Tulenkantajat

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee suomalaista kulttuuriryhmää. Muista merkityksistä katso täsmennyssivu Tulenkantajat.
Anja Juurikkala, Tulenkantaja, Uuno Kailaan ja Arvi Kivimaan muistomerkki, 1987, Heinola.

Tulenkantajat oli 1920-luvulla Suomessa vaikuttanut kirjailijaryhmittymä, joka on nimetty Nuoren Voiman Liiton julkaiseman Tulenkantajat-albumin mukaan. Tulenkantajiin tiiviisti kuuluvia kirjoittajia olivat muun muassa Uuno Kailas, Olavi Paavolainen, Elina Vaara, Katri Vala ja Lauri Viljanen. Kirjailijoiden lisäksi ryhmään kuului muun muassa muusikkoja ja kuvataiteilijoita. Ryhmä julkaisi myös omaa lehteä, jonka päätoimittajana toimi Erkki Vala.

Tulenkantajat pyrkivät ohjaamaan suomalaista kirjallisuutta uusille urille lähemmäs eurooppalaisia virtauksia.[1] Ryhmä pyrki eroon ”korpikulttuurista” ja määritteli suomalaisuuden ensisijaisesti teollisuuden, kaupungistumisen ja modernin taiteen kautta. Tulenkantajien tunnuslause oli: ”Ikkunat auki Eurooppaan!”, joka oli lainaus Elmer Diktoniuksen esittämistä Ultra-lehden tavoitteista: "Ikkunat auki Eurooppaan päin".[2]

Tulenkantajien ryhmä alkoi hajota ristiriitoihin 1920-luvun lopulla. Lopullisesti jäsenten yhteisen taipaleen voidaan katsoa päättyneen 1930-luvun alussa[3].

Alkuvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuoren Voiman Liitto toimi yhdistävänä tekijänä monille tulenkantajien jäsenille[4]. Tulenkantajat-ryhmä sai nimensä alun perin Nuoren Voiman Liiton kirjallisen harrastuspiirin samannimisestä albumista. Albumi ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1924, ja muuttui neljästi ilmestyttyään aikakauslehdeksi.[5] Tulenkantajat-albumeissa esiteltiin kirjallisen, kuvataiteellisen ja säveltaiteellisen ryhmän saavutuksia. Tulenkantajat-lehti sen sijaan keskittyi uuden sukupolven monenlaiseen muuhun esittelyyn, mikä onkin tuonut esille kysymyksiä siitä, oliko tulenkantajat ryhmänä yksinomaan kirjallisuuteen keskittynyt.[6] Tulenkantajat nimenä herätti jonkin verran hämmennystä: albumin nimenä se oli selvä, mutta ihmisryhmänä epämääräinen, eikä tulenkantajiin kuuluneista kirjailijoista voida vieläkään tehdä pitävää luetteloa.[7][8]

Tulenkantajiin kuului joukko nuoria kirjailijoita, joiden tuotannossa ilmeni muun muassa vapaamittaisuutta, eksotiikkaa, ekspressionistista ilmaisua ja uudenlaisen elämäntunteen ylistystä[9]. Ryhmälle oli ominaista usko ihmisyyteen ja suomalaisen kulttuurin tulevaisuuteen sekä kiinnostus uusiin ilmiöihin[10]

Kirjailijaryhmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tulenkantajien kokoonpanosta ei saada tyhjentävää tietoa, ja myös tutkijat ovat tulenkantajiin kuuluneiden jäsenten määrittelyn suhteen erimielisiä[7]. Osa jäsenistä kuului ryhmään tiiviimmin ja osa väljemmin. Voidaan puhua myös sisärenkaasta ja ulkojäsenistä[11]. Tulenkantajiin tiiviisti kuuluvia kirjoittajia olivat muun muassa Uuno Kailas, Katri ja Erkki Vala, Yrjö Jylhä, tulenkantajien keulakuva Olavi Paavolainen, lyyrikko Lauri Viljanen, Ilmari Pimiä ja Elina Vaara. Ryhmään luetaan usein tiiviisti kuuluneeksi myös Martti Haavio (taiteilijanimeltään P. Mustapää), joka kuitenkin on itse sanonut mahdollisesti kuuluneensa ryhmään vain siksi, että useat sen jäsenet tulivat hänen hyviksi ystävikseen.[1][12] Muitakin nimiä on useasti mainittu tulenkantajien yhteydessä, kuten Onni Halla ja Antero Kajanto sekä ekspressionistit Arvi Kivimaa ja Mika Waltari.[13]

Tulenkantajat oli ryhmänä väljä, ja siihen voitiin katsoa kuuluvan erilaisia kerrostumia. Ryhmän ydinjäsenistö pysyi suhteellisen muuttumattomana, mutta ulompaan kehään kuuluvat jäsenet vaihtelivat. Ydinryhmä oli esteettisesti ennakkoluuloton ja avosylinen, joten uudet ystävät otettiin vastaan vailla ennakkoluuloja.[14]

Yleensä tulenkantajista puhutaan kirjailijaryhmänä, mutta samaan ystäväpiiriin kuului myös kuvataiteilijoita, lausujia, muusikkoja, sanomalehtimiehiä sekä monenlaisia taiteen harrastajia[1]. Taiteilijat Sylvi ja Väinö Kunnas kuvittivat nuorten runokokoelmia, albumeja ja lehtiä. Säveltaiteilijoita ja lausujia kuului läheisesti ystäväpiiriin, ja heistä muun muassa Eero Salola ja Helinä Svensson-Timari tekivät suuren palveluksen tuomalla lausuntailloissaan uutta lyriikkaa sitä lukemattomien tietoisuuteen.[6] Ryhmään liittyy kiinteästi myös Yrjö Gustafson, joka ei itse kirjoittanut, mutta antoi herätteitä muille. Gustafsonin sanotaan olleen hienosyisin henki ja keskeinen persoonallisuus nuoren kirjailijapolven piirissä.[15]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lyriikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tulenkantajien väljään ryhmään kuului hyvin monenlaisia lyyrikoita. Tulenkantajien lyriikalla on kuitenkin yhteisiä tyypillisiä piirteitä, joita ovat muun muassa vapaa mitta, eksotiikka ja koneromantiikka.[10] Tunnetuimpia vapaan mitan käyttäjiä on Katri Vala, joka piti loppuun saakka kiinni tästä hänelle luontaisesta ilmaisumuodosta[16]. Valan tunnettuja teoksia ovat muun muassa Kaukainen puutarha (1924) ja Sininen ovi (1926)[9]. Valan runouden keskeisenä vaikutustekijänä on myös eksoottinen ja aistimusvoimainen kuva, johon liittyvät muun muassa intensiiviset väriläikät, sekä lämmön ja valon aistimukset[16]. Tulenkantajien eksotiikkaa yleensä hallitsee usein vaisto ja voimakkaat tunneaistimukset[17] Tulenkantajien aikaan suomalaisessa kirjallisuudessa kukkivat värikkäät kukat, puutarhat tuoksuivat ja teksteissä oli mielikuvituksellisia kaukonäkyjä[10]. Tulenkantajien lyriikassa eksotiikalla on yleensä tehtävänä korostaa vaistonvaraista tunnetta ja primitivismiä, mikä tietyllä tavalla merkitsee pakoa nykyajan rationaalisuudesta. Eksoottinen maisema teki selvän eron aiempaan suomalaiseen kirjallisuuteen.[17]

Tulenkantajista muun muassa Olavi Lauri (Paavolainen) ja Mika Waltari olivat innostuneet koneromantiikasta. Tulenkantajien lyriikassaan kuvaamat koneet ovat pääosin matkustamiseen ja vapaa-aikaan liittyviä laitteita, eivät niinkään työvälineitä. Koneromantiikassa koneita ja tekniikkaa pidettiin sekä vapauttavana että ihmiskuntaa yhdistävänä voimana. Ajateltiin, että tekniikka mahdollistaa tulevaisuuden utopian toteuttamisen, eli tässä tapauksessa globaalin ihmisyhteisön syntymisen. Koneiden avulla maailma voitiin tuntea pieneksi ja hallittavaksi, ja samalla torjuttiin ajatuksia rappiosta ja perikadosta.[18]

Tulenkantajien lyriikassa näkyy vahvasti elämän voiman korostaminen eli vitalismi, johon liittyy myös ihmisruumiin palvonnan kohteeksi tuleminen, sekä terveen ihmisruumiin ja sen viettien noudattamisen hyveellisyys. Vitalismin vastapainona nuorten lyyrikoiden runoissa on myös ahdistusta ja säälimättömän kuoleman kauhukuvia. Muun muassa Yrjö Jylhän kokoelman Ruoskanjäljet runoissa toistuvat kuoleman, väkivallan ja itsemurhan teemat, ja Katri Valan kokoelmassa Kaukainen puutarha on peräti erillinen ”Kauhu”-niminen osasto.[9] Tällaista kauhun kuvaamista on selitetty muun muassa sillä, että nuoret lyyrikot halusivat aiheuttaa reaktioita vanhemmassa sukupolvessa. Todennäköisempi syy on kuitenkin sotien vaikutus lyyrikoiden ajatuksiin. Ensimmäinen maailmansodan ja kansalaissodan kokemusten on sanottu tulevan näkyviin näissä kauhukuvissa. Ensimmäinen maailmansota muutti ihmisten ajatusmaailmaa ja rikkoi vakiintuneita käsityksiä ihmisen elämästä. Usko tieteen ja järjen hallitsemaan maailmaan horjui ja elämän perustotuuksien tilalle tuli alituinen epävarmuus.[17]

Proosa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuorten prosaistien osuus tulenkantajissa oli väljempi kuin lyyrikoiden kiinteä yhtenäisyys. Prosaistien osuus oli illanistujaisissa vaatimattomampi myös siksi, että he tulivat kirjalliseen julkisuuteen vasta ryhmän muodostumisen jälkeen. Prosaistien asemaan kirjailijaryhmässä vaikutti muiden seikkojen ohella myös se, ettei heidän tuotannossaan ole niin leimallisesti tulenkantajamaisia aiheita kuin nuorilla lyyrikoilla.[14] Kuvaavana voidaan pitää Mika Waltarin mainintaa siitä, miten hän 1920-luvulla uskoi vakaasti olevansa runoilija, kunnes Joel Lehtosen neuvosta ryhtyi kirjoittamaan proosaa.[14] Waltarista tulikin tulenkantajien ikäpolven näkyvin prosaisti, ja myöhemmin parhaiten ulkomailla tunnettu suomalainen kirjailija.[19] Tulenkantajien kärkipään prosaisteihin kuului myös Olavi Paavolainen[20]. Paavolainen esitteli ajan uusia ilmiöitä muun muassa monissa lehtiartikkeleissa, ja julkaisi tärkeimmät, ensisijaisesti ensimmäisen maailmansodan jälkeistä aikaa kartoittavat, artikkelinsa esseekokoelmassaan Nykyaikaa etsimässä (1929)[21]. Kokoelmassaan Paavolainen toi esille myös suuren maailman muoti-ilmiöt, kuten futurismin, dadaismin ja alastonkulttuurin, sekä sodanjälkeisen tilanteen kulttuuriset ristiriidat[22].

Loppuvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ryhmän hajoaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tulenkantajien ryhmässä oli nähtävissä rakoilua jo 1920-luvun viimeisinä vuosina, jolloin ryhmän sisäiset ristiriidat kasvoivat poleemiseksi sananvaihdoksi. Arvovaltakiistat ja poliittiset mielipide-erot tulivat entistä tärkeämmiksi. Selviä hajoamisen merkkejä olivat Tulenkantajat-lehden ilmestymisen lakkaaminen kesken vuotta 1930, ja kustantajayhtiön ajautuminen konkurssiin.[3] Tulenkantajat-lehden kirjallinen ja taiteellinen yhteisö repesi erilaisiin poliittisiin ja ideologisiin kiistoihin[23].

Ryhmän hajoamiseen oli kuitenkin muitakin syitä. Suomeen ulottui maailmalla lamaannuttava talouspula, joka lamakauden aiheuttaman sisäpoliittisen kriisin myötä vaikutti voimakkaasti 1930-luvun vaihteen yleiseen mielialaan[3][24]. Eniten talouspulasta kärsi lyriikka. Elannon ansaitsemiseksi kirjailijat tekivät suomennoksia, koska omia kokoelmia ei kannattanut tarjota.[25] Muun taiteen mukana myös kirjallisuus kaupallistui, ja käsitys sen merkityksestä sivistystekijänä heikentyi. Useilla 1920-lukua inspiroineilla aatteilla, kuten eksotiikalla ja koneromantiikalla, ei ollut sellaisenaan mahdollisuuksia jatkuvuuteen. Monet uudet ja innoittavat aiheet oli kulutettu loppuun. Huomattiin, että yhteisiä teemoja ei enää ole, vaan jokaisen on kehitettävä omaa erikoislaatuaan, mikä näkyykin jo kirjailijoiden 1930-luvun tuotoksissa.[25]

Suursiivous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1920-luvun kirjallisen elämän tärkeä hahmo ja tulenkantajien kärkeen kuulunut prosaisti Olavi Paavolainen kirjoitti vuonna 1932 teoksensa Suursiivous eli kirjallisessa lastenkamarissa[20][26]. Tässä pamfletissa hän moitti aikalaiskirjallisuutta ja nuoren kulttuurin ilmiöitä, joissa oli itsekin ollut mukana. Paavolaisen mielestä kirjallisuuden taiteellinen taso oli laskenut.[26] Erityisesti proosa sai tuimaa kritiikkiä, Paavolainen moitti sitä muun muassa puolivillaisuudesta, pinnallisesta muodikkuudesta, yhteiskunnallisen näkemyksen heikkoudesta ja mauttomasta sensaationtavoittelusta[20][26]. Paavolaisen mielestä kirjallisuus oli taantunut 1890-luvulle, ja vaikka nuoret olivat hänen mukaansa muototajultaan hienostuneempia, vanha suomalainen passiviteetti ja epä-älyllisyys oli jäänyt jäljelle. Paavolaisen mukaan kärpäset likasivat hyvin nopeasti ruudun Eurooppaan. [26]

Saavutukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tulenkantajat ja heidän aikalaisensa olivat ensimmäinen suomenkielinen lyyrikkopolvi. Heidän lyriikkansa ei kuitenkaan voida sanoa mullistaneen runouden ilmaisukeinoja tai edistäneen kirjallisuuden kehitystä samalla tavoin kuin suomenruotsalaisen modernistin Edith Södergranin runot tekivät.[10] Tulenkantajien huomattavimmat tuotokset eivät olleetkaan ryhmähengen aikaansaamia, vaan toisistaan varsin paljonkin poikkeavien kirjailijoiden yksilöllisiä saavutuksia[27].

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kantokorpi, Otso (toim.): Tulenkantajat 1928–1930: Pääkirjoitukset, ohjelmalliset artikkelit, julistukset ja iskulauseet, sisällysluettelo. Helsinki: JB-kustannus, 1995.
  • Mauriala, Vesa: Uutta aikaa etsimässä: Individualismi, moderni ja kulttuurikritiikki tulenkantajien elämässä 1920- ja 1930-luvulla. Väitöskirja: Helsingin yliopisto. Helsinki: Gaudeamus, 2005. ISBN 951-662-934-2.
  • Mäkinen, Kari: Unelma jälkikristillisestä kulttuurista ja uskonnosta: Tulenkantajien oppositio kansankirkollista arvomaailmaa vastaan 1924–1930. Väitöskirja: Helsingin yliopisto. Helsinki: Suomen kirkkohistoriallinen seura, 1989. ISBN 951-9021-73-6.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Laitinen, Kai: Suomen kirjallisuuden historia. 4. uusittu painos. Helsinki: Otava, 1997. ISBN 9789511150107.
  • Rojola, Lea: Suomen kirjallisuushistoria 2: Järkiuskosta vaistojen kapinaan. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1999. ISBN 951-746-133-X.
  • Saarenheimo, Kerttu: Tulenkantajat – ryhmän vaiheita ja kirjallisia teemoja 1920-luvulla. Porvoo: WSOY, 1966.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Saarenheimo 1966: 10.
  2. Agneta Rahikainen, Edith – Runoilijan elämä ja myytti, s. 198, 264, Schildts & Söderströms, 2014 ISBN 978-951-52-3359-2
  3. a b c Saarenheimo 1966: 257.
  4. Nuoren Voiman Liiton historia Nuoren Voiman Liitto. Viitattu 30.10.2008.
  5. Saarenheimo 1966: 15–16.
  6. a b Saarenheimo 1966: 17.
  7. a b Saarenheimo 1966: 9
  8. Saarenheimo 1966: 16.
  9. a b c Rojola 1999: 267.
  10. a b c d Laitinen 1997: 369.
  11. Saarenheimo 1966: 14.
  12. Saarenheimo 1966: 13.
  13. Saarenheimo 1966: 12–13.
  14. a b c Saarenheimo 1966: 15.
  15. Saarenheimo 1966: 18–19.
  16. a b Laitinen 1997: 371.
  17. a b c Rojola 1999: 268.
  18. Rojola 1999: 269–270.
  19. Laitinen 1997: 406.
  20. a b c Laitinen 1997: 404.
  21. Rojola 1999: 272–273.
  22. Rojola 1999: 272.
  23. Saarenheimo 1966: 258.
  24. Saarenheimo 1966: 260.
  25. a b Saarenheimo 1966: 261.
  26. a b c d Rojola 1999: 315
  27. Laitinen 1997: 370.