Pietari (kaupunki)

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hakusana ”Leningrad” ohjaa tänne. Sanan muista merkityksistä kerrotaan erillisellä täsmennyssivulla.
Pietari
(Санкт-Петербург, Sankt-Peterburg)
Spb collage.JPG
Lippu
Lippu
Vaakuna
Vaakuna
Lempinimi: Piter
Saint Petersburg In Europe.svg

Koordinaatit: 59°56′N, 30°20′EKoordinaatit: 59°56′N, 30°20′E

Valtio Venäjän lippu Venäjän federaatio
Perustettu 27. toukokuuta 1703
Hallinto
 – kuvernööri Georgi Poltavtšenko
Pinta-ala
 – Kokonaispinta-ala 606 km²
Korkeus 3 m
Väkiluku (syyskuu 2012 arvio) 5 000 000[1]
 – Tiheys 8 001 as./km²
Aikavyöhyke UTC+4
Postinumero 190000–199406
Suuntanumero(t) +7 812
Pietarin osuus Venäjän vuoden 2010 BKT:stä oli 1 673,7 mrd RUB eli 4,5 %. Henkeä kohti BKT:tä tuotettiin 342,9 kRUB eli 8 403 EUR (vuonna 2010). Tämä oli 131 % maan keskiarvosta.[2][3][4]

Pietari (ven. Санкт-Петербург, Sankt-Peterburg, kutsumanimeltään ven. Питер, Piter[5] , vuosina 1914–1924 Petrograd ja 1924–1991 Leningrad) on noin viiden miljoonan asukkaan suurkaupunki. Pietari on Venäjän toiseksi suurin ja Euroopan neljänneksi suurin kaupunki ja tärkein Venäjän Itämeren satamakaupunki. Pietari on myös maailman pohjoisin yli miljoonan asukkaan kaupunki.[6] Se sijaitsee Suomenlahden pohjukassa Nevan suistossa, osittain Karjalankannaksen kaakkoisosassa ja suiston saarissa. Pietari on Venäjän suurimpia kulttuurin ja koulutuksen keskuksia. Pietarin historiallinen keskusta on Unescon maailmanperintökohteiden luettelossa.

Pietari on rakennettu suomalaisheimojen ikivanhan kauppapaikan Nevanlinnan paikalle. Tsaari Pietari Suuren vuonna 1703 perustama Pietari oli Venäjän pääkaupunki vuosina 1712–1918.

Pietari on Venäjän federaatiosubjektina liittokaupunki ja sitä ympäröi erillinen federaatiosubjekti Leningradin alue. Vastaavanlainen hallintoratkaisu Venäjällä on myös Moskovassa ja sitä ympäröivällä Moskovan alueella. Muut Venäjän suurkaupungit kuin Pietari ja Moskova eivät ole liittovaltiosubjekteja.

Maantiede[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Satelliittikuva Pietarin alueesta

Pietari on rakennettu Laatokasta Suomenlahteen laskevan Nevan suistoalueelle. Kaupungin alueella on 42 saarta, joita yhdistää yli 340 siltaa. Pietaria ympäröivät alueet ovat varsin tasaisia, ja koko kaupungin historiallinen keskusta on alle 4 m:n korkeudella merenpinnasta, osat siitä ovat jopa merenpinnan alapuolella. Maaperä Nevan suistossa on vastoin yleistä käsitystä rakennuskelpoisuudeltaan erinomaista hiekkamaata, jota on kerrostunut suistoon valtavia määriä joen syntyessä 3300 vuotta sitten ja kolmentuhannen vuoden aikana sen jälkeen.[7]

Ilmasto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pietarin ilmasto on Eurooppaan nähden mantereinen, mutta Venäjän mantereeseen verrattuna merinen.selvennä Ilmasto on lauhempi kuin muualla Venäjällä ja Amerikan mantereella samoilla leveysasteilla. Kylmimmän kuukauden, helmikuun, keskilämpötila on −6 °C ja lämpimimmän, heinäkuun, keskilämpötila on noin 18 °C.lähde? Sateita saadaan läpi vuoden, määrällisesti vähiten sataa keväällä ja runsaimmin loppukesällä ja syksyllä. Vuoden sademäärä on noin 600 mm.[8]

Pietarin kuukausittaiset lämpötila- ja sadanta-arvot
tammi helmi maalis huhti touko kesä heinä elo syys loka marras joulu
Vuorokauden keskimääräinen ylin lämpötila (°C) -3,6 -3,3 1,8 8,5 15,6 20,2 22,2 20,2 14,4 8,1 1,8 -1,7 ka. 8,7
Vuorokauden keskimääräinen alin lämpötila (°C) -8,8 -8,8 -4,2 1,0 6,6 11,8 14,4 13,0 8,1 3,4 -2,1 -6,4 ka. 2,3
Sadanta (mm) 40 31 35 33 38 64 78 77 67 65 56 49 Σ 633
L
ä
m
p
ö
t
i
l
a
-3,6
-8,8
-3,3
-8,8
1,8
-4,2
8,5
1,0
15,6
6,6
20,2
11,8
22,2
14,4
20,2
13,0
14,4
8,1
8,1
3,4
1,8
-2,1
-1,7
-6,4
S
a
d
a
n
t
a
40
31
35
33
38
64
78
77
67
65
56
49


Lähde: [9][10]

Kaupunkirakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muiden neuvostokaupunkien tapaan Pietarin rakennusten korkeus keskustasta ulospäin mentäessä on lähes päinvastainen kuin länsimaisissa kaupungeissa, koska suunnitelmatalouden aikana maan hinta ei ohjannut rakennusprojekteja. Pietarin ydinkeskustan rakennuskanta on varsin matalaa ja keskustasta etäännyttäessä rakennusten korkeus kasvaa. Lähempänä keskustaa sijaitsee 1950-luvulla rakennettuja viisikerroksisista taloista muodostuneita lähiöitä, kun taas kauempana on 1970- ja 1980-lukujen 10–20-kerroksisia kerrostaloja.

Pietarissa on panostettu varsin paljon kaupungin historiallisen monumentaalikeskustan säilyttämiseen ja kunnostamiseen. Viime vuosien aikana on ryhdytty myös uudelleenrakentamaan ja kunnostamaan kaupungin kerrostalolähiöitä. Kerrostalolähiöt koostuvat pääasiassa vuosina 1958–70 rakennetuista viisikerroksisista hruštšovkoista, joiden elinkaareksi suunniteltiin rakennushetkellä noin 30 vuotta. Näillä kerrostaloalueilla asuu noin 600 000 pietarilaista, eli 11 % kaupungin väestöstä. Vasta muutama kaupungin sadasta kvartaalista eli suurkorttelista on kunnostettu ja toiminta on tarpeen huomioon ottaen ollut liian pienimuotoista. Keskimääräinen asumisväljyys kaupungissa on noin 15 neliötä henkeä kohden, mikä on esimerkiksi noin puolet Helsingin asumisväljyydestä.[11]

Ympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pietarin sijainti Suomenlahden pohjukassa ja piirijako

Kaupungin leveät kadut ja meren läheisyydestä johtuva tuulisuus takaavat kaupungin ilman kohtalaisen laadun, vaikka liikenne ja kaupungin teollisuus ovatkin merkittäviä ilmansaastuttajia.

Neva on suuri joki, jonka keskimääräinen virtaus on 2 500 m³ sekunnissa ja jonka valuma-alue on kooltaan 300 000 km².[12] Pietarin jätevesien vaikutus kaupungin lähivesiin ja koko Suomenlahden tilaankin on kuitenkin huomattava. Neva laskee järvimäiseen Nevan estuaariin, johon tulee vain harvoin suolaista vettä muualta Itämerestä. Näin alueen vedenlaatu onkin hyvin riippuvainen Laatokan ja Nevan tilasta ja Pietarista alueelle lasketuista jätevesistä.[13] Vaikutusta on entisestään lisännyt tulvapato, jonka rakentaminen aloitettiin vuonna 1979 mutta joka on vielä keskeneräinen. Tulvapadon tarkoituksena on estää Itämeren veden nouseminen kaupungin alueelle.

Perustamisensa jälkeen kaupungissa on tulvinut kolmisensataa kertaa. Pahin tulva oli vuonna 1824, jolloin vesi nousi 421 cm normaalin yläpuolelle ja kaupungissa kuoli 200 ihmistä. Kaupungissa julistetaan tulvivan, jos vesi nousee 160 cm normaalin yläpuolelle.[14]

Monien kansainvälisten projektien avulla Pietarin jätevesikysymykseen on pyritty vaikuttamaan ja tilanne on jo parantunut aikaisemmista vuosista. Kaupungin olemassa olevilla vedenpuhdistamoilla käyttöön otettu tehostettu fosfaatinpoisto parantaa koko itäisen Suomenlahden tilaa. Koska Suomenlahdella plankton ei talvella kuluta jääpeitteen takia mereen päätyneitä ravinteita, Pietarin vaikutus näkyy eniten jäiden lähdön jälkeisessä levien ja planktonin kevätkukinnassa Kaakkois-Suomen rannikolla. Kesällä ravinteiden vaikutus rajoittuu yleensä Nevan estuaariin, jossa havaitaankin voimakasta leväkukintaa koko avovesikauden.[13]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Novgorodin ruhtinas Aleksanteri Nevski kukisti ruotsalaiset lähellä Nevan suuta vuonna 1240. Nevan suistossa oli 1300-luvulla ruotsalainen linnoitus Maankruunu (ruots. Landskrona), jonka kuitenkin Novgorod nopeasti hävitti. Stolbovan rauhassa 1617 alue siirtyi Ruotsille, ja Kustaa II Aadolf perusti sen suistoon Nevanlinnan, joka sai kaupunkioikeudet 1642. Kaupungissa oli Kaarle IX:n vuonna 1611 rakennuttama linnoitus Nyenskans.[15] Alkuaankin suomensukuisten heimojen (vatjalaisten ja inkerikkojen) asuttamalle Inkerin alueelle suuntautui voimakas muuttovirta Savon ja Äyräpään kihlakunnista. Toisaalta alkuperäistä ortodoksiväestöä pakeni voittomaalta Venäjän puolelle erityisesti ruptuurisodan (1656–1658) ja ruotsalaisten jyrkän uskontopolitiikan seurauksena. Vuoteen 1675 mennessä Suomenlahden ja Laatokan välinen Karjalankannas sekä sen eteläpuoliset alueet luterilaistuivat ja suomalaistuivat merkittävästi, niin että Nevanlinnan ympäristön maalaisasutus koostui suurimmaksi osaksi inkeriläisistä.[16]

Pietari Suuren aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pietari Suuri perusti 1700-luvun alussa Pietari-Paavalin linnoituksen ruotsalaisten hyökkäyksiä vastaan venäläisten vallattua Pietarin alueen takaisin Ruotsilta.

Suuren Pohjan sodan alussa venäläiset joukot valloittivat alueen Ruotsilta ja Pietari Suuri perusti vuonna 1703 Pietarin Nevanlinnan paikalle. Kaupungin nimeksi tuli hollanninkielinen Sankt Pieterburg, "Pyhän Pietarin linna" apostoli Pietarin mukaan.[17] Alkujaan kaupunki oli tarkoitettu ainoastaan linnoitukseksi ruotsalaisten uusia hyökkäyksiä vastaan ja sen ensimmäinen rakennus olikin Pietari-Paavalin linnoitus.[18]

Kaupungin rakennustöihin tuotiin joukoittain ruotsalaisia sotavankeja ja venäläisiä maaorjia, ja tuhannet heistä kuolivat sairauksiin ja huonoihin oloihin. Kaupungin rakentamisen Pietari Suuri rahoitti uusilla veroilla, kuten parta-, arkku- ja sieluverolla, joka oli käytännössä alempien yhteiskuntaluokkien miehiin kohdistunut kuolinvero. Vuonna 1712 Pietari Suuri julisti kaupungin Venäjän keisarikunnan pääkaupungiksi, määräsi vastahakoiset virkamiehet, aateliset ja kauppiaat muuttamaan Moskovasta Neva-joen suistoon ja rakentamaan sinne uudet kotinsa.

Pietari Suuren kuollessa 1725 Pietarista oli kasvanut 40 000 asukkaan kaupunki (kahdeksan prosenttia Venäjän silloisesta kaupunkiväestöstä), ja 90 prosenttia Venäjän ulkomaankaupasta kulki sen kautta.[19] Kaupan määrää kasvatti se, että pohjoisen Arkangelin kaupallinen vetovoima väheni, kun reitti Länsi-Eurooppaan oli Suomenlahden kautta lyhyempi. Kaupungin keskustaksi oli muodostunut Nevan etelärannan Amiraliteetin ympäristö.[20]

Katariina Suuren aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katariina Suuri nousi valtaistuimelle 1762 syrjäyttäen aviomiehensä Pietari III:n. Katariina ylläpiti rikasta hovielämää ja oli vasta valmistuneen Talvipalatsin ensimmäinen asukas. Katariina aloitti keisarillisen taidekokoelman kartuttamisen, mistä myöhemmin muodostui nykyisen Eremitaašin taidemuseon kokoelman perusta. Taidekokoelman kasvun takia jouduttiin rakentamaan myös uusia rakennuksia talvipalatsin kylkeen. Nämä rakennukset tunnetaan nykyisin nimellä Pieni ja Vanha Eremitaaši. Palatsikompleksin yhteyteen rakennettiin teatteri, joka on edelleen toiminnassa.[21]

Katariina oli suuri tieteiden ja taiteiden tukija. Hänen hallintoaikanaan valmistuivat Pietariin tiedeakatemian ja taideakatemian rakennukset, Venäjän ensimmäinen julkinen kirjasto (nykyisen Venäjän kansalliskirjaston perusta), sekä edelleen käytössä oleva Gostinyi Dvorin kauppahalli Nevski prospektin varrelle. Katariinan aikana venäläinen musiikkielämä sai paljon länsimaisia vaikutteita, ja Katariina otti italialaisia kuoronjohtajia ja säveltäjiä hovinsa palvelukseen.[21]

Katariina Suuri uudisti Pietarin hallintoa. Vuonna 1766 perustettiin pormestarin (gorodskoi golova) virka, ja 1774 muodostettiin kaupunginhallitus (Magistrat), joka jo 1786 muutettiin kaupungin duumaksi.[21]

Aleksanteri I:stä Aleksanteri II:een[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katariina Suuren kuoleman jälkeen valtaan nousi vuonna 1796 hänen poikansa Paavali I. Hän toteutti konservatiivista politiikkaa, rajoitti Pietarin paikallishallintoa ja lisäsi byrokratiaa. Tällainen politiikka teki Paavalista hyvin epäsuositun, ja vaikka hän salamurhien pelosta rakennutti itselleen turvallisemman Mihailovskin palatsin, hänet murhattiin kuitenkin omaan vuoteeseensa 12. maaliskuuta 1801. Salamurhan takana oli Paavalin oma poika, josta tuli tsaari Aleksanteri I.[22]

Aleksanteri I:n hallituskaudella Venäjän armeija torjui Napoleonin hyökkäyksen maahan. Voitettujen ranskalaisten sotaviirit ovat edelleen nähtävissä Kazanin katedraalissa, johon myös venäläisten komentaja sotamarsalkka Kutuzov on haudattu. Vuonna 1818 aloitettiin Iisakinkirkon rakennustyöt, jotka saatiin päätökseen vasta 40 vuotta myöhemmin.[22]

Nikolai I toimi Venäjän keisarina vuosina 1825–1855

Aleksanteri I:n yllättävä kuolema Taganrogin kaupungissa Siperiassa joulukuussa 1825 aiheutti poliittisen kaaoksen. Aleksanterin veli Konstantin, joka oli perimysjärjestyksessä seuraavana, kieltäytyi kruunusta, ja valtaan nousi hänen sijastaan Aleksanterin toinen veli Nikolai. Joukko liberaaleja nuoria armeijan upseereita ei hyväksynyt Nikolaita keisariksi, ja he toivoivat, että Konstantin olisi allekirjoittanut Venäjälle perustuslain. Kapinaa kutsuttiin dekabristikapinaksi joulukuun venäjänkielisen nimityksen mukaan. Konstantinin kieltäydyttyä kruunusta kapina kukistettiin, ja kapinan johtajat teloitettiin tai karkotettiin Siperiaan.[22]

Nikolai I toteutti äärikonservatiivista hallintoa. Pietarista tuli sotilaallisen tarkasti hallittu kaupunki, ja jopa siviilihallinnossa oli vallalla sotilasakatemioiden hallintokulttuuri. Vaikka maa ajautui Nikolain politiikan seurauksena taloudelliseen taantumaan ja takapajuisuuteen, Venäjällä otettiin samalla teollisen yhteiskunnan ensiaskeleita. Vuonna 1837 valmistui maan ensimmäinen rautatie, joka yhdisti Pietarin ja Tsarskoje Selon, jossa sijaitsi Romanovien kesäpalatsi Katariinanpalatsi. Pietari kasvoi ja kehittyi. Palatsiaukiolle pystytettiin Aleksanterin pylväs, ja Talvipalatsia vastapäätä rakennettiin yleisesikunnan rakennukset.[22]

Kulttuuri kukoisti Nikolai I aikana kovasta kurista huolimatta. Pietarissa Fjodor Dostojevski kirjoitti mestariteoksensa, Mihail Glinka loi perusteet venäläiselle musiikille säveltämällä maan ensimmäisen oopperan ja kamarimusiikkia, ja Aleksandr Puškin kirjoitti runonsa. Fjodor Dostojevski kirjoitti 1848 novellinsa "Valkoiset yöt", joka kuvaa Pietarin yötöntä yötä, ja jonka nimestä on sittemmin muodostunut kaupungin tunnus.[22] Pietari Suuren uudistuksista oli kulunut sata vuotta, ennen kuin Venäjälle oli muodostunut paikallinen korkeakulttuuri taiteen, kirjallisuuden, musiikin, baletin ja oopperan sekä klassisen musiikin alalla.

Maaorjuuden lakkauttaminen 1861 ja kaupungin voimakas teollistuminen 1800-luvun jälkipuoliskolla loivat Pietariin köyhän työläisluokan. Seurauksena olivat ylikansoitus, huonot hygieniaolot ja tautiepidemioita. Vaikeat elinolosuhteet myötävaikuttivat kaupungin myöhempiin levottomuuksiin.[22]

Vuoden 1905 vallankumous ja ensimmäinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän kannalta tuhoisasti päättyneen Japanin sodan jälkeen yhteiskunnalliset levottomuudet puhkesivat kaupungissa vallankumoukseksi. Sotilaat avasivat 9. lokakuuta 1905 tulen kohti rauhanomaista mielenosoitusta, joka oli pappi Gaponin johdolla toimittamassa keisarille vetoomusta. Mielenosoituksia tukahdutettiin asein tämän jälkeen eri puolilla kaupunkia, ja kuolleiden määrä arvioidaan tuhansiksi. Tapahtumat vahvistivat vallankumouksellisia liikkeitä ja saivat poliittisen opposition rivit yhtenäisiksi. Seuraavina kuukausina maanviljelijöiden ja sotilaiden kapinat, joista kuuluisin tapahtui panssarilaiva Potjomkinilla, ja muut mielenosoitukset levisivät koko valtakuntaan. Lev Trotskin johtama Pietarin työläisten neuvosto julisti yleislakon, joka pysäytti koko maan. Keisari Nikolai II antoi lokakuun manifestin, jossa myönnettiin kansalaisoikeuksia, hyväksyttiin perustuslaki ja luotiin kansanedustuslaitos, duuma.[23]

Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä vuonna 1914 saksalaisvastaisuus kasvoi, ja kaupungin liian saksalaiselta kuulostanut nimi venäläistettiin muotoon Petrograd (ven. Петроград).[24] Tuolloin kaupungissa asui noin 2,1 miljoonaa ihmistä.

Aurora-laiva, josta ammuttiin lokakuun vallankumouksen aloituslaukaus

Vuoden 1917 vallankumous ja sisällissota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pietarin kartta 1910-luvulta
Petrogradin neuvoston kokous vuonna 1917.

Kaupunki oli jälleen vuonna 1917 vallankumouksen näyttämönä. Työläisten mielenosoitukset kääntyivät kaupungissa yleislakoksi, ja sotilaat ryhtyivät maaliskuussa kapinaan. Petrogradin neuvosto toimi rinnakkain väliaikaishallituksen kanssa. Huhtikuussa Lenin palasi kaupunkiin ja otti bolševikkipuolueen ohjat käsiinsä. Lokakuun vallankumous syttyi 24. lokakuuta, kun bolševikit miehittivät keskeiset asemat kaupungista. Aurora-laiva, josta ammuttiin vallankumouksen lähtölaukaus, on nykyisin museona Nevan rannalla. Maaliskuussa 1918 hallitus siirtyi Moskovaan, josta näin tuli jälleen Venäjän jakamaton pääkaupunki.

Leninin kuolemaa 1924 kunnioitettiin muuttamalla kaupungin nimi Leningradiksi, joka oli käytössä vuoteen 1991 asti. Leningradista tuli 1930-luvulla Stalinin teollistamisohjelman keskus. Vuonna 1939 kaupungissa asui kolme miljoonaa ihmistä, ja sen osuus Venäjän teollisesta tuotannosta oli noin yksitoista prosenttia.[25]Stalin pelkäsi kaupungista muodostuvan kilpailevan valtakeskittymän Kremlille. Leningradin kommunistijohtajan Sergei Kirovin murha 1934 aloitti Stalinin puhdistukset.[26]

Toinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Leningradin piiritys
Ikuinen tuli Mars-kentällä

22. kesäkuuta 1941 Saksan joukot hyökkäsivät Neuvostoliittoon. Saksalaiset etenivät nopeasti ja saartoivat Leningradin. Puolustuslinjan murtamiseen he pyysivät apua Suomen armeijalta, mutta marsalkka Mannerheim ei myöntynyt pyyntöön. Leningradin asukkaat joutuivat kestämään piiritystä vuoteen 1943 asti. Leningradin epäonnistunut valtaus oli Hitlerille suuri arvovalta- ja strateginen tappio, sillä kaupungin piiritys sitoi yhden kipeästi tarvitun armeijaryhmän saksalaisia joukkoja.

Piirityksen aikana ruoka ja polttoaine olivat säännösteltyjä. Talvella 1941–1942 kaupungissa ei ollut juoksevaa vettä, lämmitystä eikä julkista liikennettä, ja sähköä sai vain ajoittain. Pienimmillään henkilöä kohti määrätty annos oli vain 125 grammaa leipää päivässä. Satoja tuhansia ihmisiä evakuoitiin kaupungista Laatokan kuuluisaa elämän tietä pitkin, joka oli ainoa piiritetyn kaupungin ulkomaailmaan yhdistävä reitti. Kesäisin ihmisiä kuljetettiin lautoilla, ja talvisin rekat kulkivat aurattua jäätietä pitkin jatkuvan vihollistulituksen alla. Piirityksen aikana Dmitri Šostakovitš sävelsi kaupungissa 7. sinfoniansa, lisänimeltään Leningrad. Valmis teos esitettiin piiritetyssä kaupungissa 1942. Lähes 900 päivän piirityksen (blokada) aikana kaupungissa kuoli ainakin 641 000 ihmistä, joidenkin arvioiden mukaan jopa yli 800 000. Noin puoli miljoonaa piirityksen uhria on haudattu Leningradin liepeillä olevalle Piskarjovin hautausmaalle. Leningrad oli 1945 ensimmäinen kaupunki, jolle myönnettiin sankarikaupungin (gorod-geroi) arvonimi.[27][28]

Sound-icon.svg

Dmitri Šostakovitšin piiritetystä Leningradista pitämä radiopuhe, jossa hän kertoo Leningrad-sinfoniasta.

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Toisesta maailmansodasta nykypäivään[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jälleenrakennus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1960-luvulta 1980-luvulle kaupungin ympärille rakennettiin suuria lähiöitä helpottamaan asuntopulaa. Kuva Nalitšnaja-kadulta.

Saksalaisten piiritys tuhosi Leningradista 2,2 miljoonaa neliömetriä asuintiloja ja 2,8 miljoonaa vaurioitui, mistä aiheutui asuntopula sodan jälkeen. 1960-luvulle asti suuri osa kaupunkilaisista joutui elämään yhteisasunnoissa, kommunalkoissa. Samaan aikaan kaupunki kasvoi kiihkeästi, ja väkiluku ylitti nopeasti sotaa edeltävän tason. Kymmenessä vuodessa Leningradin väkiluku kasvoi viisinkertaiseksi.[29] Monista muista neuvostokaupungeista poiketen Leningrad jälleenrakennettiin kunnioittaen vanhaa. Monet kulttuurikohteet, kuten Pietarhovi ja Puškinin palatsi rakennettiin käytännössä kokonaan uudelleen.[29]

Pietarin metron ensimmäisen linjan rakennustyöt aloitettiin vuonna 1940. Se yhdisti kaikki tärkeimmät rautatieasemat ja avattiin 15. marraskuuta 1955. Seuraavina vuosina järjestelmää laajennettiin moneen otteeseen, ja se paisui Neuvostoliiton toiseksi suurimmaksi. Vuonna 1961 avattiin toinen linja, vuonna 1967 avattiin kolmas, 1985 neljäs ja 2008 viides linja.[30]

1960-luvulta 1980-luvulle kaupungin ympärille rakennettiin suuria lähiöitä helpottamaan asuntopulaa. Kaupunki kasvoi myös kuntaliitosten kautta: Levašovo, Pargolovo ja Pesotšnyi liitettiin kaupunkiin 1953, Ligovo 1963 ja Lomonosov 1978.[31]

Leningradin juttu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Leningradin juttu

Tammikuussa 1949 Pjotr Popkov, Aleksei Kuznetsov ja Nikolai Voznesenski järjestivät Leningradin kauppamessut voimistaakseen sodanjälkeistä taloutta ja tuottamalla elintarvikkeita Leningradin asukkaille. Stalin tuli epäluuloiseksi kilpailijoidensa noususta, ja Stalinin lakimiehet ja poliitikot järjestivät sarjan syytöksiä tuhotakseen heidät.[32] Seurauksena oli sarja oikeudenkäyntejä 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa, joissa muun muassa Kuznetsovia ja Voznesenskia syytettiin maanpetoksesta ja kiinnostuksesta muodostaa neuvostovastainen järjestö Leningradissa.[33] Yli 2000 Leningradin merkittävintä henkilöä poistettiin johtavista asemistaan. Joukossa oli tiedemiehiä, kirjailijoita ja opettajia, jotka joutuivat karkotetuiksi, vangituiksi ja Gulagin työleireille. Heidän joukossa oli muun muassa Nikolai Punin.[34] Kaikki syytetyt ja teloitetut rehabilitoitiin myöhemmin Neuvostoliitossa Hruštšovin aikana[35]

Hruštšovin ja Brežnevin kaudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hruštšovin ja Brežnevin kausilla Moskova oli koko Neuvostoliiton poliittinen keskus, mutta Leningrad säilyi tärkeänä kulttuurikeskuksena ja siellä syntyi monia uusia kuvataiteen, populaarimusiikin ja kirjallisuuden suuntauksia. 1960–1980-luvuilla kaupunki kasvoi Suomenlahden suuntaisesti ja myös luoteeseen ja etelään. Kaupunkiin rakennettiin muun muassa Oktjabrski-konserttisali, Jubileinyi-urheilukeskus, Moskva- ja Pulkovskaja-hotellit sekä Pulkovon lentoasema. Vuonna 1979 ryhdyttiin rakentamaan tulvapatoa suojaksi Itämeren veden nousemiselta kaupungin alueelle.[36]

1970-luvusta Neuvostoliiton romahtamiseen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mielenosoitus Pietarissa keväällä 2007.

1970-luku ja 1980-luvun alku oli Leningradissa vakaata aikaa ja vaikka poliittiset oikeudet olivat hyvin rajattuja, oli kaupungin väestö kohtuullisen vaurasta. Mihail Gorbatšov perestroikana tunnettujen uudistusten myötä poliittinen vakaus hävisi ja kaupungin taloudellinen tilanne heikkeni.[37]

Leningrad oli Gorbatšovin demokraattisten uudistusten eturintamassa. Gorbatšov siirsi pitkäaikaisen kommunistisen puolueen Leningradin johtajan Grigori Romanovin ja tämän kannattajat eläkkeelle ja järjesti kaupungissa paikallisvaalit, joiden seurauksena valtaan nousi liberaali Anatoli Sobtšak. Vain kaksi kuukautta historiallisten vaalien jälkeen joukko vanhoillisia kommunistisen puolueen johtohahmoja yritti vallankaappausta, jota vastaan Boris Jeltsin nousi Moskovassa. Pietarissa satatuhatta mielenosoittajaa kokoontui Talvipalatsin aukiolle vastustamaan vallankaappaajia. Sotilaat, jotka oli lähetetty pidättämään Sobtšak, kieltäytyivät noudattamasta komentoa. He sen sijaan saattoivat tämän paikalliselle televisioasemalle, josta Sobtšak tuomitsi vallankaappauksen. Epävarman yön jälkeen selvisi, että vallankaappausyritys oli epäonnistunut.[38]

Neuvostoliiton hajottua kaupungin alkuperäinen nimi Sankt Peterburg otettiin jälleen käyttöön kansanäänestyksen jälkeen lokakuun alusta 1991.[37]

Väestö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viimeisimmän väestönlaskennan mukaan, joka valmistui 9. lokakuuta 2002, Pietarissa oli 4 159 635 asukasta, noin kolme prosenttia koko Venäjän väkiluvusta. Keskipalkka vuonna 2003 oli 2179 ruplaa (noin 176 €). Pietariin saa muuttaa vain, jos voi esittää itselleen asunnon ja työpaikan tai menee pietarilaisen kanssa naimisiin. On todennäköistä, että monilla ihmisillä ei ole tätä pakollista rekisteröintiä, vaan he asuvat kaupungissa laittomasti eivätkä siten ole väestönlaskennassa mukana. ILO:n arvion mukaan Pietarissa oli vuonna 2003 noin 16 000 katulasta.[39]

Virallisten tilastojen mukaan kaupungin asukkaista 89,1 % on venäläisiä, 2,1 % juutalaisia, 1,9 % ukrainalaisia ja noin 1 % valkovenäläisiä. Näiden lisäksi huomattavia vähemmistöryhmiä kaupungissa ovat tataarit, kaukasialaiset, uzbekit, vepsäläiset, suomalaiset ja azerit.[40] Enemmistö kaupungin asukkaista on ortodokseja, mutta kaupungissa on myös toimivia buddhalaisten, muslimien, juutalaisten ja luterilaisten yhteisöjä.

Asukasmäärän kehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pietarin väestönkehitys vuosina 1760–2005[41]
vuosi väestömäärä
1725 75 000
1750 150 000
1800 300 000
1840 478 386[42]
1852 485 000
1858 520 100
1864 539 100
1867 667 000
1873 842 900
1881 876 600
1886 928 600
1891 1 035 400
1897 1 264 920[43]
1901 1 439 400
vuosi väestömäärä
1908 1 678 000
1910 1 962 000
1915 2 318 600
1920 722 000
1926 1 616 100
1936 2 739 800
1939 3 191 304[44]
1944 2 559 000
1959 2 899 955[45]
1970 3 512 974[46]
1979 4 072 528[47]
1989 4 460 424[48]
2002 4 159 635[49]
2010 4 879 566[3]

Osa luvuista ennen vuotta 1944 on arvioita, mutta esimerkiksi vuosien 1897,[43] 1939[44] ja 1959–2010 tiedot pohjautuvat väestönlaskentoihin ja vuoden 1840 arvo Venäjän imperiumin silloiseen kaupunkitilastoon.[42]

Syyskuussa 2012 Pietarissa juhlittiin 5 miljoonan asukkaan rajapyykin saavuttamista.[50]

Uskonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2012 julkaistiin laaja, Venäjän väestön uskonnollista vakaumusta kartoittanut Arena-tutkimus. Sen mukaan Pietarin asukkaista on:[51][52][53]

  • 50 % ortodokseja (Venäjän ortodoksinen kirkko),
  • 21 % jumalaan (tai korkeampaan voimaan) uskovia, muttei konkreettisesti tunnustanut mitään tiettyä uskontoa,
  • 15 % ateisteja, ei usko jumalaan,
  • 3 % kristittyjä, muttei ortodokseja, katolisia tai protestantteja,
  • 2 % islaminuskoisia, muttei sunneja eikä shiioja,
  • 1 % ortodokseja, muttei kuulu Venäjän ortodoksiseen kirkkoon eikä ole vanhauskoisia,
  • < 1 % sunnilaisen islaminuskon kannattajia,
  • < 1 % luonnonvoimiin ja -jumaliin pohjautuvan perinneuskonnon kannattajia,
  • < 1 % vanhauskoisia ja lisäksi oli
  • monia juutalaisia.

Hallinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pietarin hallinnollinen jako:
Hallintopiirejä (administravnyi raion) 18
joissa kaikkiaan kunnallishallintoalueita:
(munitsipalnoje obrazovanije)
111
- Kaupunkeja (gorod) 9
- Taajamia (posjolok) 21
- Kuntia / kaupunginosia (munitsipalnyi okrug) 81
Katso myös Pietarin hallinnollinen jako

Pietari on suoraan Venäjän federaation alainen liittokaupunki, kuten Moskovakin, yksi Venäjän 83 federaatiosubjektista. Pietaria ympäröivä Leningradin alue eli oblasti on oma erillinen federaatiosubjektinsa, mutta Pietari on senkin hallintokeskus. Pietari on myös Venäjän federaation luoteisen federaatiopiirin hallintokeskus.

Muiden federaatiosubjektien tavoin Pietarin liittokaupungin sisäinen paikallinen itsehallinto on järjestetty kaksitasoisena. Ylemmällä tasolla on 18 hallintopiiriä, jotka edelleen jakautuvat yhteensä 111 kunnallishallintoalueeseen, joihin kuuluu kaupunkeja, taajamia ja kuntia (kaupunginosia).

Pietarin korkein päättävä viranomainen on kuvernööri (gubernator). Vuoteen 1996 nimikkeenä oli pormestari (mer), joka toimii myös kaupunginhallituksen puheenjohtajana. Kuvernööri on syyskuusta 2011 Georgi Poltavtšenko, jota pidetään Vladimir Putinin läheisenä liittolaisena[54]. Hänen edeltäjänsä (2003–2011) oli Valentina Matvijenko. Hänen edeltäjänsä olivat Vladimir Jakovlev (1996–2003) ja Anatoli Sobtšak (1991–1996) pormestarin nimikkeellä. Venäjän federaation pääministeri Vladimir Putin toimi vuosina 1994–1998 kaupungin apulaispormestarina.[55]

Kaupungissa toimeenpanovalta kuuluu kuvernöörille, hänen johtamalleen kaupunginhallitukselle, pormestarin kanslialle ja alueellisille hallintoyksiköille, jotka ovat kuvernöörin alaisuudessa. Kaupungin lainsäädäntövalta kuuluu kokonaan kaupunginvaltuustolle. Kaupunginvaltuusto koostuu 50 valtuutetusta, jotka valitaan yhden edustajan vaalipiireistä. Valtuusto laatii kaupungin järjestyssäännön, kaupungin lait ja asetukset. Se myös vahvistaa kaupungin budjetin, hallinnon rakenteen, kaupungin kehittämisprojektit, hallinnoi kaupungin omaisuutta ja ratifioi kaupungin tekemät sopimukset.

Talous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen Lokakuun vallankumousta Pietarin talous oli tiiviisti integroitunut Eurooppaan, ja se oli maan pääkaupunkina Venäjän tärkein pääomakeskus. Neuvostoliiton rautaesirippu sulki yhteydet läntiseen maailmaan, ja pääkaupunki siirtyi Moskovaan. Suunnitelmataloudessa Leningrad keskittyi sotateollisuuteen ja sitä palvelevaan tutkimukseen. Leningrad oli Neuvostoliitossa erityisesti laivanrakennuksen ja sähkötekniikan laitteistojen valmistuksen keskus. Sotateollisuuden tärkeä asema maan taloudessa takasi sille maan parhaat resurssit ja koulutetuimman työvoiman.[56]

Suunnitelmatalouden romahdettua kaupunki ajautui vaikeuksiin. Vuosina 1992–1995 teollinen tuotanto laski noin 75 %. Kaupungin elintarviketeollisuuden vähyys aiheutti ongelmia elintarvikehuollolle.[56]

Kaupunkisuunnittelussa 1990-luvulla asetettiin päätavoitteeksi kaupungin elinkeinorakenteen monipuolistaminen ja sopeutuminen uuteen poliittiseen tilanteeseen. Erityisesti pyrittiin panostamaan vientiteollisuuden, kuljetussektorin ja palveluelinkeinojen kehittämiseen. Kaupunki ei kuitenkaan kovin hyvin pystynyt luomaan kasvun edellytyksiä. 1990-luvun puolivälin jälkeen ryhdyttiin aikaisempaa enemmän kiinnittämään huomiota Venäjän talouden vahvoihin sektoreihin ja kaupungin oman kysynnän tyydyttämiseen. Kaupungin kehityksen kannalta hyvin merkittävässä osassa ovat edelleen suhteet federaation keskukseen ja aseteollisuuden tilaukset.[56] Pietarin kaupunkistrategiassa pyritään hyödyntämään kaupungin ainutlaatuista kulttuurihistoriallista arvoa, jolla pyritään houkuttelemaan ulkomaalaista ja ulkovenäläistä pääomaa ja matkailijoita. Kaupungin hyvälle logistiselle sijainnille on myös asetettu suuria odotuksia.[11]

Pietarin työvoiman arvioidaan olevan noin puolet asukasluvusta eli 2,6 miljoonaa ja työttömyyden noin 3 % työvoimasta (2004)[57] vaikka viralliset työttömyystilastot ovat hyvin epätarkkoja, mikä johtuu Venäjän laajasta harmaasta taloudesta.

Suurimmat yritykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän federaation 200:sta tuotannon arvon perusteella suurimmasta yrityksestä yksitoista on pietarilaisia. Kuusi yrityksistä on perinteisiä koneenrakennus- ja telakkayhtiöitä. Kaksi yrityksistä on savuketehtaita ja kaksi elintarviketeollisuutta. Suurin elintarvikeyritys on osittain suomalaisomistuksessa oleva Baltika-panimo. Elintarvikeyritysten kasvu johtui pääosin 1990-luvulla ruplan devalvaation aiheuttamasta venäläisen elintarviketeollisuuden kilpailutilanteen paranemisesta. Pietarilainen panimo- ja savuketeollisuus palvelee Pietarin kaupunkia paljon laajempaa aluetta.[58]

Venäjän kaasujätti Gazprom on siirtämässä pääkonttoriaan Pietariin. Yrityksen uusi 300-metrinen tornitalo suunniteltiin rakennettavaksi Ohta-keskukseen (aiemmin Gazprom City) toiselle puolelle jokea vastapäätä 1700-luvun Smolnan katedraalia/Smolnan luostaria, mikä herätti pelkoja kaupunkikuvan puolesta.[59] Joulukuussa 2010 Pietarin kaupungin johto ilmoitti, että suunnitelma sijoitetaan uuteen paikkaan.[60] Pääkonttorin siirto Moskovasta Pietariin tietää kaupungille myös 5,85 miljardin euron vuotuisia verotuloja.[59] Gazpromin lisäksi kaupunkiin ovat siirtyneet valtion omistamat VTB-pankkikonserni ja Gazpromin tytäryhtiö Gazprom Neft.

Pietarissa on kolme telakkaa, Baltijski zavod, Admiralteiskie verfi ja Severnaja verf, joilla on rakennettu kauppalaivojen lisäksi lukuisia sotalaivoja sekä ydinkäyttöisiä jäänmurtajia.

Pietarin seudusta on tulossa Venäjän autoteollisuuden keskus ja Euroopan suurimpia autoteollisuuden keskittymiä. Fordilla on ollut kokoonpanotehdas Pietarin lähellä Seuloskoissa vuodesta 2002. Fordin lisäksi alueella on tehtaat Renaultilla.[61] Lisäksi kaupunkiin rakentavat tuotantolaitoksia Toyota, Nissan, Suzuki ja General Motors. Hyundain tehtaiden rakentaminen alkaa kesällä 2008, ja Mitsubishi ja Peugeot-Citroën neuvottelevat tehtaista.[62]

Federaation instituutiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän hallinnosta Pietariin siirtyy korkein oikeus, jonka käyttöön kunnostetaan senaatin ja synodin rakennus. Lisäksi Pietarhoviin perustetaan ylin hallintokoulu. Pietarissa toimii myös television viitoskanava, joka on ainoa Moskovan ulkopuolella toimiva valtakunnallinen kanava.[63]

Liikenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pietarin metrokartta
Sm6 eli Allegro tuli joulukuussa 2010 Helsingin ja Pietarin väliseen liikenteeseen.
Pietarin suursatamaa
Pietarin kansainvälinen lentoasema Pulkovo sijaitsee 16 kilometriä Pietarin keskustasta etelään
Pietarin satamat ja lentokenttä

Pietari on koko kaupungin historian ajan ollut yksi Venäjän tärkeimmistä liikenteen solmukohdista ja satamista, Venäjän ikkuna länteen. Kaupungissa on merisatama Suomenlahdelle ja jokisatamia Nevan deltassa. Pietari on myös Itämeren Mustaanmereen yhdistävän kanavaverkon päätepiste. Kaupunkia ympäröi 115 km pitkä kehätie, josta on hyvät kulkuyhteydet joka suuntaan niin autolla kuin julkisilla kulkuneuvoillakin.

Joukkoliikenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pietarissa on neuvostoajan kaupunki- ja liikennesuunnittelun jäljiltä kattava kaupungin sisäinen joukkoliikenneverkosto. Metroa täydentää 75 km:n mittainen lähijunaverkosto ja 300 km:n raitiovaunuverkko. Neuvostoliiton romahduksen jälkeen joukkoliikenne on kuitenkin alkanut rappeutua. Vuosina 1990–1997 raitiovaunujen määrä väheni 21 %, johdinautojen 27 % ja linja-autojen 32 %. Metrovaunuista puolet on yli 20 vuotta vanhoja. Joukkoliikenteen ylläpitoa ja kehittämistä on hankaloittanut poliittinen ilmapiiri, jossa päättäjät ovat olleet haluttomia rajoittamaan yksityisautoilua.[11] Yksityisautojen määrä onkin kasvanut. Vielä 1980-luvulla Leningradissa oli 40 autoa 1000 asukasta kohti, mutta 2007 niitä oli jo 300.[64]

Junat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pietarissa on viisi rautateiden pääteasemaa, jotka on nimetty kohdesuuntien mukaan: Baltian asema, Suomen asema, Laatokan asema, Moskovan asema ja Vitebskin asema. Junamatka Moskovaan kestää marraskuussa 2009 liikennöinnin aloittaneella Sapsan-junalla kolme tuntia ja 45 minuuttia. Juna korvasi aiemman Nevski Ekspress -junan. Tavallisella junalla matka Moskovaan kestää noin kahdeksan tuntia.[65] Kaupungista on säännöllistä raideliikennettä Suomeen Allegro ja Tolstoi-junilla.[66]

Metro[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Pietarin metro

Pietarin metro aloitti toimintansa vuonna 1955, ja se muodostuu nykyisin viidestä linjasta. Se kulkee syvimmällä maailman metroista; asemat ovat keskimäärin 60 m:n syvyydessä. Metrolinjaa on yhteensä 113 km ja asemia 67. Metroon on suunnitteilla kaksi uutta linjaa, jotka kaksinkertaistaisivat sen pituuden. Metron lisäksi kaupungissa on julkista bussi- ja raitiovaunuliikennettä sekä yksityistä minibussiliikennettä.[67]

Satamat ja laivaliikenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pietarin suursatama lukeutuu Venäjän merkittävimpien merisatamien joukkoon. Vuoden 2012 tammi-kesäkuun rahtimäärien perusteella satama oli Venäjän 3. suurin rahtisatama.[68] Merimatkustajaliikenteen pääsatama on Vasilinsaaren länsireunalla sijaitseva, vuosina 2009-2011 käyttöön otettu Merimatkustajasatama. Vasilinsaaren lounaisosassa sijaitsevasta Morskoi Vokzal satamasta liikennöi laivayhtiö St. Peter Line niin Helsingin Länsiterminaaliin kuin Tukholmaankin. Nevan yläjuoksulle, Laatokalle tai Ääniselle suuntaavat jokilaivat lähtevät vuorostaan Pietarin jokisatamasta (Retšnoi Vokzal). Kronštadtin saarella sijaitsee Venäjän Itämeren laivaston tärkeä sotilassatama. Vesibussilla pääsee Nevalta muun muassa Pietarhoviin, Lomonosoviin ja Kronštadtiin.

Lentoliikenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaupungin kehätien ulkopuolella on Pietarin kansainvälinen lentoasema Pulkovo, jossa on kaksi toisistaan erillistä terminaalia.[69]

Koulutus ja tiede[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pietarin valtionyliopiston historiallinen päärakennus.

Pietari on Moskovan ohella Venäjän merkittävin koulutuksen ja tieteen keskus. Vuonna 1724 Pietari Suuri määräsi Pietariin perustettavaksi tiedeakatemian ja yliopiston. Pietarin tiedeakatemia on sittemmin kasvanut Venäjän ylimmäksi tieteelliseksi akatemiaksi. Se on vaihtanut historian murroksessa useasti nimeä ja tunnetaan nykyään Venäjän tiedeakatemiana.[70] Akatemia siirrettiin kuitenkin 1900-luvulla Moskovaan. Nykyään Pietarissa toimii kymmeniä korkeakouluja ja kolme yliopistoa. Yksi Venäjän vanhimmista ja suurimmista yliopistoista on Pietarin valtionyliopisto, jossa opiskelee noin 32 000 opiskelijaa. Opetushenkilökuntaa on 6000 henkeä, heistä tuhat on professoreita.[71]

Kaupunkikuva ja nähtävyydet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Näkymä Pietarin keskustaan Gorohovaja-kadulle.

Pietarin keskusta on jo itsessään nähtävyys. Tyypillistä Pietarin keskustan arkkitehtuurille on mahtipontisuus ja lukuisat sillat.

Pietarin alkuperäinen rakennussuunnitelma 1700-luvun alusta edustaa kaupunkisuunnittelussaan ainutlaatuista saavutusta suunnitelman vaativuuden ja järjestelmällisyyden suhteen. Muun muassa arkkitehtien Rastrellin, Vallin de la Mothen, Cameronin, Rinaldin, Zaharovin, Quarenghin, Voronihinin, Rossin ja Montferrandin suunnitelmat vaikuttivat voimakkaasti venäläiseen 1700- ja 1800-lukujen arkkitehtuuriin. Kaupungin vanhan keskustan rakennuksissa yhdistyvät barokin ja uusklassismin arkkitehtuurityylit.[72]

Pietari tunnetaan kulttuurikaupunkina, jonka vetonauloja ovat monet nähtävyydet ja yli sata museota, muun muassa maailman merkittävimpiin taidemuseoihin kuuluva Eremitaaši (Эрмитаж). Pietarin historiallinen keskusta on UNESCOn maailmanperintökohteiden luettelossa.

Nevski Prospekt on Pietarin pääväylä. Väylän varrella sijaitsevat monet tunnetut nähtävyydet. Kadun varrella on lisäksi paljon ravintoloita ja kauppoja. Nevski Prospekt tunnetaan valtaväylänä, joka ei nuku koskaan.

Keskeisiä nähtävyyksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirkot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pyhien Pietarin ja Paavalin kirkko sijaitsee Pietari-Paavalin linnoituksessa. Venäjän keisarien hautapaikkana toimivan kirkon suunnitteli Domenico Trezzini. Suipon tornin korkeus on 122 metriä.

Iisakinkirkon rakentaminen kesti neljäkymmentä vuotta 1818–1858, mistä suomen kieleen on jäänyt ikuisuushanketta tarkoittava ilmaisu: Rakennetaan kuin Iisakinkirkkoa. Iisakinkirkko on maailman neljänneksi korkein kupolirakennus (101,5 metriä), Rooman Pietarinkirkon, Lontoon St Paulin katedraalin ja Firenzen Santa Maria del Fiore -tuomiokirkon jälkeen, ja sen joka puolelta kaupunkia näkyvään kultakupoliin on käytetty sata kiloa kultaa.

Verikirkko eli Kristuksen ylösnousemuksen katedraali rakennettiin Aleksanteri III:n käskystä 1883–1907 Gribojedovin kanavan varrelle paikalle, jolla hänen isänsä ja edeltäjänsä Aleksanteri II murhattiin vuonna 1881.[73] Uusbysanttilaista tyyliä edustavan, arkkitehti Alfred Parlandin suunnitteleman kirkon arkkitehtonisena esikuvana oli Moskovan kuuluisa Pyhän Vasilin katedraali. [74]

Kazanin jumalanäidin kirkko on rakennettiin 1801–1811 Nevski prospektin varrelle arkkitehti Andrei Voronihinin suunnitelman mukaan latinalaisen ristin muotoon. Katedraalin arkkitehtuuri edustaa tyyliltään uusklassismia, vaikkakin siinä voi nähdä myös piirteitä barokista. Pian valmistumisensa jälkeen Kazanin katedraali sai kunnian säilyttää voitonmerkkejä isänmaallisesta sodasta. Sotasankari ja Napoleonin voittaja marsalkka Mihail Kutuzov haudattiin kirkkoon 1813. Katedraali toimi Pietarin pääkirkkona aina lokakuun vallankumoukseen saakka, jonka jälkeen kirkko suljettiin 1929, ja 1932 sen tiloissa avattiin uskonnon ja ateismin historian museo.[75] Kazanin kirkko luovutettiin Venäjän ortodoksiselle kirkolle 1991, avattiin 1992, ja vihittiin uudelleen 1998. Nykyään Kazanin Jumalanäidin katedraali on taas Pietarin pääkirkko.[76]

Pietari Suuri perusti vuonna 1710 Nevski prospektin eteläpäähän Aleksanteri Nevskin lavran eli luostarin. Luostariin sijoitettiin uuden pääkaupungin suojelupyhän Aleksanteri Nevskin pyhäinjäännös. Se sai lavran aseman vuonna 1797. Luostarin alueella ovat myös Lasarevin ja Tihvinän hautausmaat, joihin on haudattu monia merkittäviä venäläisiä, muun muassa Modest Musorgski, Feodor Dostojevski ja Pjotr Tšaikovski.

Pyhän kolminaisuuden kirkko kuului alun perin Izmailovin rykmentille, joka oli yksi tsaarin henkivartiokaartin joukko-osastoista. Izmailovin katedraali rakennettiin vuosien 1828 ja 1835 välillä arkkitehti Vasili Stasovin suunnitelmien mukaan. Korinttilaisen ristikirkon arkkitehtuuri edustaa myöhäistä empiretyyliä, ja se muistuttaa ulkoasultaan hieman Helsingin tuomiokirkkoa. Kirkkoa koristaa viisi kupolia, jotka on maalattu huomiota herättävästi sinisiksi.

Linnakkeet ja palatsit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pietari-Paavalin linnoitus sijaitsee Jänissaarella Nevajoen rannalla. Pietari Suuri perusti linnoituksen 16. toukokuuta 1703 Suurta Pohjan sotaa varten. Kronstadtin merilinnoituksen valmistuttua Pietari-Paavalin linnoitus jäi vaille sotilaallista käyttöä. Nykyisin se on osa Pietarin kaupungin historian museota. Siellä toimii myös Pietarin rahapaja.

Pietari oli Venäjän keisarikunnan pääkaupunkina ja siksi siellä sijaitsee useita palatseja. Näistä suurin on Venäjän keisarien entinen Talvipalatsi (ven. Зимний дворец) joka rakennettiin vuosina 17541762 italialaissyntyisen arkkitehdin Bartolomeo Rastrellin piirustusten mukaan. Keisari vietti Talvipalatsissa kylmät talvikaudet, kesäisin hän asui noin 20 kilometrin päässä Tsarskoje Selossa (nykyinen Puškin) sijaitsevassa Katariinan palatsissa tai Pietarhovissa. Vuonna 1917 Talvipalatsissa kokoontui väliaikainen hallitus. Talvipalatsi vallattiin lokakuun vallankumouksessa. Rakennus liitettiin vuonna 1922 Eremitaašin museoon.

Pietarhovin palatsi- ja puistokokonaisuuden keskipiste on vuosina 1714–1721 rakennettu Suuri suihkulähdekaskadi, jotka koristavat kullatut pronssipatsaat (mm. Leijonankitaa aukipitävä Simson, Vladimir Simonovin vuonna 1947 tekemä kopio). Suihkulähteiden yläpuolella kohoaa vuonna 1714–1725 rakennettu ja arkkitehti Bartolomeo Rastrellin vuosina 1747–1752 uudistama barokkityylinen Suuri palatsi. Sen eteläpuolella on 1700-luvun alussa suunniteltu Yläpuisto säännöllisine käytävineen, lampineen ja veistosten koristamine suihkulähteineen (mm. Neptunuksen suihkulähde).[77][78]

Jusupovin palatsi (ven. Юсу́повский дворе́ц, Jusupovski dvorets) on Pietarin keskustassa Moikan rannalla sijaitseva klassistisen arkkitehtuurin muistomerkki. Sen pohjana on 1700-luvun puolivälissä rakennettu kaksikerroksinen kreivi Pjotr Šuvalovin talo.[79] 1770-luvun alussa arkkitehti Jean-Baptiste Vallin de la Mothe rakensi sen uudelleen Andrei Šuvalovia varten. 1830-luvulla rakennus siirtyi ruhtinas Nikolai Jusupoville. [80] Joulukuun 29. päivän vastaisena yönä 1916 (gregoriaanisen kalenterin mukaan) Feliks Jusupovin johtamat salaliittolaiset murhasivat siellä tsaariperheen suosioon päässeen seikkailijan Grigori Rasputinin.[79]

Muut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muita tunnettuja nähtävyyksiä Pietarissa ovat muun muassa Mars-kenttä, Amiraliteetti, risteilijä Aurora ja Vaskiratsastajapatsas.

Mars-kenttä on viheristutuksin somistettu aukio Pietarin keskustassa. Se rajoittuu Joutsenkanavan ja Moikan rantakatuihin, Millionnaja-katuun ja Suvorovin aukioon. Nimensä kenttä on saanut siellä järjestetyistä sotilasparaateista roomalaisen sodanjumalan Marsin mukaan. Vuosina 1918–1940 sen virallisena nimenä oli ploštšad Žertv Revoljutsii (”Vallankumouksen uhrien aukio”).[81]

Amiraliteetti on Venäjän amiraliteetin käytössä ollut rakennus. Se edustaa klassista rakennustyyliä. Sen tornin huipussa oleva pieni laiva on yksi kaupungin symboleja, joita ovat myös Vaskiratsastaja sekä Nevan ylittävät kaarevat sillat, joiden taustalla näkyy Pietari-Paavalin linnoitus.

Aurora on Venäjän Itämeren laivastoon kuulunut risteilijä, joka tuli kuuluisaksi osallisuudestaan lokakuun suureen vallankumoukseen. Lokakuun 25. päivänä vuonna 1917 Auroran keulatykin ampuma laukaus toimi lähtömerkkinä Talvipalatsin valtaukselle. Neuvostovallan aikana risteilijää pidettiin yhtenä vallankumouksen symboleista.

Vaskiratsastaja on Pietarin kuuluisimpiin kuuluva julkinen monumentti, tsaari Pietari Suuren ratsastajapatsas, joka on pystytetty näkyvälle paikalle Nevan rannalle Amiraliteetin ja Iisakinkirkon läheisyyteen Senaatinaukiolle. Patsaan alkuperä juontaa vuoteen 1765, jolloin keisarinna Katariina II halusi osoittaa kunnioitusta suurta ihannettaan Pietari I:stä kohtaan nimenomaan muistomerkin muodossa.

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pietari oli venäläisen kulttuurielämän keskus erityisesti sen 200-vuotisen pääkaupunkiajan, jolle sijoittui venäläisen kulttuurin kulta-aika. Yhä edelleen monet katsovat Pietarin olevan Venäjän kulttuuripääkaupunki sen monien kulttuurilaitosten, muun muassa museoiden, kuten Eremitaašin ja Venäläisen taiteen museon sekä taidekoulujen, kuten Pietarin konservatorio vuoksi.

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pietarissa ovat eläneet ja vaikuttaneet useimmat tunnetut 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuoliskon venäläiset kirjailijat. Venäjän tunnetuin runoilija Aleksandr Puškin syntyi kaupungissa vuonna 1799. Hänet karkotettiin 1820 tilapäisesti Pietarista Etelä-Venäjälle, ja hän sai palata takaisin vasta Nikolai I astuttua valtaan. Puškin kuoli kaksintaistelun seurauksena 27. tammikuuta 1837. Monet runoilijan kuuluisimmista runoista sijoittuvat tai kertovat Pietarista.[82]

Fjodor Dostojevski (1821–1881) oli tarkka Pietarin köyhälistön ja kaupungin vaarallisen puolen kuvaaja. Pietarissa järjestetään nykyisin kaupunkikierroksia, joissa voi tutustua sekä kirjailijaan että Rikos ja rangaistus -romaaniin liittyviin rakennuksiin. Nikolai Gogol (1809–1852) vaikutti suuren osan urastaan Pietarissa. Hän ei pitänyt kaupungista, mikä käy ilmi myös kokoelmasta Pietarilaisnovelleja, jossa kaupunki esitetään pienen ihmisen kannalta painostavana ja järjettömänä.[83]

Anna Ahmatova (1889–1966) eli lähes koko elämänsä Pietarissa/Leningradissa. Hän joutui kommunistisen puolueen epäsuosioon ja näki vuosien saatossa perheensä vangitsemisen ja kuoleman, sekä monien ystäviensä karkotuksen Stalinin aikana. Työssään Ahmatova kuvaa kaupunkia Venäjän ja Neuvostoliiton historian ja omien kokemustensa kautta realistisesti ja monumentaalisesti:

»... Silloin vain kuollut
Hymyili iloiten rauhastaan,
Ja turhana koristeena roikkui
Tyrmiensä rinnalla Leningrad[84]»

Postmodernia Pietaria, sen asukkaita ja arkkitehtuuria, Venäjän ja Neuvostoliiton historian kautta on kuvannut pietarilaisen avantgarden ja samizdatin johtohahmoihin kuulunut Viktor Krivulin (1944–2001).[85][86][87]

Pjotr Tšaikovski on yksi romantiikan ajan tunnetuimpia säveltäjiä

Musiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katariina Suuri perusti hovinsa yhteyteen hovikapellin, joka lauloi hovin jumalanpalveluksissa. Hän kutsui myös säveltäjiä ja kuoronjohtajia Pietariin ulkomailta, erityisesti Italiasta, tuomaan länsimaisia vaikutteita venäläiseen musiikkielämään. Vuosien saatossa hovikapellin kuoronjohtajina toimivat muun muassa Giuseppe Sarti ja Baldassare Galuppi, joista jälkimmäinen toimi myös hovikapellin pitkäaikaisen kuoronjohtajan ja säveltäjän Dmitri Bortnjanskin opettajana.

Anton Rubinsteinin johtamasta Venäjän musiikkiseurasta muodostettiin vuonna 1861 Pietarin konservatorio, ensimmäinen Venäjällä. Konservatoriosta tuli koko Venäjän taidemusiikin keskus, ja siellä ovat opiskelleet ja opettaneet vuosien saatossa muun muassa Nikolai Rimski-Korsakov, Pjotr Tšaikovski, Sergei Rahmaninov, Sergei Prokofjev ja Dmitri Šostakovitš.[88]

Sosialismin aikana rockmusiikkia pidettiin länsimaisena porvarillisena hapatuksena, eikä sen esittämistä ja julkaisua tuettu, mutta siitä huolimatta 1960-luvulla Beatlesin ansiosta se levisi myös Neuvostoliittoon. Aluksi rock-yhtyeet matkivat läntisiä esikuvia, mutta vähitellen alkoi syntyä myös paikallista musiikkia. Leningradissa syntyi 1980-luvulla useita merkittäviä yhtyeitä, ja Rubinšteinin kadun rock-klubi oli maan edelläkävijöitä. Sellaisten yhtyeiden kuin Zoopark, Akvarium, Alisa ja Kino musiikkia levitettiin laittomilla nauhoilla (magizdat). Vuodesta 1983 Leningradissa pidettiin vuosittain rock-festivaaleja, ja kaupungista muodostui neuvostoliittolaisen rock-liikkeen epävirallinen pääkaupunki.[89]

Nykyään Pietarissa on useita aktiivisia rock-klubeja ja kaupallisen MTV-tarjonnan lisäksi aktiivinen underground-musiikkielämä. Tunnettuja pietarilaisia yhtyeitä ovat muun muassa ska punk -yhtye Leningrad, Kino ja Nol.[89]

Teatteri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pietarin valtiollinen teatteritaiteen akatemia on Venäjän vanhin ja suurin teatterilaitos. Teatteritaiteen akatemiasta on valmistunut useita Venäjän arvostetuimman teatteripalkinnon voittaneita näyttelijöitä. Venäläisen teatterin merkkihahmoihin lukeutuva Vsevolod Meyerhold toimi akatemian professorina. Akatemialla on pitkä historiallinen perinne Konstantin Stanislavskin näyttelijätyön metodin opettamisessa ja tutkimisessa. Nykyään akatemiassa opiskelee noin 900 opiskelijaa ja se sijaitsee Mohovajakadun varrella.

Tärkeimmät teatterit ja konserttisalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Bolšoi Zal (suuri sali) on Pietarin kuuluisan filharmonisen sinfoniaorkesterin kotipaikka. Pietarin filharmoninen orkesteri perustettiin vuonna 1882. Orkesteri on kantaesittänyt useita suurten venäläisten säveltäjien teoksia, kuten Pjotr Tšaikovskin kuudennen sinfonian, jonka säveltäjä itse johti vain yhdeksän päivää ennen kuolemaansa. Orkesterin ylikapellimestarina toimii Juri Temirkanov.
  • Mariinski-teatteri on sekä Kirovin oopperan että Kirovin baletin (tunnetaan myös nimillä Mariinskin baletti ja ooppera) kotinäyttämö. Kirovin baletissa ovat sen historian aikana tanssineet muun muassa Rudolf Nurejev, Vaslav Nijinsky ja Anna Pavlova, joka on erityisesti tunnettu kuolevan joutsenen tulkinnastaan. Sekä baletin että oopperan ylikapellimestarina toimii nykyisin Valeri Gergijev, joka on nostanut esitysten tason maailman huippuluokkaan.[90]
  • Eremitaašin teatteri on Katariina Suuren palatsinsa yhteyteen rakentama teatteri, jossa järjestetään silloin tällöin konsertteja ja oopperaesityksiä.
  • Music Hall on musikaalien esittämiseen erikoistunut teatteri.

Kuvataiteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pietarissa on useita suuria taidemuseoita, joista kuuluisin on Talvipalatsin yhteydessä oleva maailman suurin taide- ja kulttuurihistoriallinen museo Eremitaaši. Taidekokoelman pohjana ollutta Katariina II:n yksityiskokoelmaa ovat sittemmin kartuttaneet muun muassa tsaarit Aleksanteri I ja Nikolai I. Nikolai I:n aikana 1840–1852 museorakennusta uudistettiin huomattavasti arkkitehti Leo von Klenzen johdolla ja samalla museosta tuli julkinen. Lokakuun vallankumouksen jälkeen museo sai suunnattoman lahjoituksen valtiolta Venäjän ylhäisön omistaman taiteen jouduttua valtiollistetuksi. Kokoelmat ovat karttuneet myös vuonna 1945 Puna-armeijan Berliinin museoista haalimien taideaarteiden myötä. Sen kokoelmassa on yli kolme miljoonaa esinettä.[91]

Venäläisen taiteen museon yli 400 000 taideteosta on sijoitettu neljään entiseen palatsiin kaupungin keskustaan, ja niissä on esillä venäläistä taidetta aina 900-luvulta tähän päivään. Museo perustettiin huhtikuussa 1895 Nikolai II:n käskystä taiteen, kulttuurin ja historian museoksi ja avattiin maaliskuussa 1898 nimellä Aleksanteri III:n venäläisen taiteen museo. Museon kokoelma koostui alkuvaiheessa Eremitaašin ja muiden palatsien tauluista. Vuonna 1902 museossa avattiin etnografinen osasto. Museon empiretyylinen päärakennus, entinen Mihailovskin palatsi, joka oli alun perin suuriruhtinas Mihail Pavlovitšin yksityisasunto, rakennettiin 1819–1825 arkkitehti Carlo Rossin piirustusten mukaan. Se sijaitsee Pietarin kaupungin pääkadun Nevski prospektin tuntumassa Taiteiden aukiolla. Museon edustan puistossa on Aleksandr Puškinin patsas (Mihail Anikušin, 1957). Museo on erityisen tunnettu venäläisen avantgardetaiteen kokoelmasta.[92]

Pietarin taideakatemiassa alettiin kouluttaa kuvataiteilijoita vuonna 1757. Venäjän korkeinta kuvataiteen ja arkkitehtuurin opetusta tarjoavassa oppilaitoksessa on opiskellut myös monia suomalaisia.

Urheilu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pietarin suurimman jalkapalloseuran Zenitin kotikenttä.

Pietarin suurin jalkapalloseura Zenit (vuoteen 1940 Stalinets) perustettiin vuonna 1925. Seura on saavuttanut muun muassa Venäjän valioliigan ja UEFA Cupin mestaruuden. Erityisesti ottelut Moskovan Spartakia vastaan herättävät kaupungissa suuria tunteita.lähde?[93] Kaupungin johtava jääkiekkoseura SKA perustettiin vuonna 1946, ja se on osallistunut maan mestaruussarjaan joka vuosi lukuun ottamatta kausia 1947–1948, 1949–1950 sekä 1991–1992. SKA sijoittui vuosina 1971 ja 1987 Neuvostoliiton mestaruuskilpailuissa toiseksi.lähde?[94]

Pietarin kaupunki isännöi vuonna 1994 Hyvän tahdon kisoja.[95]

Pietari-Paavalin linnoitus toimii pietarilaisten uimapaikkana ympäri vuoden. Talvisin Nevan jäähän sahataan 10 metrin mittainen avanto uimareille. Paikan tunnistaa helposti linnakkeen muuriin maalatusta mursusta (mursu on venäjän kielessä avantouimarin lempinimi).lähde?

Tunnettuja urheiluseuroja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Helanterä, Antti ja Tynkkynen, Veli-Pekka: Maantieteelle Venäjä ei voi mitään. Ajatus kirjat, 2003. ISBN 951-20-6228-3.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Pietarin väkiluku nousi viiteen miljoonaan. Etelä-Suomen Sanomat, 24.9.2012. Mediatalo Esa. Artikkelin verkkoversio Viitattu 10.11.2012.
  2. Federalnaja služba gosudarstvennoi statistiki (Venäjän federaation tilastovirasto), www.gks.ru: Valovoi regionalnyi produkt po subjektam Rossijskoi federatsii v 1998–2010 gg. (v tekštših tsenah; millionov rublei) (Venäjän federaation eri subjektien aluellinen BKT (MS Excel-taulukko)) 12.4.2012. Moskova: ИИЦ «Статистика России». Viitattu 29.1.2013. (venäjäksi)
  3. a b Federalnaja služba gosudarstvennoi statistiki (Venäjän federaation tilastovirasto), www.gks.ru: Vserossijskaja perepis naselenija 2010. Tom 1. Tšislennost i razmeštšenije naselenija. (Koko Venäjän kattava väestönlaskenta 2010. Osa 1. Väestön lukumäärä ja jakauma. Taulukko 11 (MS Excel-taulukko)) 2012. Moskova: ИИЦ «Статистика России». Viitattu 29.1.2013. (venäjäksi)
  4. Euro exchange rates RUB (Euroopan keskuspankin vaihtokurssi 40,8200 RUB/EUR) Kurssimuunnos käyttäen vuoden lopun kurssia 31.12.2010. European Central Bank, ecb.int. Viitattu 29.1.2013. (englanniksi)
  5. St Petersburg Tourist Attractions World Greatest Sites. Viitattu 27.5.2010. (englanniksi)
  6. St. Petersburg in Facts and Figures saint-petersburg.com. Viitattu 2.5.2008. (englanniksi)
  7. Saarnisto, Matti: Karjalan geologia – Karjalan luonnonmaiseman synty, s. 66. Teoksessa: Viipurin läänin historia I, Karjalan synty. Lappeenranta: Karjalan kirjapaino, 2003. ISBN 952-5200-37-X.
  8. Russia: St Petersburg, Climate holidayroomsdirect.com. Viitattu 7.5.2008. (englanniksi)
  9. http://www.hko.gov.hk/wxinfo/climat/world/eng/europe/russia/st_petersburg_e.htm
  10. Pogoda.ru.net Viitattu 12. marraskuuta 2013. (venäjäksi)
  11. a b c Helanterä ja Tynkkynen 2003, s. 105–111
  12. Susanna Nilsson, Royal Institute of Technology (KTH), Department of Land and Water Resources Engineering: International river basins in the Baltic Sea Region February 2006. GKSS Research Centre. Viitattu 7.5.2008. (englanniksi)
  13. a b Pentti Välipakka, Eija Rantajärvi: Rehevöityminen - itäisen Suomenlahden suurin ongelma Itämeriportaali. Viitattu 28.5.2010.
  14. St. Petersburg flooded for 302nd time since founding RIA. Viitattu 10.1.2007.
  15. Kenneth J. Knoespel: Building space and myth at the edge of empire: Space Syntax analysis of St. Petersburg, 1703–1913 (Proceedings. 4th International Space Syntax Symposium London 2003) spacesyntax.net. Viitattu 7.5.2008. (englanniksi)
  16. Saloheimo: Inkerinmaan asutus ja väestö 1618–1700. – Inkeri. Helsinki: SKS, 1992. S. 67–80.
  17. Robert K. Massie, Peter the Great: His Life and World, Knopf, 1980 ISBN 0-394-50032-6lähde tarkemmin?
  18. When and how was St. Petersburg founded ZAO "SAINT-PETERSBURG.COM". (englanniksi)
  19. Population (entry) The Encyclopedia of Saint Petersburg. Viitattu 7.5.2008. (englanniksi)
  20. The St. Petersburg of Peter the Great Viitattu 7.5.2008. (englanniksi)
  21. a b c The "Grand City" of Catherine the Great Saint-Petersburg.com, Inc. Viitattu 7.5.2008. (englanniksi)
  22. a b c d e f The city of order (1800–1855) Saint-Petersburg.com, Inc. Viitattu 7.5.2008. (englanniksi)
  23. State Duma spartacus.schoolnet.co.uk. Viitattu 7.5.2008. (englanniksi)
  24. Petrograd during World war I And the revolution Saint-Petersburg.com. Viitattu 25.2.2008. (englanniksi)
  25. THE HISTORY OF ST. PETERSBURG Legend tour Ltd. Viitattu 29.5.2010. (englanniksi)
  26. Great Purges spartacus.schoolnet.co.uk. Viitattu 7.5.2008. (englanniksi)
  27. The 900-day Siege of Leningrad (Blokada)
  28. BBC: Siege of Leningrad
  29. a b Post-war reconstruction saint-petersburg.com: ZAO "SAINT-PETERSBURG.COM". Viitattu 13.11.2009. (englanniksi)
  30. Sankt Petersburg Metro UrbanRail.Net. Viitattu 29.5.2010. (englanniksi)
  31. Leno biltrans
  32. Edward Radzinsky, "Stalin; The First In-depth Biography Based on Explosive New Documents from Russia's Secret Archives", 1997, ISBN 0385479549
  33. Dmitri Volgonov, "Stalin:Triumph and Tragedy 1976,ISBN 0761507183
  34. "The Diaries of Nikolay Punin: 1904-1953 "University of Texas Press (1999) ISBN 0292765894
  35. William Taubman: Khrushev: The Men and His Era". London: Flec Press, 2004. (englanniksi)
  36. St. Petersburg history saint-petersburg-hotels-accommodation.com. Viitattu 13.11.2009. (englanniksi)
  37. a b St. Petersburg today saint-petersburg.com: ZAO "SAINT-PETERSBURG.COM". Viitattu 13.11.2009. (englanniksi)
  38. St. Petersburg History lonelyplanet.com. Lonely Planet Publications. Viitattu 13.11.2009.
  39. ILO Fact Sheet: St. Petersburg
  40. "National Composition of Population for Regions of the Russian Federation" (Excel-tiedosto) 2002 Russian All-Population Census. Haettu 26.2. 2007
  41. [ I.I. Jeljisejev & Je.I.Gribov (2003) Jubileinyi statistisheski sbornik. Osa 2. Pietari: Sudostrojenije. s.16-17.
  42. a b Nimeke = Statistitšeskija tablitsy o sostojanii gorodov Rossijskoi imperii Määritä nimeke! (Tilastotaulukoita Venäjän keisarikunnan kaupungeista (1840). Pietari löytyy julkaisun sivulla 21/41 otsikon Sanktpeterburgskaja gubernija yhteydestä.) rsl.ru. Viitattu 20.4.2013. (venäjäksi)
  43. a b demoscope.ru: Pervaja Vseobštšaja perepis naselenija Rossijskoi imperii 1897 g. (Venäjän keisarikunnan väestönlaskenta 1897.) Демоскоп Weekly, demoscope.ru. Viitattu 20.4.2013. (venäjäksi)
  44. a b demoscope.ru: Vsesojuznaja perepis naselenija 1939 goda. Natsionalnyi sostav naselenija po regionam Rossii (Koko Neuvostoiliiton kattava väestönlaskenta 1939. Väestön kansallisuus Venäjän alueilla.) Демоскоп Weekly, demoscope.ru. Viitattu 20.4.2013. (venäjäksi)
  45. demoscope.ru: Vsesojuznaja perepis naselenija 1959 g. Gorodskoi. (Koko Neuvostoliiton kattava väestönlaskenta 1959. Kaupunkitaajamat.) Демоскоп Weekly, demoscope.ru. Viitattu 20.4.2013. (venäjäksi)
  46. demoscope.ru: Vsesojuznaja perepis naselenija 1970 g. Gorodskoi. (Koko Neuvostoliiton kattava väestönlaskenta 1970. Kaupunkitaajamat.) Демоскоп Weekly, demoscope.ru. Viitattu 20.4.2013. (venäjäksi)
  47. demoscope.ru: Vsesojuznaja perepis naselenija 1979 g. Gorodskoi. (Koko Neuvostoliiton kattava väestönlaskenta 1979. Kaupunkitaajamat.) Демоскоп Weekly, demoscope.ru. Viitattu 20.4.2013. (venäjäksi)
  48. demoscope.ru: Vsesojuznaja perepis naselenija 1989 g. Gorodskoi. (Koko Neuvostoliiton kattava väestönlaskenta 1989. Kaupunkitaajamat.) Демоскоп Weekly, demoscope.ru. Viitattu 20.4.2013. (venäjäksi)
  49. demoscope.ru: Vserossijskaja perepis naselenija 2002 g. Gorodskoi. (Koko Venäjän kattava väestönlaskenta 2002. Kaupunkitaajamat.) Демоскоп Weekly, demoscope.ru. Viitattu 20.4.2013. (venäjäksi)
  50. Ahonen, Anneli: Pietarin väkiluku ylitti toistamiseen viisi miljoonaa. Helsingin Sanomat, 24.9.2012. Sanoma News. Artikkelin verkkoversio Viitattu 10.11.2012.
  51. Geografija Vybor Duha 27.8.2012. Kommersant, kommersant.ru. Viitattu 29.1.2013. (venäjäksi)
  52. Arena. Atlas Religi i Natsionalnostei Rossijskaja Federatsija (Laaja, 56 900 henkilölle tehtyyn kyselyyn pohjautuva atlas siitä, mihin Venäjä uskoo. Pietarin yhteenveto s. 209. Tämä 240-sivuinen teos ladattavissa pdf-tiedostona (84,1 MB)) 21.12.2012. sreda.org. Viitattu 29.1.2013. (venäjäksi)
  53. Arena. Atlas Religi i Natsionalnostei Rossijskaja Federatsija (Laajan, 56 900 henkilölle tehdyn Venäjän uskontokartoituksen kotisivut. Sisältää linkin videoon (1 h 22 min) hankkeen esittelytilaisuudesta Ria Novostissa) 18.12.2012. sreda.org. Viitattu 29.1.2013. (venäjäksi)
  54. Yle, uutiset
  55. Graham Humes: Vladimir Vladimirovich Putin in 1994: A Personal Recollection January 13, 2000. Foreign Policy Research Institute. Viitattu 7.5.2008. (englanniksi)
  56. a b c Helanterä ja Tynkkynen2003, s. 42–43
  57. Saint Petersburg and Leningrad Region Slide Package for Foreign Investors Turun kauppakorkeakoulu. Viitattu 29.5.2010.
  58. Helanterä ja Tynkkynen 2003, s. 48–49
  59. a b Boon or Bane for St. Petersburg? Spiegel. Viitattu 18.11.2006.
  60. Andrew E. Kramer: In Rare Bow to Public, Russian Tower to be Moved The New York Times. 9.12.2010. Viitattu 10.12.2010. (englanniksi)
  61. Nissanille ja GM:lle autotehtaat Pietariin HS. Viitattu 30.12.2007.
  62. Hyundai perustaa tehtaan Pietariin HS. Viitattu 30.12.2007.
  63. Pietarin asema vahvistuu Putinin tuella HS. Viitattu 06.02.2007.
  64. Pietari uhkaa tukehtua liikenneruuhkiin HS. Viitattu 30.12.2007.
  65. http://en.rian.ru/infographics/20091217/157268198.html
  66. Venäjän liikenteen aikataulut VR. Viitattu 7.5.2008.
  67. Public Transportation in St. Petersburg Saint-Petersburg.com, Inc. Viitattu 7.5.2008. (englanniksi)
  68. The Ust-Luga port enters the Top Five of the largest Russian ports 19.7.2012. ust-luga.ru. Viitattu 29.9.2012. (englanniksi)
  69. St Petersburg Airport Guide (LED) Nexus Business Media Limited.. Viitattu 7.5.2008. (englanniksi)
  70. Российская академия наук Российская академия наук. Viitattu 16.6.2008. (venäjäksi)
  71. University today St. Petersburg State University. Viitattu 27.5.2010. (englanniksi)
  72. World Heritage: Advisory Body Evaluation 17. lokakuuta 1989. UNESCO. Viitattu 29.3.2007. (englanniksi)
  73. МОСТ- venäjän verkkokurssi: Kuvia Pietarista Turun kaupunki, Opetustoimi. Viitattu 29.3. 2007.
  74. Church of the Resurrection of Jesus Christ Saint-Petersburg.com. Viitattu 15.3.2008. (englanniksi)
  75. Saint-Petersburg.com: Kazan Cathedral, haettu 1.9.2007 Bolševikit sulkivat katedraalin 1929, ja vuodesta 1932 sen tiloissa säilytettiin uskonnon ja ateismin historian museon kokoelmaa, josta oli esillepantu useita näytteitä uskonnollisesta taiteesta uskonnonvastaisen propagandan nimissä.
  76. Kazanin kirkon viralliset sivut, haettu 1.9.2007 1932–1992 katedraali oli häväistynä ja suljettuna. [...] 1998 Kazanin katedraali vihittiin uudelleen ja nykyään siitä on taas tullut Pietarin ortodoksiväestön pääkirkko.
  77. Muštukov, V. & Tihonov, L.: Leningradin museot, s. 140–147. Moskova: Raduga, 1986. ISBN 5-05-000945-6.
  78. Goroda Rossii: entsiklopedija, s. 350. Moskva: Bolšaja Rossijskaja Entsiklopedija, 1994. ISBN 5-85270-026-6.
  79. a b Sankt-Peterburg. Petrograd. Leningrad: Entsiklopeditšeski spravočnik, s. 682. Moskva: Bolšaja Rossijskaja Entsiklopedija, 1992. ISBN 5-85270-037-1.
  80. Kirikov, Boris: Arhitekturnyje pamjatniki Sankt-Peterburga, s. 128–130. Sankt-Peterburg: Kolo, 2005. ISBN 5-901841-33-6.
  81. Sankt-Peterburg. Petrograd. Leningrad: Entsiklopeditšeski spravočnik, s. 365. Moskva: Bolšaja Rossijskaja Entsiklopedija, 1992. ISBN 5-85270-037-1.
  82. St. Petersburg of Alexander Pushkin Voice of Russia. Viitattu 7.5. 2008. (englanniksi)
  83. Danielle Jones: Multifaceted Metaphor: Gogol's Portrayal of St. Petersburg in Dead Souls RMMLA. Viitattu 7.5.2008. (englanniksi)
  84. Anna Ahmatova, Rekviem, suom. Anneli Heliö
  85. Paavo Rintala: Viktor Krivulin kaupungissa. Pohjoinen, 1994.
  86. CNN: Hundreds gather in St. Petersburg in memory of slain politician Viitattu 7.4.2008. (englanniksi)
  87. TSQ No. 6, Biographical Notes University of Toronto · Academic Electronic Journal in Slavic Studies. Viitattu 7.4.2008. (englanniksi)
  88. History of the St. Peterburg's Concervatory Saint-Petersburg Conservatory. Viitattu 29.3.2007. (englanniksi)
  89. a b Vera Ivanova and Mikhail Manykin: History of Rock Music in Russia 12.2.2007. Russia Info Centre. Viitattu 29.3.2007. (englanniksi)
  90. History of the Theatre The State Academic Mariinsky Theatre. Viitattu 29.5.2010. (englanniksi)
  91. Timeline 2008. State Hermitage Museum. Viitattu 29.5.2010. (englanniksi)
  92. History of The Russian Museum The State Russian Museum. Viitattu 29.5.2010. (englanniksi)
  93. St. Petersburg Master Teams: Zenit PetersburgCITY.com. Viitattu 29.3.2007. (englanniksi)
  94. St. Petersburg Master Teams: SKA PetersburgCITY.com. Viitattu 29.3.2007. (englanniksi)
  95. Goodwill Games Viitattu 27.5.2010. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Pietari.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Engman, Max: Pietari ja Inkeri. – Pekka Nevalainen ja Hannes Sihvo (toim.): Inkeri. Historia, kansa, kulttuuri. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1992 (2. p.). S. 167–178. ISBN 951-717-668-6.
  • Keinonen, Mikko (toim.): Näkymätön Venäjä: Kirjoituksia Pietarista. Tampere: Tampereen yliopisto, tiedotusopin laitos: Tuotanto-osuuskunta Clinus, 2003. ISBN 951-44-5550-9.
  • Huttunen, Tomi: Pietari on rock. Helsinki: Into, 2012. ISBN 952-264-123-5.
  • Veijo Saloheimo: Inkerinmaan asutus ja väestö 1618–1700. – Pekka Nevalainen ja Hannes Sihvo (toim.): Inkeri. Historia, kansa, kulttuuri. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1992 (2. p.). S. 67–82. ISBN 951-717-668-6.
  • Volkov, Solomon: Pietari: Eurooppalainen kulttuurikaupunki. (St. Petersburg: A cultural history, 1995.) Suomentanut Seppo Heikinheimo. Helsinki: Otava, 1996 (2. painos 2008). ISBN 951-1-15958-5.
  • Bengt Fagerholm: Kulttuurikävelyllä Pietarissa (Minerva, 2012)