Wäinö Aaltonen

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Wäinö Aaltonen
Nuori Wäinö Aaltonen 1900-luvun alussa.
Nuori Wäinö Aaltonen 1900-luvun alussa.
Syntynyt 8. maaliskuuta 1894
Karinainen
Kuollut 30. toukokuuta 1966 (72 vuotta)
Helsinki
Kansallisuus suomalainen
Ala kuvanveisto
Kuuluisimpia töitä Paavo Nurmen patsas, Hämeensillan Pirkkalaisveistokset, Eduskuntatalon veistokset ja Aleksis Kiven muistopatsas
Aaltonen työstää Paavo Nurmen patsasta, 1924-1925.
Kauppias Pirkkalaisveistoksista, 1929.

Wäinö Waldemar Aaltonen (8. maaliskuuta 1894 Karinainen [1][2]30. toukokuuta 1966 Helsinki)[3] oli aikansa näkyvimpiä suomalaisia kuvanveistäjiä. Julkiset veistokset olivat nuoressa valtiossa tärkeä edustustaiteen ala, ja Aaltonen hallitsi julkista veistoa miltei yksinoikeudella 1920-luvun puolivälistä 1950-luvun loppuun saakka.[4] Tuolloin hän oli Suomen ohella Pohjoismaiden merkittävimpiä kuvanveistäjiä.[5]

Pääosa Aaltosen tunnetusta veistotaiteesta edustaa hillityn klassisoivaa realismia, joka oli Suomen julkisen taiteen valtatyyli 1920- ja 1930-luvuilla,[6] mutta hän on soveltanut myös ekspressionismia, kubismia, art decoa ja muita kansainvälisiä ja modernistisia virtauksia.[4][7] Pronssiveistosten ohella Aaltonen toi esille graniitin veistosmateriaalina ja kehitti myös puun käyttöä veistoksissa, monesti lehtikullalla viimeisteltynä.[7]

Tunnetuimmat veistokset ovat monumentaalisia ja usein niissä on mukana isänmaallisen herooista sisältöä. Silti monille veistoksille oli ominaista herkkä ja lyyrinen ote. Realistisuuden vastapainona hän pelkisti ja yksinkertaisti muotoja.[5] Aaltosen merkittävimpiä julkisia veistoksia ovat Paavo Nurmen patsas, Eduskuntatalon veistokset vuodelta 1932 sekä Aleksis Kiven muistopatsas Helsingissä.[8]

Aaltonen käytti töissään pronssia ja marmoria sekä muun muassa puuta. Suomalaisen graniitin käyttäjänä hän oli uranuurtaja.[1]

Nuoruus ja taiteellisen uran alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Räätälin poika Wäinö Aaltonen vietti lapsuutensa Hirvensalossa Turun lähellä. Aaltonen alkoi opiskella 16-vuotiaana piirtämistä ja maalaamista Turun Taideyhdistyksen piirustuskoulussa (1910–1915) Victor Westerholmin oppilaana. Opintojen loppuvaiheessa hän kuitenkin kiinnostui kuvanveistosta. Hän oppi veistoa kivenhakkaajien apulaisena ja serkkunsa kuvanveistäjä Aarre Aaltosen apulaisena.[4][9]

Aaltosen teoksia, nais- ja lapsimuotokuvia marmorista, oli ensimmäistä kertaa esillä 1916.[5]

Alkuvaiheen graniittiveistokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aaltosen teoksista ensimmäisinä herättivät huomiota graniittiveistokset. Savonlinnan monumentaalisessa punagraniittisessa sankaripatsaassa (1921) Aaltonen kuvaa alastonta surevaa sankaria, jonka kädessä on kreikkalainen kypärä.[4] Savonlinnan massiivisen sankaripatsaan muotokieli on voimakkaan pelkistetty. Varhaisista töistä tunnetuimpia on myös arkaaisen yksinkertainen Graniittipoika (1917-1920).[5]

Veistosten tyylipiirteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wäinö Aaltonen aloitti ekspressionistina, ja kuvasi mielenliikkeitä alastomien figuurien avulla. Hän oli ainoa kuvanveistäjä, joka kutsuttiin Marraskuun ryhmän näyttelyihin.[4]

Auguste Rodinin innoittama dramaattinen valoihin ja varjoihin perustunut sisältä päin lähtenyt veistotapa oli hallinnut kansainvälistä kuvanveistoa, kunnes 1910-luvulla siirryttiin kohti klassismia. Uutena esikuvana oli Rodinin oppilas Aristide Maillol. Hänen taiteelleen olivat tyypillisiä vankkaraajaiset ja paksunilkkaiset naiset. Vastaavaa realismin hylkäävää veistotapaa sovellettiin laajasti Euroopassa. Esikuvana oli myös Antiikin Kreikan arkaaisen kauden kuvanveisto. Kaikki nämä lähtökohdat ovat Wäinö Aaltosen teoksissa näkyvissä.[4] Vankkaraajaisen naishahmon ihanne näkyi Aaltosen Kahlaaja-teemasta tekemissä veistoksissa 1917 alkaen.[4]

Aaltosen usein soveltamaa idealistista klassisismia oli 1920-luvulla monien valtioiden edustustaiteessa, kuvanveiston ohella myös arkkitehtuurissa. Suomessa tehtiin 1920-luvun alusta alkaen klassistisia kansalaissodan muistomerkkejä.[4]

Kubismi ja modernismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aleksis Kiven muistopatsaan kubistinen versio Mäntän keskustassa.
Eduskuntatalon istuntosalin veistokset Raivaaja, Henkinen työ, Tulevaisuus, Usko ja Sadonkorjaaja, 1932.
Aaltonen viimeistelee Aleksis Kiven muistopatsaan kipsiversiota

Kubistiset liiketutkielmat ja modernit tasomuodoista koostuvat sommitelmat syntyivät Aaltosen 1923 Italiaan tekemän matkan jälkeen.[4] Saksan kautta kulkeneella matkalla hän tutustui Italian futuristeihin ja hankki paljon modernia taidetta käsittelevää kirjallisuutta.[7] Hän oli soveltanut kubismia maalauksissaan jo vuodesta 1914 lähtien. Kubistisia sävyjä on muun muassa kullatussa Musica -pääveistoksessa vuodelta 1926. Sen pohjana oli Tampereen Aleksis Kivi -kilpailua varten tehty, myös kullattu ja kubistishenkinen Futuri, jossa Kivi oli uppoutunut viulun säveliin.[4]

Modernistinen into tarttui Aaltoseen myös ajan kirjailijoiden uudistusmielestä. Omakuvissa hän etsi modernia ilmaisua kubismista ja kollaasitekniikasta. Dramaattisena eleenä hän peitti osan kasvoista kirjeellä tai lehtikullalla.[7]

Monumentit ja klassinen herooisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ekspressionistisissa maalauksissa suomalaisuus oli näyttäytynyt liian arkipäiväisenä, joten taiteeseen kaivattiin ylevämpää ilmaisua ja oikeaa klassista rotuluonnetta. Paavo Nurmen juostua Suomen maailman kartalle vuoden 1924 olympialaisissa valtio tilasi Aaltoselta tapausta juhlistavan patsaan.[4] Aaltonen oli aiemmin ollut merkittävä paikallisesti Turun seudulla. Häntä kuitenkin pidettiin nuorista kuvanveistäjistä lahjakkaimpana, joten valtakunnallinen tilaus annettiin hänelle.[10] Paavo Nurmen patsas täytti toiveet ja nosti Aaltosen kansallisen kuvanveistäjän maineen korkealle. Aaltosta sanottiin "suomalaisen kuvanveiston Paavo Nurmeksi".[4]

Ajan johtavan taidekriitikon Onni Okkosen mukaan Aaltosen tyyppinen kuvanveisto kirkasti "viljeltyä sielunelämää, kauneutta, tyyliä", eli arvoja, jotka olivat taiteessa toivottavia 1920-luvun lopulla.[4] Okkonen oli Aaltosen vannoutunut puolestapuhuja. Taidekentällä vaikutusvaltaisen Okkosen henkilökohtaisena projektina oli rakentaa nuorelle kansakunnalle jo kivikaudesta alkava veistotaiteen perinnejatkumo, jossa Aaltosen teokset näyttäytyvät huipentumana. Hän kirjoitti ensimmäisen Aaltosen tuotantoa käsittelevän kirjan 1925.[7]

Nurmen patsaan jälkeen kansalliset ja herooiset puolet korostuivat Aaltosen tuotannossa monumentaalisuuden ja synteettisen muodon ohella. Näitä piirteitä oli monissa veistoksissa, kuten Pirkkalaisveistoksissa, Helsingin yliopiston juhlasalin marmorireliefissä Vapauden jumalatar seppelöi nuoruuden, Yhdyspankin pääkonttorin veistoksissa (1947-50), Aleksis Kiven patsaassa ja osuustoimintamonumentissa Tampereella.[5]

Aaltosen työhuoneet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paljon suuria julkisia veistoksia tehnyt Aaltonen työskenteli 1923 alkaen Turussa Hirvensalon ateljeessa, jossa syntyi muun muassa Paavo Nurmen patsas. Aaltonen työskenteli 1920-luvun lopulta alkaen Turun lisäksi myös Helsingin Kulosaaressa, jonne rakennettiin uusi Armas Lindgrenin suunnittelema ateljee. Aaltonen työsti silti etenkin isoja teoksia Turun ateljeessa.[7] Wäinö Aaltosen museon toimistosiivessä on vuodesta 2008 lähtien ollut esillä valokuvanäyttely kuvanveistäjän ateljeista.[11]

Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aaltonen ja Jean Sibeliuksen muotokuva Kulosaaren ateljeessa. Etualalla pistesiirtolaite, jota käytetään muun muassa luonnosten suurentamisessa ja siirtämisessä.

Tunnetuimpien monumentaaliteostensa ohella Aaltonen oli tuottelias muotokuvien veistäjä. Malleina olivat muiden muassa presidentti K. J. Ståhlberg, kirjailija Joel Lehtonen, Jean Sibelius, Ruotsin kuningatar ja professori V. A. Koskenniemi.[5]

Wäinö Aaltosen museo avattiin Turussa vuonna 1967. Sen ovat suunnitelleet taiteilijan poika Matti Aaltonen ja Irma Aaltonen.[12] Wäinö Aaltosen museon kokoelmissa on kaikkiaan noin 5 000 teosta. Lisäksi Aaltosen teoksia on muun muassa Valtion taidemuseossa.

Veistoksia
  • Tytön pää, n. 1917
  • Graniittipoika, punagraniittia 1917-1920[1]
  • Pikkukahlaaja, marmoria 1917–1922
  • Kahlaaja, marmoria 1923
  • Maria Jotuni, 1918-1920
  • Opettajani (Victor Westerholmin muotokuva, marmori), 1919
  • Aaro Hellaakosken pronssipää, 1919
  • Sankaripatsas, Savonlinna, punagraniitti 1919-1921
  • Ohtolan Fanny, 1923
  • Punagraniittinen neito, 1923
  • Mustagraniittinen neito, 1924
  • Seisova nainen, 1920-1924
  • Istuva nainen, 1920-1925
  • Uimaan lähtevä nainen, 1924
  • Westerholmin ja Ekmanin muotokuvahermit, 1924-1926
  • Paavo Nurmi, 1925
  • Kala-Matti, 1925
  • Turun Lilja, 1926
  • Musica, kullattua puuta 1926[1]
  • Hämeensillan Pirkkalaisveistokset, neljä veistosta, muun muassa Suomen neito, Tampere 1927–1929
  • Runoilija ja muusa, Aleksis Kiven muistomerkki, Tampere, 1926–1928
  • Myrsky (S2:n muistomerkki), Reposaari Pori, 1930, Turku (pystytetty 1967)
  • Eduskuntatalon istuntosalin viisi veistosta 1932: Raivaaja, Henkinen työ, Tulevaisuus, Usko ja Sadonkorjaaja[13]
  • Marjatta, 1934
  • Delaware-muistomerkki, 1937-1938
  • Aleksis Kiven muistopatsas Helsinki, 1939[1]
  • Vapauden jumalatar seppelöi nuoruuden, 1940/1959 (alkuperäinen tuhoutui pommituksessa 1944, uusi veistos tehtiin 1959)
  • Kruununprinsessa Louise, dioriittia 1942[1]
  • Usko tulevaisuuteen, 1949
  • Kun ystävyyssuhteet solmitaan, Turku ja Göteborg, 1948 (paljastettu 1955)
  • Osuustoimintamuistomerkki, Tampere 1949-1950
  • Kauhajoen sankaripatsas 1951[14]
  • Vapauden Hengetär (Rauha), Lahdessa 1952
  • C. G. E. Mannerheimin hautamuistomerkki, 1953
  • Hietaniemen hautausmaan sankariristi, 1954
  • K. J. Ståhlberg, 1957-1958, Eduskuntatalon edusta
  • P. E. Svinhufvud, 1957-1959, Eduskuntatalon edusta
  • Rautatienrakentajien muistomerkki, 1957, Hyvinkää
  • Maaemo suojelee poikiaan, 1960
  • P. E. Svinhufvud, 1961
  • Genius Montanus, 1960, Turku; Aaltosen haudalla
  • Genius ohjaa nuoruutta, 1961
Maalauksia
  • Tunnelma konsertissa, 1926
  • Naisen pää, n. 1926
  • Karinaisten kirkon alttaritaulu, 1935

Teosten myyntejä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bukowskin kansainvälisessä huutokaupassa myytiin yksityiskokoelmaan joulukuussa 2008 monissa näyttelyissä esillä olleet veistokset Punagraniittinen neito Ohtolan Fanny 30 000 eurolla sekä Poika ja kalat eli Kala-Matti 40 000 eurolla. [15]

Tunnustuksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tulevaisuus, eduskunnan 75-vuotisjuhlapostimerkki 1982.

Aaltoselle myönnettiin professorin arvonimi vuonna 1940 ja hän oli Suomen Akatemian jäsen 1948–1964. Kunniatohtorin arvonimi hänelle myönnettiin vuonna 1950.[1] Vuonna 1947 hänet palkittiin Ruotsin kuningasperheen jakamalla Prinssi Eugenin mitalilla.

Wäinö Aaltosen mukaan on nimetty Turun Hirvensalossa sijaitseva kahden toimipisteen koulu, jonka entinen oppilas Wäinö Aaltonen oli.[16]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g Otavan Iso Fokus, Osa 1 3p, Otava 1972, s. 20-21
  2. Yrjö Karilas (toim.): Pikku Jättiläinen, s. 519. 8. painos, WSOY 1958.
  3. Suomen kuvataiteilijat verkkomatrikkeli kuvataiteilijamatrikkeli.fi. Helsinki: Suomen Taiteilijaseura. Viitattu 19.11.2012.
  4. a b c d e f g h i j k l m Ilvas, Juha: Wäinö Aaltonen. Teoksessa Kansallista taidetta - Suomalaista taidetta Kansallis-Osake-Pankin kokoelmissa, s. 140. Helsinki: Kansallis-Osake-Pankki, 1989. ISBN 951-889-000-5.
  5. a b c d e f ”Aaltonen, Wäinö”, CD-Facta. Helsinki: WSOY, 1998. ISBN 951-0-23152-5.
  6. Julkiset veistokset Helsinki: Helsingin taidemuseo. Viitattu 29.3.2010.
  7. a b c d e f Wäinö Aaltosen museo: Wäinö Aaltonen Henkilöhistoria
  8. WÄINÖ AALTONEN (1894-1966) 2006. Tampere: Tampereen kaupunki/Tampereen nykytaiteen museo. Viitattu 28.7.2010.
  9. Julkiset veistokset Yle Teema. Viitattu 28.7.2010.
  10. Wäinö Aaltosen museo, Kansainvälisiä tuulia 1923–1929 22.5.2007. Turun kaupunki. Viitattu 28.7.2010.
  11. Wäinö Aaltosen museo: Wäinö Aaltosen ateljeet
  12. Museorakennus 4.5.2007. Turku: Wäinö Aaltosen museo. Viitattu 1.8.2010.
  13. Eduskuntatalo - Eduskunnan taidekokoelmat Helsinki: Eduskunta. Viitattu 28.7.2010.
  14. Maailmanpalo ja isänmaalliset kunniatehtävät 1939–1954 21.5.2012. Wäinö Aaltosen Museo. Viitattu 26.9.2013.
  15. Yle.fi 10.12.2008
  16. Wäinö Aaltosen koulu Turku: Wäinö Aaltosen koulu. Viitattu 5.8.2010.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Okkonen, Onni: Wäinö Aaltonen 1915 - 1925. WSOY, 1925.
  • Hakkila, Esko: Wäinö Aaltonen, Elämää ja taidetta. WSOY, 1942.
  • Okkonen, Onni: Wäinö Aaltonen : taiteilijakuva. WSOY, 1944.
  • Okkonen, Onni: Wäinö Aaltonen. WSOY, 1945.
  • Hakkila, Esko: Wäinö Aaltonen. WSOY, 1953.
  • Aaltonen, Matti: Wäinö Aaltonen 1984 - 1894 : veistoksia, tunnustuksia, mielipiteitä. Karisto, 1966.
  • Pfäffli, Heidi: Wäinö Aaltonen 1894-1966. WAM julkaisuja nro 10, 1994. ISSN 0788-0324.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]