Einojuhani Rautavaara

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Einojuhani Rautavaara vuonna 2003.

Einojuhani (Eino Juhani) Rautavaara (s. 9. lokakuuta 1928 Helsinki) on maailmanlaajuisesti arvostetuimpia suomalaisia taidemusiikin säveltäjiä.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rautavaara 1950-luvulla.

Musiikki on kuulunut Rautavaaran elämään lapsuudesta alkaen. Hänen isänsä oli oopperalaulaja Eino Rautavaara. Oopperalaulaja Aulikki Rautawaara ja sellisti Pentti Rautawaara olivat hänen serkkujaan. Rautavaaran lapsuus oli dramaattinen. Hän menetti isänsä 10-vuotiaana ja äitinsä 16-vuotiaana. Nuoruutensa hän vietti kasvatusäitinsä hoivissa Turussa. Vuosina 19481952 Rautavaara opiskeli Helsingin yliopistossa (filosofian kandidaatti 1952 ja maisteri 1954) sekä Sibelius-Akatemiassa Aarre Merikannon johdolla. Rautavaara voitti vuonna 1954 amerikkalaisen Thor Johnson Contest -sävellyskilpailun vaskiteoksellaan A Requiem in our Time, mikä herätti runsaasti huomiota niin Suomessa kuin ulkomailla. Seuraavana vuonna hän pääsi opiskelemaan Juilliardiin, New Yorkiin sekä Tanglewoodin kesäkursseille itsensä Jean Sibeliuksen nimeämänä stipendiaattina. Stipendinluovutustilaisuudessa Rautavaara tapasi Sibeliuksen. Tanglewoodissa Rautavaaran opettajana toimi muun muassa Aaron Copland. Yhdysvalloissa vietettyjen vuosien jälkeen Rautavaara opiskeli myös Sveitsissä Vladimir Vogelin johdolla sekä Kölnissä.

Rautavaara solmi 1950-luvulla myrskyisäksi osoittautuneen avioliiton laulaja Mariaheidi Rautavaaran (o.s. Suovanen) kanssa. Liitto päättyi eroon 1982. Kaksi vuotta myöhemmin säveltäjä solmi avioliiton itseään 29 vuotta nuoremman laulajan ja pedagogin Sinikka (Sini) Rautavaaran (o.s. Koivisto) kanssa. Säveltäjä on korostanut uuden avioliiton tasapainottavaa vaikutusta sekä luonteeseensa että musiikkiinsa. Kuin sinetiksi päättyneelle elämänvaiheelle Rautavaara asetti monet ensimmäiselle vaimolleen sävelletyistä teoksista esityskieltoon, mm. sopraanolle ja orkesterille sävelletyn Meren tyttären.

Säveltäjäntyönsä ohella Rautavaara on toiminut muun muassa Ilta-Sanomien musiikkikriitikkona ja Käpylän musiikkiopiston rehtorina. Sibelius-Akatemian sävellyksen professorina Rautavaara toimi 19761990, ja hänen tunnetuimpiin oppilaisiinsa kuuluvat muiden muassa Kalevi Aho, Magnus Lindberg, Olli Mustonen ja Esa-Pekka Salonen. Jäätyään eläkkeelle Sibelius-Akatemiasta Rautavaara alkoi keskittyä säveltämiseen. Hän sai vakavan sairauskohtauksen alkuvuodesta 2004 mutta toipui lähes puolen vuoden sairaalajakson jälkeen ja on kyennyt jatkamaan työtään.

Hänen poikansa on muusikko Markojuhani Rautavaara.

Teokset ja tyyli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rautavaara on vaihdellut tyylisuuntaustaan vuosikymmenten saatossa ja sittemmin pyrkinyt yhdistelemään eri vaikutteitaan. Hän aloitti uusklassikkona, mutta 1950- ja 1960-luvun taitteessa hän alkoi siirtyä kohti sarjallisuutta ja avantgardismia. Suuntaus huipentui 4. sinfoniassa lisänimeltään Arabescata. Teos on säveltäjänsä radikaalein ja edelleen ainoa suomalainen sarjallinen sinfonia. 4. sinfonian jälkeen Rautavaara kyllästyi ankaran systemaattiseen avantgardismiin, ja hänen musiikkinsa alkoi avautua kohti romantiikkaa.

Rautavaaran nykyiselle tyylille on ominaista romanttinen, vahvasti tonaalisuuteen viittaava sävelkieli, jossa melodisella ja varsinkin harmonisella ilmeikkyydellä on suuri merkitys. Rautavaaran tuotannossa on havaittu merkkejä myös postmodernismista. Tyylivaihteluista huolimatta Rautavaara on säilyttänyt musiikissaan tietyt peruspiirteet halki vuosikymmenien. Näitä ovat muun muassa viehtymys mystisiin, metafyysisiin aiheisiin ja polyharmonisten sointukulkujen runsas käyttö. Hän hyödyntää usein 12-säveltekniikkaa, jolla hän ei välttämättä kuitenkaan tavoittele täyskromaattisuutta tai atonaalisuutta. Hän käyttää rivejä liittääkseen perinteiset harmoniat dodekafonisiin rakenteisiin luodakseen siten modernien ja perinteisten keinovarojen hedelmällisen synteesin.

Rautavaara on säveltänyt useita oopperoita, kahdeksan sinfoniaa ja lisäksi muun muassa orkesteri- ja vokaalimusiikkia. Yksi säveltäjän suosituimmista oopperoista lienee taiteilija Vincent van Goghin elämästä kertova Vincent. Muita Rautavaaran oopperoita ovat Unkarin vuoden 1956 kansannousuun pohjautuva Kaivos vuodelta 1957, joka poliittisista syistä on esitetty vain televisio-oopperaversiona 1963, sekä muun muassa Thomas, Auringon talo, Aleksis Kivi ja Rasputin.

Kansainvälinen ura aukeaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rautavaara kohosi 1990-luvulla huomattavaan kansainväliseen kuuluisuuteen 7. sinfoniansa, alaotsikoltaan Angel of Light (1994) myötä. Teos sai erinomaisen vastaanoton sekä kriitikoiden että nykymusiikin harrastajien keskuudessa ja myönteisimmissä arvioissa Rautavaaran merkitys rinnastettiin jopa Sibeliukseen. Ulkomaisten tilausteosten määrä kasvoi jyrkästi ja Rautavaarasta on tullut esitetyin suomalainen klassisen musiikin säveltäjä Sibeliuksen jälkeen. Vladimir Ashkenazy tilasi omalla kustannuksellaan 3. pianokonserton Unien lahja ja maailman parhaisiin orkestereihin kuuluva Philadelphia Orchestra 8. sinfonian The Journey 100-vuotisjuhliinsa kevääksi 2000. Hänen Cantus arcticus -teoksensa on yksi kansainvälisesti esitetyimpiä suomalaisia orkesteriteoksia. Rautavaaran uusimpiin kansainvälisiin tilausteoksiin kuuluvat Minnesotan sinfoniaorkesterin tilaama 2. sellokonsertto sekä Missa a cappella.

Tunnustukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskeiset teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oopperat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoillan oopperat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Runo 42 "Sammon ryöstö", solisteille, mieskuorolle ja ääninauhalle (1974/82)
  • Marjatta matala neiti, "suomalainen mysteerinäytelmä" solisteille, lapsikuorolle ja soittimille (1975)
  • En dramatisk scen, kamariooppera (197576, esityskiellossa)
  • Tietäjien lahja, 1-näytöksinen televisio-ooppera (199394)

Orkesteriteokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sinfoniat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rautavaaran kahdeksan sinfonian sarja kuuluu suomalaisen musiikin huomattavimpiin saavutuksiin. Se myös tarjoaa hyvän läpileikkauksen säveltäjän tyylillisestä kehityksestä, joka kulki uusklassismin kautta modernismiin ja myöhemmin postmodernismia sivuavaan omaan persoonalliseen tyylisynteesiin.

Sinfonia nro 1 (1956/1988/2003)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rautavaara sävelsi ensimmäisen sinfoniansa ensimmäisen version nuorena Sibelius-Akatemian opiskelijana. Alun perin neliosainen teos noudatti perinteistä sinfonista hidas-nopea-hidas-nopea-kaavaa. Säveltäjä piti kuitenkin esikoissinfoniaansa heikkona ja uusi teoksen perusteellisesti 80-luvun lopulla muun muassa jättämällä alkuperäisen finaalin kokonaan pois, yhdistämällä molemmat hitaat osat laajaksi ensimmäiseksi osaksi ja muokkaamalla teoksen alkuperäisen scherzon uudeksi finaaliksi. Lopputuloksena oli tiivis ja epäsovinnainen, vain runsaat 15 minuuttia kestävä sinfoninen kokonaisuus. Siinä on kuultavissa 1950-luvulle melko tyypillisiä uusklassistisia vaikutteita muun muassa Dmitri Šostakovitšin ja Sergei Prokofjevin musiikista. Silti sinfoniassa soi Rautavaaran oma ääni.

Uusittu sinfonia kuvasti säveltäjän mukaan kahta nuoruudelle tyypillistä, toisilleen vastakkaista piirrettä. Laajassa ja tunnustuksellisessa aloitusosassa (Andante) esiintyy pateettisuutta ja maailmantuskaa. Muutaman minuutin pituista scherzo-osaa (Allegro) taas hallitsee viiltävä sarkasmi. Vuonna 2003 Rautavaara lisäsi osien väliin uuden Poetico-osan tasapainottavaksi keitaaksi. 1950-luvun ajanhengen säilyttääkseen Rautavaara käytti siinä vuonna 1959 valmistuneen Die Liebenden –laulusarjansa kolmannen laulun melodiaa.

Sinfonia nro 2 (1957/1984)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toinen sinfonia on hengeltään kamarimusiikillinen, eikä siinä ole kovinkaan paljon sinfonisen perinteen mukaista temaattista kehittelyä. Sinfonia perustuu osittain vuonna 1956 valmistuneeseen aforistiseen pianoteokseen Seitsemän preludia op. 7. Toinen sinfonia oli Rautavaaran siihenastisista sävellyksistä modernein ja luonteeltaan traagisin. Hitaissa osissa (ensimmäinen ja kolmas) kuullaan Sibeliuksen 4. sinfonian mieleen tuovaa sisäänpäin kääntyneisyyttä ja mietiskelyä. Nopeissa osissa (toinen ja neljäs) taas on Igor Stravinskyyn assosioituvaa rytmiikkaa. Teos oli alun perin kirjoitettu epäkäytännöllisen pienelle orkesterille. Vuonna 1984 Rautavaara kasvatti soitinten lukumäärää säilyttäen kuitenkin teoksen intiimin ominaisluonteen.

Sinfonia nro 3 (1961)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kolmannen sinfonian sävelkielessä Rautavaara yhdistelee 1. sinfonian romanttisuutta ja 2. sinfonian modernistisuutta. Teos perustuu 12-säveltekniikkaan, mutta lopputulos soi romanttisesti ja uhkeasti tuoden mieleen Anton Brucknerin. Rautavaara käyttää 12-sävelriviä lähinnä kontrolloimaan teoksen sävelmateriaalia syvätasolla. Säveltäjä kirjoitti kantaesityskommentissaan teoksen syntyneen voimakkaasta tarpeesta kirjoittaa musiikkia, joka "hengittäisi laveasti maan ja meren rytmissä". Nopeasta kolmannesta osasta huolimatta neliosaista teosta hallitsee tietty järkälemäisyys ja majesteettisuus. Kolmatta sinfoniaa pidetään Rautavaaran siihenastisista sinfonioista merkittävimpänä.

Sinfonia nro 4 Arabescata (1962)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rautavaara sävelsi neljännestä sinfoniasta kaksi versiota, mutta hylkäsi ne molemmat ja nimesi myöhemmin vuonna 1962 valmistuneen orkesteriteoksensa Arabescata neljänneksi sinfoniakseen. Kyseessä on äärimmäisen konstruktiivinen teos, jossa lähes kaikki musiikin osatekijät (sävelkorkeudet, rytmit, dynamiikka ja sointivärit) säädellään rivein. Lisäksi teoksessa esiintyy muun muassa aleatoriikkaa ja graafisten kaavojen muuntamista soivaan muotoon. Se on edelleen ainoa suomalainen täyssarjallinen sinfonia.

Sinfonia nro 5 (1985–1986)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rautavaara tarttui sinfoniamuotoon pitkän tauon jälkeen 1980-luvun puolivälissä. Uuden avioliiton myötä Rautavaaran elämä tasaantui, minkä on sanottu kuuluvan myös musiikissa. 5. sinfoniassa Rautavaara löysi itselleen ominaisen tavan säveltää sinfonioita. Omien sanojensa mukaan hän halusi luoda "pitkiä jatkumoita, joihin saattoi asettua olemaan". Teos alkaa hiljaisena ja kuulaana kolmisointuhengityksenä, joka kohoaa laveisiin, aaltomaisiin huipennuksiin. Näistä "alkuräjähdyksistä" kasvaa viulujen pitkälinjainen melodia, jota puupuhallinten epätodelliset linnunlaulukuviot koristelevat.

Vaikka teos muodostaa saumattoman yksiosaisen kokonaisuuden, on siinä havaittavissa keskenään vuorottelevia hitaita ja nopeita jaksoja. Nopeista ja dissonoivista jaksoista huolimatta teoksen yleisilmettä hallitsee syvä, lähes panteistissävyinen rauhallisuus. Sinfonia on sointitehoiltaan erittäin värikäs ja monipuolinen. Partituurissa esiintyy useita harvinaisia, ääneltään heleitä lyömäsoittimia sekä erityisesti puhaltimilta vaadittavia epätavallisia soittotapoja. Musiikki liikkuu aikansa omassa soivassa avaruudessaan ennen teoksen hiljaista päättymistä viulujen korkeaan kvinttiin ais–eis.

Sinfonia nro 6 Vincentiana (1992)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuudes sinfonia perustuu Vincent-oopperan materiaaliin. Sen osat (Tähtikirkas yö, Varikset, Saint-Rémy ja Apotheosis) perustuvat osittain oopperassa kuultaviin Vincent van Goghin taulujen musiikillisiin kuvauksiin. Valoisa ja intohimoinen Apotheosis perustuu Vincentin loppukohtaukseen. Sinfoniassa käytetty orkesteri on suurempi kuin oopperassa ja syntetisaattorilla on harvinaisen merkittävä rooli.

Sinfonia nro 7 Angel of Light (1994)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seitsemäs sinfonia syntyi vuonna 1994 ja se oli Rautavaaran ensimmäinen todellinen kansainvälinen menestysteos. Teos on luonteeltaan eeppinen ja siinä on kuultavissa vahva mystinen tunnelataus. Ensimmäinen osa (Tranquillo) alkaa hitaana ja laajakaarisena, mutta kasvaa jonkin verran nopealiikkeisempiin huipennuksiin. Nopea toinen osa (Molto allegro) muodostaa paikoin jopa groteskeine sointitehoineen ja leikkaavine rytmeineen tehokkaan vastakohdan rauhalliselle ensiosalle. Lopussa musiikki tyyntyy. Kolmas osa (Come un sogno) seuraa toista osaa tauotta. Come un sogno ("Kuin uni") on jousien laajojen kaarroksien hallitsema sävelhorisontti, johon Rautavaaralle tyypilliset puhallinsoolot yhtyvät. Osa loppuu ilmeikkääseen viulusooloon.

Finaali (Pesante-cantabile) alkaa vaskien painokkaalla julistuksella, joka saa seuraajakseen jousien laulavan, hymnimäisen melodian. Musiikki yltyy pian pateettisemmaksi ja nopealiikkeisemmäksi, ja sinfonian päätösosa on kuin epätoivoista kurottautumista kohti valoa. Seuraa suuri huipennus, jonka jälkeen musiikki vaimenee vaimenemistaan, kunnes jousien salaperäiset tremolot häviävät hiljaisuuteen. Seitsemännessä sinfoniassa käytettävä musiikillinen materiaali perustuu osittain kamarioopperaan Tietäjien lahja.

Sinfonia nro 8 The Journey (1999)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kahdeksas sinfonia valmistui maailmankuulun Philadelphian sinfoniaorkesterin tilauksesta, ja se kantaesitettiin keväällä 2000. Kahdeksas sinfonia muistuttaa rakenteellisesti jossain määrin seitsemättä. Teoksen ensimmäisen osan (Adagio assai – Andante assai) alussa vallitsee jossain määrin "sibeliaaninen" tunnelma. Jaettujen viulujen luoman salaperäisen sointikudoksen alta lähtee sellojen ja fagottien soittama teema kurottautumaan kohti korkeuksia, kunnes se huipentuu käyrätorvien neljään ylinousevaan kvartti-intervalliin. "Kvarttimotiivi" on sinfonian eräänlainen tunnus, joka esiintyy sellaisenaan tai muunnettuna kaikissa osissa.

Toinen osa (Feroce) alkaa alkaa jyrkkänä ja dramaattisena, mutta muuttuu loppua kohden luonteeltaan laulavammaksi. Nopea osa sulautuu seuraavaan hitaaseen osaan tauotta, aivan kuten 7. sinfoniassa. Unenomaisen viulutremolon keskeltä huhuileva käyrätorvisoolo kutsuu kolmannen osan (Tranquillo) alkavaksi. Se on runollinen, kahden harpun ja puhallinsoolojen kuvioima salaperäinen sävelnäky, jossa melodisella ilmaisulla on erityisen suuri osuus.

Finaalissa (Con grandezza) esiintyy teoksen aikaisemmissa osissa kuultuja aiheita sekä muistuma Thomas-oopperan vaikuttavasta, gregoriaanissävyisestä katedraalikohtauksesta. Rautavaaran suurimuotoiset teokset päättyvät yleensä hiljaisuuteen, mutta kahdeksas sinfonia huipentuu toiveikkaaseen fortissimoon.

Muita orkesteriteoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Modificata (1957/2003)
  • Anadyomene (1968)
  • Garden of Spaces (Säännöllisiä yksikköjaksoja puolisäännöllisessä tilanteessa) (1971/2003)
  • Cantus Arcticus (1972)
  • Angels and Visitations (1978)
  • Lintukoto / Isle of Bliss (1995)
  • Autumn Gardens (1999)
  • Book of Visions (200305)
  • Manhattan Trilogy (2004)
  • Before the Icons (1955/2005)
  • A Tapestry of Life (2007)

Kuorolle ja orkesterille[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Meren tytär (konsertto sopraanosolistille, kuorolle ja orkesterille) (1970) (esityskiellossa)
  • True & False Unicorn ("äänten kuvakudos" kolmelle lausujalle, kuorolle ja orkesterille) (1971/2000)
  • On the last Frontier (fantasia sekakuorolle ja orkesterille) (1997)
  • Balada (kantaatti sekakuorolle ja orkesterille) (2014)

Konsertot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Sellokonsertto nro 1 (1968)
  • Pianokonsertto nro 1 (1969)
  • Huilukonsertto Dances with the Winds (1973)
  • Balladi harpulle ja jousille (1973/80)
  • Urkukonsertto Annunciations (197677)
  • Viulukonsertto (197677)
  • Kontrabassokonsertto Angel of Dusk (1980)
  • Pianokonsertto nro 2 (1989)
  • Pianokonsertto nro 3 Gift of Dreams (1998)
  • Harppukonsertto (2000)
  • Klarinettikonsertto (2001)
  • Lyömäsoitinkonsertto Incantations (2008)
  • Sellokonsertto nro 2 Towards the Horizon (2008-09)

Jousiorkesterille[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Pelimannit (1952, uusittu 1972)
  • Divertimento (1953)
  • Epitafi Béla Bartókille (1955, uusittu 1986)
  • Canto I (1960)
  • Canto II (1961)
  • Canto III (A Portrait of the Artist at a Certain Moment) (1972)
  • Suomalainen myytti (A Finnish Myth) (1977)
  • Pohjalainen polska (Ostrobothnian Polska) (1980, uusittu 1993)
  • Bird Gardens (Hommage à Kodály Zoltán) (1982)
  • Hommage à Liszt Ferenc (1989)
  • Canto IV (1992)
  • Adagio celeste (2002)
  • Into the Heart of Light (Canto V) (2011)

Puhallinorkesterille[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • A Requiem in our Time vaskille ja lyömäsoittimille (1953)
  • Sotilasmessu puhallinorkesterille (1968)
  • Playgrounds for Angels 10 vaskelle (1981)

Kuoromusiikki (valikoima)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Vigilia (ortodoksinen jumalanpalvelus solisteille ja a capella –kuorolle) (197172/96)
  • Elämän kirja (11-osainen laulusarja mieskuorolle) (1972)
  • Credo (1972)
  • Suite de Lorca (1973)
  • Canticum Mariae Virginis (1978)
  • Magnificat (1979)
  • Katedralen (1982)
  • Canción de nuestro tiempo (1993)
  • Die erste Elegie (1993)
  • Och glädjen den dansar (1993)
  • Halavan himmeän alla (1998)
  • Neljä romanssia oopperasta Rasputin (2006) (mieskuorolle)
  • Unsere Liebe (1996/2010)
  • Missa a cappella (2011)

Yksinlaulusarjat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Three Sonnets of Shakespeare (1951)
  • Fünf Sonette an Orpheus (195455) (Rainer Maria Rilke)
  • Die Liebenden (195859) (Rilke)
  • Maailman uneen (1972) (Aaro Hellaakoski)
  • Matka (1977) (oma teksti)
  • I min älsklings trädgård (1983-87) (Edith Södergran)
  • Neljä laulua oopperasta Aleksis Kivi (1997) (Kivi)
  • Rubaiyat (2013) (Omar Khayyam)

Kamarimusiikkia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • 4 jousikvartettoa (1952, 1958, 1965, 1975)
  • 2 jousikvintettoa (Les cieux inconnus 1997, Variations for Five 2013)
  • Puhallinoktetto (1962)
  • Pöytämusiikki Juhana Herttualle nokkahuilukvartetille (1953)
  • Serenades of the Unicorn kitaralle (1977)
  • Monologues of the Unicorn kitaralle (1980)
  • Hymnus trumpetille ja uruille (1998)
  • 2 sellosonaattia (197273/2001, 1991)
  • Lost Landscapes viululle ja pianolle (2005)
  • April Lines viululle ja pianolle (1970/2006)
  • Summer Thoughts viululle ja pianolle (1972/2008)

Pianolle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uruille[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallinen tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Omakuva (muistelmateos) (1989)
  • Mieltymyksestä äärettömään (esseekokoelma) (1998)
  • Säveltäjä ja Muusa (yhdessä Sini Rautavaaran kanssa) (2001)
  • Keskusteluja ja kirjoituksia (yhdessä Mikko Franckin kanssa) (2006)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Einojuhani Rautavaara sai unkarilaisen kunniamerkin. Helsingin Sanomat 20.3.2012, s. C 1.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]