Jean Sibelius

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Jean Sibelius
Jean Sibelius 1950-luvulla
Jean Sibelius 1950-luvulla
Syntynyt 8. joulukuuta 1865
Hämeenlinna
Kuollut 20. syyskuuta 1957 (91 vuotta)
Järvenpää
Ammatti taidemusiikin säveltäjä
Puoliso Aino Sibelius (o.s. Järnefelt)
Vanhemmat Christian Gustaf Sibelius
Maria Charlotta Sibelius (o.s. Borg)
Lapset Eva Paloheimo, Ruth Snellman, Kirsti Sibelius, Katarina Ilves, Margareta Jalas, Heidi Blomstedt

Johan Christian Julius ”Jean” Sibelius (8. joulukuuta 1865 Hämeenlinna20. syyskuuta 1957 Ainola, Järvenpää)[1] oli suomalainen myöhäisromantiikan taidemusiikin säveltäjä. Hänen kansallisromanttinen musiikkinsa oli tärkeässä osassa Suomen kansallisen identiteetin muodostumisessa. Sibelius on kansainvälisesti tunnetuin ja esitetyin suomalainen säveltäjä. Sinfonioiden ja sinfonisten runojen luojana Sibelius oli 1900-luvun merkittävimpiä.[2]

Sibeliuksen keskeisimmät teokset ovat hänen seitsemän sinfoniaansa. Sinfonioiden lisäksi hänen tunnetuimmat teoksensa ovat viulukonsertto sekä orkesteriteokset Finlandia, Karelia-sarja, Tuonelan joutsen (osa Lemminkäinen-sarjaa) ja Valse triste. Hänen muihin teoksiinsa kuuluu muun muassa vokaali-, kuoro- ja pianomusiikkia, näytelmämusiikkia ja kamarimusiikkia. Sibeliuksen viimeiset suurimuotoiset teokset olivat seitsemäs sinfonia (1924), näyttämöteos Myrsky (1926) ja sävelruno Tapiola (1926). Suomessa Sibeliuksen syntymäpäivä 8. joulukuuta on liputuspäivä, suomalaisen musiikin päivä.

Elämä ja teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jean Sibeliuksen syntymäkoti Hämeenlinnassa osoitteessa Hallituskatu 11 toimii nykyään museona.
11-vuotias Johan Christian Julius Sibelius vuonna 1876.

Jean Sibeliuksen isä, Hämeenlinnan kaupunginlääkäri Christian Gustaf Sibelius, kuoli lavantautiin 1868 Jannen, kuten häntä kotioloissa nimitettiin, ollessa kaksivuotias. Äiti oli Pyhäjoen rovastin tytär Maria Charlotta (o.s. Borg). Jannella oli vanhempi sisar Linda Maria (1863–1932) ja nuorempi veli Christian Sibelius (1869–1922). Koti oli ruotsinkielinen.

Janne harrasti lapsesta saakka musiikkia sisarustensa kanssa. Viululle ja sellolle sävelletty impressiotyyppinen ”Vesipisaroita” (Vattendroppar) on hänen ensimmäisiä sävellyksiään. Alakoulusta hän jatkoi Hämeenlinnan normaalilyseoon, jossa vielä hänen aikanaan oli jälkiä 1870-luvun kielisodista; pääosin ruotsinkielistä oppilaskuntaa kasvatettiin vahvassa fennomaanisessa hengessä. Sibeliuksesta tuli kaksikielinen ja hän luki Elias Lönnrotin Kalevalaa sekä J. L. Runebergin, Zachris Topeliuksen ja Aleksis Kiven teoksia[2]. Lyseoaikana hän alkoi harjoitella viulunsoittoa intohimoisesti ja kävi tunneilla paikallisen sotilaskapellimestarin luona. Sisarukset muodostivat julkisestikin esiintyneen kamarimusiikkitrion, jossa Linda soitti pianoa ja Christian selloa.

Päästyään vuonna 1885 ylioppilaaksi Sibeliuksen oli määrä aloittaa lakimiehen opinnot Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa Helsingissä, mutta musiikki vei huomion luvuilta, ja opinnot keskeytyivät heti ensimmäisen vuoden jälkeen.[2] Hän opiskeli Helsingissä musiikkia vuosina 1885–89 muun muassa musiikkiopistossa eli nykyisessä Sibelius-Akatemiassa Martin Wegeliuksen johdolla. Jatko-opintoja hän suoritti vuosikymmenen vaihteessa Berliinissä (1889–90) Albert Beckerin johdolla ja Wienissä (1890–91) Karl Goldmarkin johdolla. Wienissä Sibelius kohtasi monia aikansa suurimpia muusikoita, muun muassa Johannes Brahmsin, Anton Brucknerin ja Hugo Wolfin. Suomessa hänestä tuli osa vapaamuotoista, eri aloja edustavien taiteilijoiden nuorsuomalaishenkistä ryhmää, jonka muodostivat hänen lisäkseen Akseli Gallen-Kallela, Pekka Halonen, Eero Järnefelt ja Arvid Järnefelt, Eino Leino, Robert Kajanus, Juhani Aho sekä Eero Erkko. Useat ryhmän jäsenistä muodostivat sittemmin naapuriyhteisön Tuusulanjärven ympäristöön. Helsingissä Sibelius tutustui kuuluisaan italialais-saksalaiseen pianistiin ja säveltäjään Ferruccio Busoniin, josta tuli Sibeliuksen musiikin uskollisimpia puolestapuhujia.

Sibelius solmi erityisen tiiviit siteet Järnefeltin perheeseen. Hän avioitui Eero ja Arvid Järnefeltin sisaren Ainon kanssa Tottesundin kartanossa Maksamaalla 10. kesäkuuta 1892. He saivat kuusi tytärtä: Eva, Ruth, Kirsti-Maria (kuoli 1-vuotiaana lavantautiin), Katarina, Margareta ja Heidi.

Läpimurto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Akseli Gallen-Kallela, Sibelius, 1894.

Palattuaan Suomeen vuonna 1891 Sibelius jatkoi Wienissä aloittamansa Kullervo-sinfonian säveltämistä. Kullervon kantaesitys vuonna 1892 oli Sibeliuksen koko uran suurimpia voittoja. Teoksessa kuultiin ensimmäistä kertaa Sibeliuksen väärentämätön sävelkieli, joka oli samanaikaisesti sekä kansallista että universaalia. Kullervosta lähtien suomalainen musiikki alkoi vapautua saksalaisten esikuvien vähäverisestä jäljittelystä. Robert Kajanuksen myöhempien sanojen mukaan ”suomalaisten sävelten mahtava kevätvirta syöksyi valtavalla kohinalla esiin erämaasta”[2].

Kullervon kantaesityksen jälkeen Sibelius avioitui. Hän lähti Aino-vaimonsa kanssa karelianismin innoittamalle häämatkalle Kalevalan syntysijoille Karjalaan, Lieksaan ja Kolille. Hän matkusti yksin vielä Ilomantsiin ja Korpiselälle ja Suojärvelle kuulemaan ja keräämään runolaulua. Jo vuonna 1891 hän oli kuullut Porvoossa runonlaulaja Larin Paraskea.[3]

Vuonna 1893 Viipurilainen osakunta tilasi Sibeliukselta musiikin Karjalan historiaa käsittelevään kuvaelmasarjaan. Sibelius koosti myöhemmin kuvaelmamusiikista Karelia-sarjan, johon kuuluivat osat Intermezzo, Balladi ja Alla marcia.[4]

Matka Bayreuthin Wagner-juhlille vuonna 1894 sai Sibeliuksen pohdiskelemaan kalevalaisen oopperan säveltämistä. Tekeillä oli oopperahanke nimeltä Veneen luominen, mutta sittemmin Sibelius hylkäsi sen. Monia oopperaan tarkoitetuista aiheista päätyi neljä sävelrunoelmaa käsittävään orkesterisarjaan Lemminkäinen (1897). Kuuluisa Tuonelan joutsen perustui Veneen luomisen alkusoittoon.[2]

Vuonna 1896 Sibelius haki Keisarillisen Aleksanterin yliopiston musiikin harjoitusmestarin virkaa, mutta hävisi paikan ystävälleen Robert Kajanukselle. Korvaukseksi – ja säveltämisen kannalta onnekseen – Sibelius sai vuotuisen apurahan, joka myöhemmin vaihtui elinikäiseksi taiteilijaeläkkeeksi.[2]

Sortovuosien aikana Sibeliuksesta alkoi kasvavassa määrin tulla yksi kansallisen itsenäisyystaistelun tunnuksista. Isänmaallisuutta huokuvat teokset Finlandia ja Ateenalaisten laulu nostivat suomalaisten mielialoja vaikeiden aikojen keskellä. Ensimmäinen sinfonia (1899) päätti Sibeliuksen kansallisromanttisen kauden[5]. Siirtyminen orkesterirunoelmasta sinfoniaan merkitsi myös kääntymistä kohti absoluuttisen musiikin ihanteita. Sibelius asui perheineen Italiassa vuoden 1901 helmikuusta toukokuuhun. Syventyminen Italian vanhan taiteen selkeään muotokieleen oli omiaan vahvistamaan Sibeliuksen tuotannossa nousevaa klassisen sopusuhtaista suuntausta. Toisen sinfonian ohella muutos näkyy selvästi muun muassa sinfonisessa runossa Satu (1902) ja vuosina 1903-1905 sävelletyssä viulukonsertossa.[2][6][7]

Muutto Ainolaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jean ja Aino Sibeliuksen koti Ainola valmistui Tuusulanjärven rantatielle 1904. Elämä Helsingissä oli käynyt sävellystyön ja perhe-elämän kannalta liian rasittavaksi vilkkaan ravintolaelämän takia. ”Helsingissä kaikki laulu kuoli minussa”, totesi Sibelius myöhemmin. Muutto Ainolaan takasi Sibeliukselle ihanteellisen työskentely-ympäristön koko loppuelämäksi. Sibeliuksen elämä oli näinä aikoina muutenkin nousuvoittoista: esimerkiksi hänen musiikkinsa alkoi löytää pysyvän jalansijansa Englannissa. Sibelius sai lukuisia vaikutusvaltaisia ulkomaisia tukijoita. Ainolan valmistumisen aikoihin sävelletyistä teoksista huomattavimpia ovat kolmas sinfonia ja Pohjolan tytär. Sibelius johti Pohjolan tyttären menestyksekkään kantaesityksen Pietarissa vuonna 1906.[2]

Vuonna 1907 Gustav Mahler – aikakauden toinen tärkeä sinfonikko – poikkesi Helsingissä konserttimatkalla. Sibelius kertoi Mahlerille arvostavansa sinfoniassa ”sen syvää logiikkaa, joka vaatii kaikkien motiivien sisäistä yhteyttä”. Mahler vastasi Sibeliukselle kuuluisilla sanoilla: ”sinfonian on oltava kuin maailma: siihen pitää sisältyä kaikki”. Sibelius edusti Mahleriin nähden vastakkaista tyyliestetiikkaa, eikä miesten välille syntynyt mitään syvää yhteisymmärrystä.[2] Tämä ei kuitenkaan estänyt Mahleria kehumasta vaimolleen Sibeliusta ihmisenä.

Keväällä 1908 Sibeliuksella havaittiin kurkkukasvain. Leikkaus onnistui hyvin, mutta säveltäjän oli luovuttava sikareista ja alkoholista moneksi vuodeksi. Sibelius oli taipuvainen syviin masennuskausiin. Ei ole sattumaa, että nimenomaan näihin aikoihin Sibelius loi sisäistyneimmät, ekspressionistisimmat ja vaikeatajuisimmat sävellyksensä. Masennusvuosien mestariteoksia ovat muun muassa Öinen ratsastus ja auringonnousu (1908), jousikvartetto Voces intimae (1909), modernistinen neljäs sinfonia (1911), Bardi (1913) ja Luonnotar (1913).[2]

Kansainvälinen maine kasvaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sibelius vuonna 1913.

1910-luvun alussa Sibelius teki useita konserttimatkoja ulkomaille. Kohteina olivat muun muassa Göteborg, Riika, Kööpenhamina, Berliini ja Pariisi. Sibeliuksen tähti alkoi vakiintua musiikinhistorian taivaalla. Vuonna 1912 Sibeliukselle tarjottiin Wienin musiikkiakatemian sävellyksen professuuria, josta säveltäjä kuitenkin kieltäytyi. Sibelius ymmärsi, ettei opettaminen ollut hänen ominta alaansa. Vuonna 1914 Sibelius matkusti Yhdysvaltoihin Norfolkin musiikkijuhlille johtamaan orkesteriteoksensa Aallottaret kantaesityksen. Aallottarissa puhaltaa Sibeliuksen tuotannossa ennen tuntemattomia, pehmeitä impressionistisia tuulia. Amerikan-matkan yhteydessä Sibelius vihittiin Yalen yliopiston kunniatohtoriksi. Lisäksi säveltäjä kävi ihailemassa Niagaran putouksia.[2] Sibeliuksen teosten Yhdysvalloissa saama vastaanotto oli voimakkaan myönteinen, ja kaikki hänen johtamansa konsertit olivat loppuunmyytyjä.

Sibeliuksen lupaavasti alkanut kiertueputki katkesi ensimmäiseen maailmansotaan. Sotavuosina hänen tulonsa romahtivat, ja hän joutui henkensä pitimiksi säveltämään monia melko vähäpätöisiä tilausteoksia ja pienimuotoisia kappaleita. Tosin maailmansodan aikana Sibelius sävelsi myös hienoimpiin saavutuksiinsa kuuluvan viidennen sinfonian, jonka ensimmäinen versio kantaesitettiin säveltäjän 50-vuotisjuhlinnan yhteydessä. Sibelius pyrki kohti uutta muotoa, yhdistämään sinfonian ja sinfonisen runon sinfoniseksi fantasiaksi.[2]

Samoihin aikoihin Sibelius joutui Suomessa valinneiden kieliriitojen välikappaleeksi. Hänen 50-vuotispäivänsä yhteydessä vuonna 1915 kansatieteilijä Otto Andersson julkaisi Tidning för musik -lehdessä sukutaulukon, joka korosti Sibeliuksen ruotsinkielisiä maalaisjuuria. Vuotta myöhemmin sukututkija Eeli Granit-Ilmoniemi teki Sibeliuksesta oman sukuselvityksensä, joka ilmestyi Uudessa Suomettaressa. Sen mukaan Sibeliuksen esi-isät olivat lähinnä suomenkielisiä talonpoikia. Molemmat tutkimukset saivat hänet raivoihinsa, koska Sibelius oli pitänyt itseään aatelissukuisena.[8]

Sota-ajan ankeus alkoi haihtua vuonna 1919, jolloin Sibelius osallistui pitkästä aikaa kansainvälisille musiikkijuhlille, Pohjoismaiden musiikkipäiville. Matkan yhteydessä hän tapasi toisen suuren pohjoismaisen sinfonikon, Tanskan Carl Nielsenin.[2]

1920-luvun mestariteokset ja Järvenpään hiljaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sibelius vuonna 1939.

Viimeiset teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuodet 1920–22 olivat luovan tauon aikaa Sibeliuksen elämässä. Hiljaisuuden päätyttyä hän alkoi esiintyä uudelleen ulkomailla ja viimeisteli kypsän kauden mestariteoksensa, kuudennen (1923) ja seitsemännen (1924) sinfoniansa. Viimeiselle kolmelle sinfonialle on leimallista seestyneisyys ja tasapainoisuus.[5] Samalla hän huomasi kokevansa vanhenevan säveltäjän kohtalon: työ ei sujunut enää samaa vauhtia kuin ennen, ja itsekritiikki alkoi kasvaa suhteettomaksi. Sibeliuksen viimeiset laajamittaiset työt olivat sinfoninen runo Tapiola (1926) ja Shakespearen Myrsky-näytelmään tehty musiikki (1926). Vuonna 1929 syntyivät viimeiset julkaistut teokset viululle ja pianolle (opukset 114–116).[2]

Tiettävästi Sibeliuksen viimeinen julkinen sävellys on Akseli Gallen-Kallelan hautajaisiin syntynyt Surusoitto uruille op. 111b (1931). Säveltäjä kamppaili vuosikausia kapellimestari Serge Koussevitzkyn Bostonin sinfoniaorkesterin tilaaman kahdeksannen sinfonian kanssa. Teoksen luonnokset Sibelius todennäköisesti poltti Ainolan takassa joskus 1940–50-luvun taitteessa.

Vesa Sirén on kirjoittanut, että Sibelius saattoi kärsiä ns. essentiaalisesta vapinasta, joka aiheutti hänelle ongelmia nuoresta pitäen ja jonka oireita hän poisti alkoholilla. Ajatuksen esitti yleisön joukossa ollut kuulija eräässä Sibelius-paneelissa, johon Sirén osallistui, ja sitä ovat myöhemmin tukeneet useat asiantuntijat. Oletettavasti vapina esti kirjoittamisen ja haittasi sosiaalista elämää.[9]

Sibeliuksen nauttima arvostus valjastettiin monesti Suomen hyväksi. Esimerkiksi talvisodan aikana Yhdysvalloissa julkaistiin postimerkki, jossa oli Sibeliuksen kuva ja teksti ”I need your help” (tarvitsen apuanne). Suomen tukeuduttua jatkosodassa natsi-Saksaan Sibeliusta pyydettiin julkaisemaan kirjoitus, jossa amerikkalaisia ja brittejä vedottiin ymmärtämään Suomen ratkaisua. Syntymäpäivinään Sibelius sai vastaanottaa lukuisia koti- ja ulkomaisia huomionosoituksia, muun muassa lahjasikareja Winston Churchilliltä ja Harry S. Trumanilta.

Kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sibelius kuoli aivoverenvuotoon Ainolassa 20. syyskuuta 1957 ollessaan 91-vuotias. Hän kuoli samana päivänä kuin toinen tunnettu suomalainen säveltäjä, Heino Kaski. Sibeliuksen kuoleman vuoksi Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokous vietti hiljaisen hetken.lähde? Puheenjohtaja Sir Leslie Munro lausui muistosanat: ”Sibelius kuului koko maailmalle. Musiikillaan hän rikastutti koko ihmissuvun elämää.” Sibelius haudattiin Suomen valtion kustannuksella rakastamansa Ainolan puutarhaan.

Kahdeksas sinfonia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sibeliuksen on oletettu polttaneen muun joukossa kaiken kahdeksanteen sinfoniaan liittyvän aineiston 1940-luvulla. Aino Sibelius kertoi tapahtumasta myöhemmin: ”1940-luvulla meillä toimeenpantiin suuri autodafee, polttajaiset. Mieheni oli kerännyt joukon käsikirjoituksia pyykkikoriin ja poltti niitä ruokasalin avotakassa. Siinä meni Karelia-sarjan osia – myöhemmin minä näin irtirevittyjen sivujen jäännöksiä – ja paljon muuta. Minulla ei ollut voimia katsoa tätä kauhistusta, vaan vetäydyin pois huoneesta. Siksi en tiedä mitä hän tuleen heitti. Mutta tämän jälkeen mieheni olemus oli tyynempi ja hänen mielensä valoisampi.”[3]

Kuitenkin vielä 1950-luvulla Jean Sibelius totesi, että kahdeksas sinfonia on valmis luonnoksena. Kansallisarkistoon tallennettua aineistoa läpi käyneet tutkijat ovat löytäneet sieltä aineistoa, josta on konstruoitu pätkiä, joiden oletetaan kuuluvan kahdeksannen sinfonian luonnoksiin.[10]

Nors Josephson on ollut sitä mieltä, että koko sinfoniakin on mahdollista konstruoida, mutta Timo Virtanen tyrmää ajatuksen. Hän on kirjoittanut katkelmia puhtaaksi, ja Helsingin kaupunginorkesteri on John Storgårdsin johdolla kokeillut niiden soittamista.[10] Paul Voigtin jäämistöstä siirtyi mahdollisesti pahvilaatikollinen nuotteja Anni Kemppaiselle, mutta niiden kohtalosta ei ole tietoa.[11] Nuotteja ei ole löytynyt, mutta Kemppaisen jäämistöstä löytyi yllättäen muutamia kiinnostavia kirjeitä, kun tämän pojantytär lehtikirjoituksen herättämänä ryhtyi tutkimaan papereita.[12]

Vaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jean Sibelius Ainolassa 1930-luvulla.

Taidemusiikin piireissä Suomen ulkopuolella Sibelius on saanut säveltäjänä tunnustusta etenkin sinfonioidensa ansiosta, mutta myös monet hänen sävelrunoistaan sekä viulukonsertto ovat kuuluisia. Länsimaisen taidemusiikin historiankirjoituksessa hänet mainitaan usein yhtenä 1900-luvun johtavista sinfonikoista. Yleensä Sibeliuksen sävellystyön huippukohdiksi mainitaan tällöin 4. sinfonia esimerkkinä motiivitekniikasta ja 7. sinfonia täydelliseksi hioutuneesta yhtenäisestä sinfonisesta muodosta.

Suomessa Sibeliuksen seuraajia olivat aluksi Toivo Kuula ja Leevi Madetoja, myöhemmin muun muassa sinfonikot Joonas Kokkonen, Einojuhani Rautavaara, Aulis Sallinen ja Erkki Salmenhaara.[2] Maailmalla Sibelius on ollut suosittu etenkin englantia puhuvissa maissa.[5]

Suomen kulttuurimatkailulle säveltäjällä on suuri merkityksensä. Musiikkituristien matka suuntautuu esimerkiksi Sibelius-monumentille, Ainolaan tai Sibelius-museoon.

Sibelius vapaamuurarina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jean Sibelius liittyi Suomen vapaamuurareihin vuoden 1922 elokuussa. Vapaamuurariuden tuomista takaisin Suomeen ajoivat aktiivisimmin asianajaja Toivo H. Nekton ja insinööri J. E. Tuokkola, joka muutti takaisin Suomeen vuonna 1918. Tuokkola ja Nekton luetteloivat mahdollisia Suomen vapaamuurijäseniä, ja Sibeliuksen nimi löytyy varhaisimmista luonnoksista saakka.

22. elokuuta vuonna 1922 Helsingin Säätytalolle kokoontuneen arvovaltaisen joukon läsnä ollessa New Yorkin osavaltion suurmestari Arthur S. Tompkins seurueineen suoritti rituaalinmukaisen astetyön yhden tulokkaan toimiessa rituaalien kokelaana ja Sibeliuksen ja muiden lähes kolmenkymmenen miehen seuratessa tapahtumia sivusta. Suomi-looši aloitti toimintansa suuren innostuksen vallassa. Sibelius osallistui ensimmäisen toimintavuoden aikana peräti kuusi kertaa loošin istuntoihin. Käynnit harvenivat seuraavina vuosina, kenties ulkomaanmatkojen vuoksi.[13]

Sibeliuksen osana vapaamuurareissa oli lähinnä vain urkujen soittaminen sekä rituaalimusiikin säveltäminen. Sibelius sai myöhemmin kunniajäsenyyden – Sibeliuksen jälkeen vastaavan huomionosoituksen on saanut vain kaksi henkilöä. Sibeliuksen viimeiset sävellykset olivat vapaamuurareiden rituaalimusiikkia. Näiden sävellysten nimet ovat Veljesvirsi ja Ylistyshymni.

Sibelius-kilpailuja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sibelius-seura ry järjestää viiden vuoden välein kansainvälisen Jean Sibelius -viulukilpailun Helsingissä. Kilpailu on avoin kaikkien kansallisuuksien viulisteille, jotka täyttävät kilpailuvuonna korkeintaan 30 vuotta. Sibelius-kilpailu on yksi maailman arvostetuimmista viulukilpailuista. Sen voittajia ovat muun muassa Oleg Kagan (1965), Viktoria Mullova (1980) ja Pekka Kuusisto (1995). Vuonna 2005 kilpailun voitti saksalainen Alina Pogostkin. Kymmenes Sibelius-viulukilpailu järjestettiin vuonna 2010.

Jean Sibelius -kapellimestarikilpailu on tuoreempi Sibeliuksen nimeä kantava kilpailu. Sibelius-kapellimestarikilpailu järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 1995, jolloin ensimmäistä palkintoa ei jaettu. Toinen palkinto jaettiin tällöin Hirofumi Kuritalle. Toisen kilpailun voitti virolainen Olari Elts. Kolmas kilpailu järjestettiin Finlandia-talossa 12.–15. syyskuuta 2005. Kolmannessa Sibelius-kapellimestarikilpailussa huomiota herätti se, että lautakunta päätti yllättäen jättää kaikki tarjolla olleet kolme palkintoa jakamatta.

Uusin tulokas kilpailuihin on Sibelius-laulukilpailut Järvenpäässä. Laulukilpailut järjestävät yhteistyössä Järvenpään Sibelius-Viikot ry, Järvenpään kaupunki ja Sibelius-Akatemia. Ensimmäinen kansainvälinen Sibelius-laulukilpailu 2007 oli suuri menestys. Kilpailuun ilmoittautui 119 laulajaa Baltiasta ja kaikista Pohjoismaista. I laulukilpailun voitti mezzosopraano Annastiina Tahkola. Toisen kansainvälisen Sibelius-laulukilpailun 2011 voitti sopraano Hedvig Paulig.

Tekijänoikeustulot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingin Sanomien laskelman mukaan Sibeliuksen tuotanto oli Suomen tuottoisin tekijänoikeusmaksujen mukaan vuonna 2004[14]. Sibeliuksen perillisten verotietoihin perustuen lehti arvioi vuosituoton olevan jopa 1 500 000 euroa. Tämä summa jaetaan Sibeliuksen perillisille, joita on kymmeniä.

Nykyisen tekijänoikeuslain mukaan Sibeliuksen tuotanto vapautuu vuonna 2027, jolloin on kulunut 70 vuotta hänen kuolemastaan.

Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sinfoniat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sinfoniset runot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kullervo on viisiosainen Kalevala-aiheinen suurimuotoinen sävelruno, jota kutsutaan myös Kullervo-sinfoniaksi. Se on sävelletty orkesterille, mieskuorolle, sopraanolle ja baritonille. Sibelius aloitti sen säveltämisen Wienissä vuonna 1891, ja teos valmistui Sibeliuksen palattua Helsinkiin vuonna 1892. Kullervo teki Sibeliuksen tunnetuksi lupaavana säveltäjänä, vaikka teosta onkin arvosteltu soitinnuksen sekä muodon puutteista. Sibelius vetikin sävellyksen pois julkisuudesta pian ensiesitysten jälkeen.
Lemminkäinen on neljän sävelrunoelman (tunnetaan myös legendoina) sarja, jossa on myös sinfoniallisia piirteitä kuten neliosaisuus ja ensimmäisen osan sonaattimuotoisuus. Teoksella on ohjelmallinen Kalevala-tausta, ja siinä on kuultavissa Brucknerin sekä Wagnerin vaikutteita. Kriitikko Karl Flodin teilasi teoksen arvostelussaan, joten Sibelius veti pois kaksi osaa, ja vuonna 1900 siitä julkaistiin vain osat Tuonelan joutsen ja Lemminkäinen palaa kotitienoille. Vasta vuonna 1935 Lemminkäinen esitettiin toisen kerran kokonaisena, ja 1954 teos julkaistiin kokonaisuudessaan, jolloin toisen ja kolmannen osan paikkaa vaihdettiin.
Nimeltään alun perin Suomi Herää, viimeinen osa kuvaelmamusiikista, joka esitettiin Eino Leinon ja Jalmari Finnen taustatekstittämänä herättämään suomalaisissa taisteluhenkeä sortovaltaa vastaan.

Muita orkesteriteoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tunnettu Karjalan historiasta innoittunut orkesterisarja, joka koostuu osista Intermezzo, Balladi ja Alla marcia.
  • Rakastava, op. 14, (1893), miesäänille ja jousille (sov. 1911 jousille ja lyömäsoittimille)
  • Kevätlaulu (Vårsång), op. 16
  • Valse triste, op. 44 (1903)
  • In memoriam, op. 59

Teoksia soolosoittimelle ja orkesterille[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Viulukonsertto d-molli (op. 47, 1904)
  • Kuusi humoreskia viululle ja orkesterille (op. 87 ja 89, 1917–18)
  • Sarja viululle ja jousiorkesterille (op. 117, löydetty 1983)

Kamarimusiikkia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Voces intimae, op. 56, jousikvartetto (1909)

Pianosävellyksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Cinq morceaux (”Puusarja”) (op. 75, 1914–19)
  1. När rönnen blommar (Kun pihlaja kukkii)
  2. Den ensamma furan (Yksinäinen honka)
  3. Aspen (Haapa)
  4. Björken (Koivu)
  5. Granen (Kuusi)

Urkuteoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Intrada, op. 111a (1925)
  • Surusoitto, op. 111b (1931)

Näyttämömusiikkia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kuningas Kristian II (op. 27, 1898)
  • Kuolema (op. 44, 1903)
  • Pelléas et Mélisande op. 46 (1905)
  • Belsazarin pidot (op. 51, 1906, neliosainen sarja 1907)
  • Joutsikki (Svanevit) (op. 54, 1908)
  • Myrsky, op. 109 (1925)

Vokaalimusiikkia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ateenalaisten laulu (Atenarnes sång), op. 31 no. 3 (1899), poika- ja miesäänille (unisono), torviseptetille ja lyömäsoittimille
  • Maan virsi, op. 95, sekakuorolle ja orkesterille
  • Jääkärimarssi (Jääkärien marssi), op. 91 (1917), mieskuorolle ja pianolle
  • Kunniamarssi 1929 on Viipurin Lauluveikot -mieskuorolle omistettu kunniamarssi. Jean Sibelius sävelsi kappaleen 1897 Viipurissa perustetulle ja sittemmin Helsinkiin siirtyneelle kuorolle, jonka kunniajäsen hän on. Samoihin Eero Eerolan sanoihin oli Sibelius tehnyt VLV:lle kunniamarssin myös vuonna 1920 (Viipurin Lauluveikkojen kunniamarssi 1921).
  • Viisi joululaulua, op. 1 (1897–13)
  1. Nu står jul vid snöig port (Joulupukki kolkuttaa) (Zacharias Topelius, 1913)
  2. Nu så kommer julen (Jo on joulu täällä) (Zacharias Topelius, 1913)
  3. Det mörknar ute (Jo joutuu ilta) (Zacharias Topelius, noin 1897)
  4. Julvisa (Jouluvirsi, En etsi valtaa loistoa) (Zacharias Topelius, 1909)
  5. On hanget korkeat, nietokset (Wilkku Joukahainen, 1901)
  • Kuusi laulua (op. 36, 1899–1900)
  1. Svarta rosor (Mustat ruusut)
  2. Men min fågel märks dock icke (Vaan mun lintuain ei kuulu)
  3. Bollspelet vid Trianon (Palloleikki Trianonissa)
  4. Säv, säv, susa (Soi, soi, kaisla)
  5. Marssnön
  6. Demanten på marssnön (Timantti hangella)

Sibelius elokuvassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Timo Koivusalo on ohjannut Sibeliuksesta elokuvan Sibelius, joka sai ensi-iltansa syyskuussa 2003. Nuorta Sibeliusta tulkitsee Martti Suosalo ja vanhempaa Sibeliusta Heikki Nousiainen.

Kadonneet käsikirjoitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2003 löytyi Oulusta Jean Sibeliuksen yksinlaulujen käsikirjoituksia, joiden luultiin olleen kokonaan kadoksissa. Nuottien omistaja oli säilyttänyt nuotteja kaikessa hiljaisuudessa pankkiholvissa. Kokoelma sisälsi neljä Sibeliuksen mielilaulajana pidetylle Ida Ekmanille omistettua käsikirjoitusta: ”Flickan kom ifrån sin älsklings möte”, ”Var det en dröm”, ”Vilse” ja ”Våren flyktar hastigt”. Nuotteja säilytetään Turun Sibelius-museossa.[15]

Sakari Ylivuori on väitöstutkimuksensa yhteydessä löytänyt yhden Sibeliuksen käsikirjoituksen ja yhden kuoroteoksen, josta ei ole aiemmin ollut tietoa, mieskuoroversion laulusta "Ej med klagan". Väitöskirja Jean Sibelius’s Works for Mixed Choir. A Source Study tarkastettiin 12 lokakuuta 2013 Sibelius-Akatemiassa.[16]

Poliittinen Sibelius[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjois-Teksasin yliopistossa musiikin teoriaa opettava professori[17] Timothy L. Jackson väitti Sibeliusta natsisympatisoijaksi puhuessaan loppuvuodesta 2009 amerikkalaisille musikologeille. Hän julkaisi aiheesta vuonna 2010 artikkelin ”Sibelius the Political” kirjassa Sibelius in the Old and New World. Professori Veijo Murtomäen ja eräiden muiden suomalaistutkijoiden mukaan Jacksonin lähdetuntemus on puutteellista ja hänen johtopäätöksensä ovat käsittämättömiä.[18] Hän kävi lokakuussa 2010 puhumassa aiheesta myös Suomessa Sibelius-Akatemian järjestämässä tilaisuudessa ”Sibelius ja natsi-Saksa”.[19] Jacksonin todisteena on se, että Sibelius oli luvannut suositella säveltäjä Günter Raphaelia mutta ei myöhemmin vastannut Raphaelin pyyntöön. Suosituksen painoarvosta asiantuntijat ovat eri mieltä. Historiantutkijat pitävät Jacksonin todistusaineistoa Sibeliuksen natsisympatioista täysin riittämättöminä ja lähdekriittisestä näkökulmasta kestämättöminä.[20]

Huomionosoituksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sibeliuksen muistoksi Helsinkiin pystytettiin vuonna 1967 Eila Hiltusen suunnittelema Sibelius-monumentti. Se sijaitsee puistossa, joka oli 1945 saanut nimen Sibeliuksen puisto.[2] Sibeliuksen kuva oli vuodesta 1986 lähtien euron käyttööntuloon saakka suomalaisessa 100 markan setelissä.[2] Suuret suomalaiset -kilpailussa vuonna 2004 Sibelius äänestettiin sijalle 8.

Sibeliuksen mukaan on nimetty myös

Sibelius-mitalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Säveltäjämestari Jean Sibeliuksesta on julkaistu tiettävästi 27 mitalia, joista 18 on suomalaista ja 9 on ulkomaista.[21] Vanhin mitaleista on vuodelta 1916 Sibeliuksen 50 v. päivän muistoksi, jonka suunnitteli Ville Vallgren. Muun muassa seuraavat taiteilijat ovat suunnitelleet toteutettuja Sibelius-mitaleja: Gerda Qvist, Aarre Aaltonen, Wäinö Aaltonen, Eila Hiltunen, Kauko Räsänen, Kalervo Kallio, Jorma K. Miettinen, Kari Juva, Lasse Sammallahti, Annu Eklund, Hannele Kylänpää ja Kaarina Tarkka.

Liputuspäivä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ehdotuksia Sibeliuksen ja suomalaisen säveltaiteen liputuspäivästä on tehty 1980-luvulta alkaen. Sisäasiainministeriö suositti yleistä liputusta ensimmäisen kerran Sibeliuksen 140-vuotissyntymäpäivänä vuonna 2005. Almanakkatoimisto hyväksyi 2009 liputuspäivän merkittäväksi vuoden 2011 kalenteriin vakiintuneena liputuspäivänä. Sibeliuksen syntymäpäivä, 8. joulukuuta on liputuspäivä, suomalaisen musiikin päivä.[22][23][24]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Calamnius-sukuseura ry Viitattu 18.12.2010.
  2. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x Jean Sibelius Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  3. a b Aho, Kalevi: Jean Sibeliuksen Karelia-musiikin rekonstruktionti ja täydentäminen Fimic. Viitattu 9.2.2012.
  4. Tawaststjerna, Erik: Jean Sibelius 2, s. 13–20. Ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta tekijän kanssa yhteistyössä suomentanut Tuomas Anhava. Helsingissä: Otava, 1967.
  5. a b c Hakusana Sibelius, Jean teoksessa Suomalainen tietosanakirja 7, reun–tamm. Espoo: Weilin + Göös, 1993. ISBN 951-35-4478-8.
  6. Sibelius Italian valossa. Suomen kuvalehti, 4.12.2002.
  7. Aho, Kalevi: Jean Sibeliuksen sinfoniat (Sinfonia nro 2 D-duuri op. 43) Suomalaisen musiikin tiedotuskeskus. Viitattu 18.12.2008.
  8. Tawaststjerna, Erik: "Sibelius", s. 268, 270–271. Suuri Suomalainen Kirjakerho, Keuruu 1997. ISBN 951-643-904-7. Viitattu 24.2.2014.
  9. Sirén, Vesa: Sibeliuksen vapinalle löytyi syy. Helsingin sanomat, 28.1.2012, s. C 2. Artikkelin lyhennelmä verkossa Viitattu 9.2.2012.
  10. a b Sirén, Vesa: Soiko HS.fi:n videolla Sibeliuksen kadonnut sinfonia? Helsingin sanomat. 30.10.2011. Viitattu 9.2.2012.
  11. Sirén, Vesa: Löytyisikö sinfonia Kemppaisten vintiltä Helsingin sanomat. 30.10.2011. Viitattu 9.2.2012.
  12. Sirén, Vesa: Sibelius-kirjeet löytyivät salkusta. Helsingin sanomat, 15.11.2011, s. C1. Lyhennelmä verkossa Viitattu 9.2.2012.
  13. Ahtokari, Reijo: Vapaamuurarit Sibelius.fi. Helsingin suomalainen klubi. Viitattu 10.2.2012.
  14. Hellman, Heikki & Sirén, Vesa: Sibelius tienaa yhä eniten taiteilijoista. Helsingin sanomat, 7.11.2005.
  15. Suomen sillan uutisviikko 34/2003: Sibelius-aarteita löytyi Helsingistä ja Oulusta (Internet Archive) Viitattu 9.2.2012.
  16. Satu Nurmio: Väitöskirja paljastaa uuden Sibeliuksen kuoroteoksen Yle Uutiset. 30.9.2013. Viitattu 30.9.2013.
  17. Lappalainen, Tuomo: Viikon Valopää: Professori Timothy L. Jackson Suomen kuvalehti. 22.10.2010. Viitattu 24.10.2010.
  18. Amerikkalaisprofessori pysyy tiukkana Sibeliuksen saksalaisyhteyksistä Helsingin sanomat. 4.12.2009. Viitattu 10.2.2012.
  19. Lappalainen, Hannu-Ilari: Sibeliusta syytetään SS:n tukemisesta. Helsingin sanomat, 20.10.2010, s. C4.
  20. Lampila, Hannu-Ilari: Sibelius-syytökset nostivat tunteet pintaan. Helsingin sanomat, 21.10.2010, s. C4.
  21. Sibelius-mitalit Sibelius-kalenterissa 2013 LC-Jean Sibelius. Viitattu 18.2.2013.
  22. Jean Sibeliuksen syntymäpäivästä yleinen liputuspäivä? 2005. Sisäasiainministeriö. Viitattu 9.2.2012.
  23. Sibeliuksen liputuspäivää vakiinnutetaan jo tänä vuonna Yle uutiset. 8.12.2009. Viitattu 9.2.2012.
  24. Almanakka suosittelee tänään ensi kerran liputusta Sibeliuksen kunniaksi Helsingin sanomat. 8.12.2011. Viitattu 9.2.201.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Brofeldt, Jussi (toim.): Jean Sibelius kodissaan. Kuvat Björn Soldanin ja Heikki Ahon elokuvasta Sibelius kodissaan. Helsinki: Teos, 2010. ISBN 978-951-851-364-6.
  • Carpelan, Axel – Sibelius, Jean: Högtärade maestro! Högtärade herr baron! Korrespondensen mellan Axel Carpelan och Jean Sibelius 1900–1919. Utgivare Fabian Dahlström. Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland, 737. ISSN 0039-6842. Helsingfors: Svenska litteratursällskapet i Finland, 2010. ISBN 978-91-7353-372-0.
  • Dahlström, Fabian: The Works of Jean Sibelius. Helsinki: Sibelius-Seura, 1987. ISBN 951-99833-3-3.
  • Dahlström, Fabian: Jean Sibelius: Thematisch-bibliographisches Verzeichnis seiner Werke. Wiesbaden: Breitkopf & Härtel, 2003. ISBN 3-7651-0333-0.
  • Goss, Glenda Dawn: Sibelius, Amerikka ja amerikkalaiset. Helsinki: WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-35517-6.
  • Huttunen, Matti: Jean Sibelius: Pienoiselämäkerta. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1999. ISBN 951-0-22595-9.
  • Kilpeläinen, Kari: Tutkielmia Jean Sibeliuksen käsikirjoituksista. Väitöskirja: Helsingin yliopisto. Studia musicologica Universitatis Helsingiensis 3. Helsinki: Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitos, 1991. ISBN 951-45-6138-4.
  • Levas, Santeri: Jean Sibelius. Muistelma suuresta ihmisestä. Ilmestynyt aiemmin kaksiosaisena: Nuori Sibelius, 1957 ja Järvenpään mestari, 1960. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1986 (2. painos 1992). ISBN 951-0-13306-X.
  • Murtomäki, Veijo: Sinfoninen ykseys: Muotoajattelun kehitys Sibeliuksen sinfonioissa. Väitöskirja: Helsingin yliopisto. Helsinki: Sibelius-akatemia, 1990. ISBN 951-95540-6-8.
  • Murtomäki, Veijo: Sibelius. Teoksessa Sävelten maailma 3. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1992. ISBN 951-0-15763-5.
  • Murtomäki, Veijo: Sibelius ja isänmaa. Helsinki: Tammi, 2007. ISBN 978-951-31-4060-1.
  • Murtomäki, Veijo: Jean Sibeliuksen suhteet natsi-Saksaan eurooppalaisessa kontekstissa. Musiikki 3–4/2011, s. 5–68.
  • Mäkelä, Tomi: Sibelius, me ja muut. Helsinki: Teos, 2007. ISBN 978-951-851-097-3.
  • Salmenhaara, Erkki: Jean Sibelius. Helsinki: Tammi, 1984. ISBN 951-30-5490-X.
  • Sibelius, Jean: Dagbok 1909–1944. Utgiven av Fabian Dahlström. Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland, 681. ISSN 0039-6842. Helsingfors: Svenska litteratursällskapet i Finland, 2005. ISBN 951-583-125-3.
  • Sirén, Vesa: Aina poltti sikaria: Jean Sibelius aikalaisten silmin. Helsinki: Otava, 2000 (2. tarkistettu painos 2000). ISBN 951-1-14494-4.
  • Sirén, Vesa: Suomalaiset kapellimestarit: Sibeliuksesta Saloseen, Kajanuksesta Franckiin. Helsinki: Otava, 2010. ISBN 978-951-1-21303-1.
  • Tawaststjerna, Erik: Jean Sibelius 1–5. Suomentaneet Tuomas Anhava, Seppo Heikinheimo, Erkki Salmenhaara. Helsinki: Otava, 1965–1988.
  • Tawaststjerna, Erik: Sibelius. Lyhennetty ja uudistettu yksiosainen laitos. Toimittanut Erik T. Tawaststjerna. Helsinki: Otava, 1997. ISBN 951-1-14231-3.

Ääninäytteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sound-icon.svg

Fuldan sinfoniaorkesteri, johtaa Simon Schindler:

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wikiquote-logo-en.svg
Wikisitaateissa on kokoelma Jean Sibelius -sitaatteja.
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Jean Sibelius.
Wikiaineisto
Wikiaineistossa on lähdetekstiä aiheesta: