Runous
Sivulta puuttuu 
Runous eli lyriikka on kirjallisuuden muoto, jossa kieltä käytetään esteettisesti sen merkityksen ja kieliopillisen oikeellisuuden sijaan tai lisäksi. Se koostuu suullisista tai kirjallisista ilmaisuista, joissa kieltä käytetään eri tavoin kuin proosassa. Eräs runouden alalaji on laululyriikka, jossa, runomuotoinen teksti liittyy musiikkiin. Runojen ilmaisu nojaa usein mielikuvitukseen, sana-mielleyhtymiin ja kielen soinnillisiin ominaisuuksiin.
Runous on vanhin kirjallisuuden laji. Se alkoi suullisena sanataiteena, joka siirtyi yhden runonlaulajan muistista toisen muistiin ja saattoi muuttua matkalla hieman. Muistia auttoivat runomitat alku- ja loppusoinnuin sekä rytmisin keinoin. Kirjoitustaidon kehityttyä runoja alettiin merkitä muistiin, ja kirjoitetusta runoudesta kehittyi uutta taidetta. Moderni runous hylkäsi 1900-luvun alussa runomitat, mutta myös mitallinen runous elää.
Sisällysluettelo |
Kuuluisia runoilijoita[muokkaa]
- Homeros
- Vergilius
- Du Fu
- Dante Alighieri
- Francesco Petrarca
- Geoffrey Chaucer
- William Shakespeare
- John Milton
- Johann Wolfgang von Goethe
- William Wordsworth
- Aleksandr Puškin
- Charles Baudelaire
- T. S. Eliot
Suomenkielisiä runoilijoita[muokkaa]
- Risto Ahti
- Helena Anhava
- Tuomas Anhava
- Paavo Haavikko
- Saima Harmaja
- Uuno Kailas
- Eila Kivikk'aho
- Tomi Kontio
- V. A. Koskenniemi
- Eino Leino
- Maaria Leinonen
- Heidi Liehu
- Rakel Liehu
- Toivo Lyy
- Eeva-Liisa Manner
- Otto Manninen
- Arto Melleri
- Aila Meriluoto
- Hannu Mäkelä
- Kai Nieminen
- Pertti Nieminen
- L. Onerva
- Lauri Otonkoski
- Jyrki Pellinen
- Risto Rasa
- Pentti Saarikoski
- Pentti Saaritsa
- Hannu Salakka
- Hannu Salama
- Tommy Tabermann
- Katri Vala
- Lauri Viita
- Niilo Rauhala
Sanan runo alkuperä[muokkaa]
-
Pääartikkeli: Runoi
Sana runo tulee germaanisista kielistä, joissa sen vastineet ovat tarkoittaneet muun muassa riimukirjoitusta, oppineisuutta ja salaisuutta.
Suomessa sana runo lienee tarkoittanut alun perin kalevalaista runonlaulajaa, mutta uskotaan, että oppineet antoivat sanalle nykyisen merkityksensä. Runoille ei liene ollut tätä ennen suomenkielistä yleisnimeä. Suomalaiset ovat ennen kutsuneet yleensä laulettuja kansanrunojaan muun muassa nimityksillä virsi, laulu, sanat ja sanelu. Kertovaa runoutta on nimitetty myös tarinoiksi, kertomuksiksi, saduiksi ja taruiksi. Taikuuteen käytettyjä runoja on kutsuttu loitsuiksi, ja loitsun ”taikasanat” olivat luotteet.
Katso myös[muokkaa]
Kirjallisuutta[muokkaa]
- Grünthal, Satu & Mäkinen, Kirsti (toim.): Mistä ääni meissä tulee? Runoja ja tulkintoja. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1994. ISBN 951-0-19651-7.
- Hökkä, Tuula (toim.): Oi runous: Romantiikan ja modernismin runouskäsityksiä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2000. ISBN 951-746-173-9.
- Hökkä, Tuula (toim.): Romanttinen moderni: Kirjoituksia runouskäsityksistä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2001. ISBN 951-746-293-X.
- Kainulainen, Siru & Kesonen, Kaisu & Lummaa, Karoliina (toim.): Lentävä hevonen: Välineitä runoanalyysiin. Tampere: Vastapaino, 2007. ISBN 978-951-768-205-3.
- Kantola, Janna: Runous plus: Tutkielmia modernismin jälkeisestä runoudesta. Helsinki: Palmenia-kustannus, 2001. ISBN 951-45-9280-8.
- Katajamäki, Sakari & Pentikäinen, Johanna (toim.): Runosta runoon: Suomalaisen runon yhteyksiä länsimaiseen kirjallisuuteen antiikista nykyaikaan. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-28568-4.
- Parkko, Tommi: Kirjoita runo! Opas aloittelevalle runoilijalle. Helsinki: Avain, 2011. ISBN 978-951-692-760-5.
Aiheesta muualla[muokkaa]
Lähdeaineistoa aiheesta Suomenkielisen runouden bibliografia Wikiaineistossa- Nykyrunon perustyökalupakki. Helsingin kaupunginkirjaston aihepakettiarkisto 21.8.2007.
- Tutkijat: Runous on itseapukirjallisuutta parempaa terapiaa
