotilaat korvataan 200 serbisotilaalla, jotka jäävät alueelle.
Lisäjoukot Murmanskiin [muokkaa]
.jpg)
24.5.1918 Murmanskiin saapui joukkoineen brittiläinen kenraalimajuri F. C. Poole, josta tuli sen jälkeen liittoutuneiden Pohjois-Venäjän joukkojen ylipäällikkö. Brittien tueksi Pohjois-Venäjän interventioon osallistuivat myös brittiläisessä komennossa oleva suomalaisista koottu Muurmannin legioona, yhdysvaltalaiset, ranskalaiset, italialaiset, puolalaiset ja serbialaiset joukot. Ranskalaisiin joukkoihin kuuluu 21. siirtomaajalkaväkipataljoona Indokiinasta, tykistöä ja sota-aluksia. Italialaisia on noin 1 200 sotilasta, joissa on mukana myös hiihtojoukkoja. Kanadalaisilla on jalkaväkeä ja tykistlöä sekä yhdysvaltalaisilla pioneereja sekä merijalkaväkeä yhteensä 5 000 sotilasta. Joukoissa on lisäksi tšekkejä, liettualaisia ja työpataljoonissa korealaisia ja kiinalaisia. Brittiläisiin joukkoihin kuului australialaisia yksiköitä.
Charles Maynardin komentoon kuului myös vesitasokoneiden emälaiva HMS Nairana.
Sota neuvostojoukkoja vastaan [muokkaa]
Todettuaan liittoutuneiden joukkojen heikkouden lähettivät kansankomissaarit omia joukkojaan pohjoiseen. Liittoutuneiden operaatiopäällikkö, kenraalimajuri Charles Maynard päätti riisua 500 britti- ja serbisotilaan avulla 12 -naulaisella tykillä uhkaamalla 1 200 neuvostosotilasta Kantalahdessa.
1.7.1918 ulkoasiain- ja sota-asiainkansankomissaari Lev Trotski allekirjoitti sotilas- ja laivastoasiain määräyksen, jonka mukaan on sotaoikeuden uhalla kiellettyä auttaa ulkomaisia joukkoja Venäjällä, samoin on kielletty ensimmäisen maailmansodan sotavankien siirtäminen Murmanskia tai Arkangelia kohti sekä ulkomaalaisten liikkuminen Vienanmeren alueella ilman sotakomissaarin lupaa. [1]
Kenraalimajuri Charles Maynard jatkoi neuvostojoukkojen aseistariisumista edeten Vienan Kemiin , missä neuvostojoukot asettuivat vastarintaan 4.7.1918. Kemin komissaarit kuolivat oudoissa oloissa. Siitä lähtien liittoutuneet ja neuvostojoukot olivat sotatilassa keskenään.
Saksalaiset ovat tyytymättömiä liittoutuneiden läsnäoloon Pohjois-Venäjällä ja uhkaavat kansankomissarien neuvostoa Saksan Ukrainassa olevien joukkojen avulla tapahtuvalla hyökkäyksellä etelästä kohti Moskovaa, ellei neuvostohallitus ryhdy toimenpiteisiin.
Arkangelista Vienanjoelle [muokkaa]
31.7.1918 yhtätoista kansallisuutta edustavat 1 400 sotilasta käsittävät joukot siirtyivät Murmanskista Arkangeliin. Yhdysvaltoja edusti tällöin vain 50 sotilaan vahvuinen osasto merisotilaita, joita johti USS Olympialla kapteeni Dion B. Bierer.
1.8.1918 alkaa laivaston ja laivaston ilmavoimien tukema hyökkäys Arkangeliin sataman suulla olevalle Modyugskin saarelle. Joukko onnistuu valtaamaan kaupungin sekä saamaan haltuunsa tarvikkeet, mitä neuvostojoukot eivät ole ehtineet vielä kuljettamaan pois. Kaupungin eteläpuolelta Obozerskajassa 89 serbi- ja venäläissotilasta valtaavat brittien johdolla Arkangelin rautatien estäen neuvostojoukkoja saamasta rautateitse vahvistuksia. Vastarintaa joukot kohtavat vasta Vienassa, jossa yhden kaatuneen tappioiden jälkeen 90 neuvostosotilasta antautuu.
2.8.1918 liittoutuneiden, pääasiassa brittien ja ranskalaisten taistelu Arkangelissa neuvostovenäläistä varuskuntaa vastaan synnyttää sotatilan neuvostojoukkojen ja liittoutuneiden välillä. Tästä huolimatta eivät brittihallitus tai neuvostohallitus julista sotatilaa eivätkä totea olevansa sodassa keskenään. Samaan tapaan kuin liittoutuneet tukevat Venäjän valkoisia, alkavat saksalaiset lähettää neuvonantajia neuvostojoukkojen puolelle.
Etelämpänä Korelskajassa hyökkääjät väijytetään ja he alkavat taistelun 350 neuvostosotilaan kanssa menettäen viisi kaatunutta. Aamuun mennessä joukot huomavat taistelevansa 2 000 neuvostosotilasta ja tykistöä vastaan, jolloin ne palaavat Vienaan ja menevät laivolla takaisin Vienan Kemiin.
Elokuussa 1918 Murmanskissa brittilaivasto kaappaa neuvostovenäläisen kevyen risteilijä Askoldin ja ottaa käyttöönsä sen HMS Glory IV:nä.
Charles Maynard lähettää kaksi suomalaisosastoa suomalais- ja saksalaisuhkaa vastaan; 11.9.1918 nämä voittavat suojeluskunnat Uhtualla. Lokakuuhun 1918 mennessä liittoutuneet saavat estetyksi toiminnan Suomen rajalta lännestä ja voivat sivustan tultua turvatuksi lähteä etenemäään etelää kohti. Ylipäällikkönä Ironside korvaa Poolen.
Niin liittoutuneet kuin neuvostojoukotkin alkavat olla raskaasti aseistatuneita, mistä seuraa rintamasodan luonne. Neuvostojoukot vastahyökkäävät aktiivisesti. 27.10.1918 skottijoukot liettualaiset, puolalaiset ja kanadalainen tykistö tukenaan hyökkäsi Kulikaan, mutta raskaasti aseistautunut puolustaja onnistuu pakottamaan liettualaiset ja skotit perääntymään jättäen puolalaiset suojaamaan pakoaan.
11.11.1918 tapahtunut Saksan antautuminen ensimmäisessä maailmansodassa poistaa perustelun olla sotilaallisesti läsnä Pohjois-Venäjällä ja liittoutuneiden joukkojen moraali laskee. Kapinahenki lisääntyy. Arkangelissa jotkin venäläisjoukot kapinoivat ja britit joutuvat palauttamaan järjestyksen taistelemalla niitä vastaan. Tulgarissa 2 500 neuvostosotilasta hyökkää 400 puolustajaa vastaan, jotka kestävät neljä vuorokautta.
Tammikuussa 1919 neuvostojoukkojen vastahyökkäys pakottaa liittouneet vetäytymään Vienanjoelta pohjoiseen kohti Arkangelia. Liittoutuneet onnistuvat kuitenkin työntämään neuvostojoukot Ääniselle ja Troitsaan Vienanjoella. Liittoutuneet kuitenkin ovat jo päättäneet vetäytyä seuraavaan talveen mennessä Pohjois-Venäjältä ja muodostavat Pohjois-Venäjän apujoukot, joiden tehtävänä on antaa riittävä isku neuvostojoukoille Vienanjoella, jotta ne eivät kykenisi ahdistamaan Arkangelista Muurmanskiin vetäytyviä brittijoukkoja.
Syyskuussa yhdysvaltalaisjoukkojen saavuttua alkaa taistelu Vienanjoella kevyiden alusten tukemana.
24.6.1919 brittiläinen miinanraivaaja HMS Sword Dance uppoaa Vienanjoella venäläisestä miinasta, kuten sisaraluksensa HMS Fandango 3.7.1919.
Liittoutuneiden päätettyä vetäytyä britit upottavat 16.9.1919 itse Vienanmeren laivueen vartioalukset HM Monitor 25:n ja HM Monitor 27:n räjäyttämällä ne, jotta ne eivät päätyisi neuvostovenäläisille vetäytymisen yhteydessä. 30.9.1919 liittoutuneet vetäytyvät Arkangelista ja 12.10. 1919 Murmanskista. Jäljelle jääneet venäläisten valkoisten joukot menettävät alueen nopeasti neuvostojoukoille.
Yhdysvaltain joukot [muokkaa]
Jalkaväki [muokkaa]
Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilsonin 17.7.1918 vahvistama Yhdysvaltain Arkangelin joukko koostui kolmesta jalkaväkipataljoonasta ja yhdestä pioneeripataljoonasta, joiksi kenraali Pershing valitsi 85. divisioonasta 339. jalkaväkirykmentin ja 310. pioneerirykmentin 1. pataljoonan sekä 337. kenttäsairaalarykmentin 337. ambulanssikomppanian kera. Virallisesti Muurmanskin joukoksi nimetty joukko koottiin ja varustettiin 9.8.1918 Cowhott Campissä Surreyssä. Joukkoa komensi everstiluutnantti George Ewans Steward 339. jalkaväkirykmentistä. 443 upseerin ja 4344 muun sotilaan joukko saapui Arkangelin 4.9.1918, missä siitä tuli osa brittiläisen kenraalimajuri F. C. Poolen komentamaa joukkoa. Yhdysvaltalaisten joukko-osasto American North Russian Expeditionary Forces tunnettiin myös kutsumanimellä Polar Bear Expedition ("jääkarhuretkikunta").
Rautatiejoukot [muokkaa]
12.2.1919 Yhdysvaltain presidentti Wilson päätti lähettää brittihallituksen aloitteesta Muurmanskiin kaksi yhteensä 750 sotilaan vahvuista rautatiekomppaniaa, joiden tehtävänä turvata ja operoida Muurmannin rataaa sekä pitää interventiojoukkojen perääntymistie auki jäiden saartamalta Arkangelin seudulta. Tehtävään komennettiin 167. rautatiekomppania ja 168. rautatiehuoltokomppania. Joukot muodostivat Pohjois-Venäjän siirtoarmeijan kuljetusjoukot majuri Edward E. MacMorlandin komennossa. Joukko saapui Murmanskiin 4.4.1919.
Rautatiejoukot taistelivat panssarijunalla toukokuusta heinäkuuhun 1919 osallistuen Neuvosto-Venäjän 7. armeijan vastaisiin operaatioihin, jotka ulottuivat Ääniselle saakka. 28.4.1919 joukko siirrettiin Murmanskista Ranskan Brestiin ja Yhdysvaltain Pohjois-Venäjän siirtoarmeijan esikunta lopetti toimintansa 5.8.1919.
Kaikkien joukkojen ylipäällikkönä oli kenraali Poole, operaatioiden suunnittelusta vastasi kenraalimajuri C. M. Maynard ja esikuntapäällikkönä oli yhdysvaltalainen kenraali Richardson.
Yhdysvaltain tappiot [muokkaa]
Joukko osallistui taisteluhin syyskuusta 1918 toukokuuhun 1919 kärsien noin 500 kaatuneen tappiot. 26.10.1918 F.C. Poolea seurasi ylipäällikkönä toinen britti, kenraalimajuri Edmund Ironside. 4.4.1918 kaikkien yhdysvaltalaisjoukkojen, Amerikan Pohjois-Venäjän siirtoarmeijan komentajaksi käskettiin prikaatikenraali Wilds P. Richardson, joka kuitenkin toimi edelleen brittiläisen ylipäällikön alaisuudessa. Viimeiset yhdysvaltalaiset joukot poistuivat Pohjois-Venäjältä 27.6.1919.
Katso myös [muokkaa]
Lähteitä [muokkaa]
- ↑ Muurmannin legioona, sivu 18, Jukka Rislakki, Tammi, 1970
- ↑ a b Muurmannin legioona, sivu 19, Jukka Rislakki, Tammi, 1970
- ↑ a b Muurmannin legioona, sivu 20, Jukka Rislakki, Tammi, 1970
Aiheesta muualla [muokkaa]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ympärysvallat Venäjän sisällisodassa Wikimedia Commonsissa- Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Polar Bear Expedition Wikimedia Commonsissa
- American Heritage Magazine: Where ignorant armies clashed by night E. M. Halliday
- John Cudahy: Archangel: The American War with Russia, 1924.
- The Day We Nearly Bombed Moscow, Christopher Dobson and John Miller, 1986
- The Murmansk Venture, Charles Maynard, 1928
- Archangel 1918–1919, Field Marshal Ironside, 1953
- North Russia Expeditionary Force 1918–1919 naval-history.net
- Hampshire County Council: HM Monitor 33 (museolaiva)
- Polar Bear Expedition Digital Collections. University of Michigan, Bentley Historical Library.
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta 
