Grigori Rasputin

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hakusana ”Rasputin” ohjaa tänne. Sanan muista merkityksistä kerrotaan täsmennyssivulla
Grigori Rasputin

Grigori Jefimovitš Rasputin (ven. Григорий Ефимович Распутин, 22. tammikuuta (J: 10. tammikuuta) 186930. joulukuuta (J: 17. joulukuuta) 1916)[1] oli venäläinen mystikko ja profeetta, jonka väitetään olleen ihmeparantaja, verenseisauttaja. Rasputinilla oli merkittävä rooli Venäjän keisarikunnan loppuaikoina tsaari Nikolai II:n hovissa, sillä hänen väitettiin kykenevän parantamaan kruununperijä Aleksein hemofilian eli verenvuototaudin. Lopulta Rasputin murhattiin raa'asti.

Rasputinia on usein nimitetty munkiksi, ja hänestä käytettiin haukkumanimeä "Hullu munkki". Toisin kuin joskus luullaan, nimi Rasputin ei merkitse "irstasta", vaan oli Rasputinin kotikylässä yleinen sukunimi.[2] Elostelijan tai irstaan merkitys on kylläkin samankaltaisella sanalla распу́тник (rasputnik).[3]

Varhainen elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rasputin syntyi siperialaisen talonpojan perheeseen Pokrovskojen pikkukylässä Tura-joen rannalla. Hänen syntymäpäiväkseen on ilmoitettu eräissä lähteissä 10. tammikuuta 1869. Varmaa on kuitenkin vain, että Rasputin syntyi vuosien 1863–1873 välisenä aikana. Hän vietti lapsena ja nuorena aikaansa paikallisessa luostarissa. Vuoden 1893 tietämillä Rasputin meni naimisiin naapurikylästä Dubrovista kotoisin olevan talonpoikaistytön Praskovia Fedorovnan kanssa, joka oli miestään kaksi vuotta vanhempi. He saivat viisi lasta, joista vanhin – poika – kuoli puolen vuoden ikäisenä. Muut lapset olivat Dimitri (1895), Mihail (1897), Matrjona (tunnettu Maria Rasputinina) (n. 1898) ja Varvara (1900). Rasputinin suku elää yhä Maria-tyttären kautta. Hänen jälkeläisiään asuu Ranskassa ja Yhdysvalloissa.

Nikolai II:n hovissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keisarinna Aleksandra

Vuonna 1901 Rasputin lähti kotiseudultaan ja ryhtyi vaeltamaan Venäjällä. 1904 hän saapui Pietariin. Hänen maineensa profeettana ja ihmeparantajana oli kiirinyt sinne jo hänen edellään. Vuonna 1904 Rasputin kuuli tarinoita, joiden mukaan keisari Nikolai II:n vastasyntynyt poika ja kruununperijä Aleksei Nikolajevitš Romanov sairasti perinnöllistä verenvuototautia, hemofiliaa. Tämä vaikea, tuohon aikaan yleensä kuolemaan johtava, harvinainen ja perinnöllinen sairaus oli siirtynyt pojalle keisarinna Aleksandra Fjodorovnalta - entiseltä saksalaiselta Hessen- Darmstadtin prinsessalta - joka Ison-Britannian kuningattaren Viktorian tyttärentyttärenä oli yksi niistä kuninkaallisista äideistä, jotka 1800- ja 1900-luvuilla levittivät tämän taudin Euroopan hallitsijasuvuille.

Aleksein syntymän aikoihin (sairaus paljastui pojan ensimmäisen elinvuoden aikana) keisarinna Aleksandran lähipiiriin kuului kaksi hyvin erikoista naista, hänen miehensä tsaari Nikolain serkkujen vaimot: suuriruhtinattaret Miliza ja Anastasia. Näistä kahdesta varsinkin Miliza oli tavattoman kiinnostunut mystiikasta ja okkultismista, jotka olivat muoti-ilmiöitä kaikkialla tuohon aikaan. Okkultismiin tutustunut Miliza sai tietoonsa huhuja Rasputinin oletetuista kyvyistä ja saattoi tämän niin ikään mystiikasta kiinnostuneen keisarinna Aleksandran tietoon, jonka Miliza tiesi myös etsivän epätoivoisesti apua sairaalle pojalleen. Lääketiede ei noihin aikoihin tuntenut mitään keinoa verenvuototaudin kaltaisesta sairaudesta kärsivän auttamiseksi.

Rasputin tapasi keisariparin marraskuun 1. päivän tietämillä vuonna 1905. Kertomusten mukaan tuolla ensimmäisellä tapaamiskerralla Rasputin pysäytti Aleksein verenvuotokohtauksen. Tapaus synnytti pojan kummassakin vanhemmassa, eritoten keisarinnassa, voimakkaan kiitollisuuden ja luottamuksen tunteen erikoislaatuista siperialaista kohtaan.

Aleksei äitinsä kanssa

Huhuttujen parantajankykyjensä ja Aleksein taudin avulla Rasputin sai suuren vaikutusvallan tsaariin tämän vaimon kautta. Hänen huono historiallinen maineensa perustuukin osittain niihin huhuihin ja juoruihin, joita kateellinen aatelisto alkoi levittää Rasputinista ja tsaariperheestä. Väitettiin että tsaaritar olisi Rasputinin rakastajatar. Rasputin onkin jäänyt historiaan ennen kaikkea häpeämättömänä naistenmiehenä, juoppona ja kieroutuneena poliittisena pelurina. Ehkä voimakkaimmin Rasputinin kielteiseen julkisuuskuvaan vaikuttivat hänen lukuisat naissuhteensa, jotka tuona seksuaalikielteisenä aikana herättivät huomattavaa pahennusta.

Rasputinin maineen romahtaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rasputinin väitettiin myös kuuluneen erittäin halveksittuun ja ankarasti vainottuun - kerettiläiseksi määriteltyyn - venäläiseen uskonlahkoon, joka tunnettiin nimellä hlystit. Hlystien uskonfilosofia perustui osittain kristinoppiin, mutta suurimmaksi osaksi se juonsi juurensa epämääräisesti pakanallisista, ennen kristinuskoa olleista, Venäjän uskomuksista ja rituaaleista. Hlystiläisyyden keskeinen ajatus oli uskomus, että synninteko sitä seuraavan katumuksen kautta jalostaa ihmisen sielua ja tuon hänet lähemmäksi Jumalaa. Pidetään erittäin mahdollisena, että Rasputin nuoruudessaan kierrellessään laajoilla vaelluksillaan Siperian syrjäisissä luostareissa oli päätynyt tekemisiin tämän opin harjoittajien kanssa. Väitettiin myös, että hlystiläiset pitivät jumalanpalveluksiaan yöllisinä orgioina salaisissa paikoissa. Rasputin ei nähtävästi kuitenkaan myöhemmässä elämässään ollut tekemisissä hlystiläisyyden kanssa, mutta sen käsitykset vaikuttivat ilmeisesti voimakkaasti hänen omaan uskonfilosofiaansa. Mitä taas tulee legendoihin hänen hillittömästä juopottelustaan, Rasputin oli kotiseudullaan tunnettu hurjastelevista elämäntavoistaan, joihin kuuluivat niin juominen kuin naisseikkailutkin.

Koettuaan omien sanojensa mukaan 28-vuotiaana hengellisen herätyksen Rasputin luopui alkoholista – joskaan ei suinkaan naissuhteista – pitkäksi aikaa. Hän sortui kuitenkin uudestaan viimeisinä vuosinaan, kun hänen toimintansa hovissa alkoivat synnyttää vakavia paineita ja muodostua hänelle itselleen hengenvaaraksi.

Grigori Rasputin (1914-1916)

Rasputinin Venäjän poliittisella näyttämöllä esittämä rooli oli vähintäänkin erikoinen. Kuten edellä todettu, häntä on usein syytetty ankarasti hovijuonitteluista ja avoimesta puuttumisesta maan hallintoon, heikon ja tahdottoman tsaari Nikolain kustannuksella. Tätä yhdistettynä hänen huonoon maineeseensa on pidetty yhtenä merkittävimmistä syistä keisarillisen Venäjän romahdukseen helmi-/maaliskuussa 1917.

Sen enempää hovilla ja hallitsevilla piireillä kuin Venäjän tavallisella kansallakaan ei ollut selkeää käsitystä Rasputinin keisarinnaan kohdistuvan vaikutusvallan todellisesta luonteesta. Suurimpana syynä Rasputinin vaikutusvaltaan oli kruununperijä Aleksei Nikolajevitshin sairaus. Tsaaritar Aleksandra, joka rakasti syvästi ainoaa poikaansa, tuli riippuvaiseksi Rasputinista uskoen, että tämä oli ainoa ihminen maailmassa, joka kykeni auttamaan Alekseita. Kaikenlisäksi tsaariperhe pyrki huolellisesti kätkemään poikansa tilan kaikilta tahoilta. He uskoivat, että hovin tai kansan saadessa tietää maan tulevan hallitsijan olevan parantumattomasti sairas ja tämän hengen olevan jatkuvasti hiuskarvan varassa, vähentäisi hallitsijasuvun valtaa. Heidän pelkonsa vallan ja henkensä menettämisen puolesta sai aikaan asioiden todellisen luonteen piilottelun. Tämän vuoksi Rasputinin parantajan roolia ei voitu ymmärtää oikein.

Rasputin onnistui taitavasti kätkemään tsaariperheeltä kansan keskuudessa liioiteltuja yksityiselämänsä paheita. Kansa taas ei tiennyt, ettei tsaariperhe ollut tietoinen "hullun munkin todellisesta luonteesta", vaan uskoi, että tsaariperhe hyväksyi Rasputinin lähipiiriinsä rietastelevana, humalaisena naistenviettelijänä, moraalittomana henkilönä. Tämä tosiseikka taas rasitti raskaasti tsaariperheen omaa mainetta. Näin ollen ihmiset eivät voineet ymmärtää Rasputinin suurta vaikutusvaltaa. Rasputinia väitettiin oman aikansa Venäjän, ja jossain jopa koko maailman vaikutusvaltaisimmaksi mieheksi.

Rasputini ihailijoidensa keskuudessa (1914)

Edvard Radzinskin näkemys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjailija Edvard Radzinski käsittelee Rasputinin valtaa laajalti teoksessaan Rasputin (suom. Kari Klemelä, WSOY, 2000). Hänen teoksensa tuo esille seuraavanlaisen johtopäätöksen: Rasputin ei ollut peluri puhtaasti siinä mielessä missä erilaiset mustamaalaustaan suuresti liioittelevat juorut ja legendat hänestä yleensä ovat esittäneet. Hän ei alun alkaen käyttänyt hovissa saavuttamaansa asemaa ja erityisesti tsaarittaren luottamusta hyväkseen voidakseen toimia politiikassa "ikään kuin tsaarin sijaisena erottaen ja nimittäen ministereitä ja korkeita virkamiehiä silkasta vallanhimosta omien mieltymystensä mukaisesti". Grigori Rasputin ei ollut arabialaisten tarinoiden kieroileva, manipulatiivinen suurvisiiri. Rasputinin rooli oli paljon omalaatuisempi.

Radzinski mukaan Rasputinin vallan lähtökohtana oli keisarinna Aleksandran persoonallisuus. Kuusivuotiaana äidistään orvoksi jäänyt ja Britannian hovissa isoäitinsä kuningatar Viktorian kasvatusvallan alla varttunut tsaaritar oli voimakastahtoinen ja ujon, pidättyväisen ulkokuorensa alla hyvin kiivas ja kiihkeäluonteinen nainen. Lisäksi hän oli hyvin vallanhimoinen. Aleksandra taisteli paljon kiivaammin kuin miehensä vuonna 1905 esitettyjä tsaarinvallan kaventamisvaatimuksia vastaan eikä koskaan antanut anteeksi silloiselle pääministeri Sergei Wittelle, joka käytännössä pakotti keisari Nikolain allekirjoittamaan mm. kansalaisvapauksiin liittyviä poliittisia uudistuksia koskevan marraskuun manifestin.

Aleksandralle, joka pääasiassa Aleksein vuoksi oli valmis sulkemaan silmänsä kaikilta syytöksiltä, joita Rasputinia vastaan toistuvasti esitettiin, Rasputinia kohtaan osoitettu myötämielisyys merkitsi häntä itseään – Venäjän keisarinnaa – kohtaan osoitettua myötämielisyyttä. Tsaaritar Aleksandra ei koskaan ollut suosittu hovissa tai muuallakaan Venäjällä. Hän oli syntyperältään saksalainen, eikä tuon ajan Venäjällä suhtauduttu saksalaisiin suopeasti. Häntä myös luonnehdittiin kylmäksi, kopeaksi ja ylimieliseksi naiseksi, mikä johtui paljolti hänen ujoudestaan – erityisesti nuorena Aleksandra kärsi ujoudesta, mikä tuntuu yllättävän ristiriitaiselta suhteutettuna hänen muuhun persoonallisuuteensa. Rasputinin tulo hoviin muodostui nopeasti kohtalokkaaksi keisarinnan omalle maineelle.

Sokeassa uskossaan Rasputiniin keisarinna alkoi hyväksyä lähipiiriinsä vain sellaisia ihmisiä, jotka olivat Rasputinille suosiollisia. Kysymys oli eräässä mielessä hänen omasta narsismistaan ja vallanhalustaan. Suunnilleen vuodesta 1912 eteenpäin – Edvard Radzinskin mukaan ("Rasputin", 2000) tsaaritar alkoi oman vaikutusvaltansa nojalla valvoa, että korkeimpiin virkoihin otettiin Rasputiniin myötämielisesti suhtautuvia henkilöitä. Myöhempinä vuosina Rasputin, joka vaistosi oman henkensä olevan vaarassa hovissa (johtuen hänen maineestaan, jonka useimmat hallitseviin piireihin kuuluvat katsoivat vahingoittavan tsaarinhallintoa niin, että hänen pois lähettämisensä tai suorastaan surmaamisensa oli monien toiveena ja tavoitteena) pyrki turvaamaan selustaansa keisarinnan avustuksella, tuomalla tälle ikään kuin omana ajatuksenaan esiin idean koko virkamieskoneiston puhdistamisesta Rasputininvastaisesta rintamasta. Hän alkoi vaivihkaa esittää tsaarittarelle henkilöitä, jotka sopisivat parhaiten tiettyihin virkoihin. Aleksandra, joka itse haaveili myös Rasputinille – toisin sanoen itselleen – kuuliaisesta hallituksesta, alkoi ihastuneena toteuttaa omalaatuisen ystävänsä ehdotuksia.

Ensimmäisen maailmansodan aikana Rasputin ja keisarinna todellisuudessa johtivat maan hallintoa sen jälkeen, kun Aleksandra oli saanut poistettua miehensä serkun, suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshin, armeijan johdosta. Syynä erimielisyyksiin oli suuriruhtinaan kielteinen suhtautuminen Rasputiniin – ja sitä kautta keisarinnaan. Uuden armeijan ylipäällikön paikan otti itselleen velvollisuudentuntoinen keisari Nikolai. Vaihto oli todellisuudessa keisarinna Aleksandran ideoima. Sen kautta hän saisi Rasputinin kanssa vapaat kädet ministerien ja keisarikunnan hallinnon suhteen. Osittain näistä toimista syntyneistä katastrofaalisista sekaannuksista ja Rasputinin, keisarinnan ja Romanovien suvun vastaisista paineista oli seurauksena Venäjän vallankumous.

Salamurha[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rasputin sai elämänsä aikana lukuisia – varsinkin naispuolisia – seuraajia liittyen hänen uskonnolliseen etsintäänsä ja myöhemmin toimintaansa tsaarin hovissa. Vielä enemmän hänellä oli katkeria vihollisia, jotka joko kateudesta tai hänen maineensa ja tekemistensä järkyttäminä olivat valmiita vainoamaan häntä hautaan asti. Hänen elämänsä aikana häntä vastaan suunniteltiin ainakin kolme vakavaa salamurhahanketta.

Ensimmäinen yritys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tiettävästi ensimmäisen kerran Rasputin yritettiin murhata vuonna 1914. Hankkeen takana oli ainakin hänen entinen ystävänsä ja myöhempi kiivas vihollisensa munkki Iliodor (s. Sergei Trufanov), joka ensin salaa ja myöhemmin täysin julkisesti kuului edellä mainittuun hlystien uskonlahkoon. On mahdollista, että murhan takana oli myös Iliodorin kanssa tätä varten salaa liittoutunut Venäjän salaisen poliisin päällikkö kenraali Vladimir Dzunkovski, joka oli erittäin vaikutusvaltainen mies ja jolla oli myös omat henkilökohtaisemmat syynsä olla katkera Rasputinille. Rasputin oli näet tehnyt hänet naurunalaiseksi eräässä tärkeässä tilanteessa ja Dzunkovski vannoi kostoa. Mahdollisesti juuri Dzunkovski antoi Iliodorille apua murhan järjestämisessä.

Iliodor lähetti surmatyötä suorittamaan Hionia Guseva -nimisen tsaritsyniläisen entisen prostituoidun, jonka nimi tapausta myöhemmin tutkittaessa liitettiin usein Rasputiniin nimeen varsin säädyttömissä yhteyksissä. Nainen itse kertoi kuulusteluissa yrittäneensä surmata Rasputinin häneen liittyvien huhujen ja kertomusten perusteella. Yleisö dramatisoi tarinan myöhemmin muotoon, jossa Rasputin olisi aikoinaan hyväksikäyttänyt Gusevaa ja tämä oli päättänyt kostaa loukkauksen.

Hionia Guseva yritti heinäkuun lopulla 1914 surmata Grigori Rasputinin tämän kotikylässä puukottamalla tätä vatsaan heidän tavatessaan kylätiellä. Guseva joutui välittömästi pidätetyksi – tapauksella oli lukuisia silminnäkijöitä – ja joutui oikeuteen, jossa hänet julistettiin mielisairaaksi ja suljettiin sairaalaan. Sairaalasta hän vapautui vasta vallankumouksen aikana. Rasputinille kohtaaminen oli koitua kohtalokkaaksi. Keisarinna lähetti kirurgin Pietarista leikkaamaan Rasputinin, minkä jälkeen hän makasi kaksi kuukautta sairaalassa Tjumenissa ja herätti yleistä ällistystä toipumisellaan. Sanottiin, että "tuon kirotun musikan sielu näytti olevan ommeltu kiinni ruumiiseen."

Ministerien yritys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seuraavan salaliiton Rasputinin murhaamiseksi yrittivät toteuttaa kaksi ministeriä, jotka vuonna 1915 kilpailivat keskenään keisarikunnan hallituksessa ja joihin molempiin Rasputin oli muodostanut huonot välit pitämällä heitä ovelasti pilkkanaan, kun nämä olivat yrittäneet hyötyä hänestä edetäkseen urallaan. Rasputinista hyötymisestä oli muodostunut tsaarinhallinnon viimeisinä vuosina eräänlainen tapa hovin virkamiehille. He tunsivat erinomaisesti keisarinnan kehittämän säännön: kaikki, jotka vastustivat Rasputinia joutuivat tuhon omiksi, kun taas ne, jotka arvostivat (tai ainakin olivat arvostavinaan) häntä, olivat täten osoittaneet lojaaliutensa myös Rasputinia palvovalle keisarinnalle ja heitä kohdeltiin asianmukaisesti.

Ministerien Aleksei Hvostovin ja Stepan Beletskin "yhdessä" suunnittelemasta salamurhahankkeesta kehkeytyi todellisuudessa vain naurettava farssi, jollaiseksi sen ajoi molempien miesten toiselta osapuolelta salaama oman edun tavoittelu. Hvostov, joka oli uskonut vuorenvarmasti pääsevänsä pääministeriksi Ivan Goremykinin erottamisen jälkeen, järkyttyi ja raivostui saadessaan Beletskiltä tiedon, että Rasputin ja keisarinna suunnittelivat viranhaltijaksi Boris Stürmeriä. Stürmerin tultua nimitetyksi Hvostov päätti kostaa Rasputinille, jonka suhteen sekä hän että Beletski olivat jo aiemmin kokeneet ikäviä yllätyksiä yrittäessään mielistellä ja lahjoa tätä saadakseen siten keisarinnan siunauksen omalle uralleen. Hvostov juoni hankkeen jonka perusajatuksena oli saada Rasputin sotkettua johonkin skandaaliin, jonka Hvostov itse sitten paljastaisi ja saisi tsaarin ajamaan Rasputinin pois hovista. Sen jälkeen hän itse saisi mahtavan kansansuosion menettäen samalla tosin sisäministerin virkansa.

Onnettomuudekseen Hvostov päätti turvautua järjestelyissä hämäräperäiseen viestinviejään, Rasputinille hyvin läheiseen Manasevitsh-Manuilov -nimiseen henkilöön. Manasevitsh järjesteli salassa asiat Rasputinin eduksi, mistä seurauksena Hvostov menetti rahat, joilla oli yrittänyt lahjoa Manasevithsin. Hvostov ei voinut myöskään kertoa asiasta kenellekään, ilman oman osuutensa paljastumista asiassa.

Tässä vaiheessa Hvostov oli niin raivoissaan Rasputinille, että alkoi vakavasti suunnitella tämän täydellistä eliminoimista. Tässä asiassa hän turvautui mainittuun Stepan Beletskiin - joka onnettomuudeksi oli tuntuvasti rikostoveriaan terävänäköisempi. Kumpikin mies suunnitteli koko ajan omaa osuuttaan ilmaisematta sanallakaan toisilleen, miten olivat suunnitelleet hyötyvänsä liittolaisestaan. Hvostovin tarkoituksena oli saada Rasputin pois päiviltä ja nousta itse yleiseen suosioon. Beletski puolestaan oli aikeissa olla ensin muka avustavinaan Hvostovia tämän suunnitelmissa ja sitten, sopivan hetken tullen, kääntää kelkkansa ja paljastaa koko juttu ylimmälle taholle, toisin sanoen tsaariparille. Näin hän saisi sekä Hvostovin pois jaloistaan että keisarinnan ymmärtämään, kuinka loistava sisäministeri hänestä itsestään tulisi.

Molempien herrojen suunnitelmat menivät kuitenkin pieleen mahdollisimman nololla tavalla. Kun Hvostov tajusi lopulta, mitä Beletskillä oli mielessään (tämä tapahtui sen jälkeen, kun Beletski oli järjestänyt erään asiamiehensä ikään kuin vahingossa ilmiantamaan Hvostovin), Hvostov kanteli itse Beletskistä suoraan tsaarille tilanteessa, jossa Beletski oli luullut ministeriparan aikovan vain esittää tälle jälleen uusia valituksia Rasputinista – ja siten tietysti allekirjoittavan oman poliittisen kuolemantuomionsa. Kostoksi paljastuksesta Beletski puolestaan esitti nyt ilmiantonsa Hvostovista paljastaen tämän yrityksen Rasputinin murhaamiseksi. Kummastakaan oljenkorresta ei ollut enää apua – molemmat miehet menettivät ministerinpaikkansa.

Tsaarin sukulaiset toteuttavat murhan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Murhapaikkana pidetty Jusupovin palatsi Moikan rannalla

Vuonna 1916 joukko vaikutusvaltaisia venäläisiä aatelisia – joihin kuului muiden muassa tsaarin serkku Dmitri Pavlovitš Romanov – muodosti salaliiton Rasputinin murhaamiseksi. Salaliittoa johti 29-vuotias ruhtinas Feliks Jusupov, Venäjän suurimman omaisuuden perijä, joka oli naimisissa Nikolain lähisukulaisen kanssa.[4] Muita murhaan osallistuneita oli mm. V. M. Puriskevits[5].

Joulukuun lopulla 1916 Jusupov, joka piti juhlimisesta kuten Rasputinkin ja oli tavannut tämän usein Pietarin pahamaineisimmissa paikoissa, kutsui Rasputinin palatsiinsa puolenyön jälkeen tarjottavalle illalliselle. Jusupov vei vieraansa kellarikerroksen huoneeseen pahoitellen, että juhlien emännälle oli sattunut viivytys ja sillä aikaa neljä muuta salaliittolaista soittivat yläkerrassa gramofonia kovaäänisesti ikään kuin siellä olisi juhlittu. Jusupov tarjosi vieraalle leivoksia ja viiniä, joihin salaliittolaiset olivat laittaneet syankaliumia, mutta Rasputiniin ne eivät vaikuttaneet mitenkään. [4].

Lopulta eräs salaliittolainen suuttui ja ampui Rasputinia, erään tiedon mukaan jopa kuudesti; ainakin yksi luoti oli myrkyn sekoittaneen lääkäri Lasovertin mukaan osunut sydämeen ja loput päähän.

Rasputin ei kuitenkaan vielä kuollut, joten hänen pääkallonsa murskattiin nuijalla. Nyt ruumis raahattiin Neva-joen rantaan: salaliittolaiset pyrkivät hävittämään ruumiin heittämällä sen hyiseen Nevaan.

Rasputinin ruumis

Vaikka Rasputin oli sidottu ja suljettu säkkiin, hän oli ennen kuolemaansa onnistunut pääsemään osittain irti siteistään, aivan kuin hän olisi vielä halunnut uhmata taivaita. Oikean käden sanottiin olleen kohotettu pään yläpuolelle siunaavaan eleeseen.

Rasputinin ruumis löytyi kolme päivää myöhemmin kellumassa joen pinnalla. Hänen ruumiinsa haudattiin pietarilaiselle hautausmaalle keisarinna Aleksandran käskystä. Vuonna 1917 helmikuun vallankumouksen aikoihin kolme mellakoivaa työläistä kaivoi ruumiin haudastaan ja poltti sen tuhkaksi läheisessä metsikössä. Rasputinin säilöttyä siitintä säilytetään pietarilaisessa museossa.[6]

Kun Rasputin yritettiin surmata ensimmäisen kerran vuonna 1914, hän kuitenkin toipui vammoistaan. Murhan todelliset vaikuttimet ovat kuitenkin hämärän peitossa ja ne saattoivat olla yksityisluonteisia. On esitetty arvio, että Rasputin olisi saattanut estää Venäjän liittymisen ensimmäiseen maailmansotaan ja pelättiin hänen ryhtyvän valmistelemaan Venäjän ja Saksan erillisrauhaa[5].

Rasputin populaarikulttuurissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Anthony Hinds ohjasi Hammer Film Productions -yhtiön tuottaman omaperäisen version Rasputinin tarinasta nimellä Rasputin – riivattu vuonna 1966. Tässä versiossa myrkky oli sekoitettu kuumaan kaakaoon ja Rasputin kuoli lopulta tornista alas heitettynä. Nimiosassa nähtiin Christopher Lee.
  • Rasputin on Hellboy-sarjakuvaan pohjautuvan elokuvan pääroisto. Siinä häntä esitti Karel Roden.
  • Rasputin on kutakuinkin pääroistona myös Fox-yhtiön piirroselokuvassa Anastasia, jossa noituuksia harjoittava, paholaisen kanssa tekemisissä oleva Rasputin esitetään syypäänä lokakuun vallankumoukseen, joka nähdään täten olevan lähtöisin paholaisesta. Rasputin esitetään elokuvassa Nosferatun ja zombien eräänlaisena risteytyksenä.
  • Muita Rasputinia elokuvissa esittäneitä näyttelijöitä ovat myös muiden muassa Alan Rickman ja Tom Baker.
  • Boney M:n hitiksi nousseessa diskoiskelmässä Rasputin kerrotaan perusteitta epäilyksestä Rasputinin ja keisarinnan suhteesta. Suomeksi kappaleen ovat esittäneet muiden muassa Mona Carita, Frederik ja Jean S.
  • Suomalainen folk-metalliyhtye Turisas on tehnyt coverin Boney M:n kappaleesta Rasputin, ja kappaletta esitetään yhtyeen livekeikoilla, kappale löytyy myös Finnish Metal Mania-kokoelmalta.
  • Irwin Goodmanin LP:llä Häirikkö on kappale nimeltä Rasputin.
  • Sekä Hugo Prattin Corto Maltese -sarjakuvassa että Benoît Sokalin Ankardo-sarjakuvassa esiintyy sivuhahmo nimeltä Rasputin.
  • Rasputinilla on merkittävä rooli tietokonepelissä Shadow Hearts 2.
  • Rasputin on Type O Negativen vuonna 2007 ilmestyneessä Dead Again levyn kannessa. Myös yhtyeen musiikkivideo "Profit of Doom"-kappaleelle käsittelee löyhästi Rasputinia.
  • Rasputiniin viitataan Valven kehittämässä videopelissä Team Fortress 2, jossa on hänen nimeään kantava saavutus. Toteuttaakseen saavutuksen, pelaajan täytyy yhden elämän aikana tulla ammutuksi, poltetuksi, nuijituksi ja saada osakseen räjähdysvahinkoa kuolematta.
  • Juha-Pekka Koskinen kirjoitti 2013 historiallisen romaanin Ystäväni Rasputin, jossa Rasputin on yksi päähenkilöistä.

Ooppera[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalainen Einojuhani Rautavaara on säveltänyt Rasputinista kertovan oopperan. Teos keskittyy Rasputinin viimeisiin vuosiin ja siinä näytetään mm. hlystilahkon tanssi, tsaarin pojan parannukset sekä Rasputinin murha aikaisempine yrityksineen. Rautavaara kirjoitti nimiroolin basso Matti Salmiselle. Ooppera kantaesitettiin Suomen Kansallisoopperassa vuonna 2003. Levy-yhtiö Ondine on julkaissut kantaesitystaltioinnin dvd:llä.

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Alex de Jonge: Rasputin ja hänen aikansa (WSOY, 1984) ISBN 951-0-12070-7 (sid.)
  • Edvard Radzinski: Rasputin (WSOY, 2000) ISBN 951-0-24829-0 (sid.)
  • Felix Jusupov : Avant L'Exil ( Plon 1952 sekä WSOY 1953) Suomalainen :Ennen Maanpakoa.

Vanhempaa kirjallisuutta:

  • Venäjän pahahenki Grigori Rasputin : kuvauksia hänen elämästään ja vaikutuksestaan. 2. painos, A. Jokinen & K:i, Hämeenlinna 1917
  • Rasputin : siperilainen hevosvaras hovin irstailijana. Yleinen kustannustoimisto, Turku 1917
  • K. Vuorela : Rasputin : piirteitä Venäjän painajaisen Grigorij Rasputinin toiminnasta. K. Walovuori, Uusikaupunki 1917
  • Grigori Rasputin : kuvauksia hänen elämästään, vaikutusvallastaan ja kukistumisestaan. Otto Andersin, Pori 1917
  • Herman Theodor von Zancka : Rasputin : ylhäisönainen ja järjestelmä Venäjällä ennen vallankumousta. Minerva, Helsinki 1917
  • Pyhä paholainen : muistelmia Rasputinista ; kirjoittanut ent. pappismunkki Iliodor. Minerva, Helsinki 1918

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Tuntematon totuus, Uutta valoa historian arvoituksiin, Merkillinen munkki s. 158–161, Valitut Palat 1992, ISBN 951-8933-45-6
  • Otavan Iso Fokus, Kertovasti kuvitettu 8-osainen tietosanakirja, Osa 6, s. 3439, Otava 1974 ISBN 951-1-01236-3

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Rasputin murhattiin juliaanisen kalenterin joulukuun 16.–17. päivän välisenä yönä, joten päivämäärä saattaa vaihdella lähteittäin.
  2. Colin Wilson: The Occult: A History, s. 380
  3. http://www.eudict.com/?lang=ruseng&word=%D1%80%D0%B0%D1%81%D0%BF%D1%83%D1%82%D0%BD%D0%B8%D0%BA%20(n.)
  4. a b Tuntematon totuus, Merkillinen munkki s. 161
  5. a b Otavan Iso Fokus, s. 3439
  6. Russian Museum to Exhibit Rasputin’s Penis Russian Spy. Viitattu 21.10.2007. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Grigori Rasputin.