Eino Leino

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli kertoo runoilija Eino Leinosta. Sanan muista merkityksistä katso Eino Leino (täsmennyssivu).
Eino Leino
Eino Leino vuonna 1912.
Eino Leino vuonna 1912.
Salanimet Mikko Vilkastus, Teemu, Kanttori Sepeteus
Syntynyt 6. heinäkuuta 1878
Paltamo, Suomi
Kuollut 10. tammikuuta 1926 (47 vuotta)
Tuusula, Suomi
Ammatit kirjailija, lehtimies, kriitikko
Kansallisuus suomalainen
Tyylilajit symbolismi, uusromantiikka
Ensiteokset Maaliskuun lauluja (1896)
Allekirjoitus Allekirjoitus
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Eino Leino (Armas Einar Leopold Lönnbohm, 6. heinäkuuta 1878 Paltamo10. tammikuuta 1926 Tuusula) oli suomalainen kirjailija, lehtimies ja kriitikko. Leinon laaja ja monipuolinen kirjallinen tuotanto sisälsi runoutta, romaaneja, näytelmiä, esseitä ja lehtipakinoita sekä suomennoksia ulkomaisesta kirjallisuudesta. Leino luetaan Suomen merkittävimpiin kirjailijoihin. Sekä hänen lyriikkansa että mahtavat aaterunonsa ovat vuosikymmenestä toiseen pysyneet laajojen lukijapiirien suosiossa.

Eino Leino kuului sanomalehti Päivälehden ympärille muodostuneeseen radikaaliliberalistiseen Nuoren Suomen kulttuuripiiriin. Kulttuuripoliittisiin väittelyihin hän osallistui aktiivisesti paitsi Päivälehden ja sen seuraajan Helsingin Sanomien palstoilla myös veljensä Kasimir Leinon kanssa julkaisemassaan Nykyajassa, viikkolehti Päivässä sekä L. Onervan kanssa toimittamassaan Sunnuntaissa.

Elämä ja kirjailijantyön piirteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuori Eino Leino. Pekka Halosen lyijykynäpiirustus vuodelta 1897.

Eino Leino syntyi 6. heinäkuuta 1878 Paltamon Paltaniemellä (nykyisin osa Kajaania) sivistyneeseen keskivarakkaaseen maalaisvirkamieskotiin. Isä Anders Lönnbohm (alk. Mustonen) oli valtion palveluksessa oleva maanmittari, joka viljeli samalla omistamaansa Hövelön tilaa. Oulujärven välittömässä läheisyydessä sijaitseva maatila oli sama, jossa Elias Lönnrot oli asunut nelisenkymmentä vuotta aikaisemmin Kajaanin vuosinaan. Sekä isän että äidin Anna Emilian (o.s. Kyrenius) kautta Leinon sukujuuret juontavat Liperiin ja Sortavalaan Karjalassa, äidin kautta lisäksi Varsinais-Suomeen.

Lönnbohmien kodissa vaikutti nousevan snellmanilaisen suomalaisuusaatteen henki. Kymmenlapsisen perheen nuorimpana Eino Leinosta kasvoi varhaisvanha poika, joka omaksui aatteellis-kirjallisia vaikutteita vanhemmilta veljiltään Oskarilta ja Kasimirilta. Varsinkin Kasimir Leino välitti sisaruksilleen ajan yleiseurooppalaisia kulttuurivaikutteita. Leinon lapsuuden henkiseen ympäristöön Hövelössä kuului myös vanha kainuulainen tarinaperinne loitsuineen ja runoineen sekä värikkäät kertomukset Isovihan ja Kajaanin linnan aikoihin liittyneistä tapahtumista Pohjois-Pohjanmaalla. Elämän karuista tosiasioista muistuttivat Hövelön rantaan pysähtyneet nälkämailta Ouluun matkaavat tervansoutajat.[1]

Käytyään aluksi Kajaanin alkeiskoulua ja sitten Oulun suomalaista lyseota (1889–90) Leino siirtyi veljensä toimittaja Oskar Lönnbohmin luokse Hämeenlinnaan. Tähän pakotti perheen taloudellisen tilanteen heikkeneminen isän kuoleman jälkeen 1890.[2] Hämeenlinnan lyseosta hän valmistui 16-vuotiaana ylioppilaaksi 1895. Leino aloitti opinnot myös Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa Helsingissä, mutta ne jäivät pian taka-alalle kirjallisten harrastusten vuoksi.

Eino Leinon syntymäkoti Hövelö Paltaniemellä. Tilan vanha päärakennus oikealla. Kuva Erkki Mikkola, 1930-luku.

Eino Leinon runokokeilut alkoivat jo kouluvuosina. Ensimmäisen runonsa hän sai julkisuuteen 12-vuotiaana, kun Kajaanin linna ilmestyi Hämeen Sanomissa syksyllä 1890 – lehden päätoimittajan Oskar Lönnbohmin myötävaikutuksella. Hämeenlinnan lyseon toverikunnan käsinkirjoitettuun Vasama-lehteen kirjoitettuja runoja ilmestyi myöhemmin uusina versioina Leinon ensimmäisessä runokokoelmassa Maaliskuun lauluja (1896). Hämeenlinnan kouluvuosina Leino kartutti tietojaan maailmankirjallisuudesta. Antiikin kirjailijat tulivat tutuiksi latinan tunneilla. Hän oppi lukemaan alkukielillä myös saksan- ja ranskankielisiä tekstejä – Heinrich Heinea, Friedrich Nietzscheä, Émile Zolaa, Guy de Maupassantia. Riimittelytaitojaan hän hioi suomentamalla Runebergin Kuningas Fjalaria.

Koti- ja kouluympäristönsä tapahtumia Leino kuvaili elämänsä lopulla henkevän hauskasti muistelmateoksessaan Elämäni kuvakirja (1925).

Päivälehden kriitikko ja Helkavirsien runoilija[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eino Leino helkavirsikesänä 1903 Otto Mannisen luona Kangasniemellä.
Helkavirsien (1903) kansikuvan oli suunnitellut Pekka Halonen.

Helsinkiin saapunut Eino Leino löysi luontevan henkisen kodin nuorsuomalaisen Päivälehden aateyhteisöstä. Eero Erkon, Juhani Ahon ja Arvid Järnefeltin aloitteesta 1889 perustettu sanomalehti ajoi äänioikeusuudistusta ja poliittisten oikeuksien laajentamista sekä vastusti vanhemman fennomaanipolven ahdasmielistä kielinationalismia ja kirkollis-konservatiivista aatemaailmaa. Alkavassa Venäjän-poliittisessa kiistassa, joka koski Suomen asemaa Venäjään kuuluvana suuriruhtinaskuntana, lehti edusti perustuslaillista kantaa. Vuonna 1898 Leinosta tuli lehden vakituinen kirjallisuus- ja teatteriarvostelija. Joitakin vuosia myöhemmin hän alkoi kirjoittaa kulttuuripakinoita nimimerkillä Mikko Vilkastus. Kun Venäjän viranomaiset lakkauttivat Päivälehden sen radikaalien kannanottojen vuoksi, tilalle perustettiin Helsingin Sanomat, jossa Leino jatkoi pakinointiaan Teemu-nimimerkillä. Suurlakkovuonna 1905 hän kirjoitti kaikkiaan satakunta pakinaa, joissa ruoskittiin ”venäläismielisiä virastoja ja virkamiehiä, uskonnonvapauden kuristajia, valtiollista urkkija- ja santarmijärjestelmää”, kuten L. Onerva kuvaa Leino-elämänkerrassaan.[3] Pistävänsatiirisen vitsailunsa vuoksi Leino sai mainetta, mutta myös vihamiehiä.

Toimittajan ammattia Eino Leino oli opetellut veljensä Kasimirin kanssa kulttuurilehti Nykyajassa (ilm. 1897–99). Lehden perustaneet veljekset ottivat tehtäväkseen esitellä ja kommentoida uusimpia eurooppalaisia taidevirtauksia. Leino kirjoitti lehdessään muun muassa esteettisen kasvatuksen puolesta, vaati korkeatasoisia klassikkosuomennoksia ja ajoi kieliriidoista vapaata ”jakamattoman, yhteisen isänmaan” ihannetta.

Journalistinen tuotteliaisuus ei estänyt Eino Leinoa paneutumasta samanlaisella vimmalla myös runouteen. Runokokoelmille Sata ja yksi laulua (1898) sekä Ajan aalloilla (1899) oli ominaista isänmaallinen miete- ja herätysrunous. Suvaitsevaisuutta ja lähimmäisenrakkautta ylistävä runoelma Hymyilevä Apollo ja kansallinen toiveunelma Päivän poika ilmensivät nuoren Leinon optimistista ihmisyysuskoa. [4] Hiihtäjän virsiä -kokoelmaa (1900) sävytti puolestaan melankolinen lapsuudenkodin nostalgia.[5]

Freya Schoultz keväällä 1903 sulhaselleen lahjoittamassa valokuvassa.

Ystävystyminen nousevan suomalaisen muusikko- ja taiteilijapolven edustajien Axel Gallénin, Jean Sibeliuksen, Robert Kajanuksen, Pekka Halosen ja Emil Wikströmin kanssa synnytti virikkeitä uudenlaiseen taiteelliseen ilmaisuun.[6] Ajan karelianistis-uusromanttisen valtavirran mukana Leino alkoi syventyä kalevalaiseen aihepiiriin. Runonäytelmien Tuonelan joutsen (1898) ja Sota valosta (1900) on katsottu aloittaneen suomalaisen kirjallisen symbolismin.[7] Realismia ja naturalismia vastaan suuntautunut yleiseurooppalainen taidesuuntaus kohdisti kiinnostuksen yleisinhimillisiin myytteihin ja ikivanhoihin tarinoihin, joiden uskottiin heijastelevan ihmiskunnan universaaleja tuntemuksia ja ideoita. Tämän mukaisesti myös Leino pyrki löytämään kalevalaisesta muinaissuomalaisuudesta aineksia oman aikansa tulkitsemiselle. [8]

Nämä pyrkimykset huipentuivat vuonna 1903 ilmestyneessä Helkavirsiä-kokoelmassa, jota pidetään suomalaisen runouden yhtenä merkkiteoksena. Kalevalaista runomittaa soveltaen ja varioiden Leino loi muinaistyylisiä balladeja ja legendoja, joiden aiheissa ja kohdehenkilöissä on löydettävissä kiinnekohtia sekä roomalaiskatoliseen hämäläiseen keskiaikaan että karjalais-bysanttilaiseen ja kalevalais-ortodoksiseen maailmaan.[9] Syvimmiltään runoissa on kuitenkin kyse modernin ihmisyyden peruskysymyksistä: yksilön suhteesta tuntemattomaan ja kuolemaan, yksilöllisestä vapaudesta ja tiedon rajoista.[10] Helkavirsien on tulkittu heijastelevan ibseniläistä individualistista ”tinkimättömyyden eetosta” sekä Nietzschen filosofiaan pohjautuvaa pohdiskelua ihmisen kyvystä uhmata omaa kohtaloaan [11]. "Kansanomaiseen ja jylhään tarupiiriin" liittyi myös Leinon vuonna 1904 julkaisema runotarina Simo Hurtta, mikä kuvasi Isovihan aikaisia tapahtumia Pohjois-Karjalassa.[12]

Leinon 1900-luvun alkuvuosien luomiskautta innoitti rakkaus kielenkääntäjä Freya Schoultziin, jonka kanssa hän avioitui vuonna 1905. Avioliitosta syntyi tytär Helka. Kokoelmassaan Talviyö (1905) Leino julkaisi rakastetulleen omistamansa Nocturnen, kesäisen yön mystiikkaa säteilevän kuuluisan runon. Pitkän Pariisiin ja Berliiniin suuntautuneen yhteisen ulkomaanmatkan jälkeen pariskunnan välit alkoivat viilentyä. Vuonna 1908 Leino muutti pois yhteisestä kodista Länsi Rannassa (nyk. Eteläranta 12). Samoihin aikoihin alkoi vahvistua Leinon suhde ja hengenheimolaisuus kirjailijaystävä L. Onervaan.

Routavuosi-romaanit, historialliset draamat, Päivän kulttuurikritiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kulttuurilehti Päivä ilmestyi Helsingissä vuosina 1907-11.

Suurlakon jälkimainingeissa Leino ryhtyi laajaan aikakauden tilitykseen ns. routavuosiromaaneissaan – Tuomas Vitikka (1906), Jaana Rönty (1907) ja Olli Suurpää (1908) – joissa hän lehtipolemiikkiaan jatkaen ruoti kansallisia heikkouksia ja eritteli ajanjakson ihmistyyppejä, ihanteettomia aatteidensa luopioita ja anarkismiin päätyviä juurettomia kapinoitsijoita.[13] Tuomas Vitikka -romaanissa Leino ivaili itsekylläisen kansallisuusajattelun kustannuksella ja loi suomalaisuus-liikkeen eri sukupolvien edustajista satiirisia hahmoja, joita aikalaisten oli helppo tunnistaa.[14]

Myös Leinon palava kiinnostus teatteria kohtaan jatkui näinä vuosina paitsi teatterikritiikeissä myös omina näytelminä. Ihailemansa August Strindberg esikuvanaan hän paneutui nyt historialliseen keskiaikaan luodaten suomalaisen kansansielun kehitystä näytelmissä Lalli (1907) ja Maunu Tavast (1908). Näytelmä Simo Hurtta (1908) jatkoi aiemmin ilmestyneen samannimisen runoelman aihepiiriä.

Suurlakko, valtiopäiväuudistus ja ensimmäiset eduskuntavaalit 1907 olivat kärjistäneet yhteiskunnallis-poliittisia ristiriitoja ajaen vanhasuomalaiset, ruotsinmieliset, sosialistit ja nuorsuomalaiset repivään taisteluun vaikutusvallasta. Uusi ”routakausi” Venäjän-suhteissa teki tuloaan. Myös nuorsuomalainen puolue oli jakaantunut sisäisten kiistojen vuoksi konservatiiviseen ja sosiaalisesti radikaalimpaan siipeen. Tässä tilanteessa Eino Leino alkoi tehdä pesäeroa rooliinsa Helsingin Sanomien nuorsuomalaisena päivänpoliittisena pakinoitsijana. Pettyneenä hän pelkäsi vanhan päivälehteläisen aatteellisen liberalismin katoavan kabinettipoliittisiin vehkeilyihin ja toivoi syvällisempää kulttuuris-aatteellista keskustelua maan tulevaisuudesta.[15] Uudessa viikkolehti Päivässä, joka yhdisti suomen- ja ruotsinkielisiä aktivistipiirejä ja vasemmistoliberaaleja, ilmestyivät Leinon kuuluisat kirjoitukset Aleksis Kivi ja Päivä (10.10.1907), Runebergin päivän vietosta sananen (13.2.1908) ja Hedelmättömyyden henki (1.12.1908). Niissä hän yritti löytää syitä kansalliseen eripuraisuuteen ja esitti oman ”kulttuurisuomalaisuuden” julistuksensa. Runebergin ja Snellmanin varaan rakennetun ohjelmasuomalaisuuden tilalle hän asetti Aleksis Kiveen ja Elias Lönnrotiin pohjautuvan syvemmän virran. Päivään kirjoittamissaan artikkeleissa Leino arvosteli muun muassa koulujen ”pappilakasvatusta” ja pääkaupungin sivistyneistön ”väsynyttä pessimismiä”. Runebergin päivän juhlinnassa hän näki ”rummunpäristävää humpuukia” ja "yläluokan huvia".

Italian matka – boheemikausi – Sunnuntai[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Onnen orja (1913) oli viimeinen Eino Leinon Orja-romaanisarjasta

Elokuussa 1908 Eino Leino jätti Suomen ja suuntasi kohti Italiaa. Matkan mahdollisti Suomalaisen kirjallisuuden edistämisvaroista annettu apuraha Danten Divina Commedia -teoksen suomentamista varten. Kotiuduttuaan Roomaan Saksassa vietettyjen kuukausien jälkeen Leino ryhtyi intensiivisiin italian opintoihin ja työhön Danten parissa. Talvella 1908–09 Roomassa oleskeli muitakin suomalaisia kirjailijoita ja tutkijoita kuten L. Onerva, Aarni Kouta, Santeri Ivalo, Onni Okkonen, Liisi Karttunen ja Henry Biaudet, joiden yhteiseen seuraelämään Leino otti osaa. Paitsi Dante-suomennosta Leino työsti Rooman aikana näytelmäluonnoksiaan ja kirjoitti matkakirjeitä Turun Sanomiin. Suomeen hän palasi L. Onervan kanssa keväällä 1909. Vaikka Leinon ja L. Onervan suhde ei vakiintunut avioliitoksi, heidän ystävyytensä ja yhteistyönsä jatkui Leinon kuolemaan asti.

1910-luvulla Eino Leino muuntautui hahmoksi, jollaisena jälkimaailma on oppinut hänet tuntemaan: pyylevöitynyt boheemi pitkine kiharoineen ja viittoineen, ravintoloissa työskentelevä flanööri ja seuramies jolla oli laajat sosiaaliset verkostot. Vuonna 1914 Leino avioitui Robert Kajanuksen tyttären, harpputaiteilija Aino Kajanuksen kanssa, mutta jo seuraavana vuonna hän jätti jälleen taakseen vakiintuneen elämänmenon.

Tänä aikana Leinon kirjallinen tuotteliaisuus tuntui vain kiihtyvän. Danten Jumalaisen näytelmän suomennos ilmestyi vuosina 1912–14 ja uudet runokokoelmat seurasivat toinen toistaan. Rooman matkan jälkeen Leino alkoi kirjoittaa kirjallisuushistoriallisia esseitä, joissa hän kartoitti niin koti- kuin ulkomaisen kirjallisuuden kehityslinjoja ja esitteli eri suuntausten edustajia. Aluksi Helsingin Sanomien ”alakertoina” ilmestyneistä kotimaisista kirjailijakuvista Leino muokkasi teoksensa Suomalaisia kirjailijoita (1909). Hänen taitavat hahmotelmat eri aikojen henkisestä ilmapiiristä ja kulttuuriympäristöstä sekä osuvat kiteytykset eri kirjailijoiden ominaispiirteistä ovat tehneet teoksesta suomalaisen esseistiikan klassikon.[16]

Oman aikakautensa kulttuuris-yhteiskunnallisen läpileikkauksen hän loi Orja-romaanisarjassaan (1911–1913), jossa elämänsä merkitystä etsivää päähenkilöä kuljetetaan Berliinistä Pariisiin ja Kööpenhaminan kautta Roomaan. Romaani Pankkiherroja (1914) kuvasi vararikkojen ja keinottelun Helsinkiä. Sisäiset tunnot ja oman runoilijakohtalon pohdinta sai vertauskuvallisen ilmaisun eläintarinoissa Mesikämmen (1914) ja Musti (1916) sekä runollisessa teosofis-panteistisessa tunnustuskirjassa Alla kasvon Kaikkivallan (1917).

1910-luvun alku oli Leinolle toimeliasta aikaa myös teatterimiehenä ja esiintyjänä. Kesällä 1912 hän perusti yhdessä teatteriohjaaja Kaarle Halmeen kanssa Seurasaareen ”Helkanäyttämön”, ulkoilmateatterin omille Kalevala-aiheisille näytelmilleen. Tuhatpäinen yleisö ei kuitenkaan kuullut repliikkejä ja oli pettynyt kaiken teatterirekvisiitan puuttumiseen. Yritys päättyi fiaskoon. Myös ympäri maata ulottuvilla runonlausuntakiertueilla Leino pyrki tuotteistamaan säkeitään lisäansioiden hankkimiseksi. Omia näytelmätekstejä syntyi tasaisena virtana: Tuomas piispa (1909) täydensi aikaisempia keskiaikanäytelmiä, Alkibiades (1909) oli antiikin aikaan sijoittuva poikkeusihmisen tragedia. Leinon omaan aikaan sijoittuivat keskustelunäytelmät Kirkon vihollinen ja vanhasuomalaisten tekopyhyyttä ivaileva Maan parhaat (1911). Kalevalamitalla kirjoitettu aatenäytelmä Karjalan kuningas (1917) oli herätyshuuto puhtaan ihmisyyden puolesta. Lähes kaikki näytelmätekstinsä Leino julkaisi kuusiosaisessa Naamioita-sarjassa (1905–11). Naamioiden 5. osassa (1909) ilmestyi näytelmätekstien ohella myös Shakkipeli-niminen historiallinen pienoiskuvaelma, jolla oli kosketuskohta kirjailijan henkilökohtaisiin harrastuksiin. Eino Leino oli elämänsä loppuun asti intohimoinen shakinpelaaja. Helsingin Shakkiklubin talviturnauksessa helmikuussa 1906 hän oli jopa voittanut 1. palkinnon.

Leinon yhteistyö Kaarle Halmeen kanssa jatkui myöhemmin elokuvan parissa. Halmeen ohjaaman varhaisen suomalaisen näytelmäelokuvan Kesä käsikirjoitus oli Leinon käsialaa. Filmin ensi-ilta pidettiin Lyyra-teatterissa Helsingissä tammikuussa 1915.[17]

Käsikirjoitusliuska Helkavirsien toiseen sarjaan kuuluvasta runosta Mennyt manner. Kansalliskirjasto.

Vuonna 1915 Leino oli mukana perustamassa Sunnuntai-nimistä uutta kirjallista viikkolehteä. Leinon päätoimittaman lehden taustavoiman muodosti joukko pääkaupungin älykköjä, pasifisteja ja teosofeja. Suhteillaan Leino sai sen avustajaksi monia tunnettuja kirjailijoita ja tutkijoita. Lehdessä hän pakinoi maailman menosta Kanttori Sepeteus -nimimerkillä ja kirjoitti laajoja pääkirjoituksia ajan valtiollisesta tilanteesta. Niissä hän yritti ylläpitää luottamusta ihmisyyteen maailmansodan melskeiden keskellä.

Loppuvuodesta 1916 painosta ilmestyi Helkavirsien toinen sarja, jonka parissa Leino oli painiskellut öisinä hetkinään Sunnuntain toimituksessa. Viljo Tarkiaisen mukaan kosmis-mytologiset runonäyt liikkuivat nyt ”milloin pakanallis-samanistisilla, milloin kristillis-panteistisilla, milloin teosofis-haaveellisilla linjoilla” [18]. Runojen on tulkittu heijastavan myös leinolaista aistillisuutta ja erotiikkaa.[19] Samana vuonna 1916 syttyi molemminpuolinen ihailu ja ihastus Aino Kallaksen kanssa. Pahennustakin herättänyt suhde virolaisen tutkijan ja diplomaatin suomalaissyntyiseen kirjailijapuolisoon antoi virikkeen renessanssi-tyyliin sommiteltuun runoelmaan Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja (1919). Tätä ensin Turun, sitten Gripsholmin linnassa käytyä runollista vuoropuhelua Leino itse nimitti ”viimeisen romantikon” lahjaksi rakastetulleen.[20] Omaa runoilijankohtaloaan Eino Leino käsitteli Bellerophon-runoelmassa (1919). Tulkiten antiikin kreikkalaista myyttiä Bellerofonista ja hänen siivekkäästä ratsustaan Pegasoksesta Leino loi traagis-optimistisen elämänkäsityksensä synteesin.[21]

Vuoden 1918 tapahtumat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eino Leino vuonna 1917 ystävänsä Akseli Gallen-Kallelan maalaamassa muotokuvassa.

Jo marraskuussa 1917 Eino Leino oli Sunnuntaissa tuskastuneena varoittanut, että maa oli "kansalaissodan kynnyksellä", ja arvostellut raivokkaasti sosialisteja näiden lähtiessä ”ajamaan asiaansa kansalaisverellä ja vieraan valloittajan pistimillä” (Nro 40–41/1917). Sisällissodaksi kärjistynyt poliittinen tilanne oli katkera kokemus Leinolle, joka oli aina kirjoittanut suvaitsevuuden puolesta ja arvostanut myös työväenliikettä, jonka piiristä hänellä oli hyviä ystäviä. Kevään 1918 tapahtumat Leino koki punaisessa Helsingissä. Kokemuksiaan hän kuvasi reportaasiromaanissa Helsingin valloitus (1918). Etelä-Suomeen tunkeutunutta ja Helsingin valloittanutta saksalaista Itämeren-divisioonaa hän tervehti säkeillään vapauttajana. Mutta toisaalta Leino myöhemmin ajoi yleistä armahdusta vankiloissa viruville punaisen puolen rivimiehille ja -naisille[22] sekä vaati kuolemanrangaistuksista luopumista[23].

Sosialidemokraattisessa Työn vallassa ilmestyi huhtikuussa 1918 Leinon kuusiosainen Suomen työväelle osoitettu artikkelisarja, jossa hän ”sivistyneeseen köyhälistöön” kuuluvana puolueettomana kirjailijana vetosi voimakkaasti rauhan ja keskinäisen ymmärryksen puolesta. Sosialidemokratialla ei Suomessa olisi enää tulevaisuutta, ellei se kykene sisäistämään laillisuuden, kansanvallan ja kansalaisvapauden ”ikuisia ihanteita”, hän kirjoitti.[24]

Sisällissodan tapahtumia Leino kuvasi myös romaanissa Punainen sankari (1919) sekä eeppisessä runoelmassa Vanha pappi (1921). Punaisessa sankarissa päähenkilö, sosialisteihin lukeutuva tuomari, surmaa itsekunnioituksen säilyttääkseen raakalaismaisen punapäällikön, mutta joutuu maksamaan siitä hengellään punaisten teloituskomppanian edessä. Vanhassa papissa Leino maalaa lavean kuvan hämäläisestä pappilayhteisöstä, joka joutuu punaisten ”kadun rääsyläisten” ja ”esikaupunkien eläinkansan” piinaamaksi. Valkoisten sankariensa ”itseuhria” hän kuvasi runoelmassaan runebergiläiseen tyyliin voimakkaasti ihannoiden. Myös runokokoelma ”Vapauden kirja” (1918), johon Leino kokosi poliittis-valtiollisia runojaan kahdelta vuosikymmeneltä, heijasteli sisällissodan synnyttämiä ristiriitaisia tuntemuksia. Aikalaiskriitikko Huugo Jalkaselle se oli kuin ”noitarumpu”, josta tulevat sukupolvet saavat välittömän kuvan esi-isiensä kohtaloista ja heidän järkyttävistä kokemuksistaan[25].

Heinäkuussa 1918 Eino Leinon 40-vuotispäiviä vietettiin juhlavasti ystävien järjestämine illallisineen. Saman vuonna hänelle myönnettiin valtion kirjailijaeläke.

Viimeiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1920-luvun alussa Eino Leinon voimat alkoivat ehtyä niin ruumiillisesti kuin henkisesti ja hän joutui viettämään pitkiä aikoja sairaalahoidossa. Osittain tähän oli syynä kauan jatkunut epäsäännöllinen elämä majatalojen ja lepokotien vaihdoksineen sekä ravintolailtoineen. Lamaannus ja levottomuus vaihtelivat Leinon mielessä, samoin asenteet ja mielipiteet. C. G. E. Mannerheimin presidenttiehdokkuuden kannattajasta Leino oli muuttunut K. J. Ståhlbergin ihailijaksi. Ravintoloiden kantavieras ja kieltolain rikkoja laati myös teesejä kieltolain puolesta. Tilapäisrunoissaan hän kirjoitti ylistyksiä niin ”Rauhan Internationaalelle” kuin nuoren tasavallan ”järeälle tykistölle” ja ”Vapaalle Vienalle”.

Eino Leinon kuolinuutinen julkaistiin Suomen Kuvalehdessä 16. päivänä tammikuuta 1926.

Kesällä 1921 Leino matkusti Viroon suomalais-virolaisen ystäväpariskunnan Aino ja Gustav Suitsin järjestämälle kirjalliselle kiertueelle. Runoiltoineen, esitelmineen ja juhlineen Tartossa ja Tallinnassa matkasta tuli menestys ja Eino Leino otettiin kaikkialla vastaan merkittävänä runoilijana. Viron matkan jälkeen hän solmi kolmannen avioliittonsa pankkivirkailija Hanna Laitisen kanssa. Epätoivoinen yritys tuen ja turvan saamiseksi päätyi melkein välittömästi puolisoiden asumuseroon.

Leinon viimeisessä runokokoelmassa Shemeikan murhe (1924) kuvastui sairausvuosien aikana ”melkein maniaksi kehittynyt kunnianteko-asenne tunnettuja ja edustavia henkilöitä kohtaan”, kuten L. Onerva kirjoittaa Leino-elämäkerrassaan. Mutta kokoelma sisälsi myös elegisen tilinpäätöksen ”Löysäläisen laulun”:

»Maantietä matkaa
kirjaton, karjaton mies.
Kruununkin kyyti
liikaa ois hälle kenties,
outoja hälle kun on
isänmaa, kotipaikka ja lies,
puolue, perhe ja muu,
verot, verka ja velka ja ies.»

(---)

Viimeisten elinvuosiensa aikana Leino laati muistelmateoksensa Elämäni kuvakirjan (1925). Hänen viimeinen asuinpaikkansa oli Tuusulan Nuppulinnassa Riitahuhta-nimisessä talossa ystäväperheen alivuokralaisena. Täällä Eino Leino kuoli 47-vuotiaana tammikuussa 1926.

Eino Leinon asuinpaikkoja Helsingissä ja Tuusulassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kunnianosoituksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lauri Leppänen, Eino Leinon patsas, 1953. Esplanadin puisto, Helsinki.

Leinon syntymäpäivä 6. heinäkuuta nimettiin vuonna 1992 Eino Leinon sekä runon ja suven päiväksi. Se on vakiintunut liputuspäivä. Eino Leinon Seura jakaa vuosittain Eino Leinon palkinnon arvokkaasta teoksesta tai julkaisutoiminnasta.

Esplanadin puistossa Helsingissä on Lauri Leppäsen veistämä Eino Leinon patsas, joka paljastettiin 1953. Patsaaseen on kaiverrettu säe Leinon Väinämöisen laulu -runosta: YKSI ON LAULU YLITSE MUIDEN: IHMISEN AATTEHEN HENGEN ANKARA LAULU. Kiintoisa yksityiskohta patsaassa on sen käsi, johon on valettaessa asetettu viiden markan kolikko. Tämä liittyy tarinaan, jonka mukaan Leino lausui eläessään, ettei ole köyhä niin kauan kuin hänellä on markan lantti kädessään.

Myös runoilijan synnyinseudulla Kajaanissa on pystytetty Eino Leinon muistopatsas. Nina Sailon veistos, joka pohjautui hänen miehensä Alpo Sailon luonnostelmiin, sijaitsee Koivukosken kohdalla Rantapuistossa. Leinon puretusta syntymäkodista Hövelöstä Paltaniemellä rakennettiin jäljennös 1978. Nykyisin Kainuun Eino Leino -seuran omistama rakennus sijaitsee lähellä Paltaniemen kuvakirkkoa.

Luonnehdintoja Eino Leinosta ja hänen merkityksestään[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

»Elämän intohimoissa ja elämän rakkaudessa hän varmasti voitti kaikki aikalaisensa. Hän liikkui kaikissa piireissä, vaelsi läpi eri yhteiskuntaluokkien, tunsi ylhäiset ja alhaiset. Hänen henkilökohtainen tuttavapiirinsä oli uskomattoman laaja. Ja kaikkialla, minne hän tulikin, muodostui hän aivan itsestään keskipisteeksi, henkiseksi sulatusahjoksi, joka hetkiseksi hehkutti sopusointuun vastakkaisimmatkin ihmisainekset. (---) Seuramiehenä hän oli erittäin suosittu, hän säkenöi ajatusvälähdyksiä, räiskyi sukkeluuksia ja uhosi vastustamattomasti tarttuvaa hyvää tuulta ja suggeroivaa tunnelmavoimaa ympärilleen.»
(Kirjailija L. Onerva kirjoituksessaan "Eino Leino ja hänen runoutensa", Kaltio 1953: 3/4)

»Mitä E.L:n persoonaan tulee, tunnen sitä kohtaan tällä hetkellä vain sääliä. On jotain syvästi traagillista hänen täysin naivissa kritiikittömyydessään, jolla hän turmelee runoilijanmaineensa. Olet täysin oikeassa siinä, että täytyy ihmetellä hänen lähimpiä ystäviään, jotka eivät koeta estää häntä liukumasta täydelliseen Tivoli-runouteen, vaan petollisilla kiitoksillaan nukuttavat hänen itsekritiikkinsä rippeetkin. [---] Luulen tuntevani L:n mieskohtaisesti koko hyvin. Hän on hyväntahtoisimpia miehiä maailmassa, mutta heikko ja vaikutuksille altis. [---] Hän jos kukaan olisi tarvinnut ankaria ystäviä ja ankaria arvostelijoita.»
(Runoilija prof. V. A. Koskenniemi kirjeessään Iltalehden toimittajalle Emerik Olsonille lokakuussa 1920, Olsonin arkisto, Kansalliskirjasto)

»Originellilla, hyväsydämisellä ja nerokkaalla boheemiluonteellaan hän hankki itselleen laajaa populariteettia ja poroporvarien halveksunnan; hän oli jumalien suosikki ja tuhlaajapoika. Kun tämä suuri lapsi oli kuollut, hänen elämäntyöstään jäi jäljelle ajaton runoilija – suomenkielisen Suomen merkittävin lyyrikko.»
(Runoilija Elmer Diktonius käännösvalikoimansa "Lyriskt Urval" esipuheessa 1931)

»Yhteen koottuina Leinon taistelukirjoitukset muodostavat tämän alan suuren oppikirjan. Arkadia-teatteria ei enää ole, Agathon Meurmania ei ole, professori Aspelinia ei ole, mutta mitään olennaista ei ole menetetty: ahdasmielisyyttä, vanhoillisuutta, akateemista pöyhkeyttä, kirkollissiveellisyyttä, kansalliskiihkoa, korruptiota, rahvaanhalveksuntaa: pitkä jono asenteita, jotka Leino järkähtämättä veti esiin. (---) Poleemikkona Leino ei ollut mikään sunnuntaipoika, hän oli aikansa kauhu. Mutta hän oli käsitteen arvoinen siinä, että kaikki sanottu oli paperilla, sen takana ei ollut mitään henkilökohtaista juonittelua, sopimusta tai maksajaa.»
(Kirjailija Erno Paasilinna puheessaan Paltaniemellä Leinon 100-vuotisjuhlissa 1977, julk. "Kansan palvelijoita" s. 392–399, 1986)

»Jos minun pitäisi nimetä kolme runoilijaa, joita olen lukenut alkukielellä ja jotka ovat saaneet kielensä soimaan ainutlaatuisella tavalla, sanoisin että Homeroksen kreikalle, Puskinin venäjälle ja Eino Leinon suomelle mikään ei vedä vertoja.»
(Musiikkikriitikko Seppo Heikinheimo muistelmateoksessaan "Mätämunan muistelmat" 1997, s. 162)

»Leino ei mielestäni ole kovin suuri runoilija. Muutama kaunis lyyrinen runo, jugendpaisuttelevat Helkavirret, mutta loputon määrä aivan surkeaa, ajatuksellisesti tyhjää tai naiivia hölskyttelyä. Koottuja runoja ei voi lukea vakavalla mielellä.»
(Prof. Matti Klinge päiväkirjajulkaisussaan "Humanistin iltapäivä" 2002, s. 9)

Eino Leinon runoutta säveltäjien tulkitsemana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toivo Kuulan sävellys Leinon Syystunnelmaan ilmestyi 1911.

Vaikka Eino Leinolla ei aikalaistietojen mukaan ollut varsinaisesti nuottikorvaa, hän osoitti runoudessaan täydellistä rytmin ja kielen musikaalisten ominaisuuksien tajua. Hän oli myös taitava erittelemään kuulemiaan konsertteja.[26] Leinon tekstit – niin laulurunous kuin näytelmät – tarjosivatkin jo hänen elinaikanaan innoituksen lähteen monelle säveltäjälle ja toisaalta sävellettyinä lauluina hänen runonsa tulivat entistä tunnetummiksi. Näin Eino Leino tuli olennaisella tavalla vaikuttaneeksi myös suomenkielisen musiikkikulttuurin kehitykseen.

Tuotteliaimpia varhaisista Leino-tulkitsijoista olivat säveltäjäystävät Toivo Kuula, Leevi Madetoja ja Oskar Merikanto. Kuula sävelsi kaikkiaan 22 Leino-runoa, joista tunnetuimpia ovat Virta venhettä vie (1906), läpimurtoteos Tuijotin tulehen kauan (ilm. 1907), kantaatti Kuolemattomuuden toivo baritonille, kuorolle ja orkesterille (1910) sekä Helkavirsi-ruonoelmat Merenkylpijäneidot, Orjan poika sekä Impi ja Pajarin poika (1911). Eino Leinon runoudesta Kuula löysi kaikupohjan mietiskeleville tumman-romanttisille sävelkuvilleen.[27]

Myös Leevi Madetojan ura alkoi Leinon merkeissä; näytelmämusiikki Leinon Shakkipeliin (1910) oli hänen ensimmäinen huomiota herättänyt orkesteriteoksensa. [28] Vaativat viisiääniset kuorolaulut, kuten Iltatunnelma (1916) ja Soita somer, helkä hiekka, ovat vakiinnuttaneet paikkansa suomalaisessa kuorokirjallisuudessa. Madetojan viimeiset Leino-sävellykset, kuten valoisaa kesätunnelmaa henkivä Hän kulkevi yli kukkien, syntyivät vasta 1940-luvulla vähän ennen hänen kuolemaansa. Kuulaan ja Madetojaan verrattuna Oskar Merikannon yksinlaulut edustivat kansanomaisempaa, vaivattoman kaunista melodisuutta. Eräinä kaikkein rakastetuimpina Leino-lauluina ovat pysyneet Hymyilevän Apollon säkeisiin pohjautuva duetto Oi kiitos sa luojani armollinen (1906) sekä koraalimainen Oi muistatko vielä sen virren (1905).

Varhaisia Leino-säveltäjiä oli myös Erkki Melartin. Näyttämömusiikki Leinon näytelmään Hiiden miekka syntyi 1906. Hänen kahdentoista Leino-yksinlaulun joukkoon kuuluvat muun muassa Mirjamin laulut, Minä metsän polkua kuljen sekä Päivän pojan muutamaan säkeistöön pohjautuva Päivän laulu (1903). Turkulaisen säveltäjän Sune Carlssonin pienoisooppera Väinämöisen kosinta (1914) pohjautui niin ikään Leinon tekstiin. Jean Sibeliuksen harvoista Leino-sävellyksistä tunnetuin on vuonna 1920 syntynyt Maan virsi, kantaatti sekakuorolle ja orkesterille.

Itsenäisyyden ensi vuosikymmenillä modernimpaa Leino-tulkintaa tarjosivat muun muassa Aarre Merikannon mieskuorolle ja orkesterille säveltämä Ukri (1938–43) sekä Tauno Pylkkäsen ooppera Simo Hurtta (1948). Lausujan taustamusiikiksi sävellettyä pianosäestyksellistä melodraamaa edusti muun muassa Lauri Parviaisen Tumma (1941).

Aivan uudentyyppiseen eloon monet tunnetut Leinon runot nousivat 1960-luvulla Kaj Chydeniuksen sävellysten ansiosta. Nocturnen, Lapin kesän ja Lemminkäisen äidin kehtolaulun herkät mutta sentimentaalisuutta välttelevät melodiat vetosivat 60-lukulaiseen nuorisopolveen. Kehtolaulu sisältyi Ylioppilasteatterille sävellettyyn näytelmämusiikkiin Leinon runonäytelmään Tuonelan joutsen (1966). Sittemmin Chydeniukselta on tullut julkisuuteen lukuisia muitakin Leino-sävellyksiä.

Eino Leinon satavuotispäivän tienoilla 1978 julkaistiin uusia Leino-sävelmiä levytyksinä. Suuren suosion saivat Perttu Hietasen iskelmällisen tunteelliset melodiat Leinon runoihin, jotka Taisto Wesslinin taitavina sovituksina ja Vesa-Matti Loirin ekspressiivisesti tulkitsemina jäivät helposti kuulijoidensa mieleen. (Eino Leino 1–3 1978–85). Juhlavuonna 1978 ilmestyi myös Heikki Sarmannon Moment musical, jolla Maija Hapuoja ja Tapani Kansa tulkitsivat Sarmannon jazz- ja chansonvaikutteisia hyväntuulisia Leino-tunnelmia. Jo vuotta aikaisemmin 1977 oli ilmestynyt Jorma Panulan Juhana herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja kamarikuorolle ja solisteille. Panulan moderni melodiikka seuraili runoelman mutkikkaita psykologisia käänteitä.

Helkavirsiin perustuvaan kolmiosaiseen animaatiosarjaan (1979–82) sävelsi elektronisen musiikin Jukka Ruohomäki. Helkavirsiin pohjautui myös itävaltalaissyntyisen säveltäjän Johann Strohoferin oratorio Herramme vapahtajamme, jonka ensiesitys oli 1975. Vuonna 1980 sai ensiesityksensä Ilkka Kuusiston Leinon Sota valosta -näytelmään pohjautuva ooppera.

2000-luvulla Leinon Helkavirsiä on säilyttänyt asemansa säveltaiteen innoittajana. Olli Mustosen Sinfonia no. 1 Tuuri baritonille ja orkesterille, joka sai kantaesityksensä Tampere Filharmonian tulkitsemana helmikuussa 2012, pohjautuu Helkavirsien ensimmäiseen sarjaan sisältyvään Tuuri-runoon. Myös Hollannissa on tuotettu suomenkielinen levy Eino Leinon runoista. Hollantilainen Munich Records julkaisi vuonna 2006 CD-levyn Aina Leino, millä esiintyy hollantilais-suomalainen AINA–yhtye solistinaan suomalainen Pauliina May. Levyllä on 14 Eino Leinon runoa. Sävellykset ovat hollantilaisen Izak Boomin. [29]

Eino Leino elokuvissa ja TV:ssä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eino Leino vuonna 1978 julkaistussa postimerkissä (piirros Eeva Oivo).

Leinon elämästä kertoo Jaakko Pakkasvirran ohjaama elokuva Runoilija ja muusa (1978), joka valmistui runoilijan syntymän satavuotisjuhlavuonna. Alkutekstien mukaan ”elokuvan kaikki kohtaukset ovat fiktiivisiä, vaikkakin tositapahtumien innoittamia”. Eino Leinoa elokuvassa esitti Esko Salminen. Runoilija ja muusa keskittyy kuvaamaan Leinon suhdetta ensimmäiseen vaimoonsa Freya Schoultziin (Katja Salminen) ja samanaikaiseen rakastajaansa L. Onervaan (Elina Salo). Samalla elokuva kuvaa suomalaisten kulttuuripiirien kansallishenkistä liikehdintää Suomen itsenäisyyden kynnyksellä, ja siinä esiintyy lukuisia Suomen taiteen suurmiehiä, kuten Akseli Gallen-Kallela ja Jean Sibelius.

Esko Salmisen lisäksi Eino Leinoa on esittänyt muun muassa Leo Riuttu Ilmari Unhon elokuvassa Ruusu ja kulkuri (1948), Kari Hietalahti Timo Koivusalon elokuvassa Sibelius (2003) ja Vesa-Matti Loiri Veli-Matti Saikkosen TV-elokuvassa Tähtikeinu (2003), joka puolestaan oli kuvaus L. Onervan, Leinon ja Leevi Madetojan välisestä kolmiodraamasta.

Vuonna 1993 Sulevi Peltola ohjasi ja käsikirjoitti yhdessä Helena Ihalan kanssa sarjan Pankkiherroja, joka perustui Eino Leinon samannimiseen romaaniin. Sarjan pääosaa, Antti Puuhaaraa, näytteli Matti Pellonpää.

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Runoteoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Maaliskuun lauluja  (Otava, 1896)
  • Tarina suuresta tammesta y.m. runoja  (WSOY, 1896)
  • Yökehrääjä  (Otava, 1897)
  • Sata ja yksi laulua  (Otava, 1898)
  • Tuonelan joutsen  (näytelmäruno, Otava, 1898)
  • Ajan aalloilta  (WSOY, 1899)
  • Kuvaelmia muinaisajoilta  (yhdessä Jalmari Finnen kanssa kirjoitettu kuvaelma Lehdistön päivän juhlailtaan marraskuussa 1899, julkaistu ensimmäisen kerran Helsingin sanomissa 23.12.1984)
  • Hiihtäjän virsiä  (Otava, 1900)
  • Kivesjärviläiset  (kertova runoelma, Otava, 1901)
  • Pyhä kevät  (Otava, 1901)
  • Kangastuksia  (Otava, 1902)
  • Helkavirsiä  (Otava, 1903)
  • Simo Hurtta. Runoja isonvihan ajoilta  (Otava, 1904)
  • Talvi-yö  (Otava, 1905)
  • Turjan loihtu  (näytelmäruno, Emil Vainio, 1907)
  • Halla  (Otava, 1908)
  • Tähtitarha  (Kirja, 1912)
  • Painuva päivä  (Kirja, 1914)
  • Elämän koreus  (Kirja, 1915)
  • Helkavirsiä. Toinen sarja.  (Otava, 1916)
  • Karjalan kuningas  (runonäytelmä, Kirja, 1917)
  • Leirivalkeat  (Kirja, 1917)
  • Vapauden kirja  (runovalikoima, Kirja, 1918)
  • Bellerophon  (runotarina, Ahjo, 1919)
  • Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja. Nil nisi mors.  (Ahjo, 1919)
  • Lemmen lauluja  (runovalikoima, Kirja, 1919)
  • Simo Hurtta. Runoja isonvihan ajoilta, toinen sarja  (Otava, 1919)
  • Ajatar. Tietovirsiä  (Otava, 1920)
  • Kodin kukka ja uhrikuusi  (runotarina, Ahjo, 1920)
  • Syreenien kukkiessa  (Minerva, 1920)
  • Vanha pappi  (kertomaruno, Otava, 1921)
  • Pajarin poika. Karjalaisia kansantaruja.  (Otava, 1922)
  • Puolan paanit. Karjalaisia kansantaruja.  (Otava, 1922)
  • Helkavirsiä 1–2  (yhteislaitos, Otava, 1924)
  • Shemeikan murhe. Uusia runoja.  (Gummerus, 1924)

Kaunokirjallista proosaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Päiväperhoja. Pieniä tarinoita  (Eero Erkko, 1903)
  • Kaunosielu. Kuvaus  (Otava, 1904)
  • Päivä Helsingissä. Pilakuva.  (Otava, 1905)
  • Tuomas Vitikka. Romaani  (Otava, 1906)
  • Jaana Rönty. Romaani  (Otava, 1907)
  • Olli Suurpää. Romaani  (Otava, 1908)
  • Rikos. Tutkielma. Helsingin sanomissa keväällä 1908 jatkokertomuksena ilmestynyt novelli.  (Julk. uudelleen: Eino Leinon Seura, 1949)
  • Nuori nainen. Neljä kertomusta  (Yrjö Weilin, 1910)
  • Työn orja. Romaani  (Yrjö Weilin, 1911)
  • Rahan orja. Romaani  (Yrjö Weilin, 1912)
  • Naisen orja. Romaani  (Kirja, 1913)
  • Onnen orja. Romaani  (Kirja, 1913)
  • Seikkailijatar. Venäläinen kertomus.  (Karisto, 1913)
  • Mesikämmen. Joulutarina vanhoille ja nuorille  (Kirja, 1914)
  • Pankkiherroja. Kuvaus nykyaikaisesta suomalaisesta liike-elämästä  (Kirja, 1914)
  • Paavo Kontio. Lakitieteen tohtori. Romaani  (Kirja, 1915)
  • Musti. Eläintarina  (Karisto, 1916)
  • Alla kasvon kaikkivallan. Mystillinen trilogia. Erään aikansa lapsen ajatuksia, tunnustuksia ja kaukonäkyjä  (Karisto, 1917)
  • Ahven ja kultakalat. Tarina syvyyksistä.  (Ahjo, 1918)
  • Elina. Murroskauden kertomus  (Minerva, 1919) (2. painos nimellä Punainen sankari)
  • Kolme lähti, kaksi palasi. Tarina kieltolain Suomesta  (Minerva, 1926)

Näytelmiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Johan Wilhelm  (Wesanderin kirjakauppa, 1900)
  • Sota valosta  (Otava, 1900)
  • Naamioita I: Väinämöisen kosinta - Hiiden miekka - Pentti Pääkkönen - Lydian kuningas - Meiram  (näytelmiä, Otava, 1905)
  • Naamioita II: Melankolia - Lalli - Niniven lapset  (näytelmiä, Otava, 1907)
  • Naamioita III: Maunu Tavast - Simo Hurtta - Ritari Klaus  (näytelmiä, Vihtori Kosonen, 1908)
  • Naamioita IV: Carinus - Alkibiades  (näytelmiä, Vihtori Kosonen, 1909)
  • Naamioita V: Tuomas piispa - Tarquinus Superbus - Shakkipeli  (näytelmiä, Vihtori Kosonen, 1909)
  • Naamioita VI: Kirkon vihollinen - Maan parhaat - Ilotulitus  (näytelmiä, Yrjö Weilin, 1911)
  • Kalevala näyttämöllä  (näytelmiä, Yrjö Weilin, 1911)

Asiaproosaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Suomalainen näyttämötaide 19 2/4 02  (tutkielma, Eero Erkko, 1902)
  • Suomalaisia kirjailijoita. Pikakuvia  (Otava, 1909)
  • Suomalaisen kirjallisuuden historia  (Yrjö Weilin, 1910)
  • Vöyrin sotakoulu. Haastatteluja ja historiikkia  (Minerva, 1918)
  • Helsingin valloitus. Muistelmia ja vaikutelmia  (Minerva, 1918)
  • Elämäni kuvakirja. Erään aikansa lapsen muistoja, mielialoja ja mietelmiä.  (muistelmateos, Otava, 1925)

Elokuvakäsikirjoitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomennoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Topelius, Zacharias, Draamalliset teokset: Regina von Emmeritz (Werner Söderström 1899-1901)
  • Topelius, Zacharias, Draamalliset teokset: Kypron prinsessa (Werner Söderström 1901)
  • Runeberg, Johan Ludvig, Teokset II: Nadeshda, Kuningas Fjalar (Werner Söderström 1903)
  • Racine, Phaidra (Helsinki 1907)
  • Schiller, Friedrich von, Wilhelm Tell (Otava 1907)
  • France, Anatole, Kuningatar Hanhenjalan ravintola (Yrjö Weilin 1910)
  • Goethe, Johan Wolfgang von, Iphigeneia Tauriissa. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toim. 111 (SKS 1910)
  • Dante, Jumalainen näytelmä 1-3 (Werner Söderström 1912-14)
  • Tagore, Rabindranath, Puutarhuri (Kirja 1913)
  • Corneille, Cid (Werner Söderström 1917)
  • Tagore, Rabindranath, Uhrilauluja (Kirja 1917)
  • France, Anatole, Apotti Coignardin ajatuksia. Poiminut hänen uskollinen oppilaansa Jacobus Paistinkääntäjä (Minerva 1920)

Leino-editioita ja -valikoimia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kootut teokset. 1–16  (Otava 1926–30)
  • Elämän laulu. Valikoima Eino Leinon runoja. Koonnut ja selityksillä varustanut V. Tarkiainen  (Otava 1947)
  • Kirjokeppi. Valikoima runoja alkuperäiskokoelmien ulkopuolelta. Toimittaneet ja selityksin varustaneet Aarre Peltonen ja Eino Kauppinen  (Otava 1949)
  • Eino Leino – Elämän kirja. Valikoima Eino Leinon tuotannosta. Toimittanut Hannu Mäkelä  (Otava 1980)
  • Eino Leino. Kodin suuret klassikot 1–4  (Weilin+Göös 1986–90)
  • Kirjeet Freya Schoultzille ja omaisille. Kirjeet I. Toimittanut Aarre M. Peltonen  (Otava 1961)
  • Kirjeet L. Onervalle. Kirjeet II. Toimittanut Aarre M. Peltonen  (Otava 1960)
  • Kirjeet taiteilijatovereille, arvostelijoille ja tutkijoille. Kirjeet III. Toimittanut Aarre M Peltonen  (Otava 1961)
  • Kirjeet Aino Kallakselle, ystäville ja yhteisöille. Kirjeet IV. Toimittanut Aarre M. Peltonen  (Otava 1962)
  • Muistelmat. Kulttuurikuvat. Tunnustukset I. 1878–1901. Toimittanut Aarre M. Peltonen  (Otava 1965)
  • Pakinat I–II. Toimittanut Aarre M. Peltonen  (Otava 1960)
  • Eino Leino, Lyriskt urval. Sammanställt och översatt av Elmer Diktonius  (Söderström 1931)
  • Finsk lyrik II. Svensk tolkning av Rafael Lindqvist  (Blinkfyrens förlag 1932). Sisältää 26 Leinon runon ruotsinnokset, mm. Elegi, Lapp-sommar, Nocturne ja Länge såg jag in i elden.
  • Eino Leino, Helkasånger. Svensk tolkning av Th. Warburton  (Schildt 1963)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Eino Leino aikalaistensa silmin. Lähikuvia, muistelmia, haastatteluja, koonnut Aarre M. Peltonen. Otava 1958.
  • Ervasti, Esko, Suomalainen kirjallisuus ja Nietzsche. 1900-luvun vaihde ja siihen välittömästi liittyvät ilmiöt. Turun yliopiston julkaisuja Sarja B 77. Turun yliopisto 1960.
  • Heikkinen, Reijo: Aavoja ja vaaroja: Eino Leino ja kotiseutu. Lönnrot-instituutin julkaisuja n:o 8. Kajaani: Lönnrot-instituutti, 2003. ISBN 952-5492-01-X.
  • Jalkanen, Huugo, Eino Leino. Teoksessa Esseitä ja arvosteluja. Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1919.
  • Koskimies, Rafael, Eino Leino. – Suomen kirjallisuus IV. s. 326–428. Suomalaisen kirjallisuuden seura/Otava 1965.
  • Kunnas, Maria-Liisa, Mielikuvien taistelu. Psykologinen aatetausta Leinon tuotannossa. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 304. 1972.
  • Laitinen, Kai: Eino Leinon kirjailijakuvat. Teoksessa Metsästä kaupunkiin: Esseitä ja tutkielmia kirjallisuudesta. Helsinki: Otava, 1984. ISBN 951-1-07971-9.
  • Larmola, Yrjö: Poliittinen Eino Leino: Nuorsuomalaisuus ja poliittinen pettymys Eino Leinon tuotannossa 1904–1908. Väitöskirja: Helsingin yliopisto. Helsinki: Otava, 1990. ISBN 951-1-11285-6.
  • Lyytikäinen, Pirjo: Symbolismi, Kalevala ja Eino Leino, s. VII-XVI. Teoksessa: Leino, Eino: Tuonelan joutsen – Sota valosta – Väinämöisen kosinta – Karjalan kuningas. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1999.
  • Lyytikäinen, Pirjo: Ihmiset, sankarit ja jumalat, s. VII-XVI. Teoksessa: Leino, Eino: Helkavirsiä I-II. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2000.
  • Mäkelä, Hannu: Eino Leino: Elämä ja runo. Helsinki: Otava, 1997 (3. painos 2006). ISBN 951-1-14102-3.
  • Nevala, Maria-Liisa, Eino Leino. – Kodin suuret klassikot, Eino Leino 1. Toim. Maria-Liisa Nevala. s. 5–88. Weilin+Göös 1986.
  • Oksala, Teivas: Eino Leinon tie Paltamosta Roomaan: Tutkielmia runoilijan suhteesta antiikkiin ja klassiseen perintöön. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 442. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1986. ISBN 951-717-446-2.
  • Onerva, L.: Eino Leino. Runoilija ja ihminen. 1–2. Otava, 1932.
  • Palmgren, Raoul, "Hevosen selästä pudonnut rakuuna". Eino Leino proosakertojana. – Ajan kirja 1950
  • Peltonen, Aarre M.: Perustutkimuksia Eino Leinosta: Kirjallisuus- ja kulttuurihistoriaa runoudesta, kriitikontyöstä, ihmissuhteista. Monistesarja: Tampereen yliopisto. Kotimainen kirjallisuus n:o 16. Tampere: Tampereen yliopisto, 1978. ISBN 951-44-0762-8.
  • Piippo, Esko, Keinu, keinu Eino Leino. Lapsuus- ja nuoruustarinat. Edico 2010.
  • Riikonen, H.K., Eino Leino satiirikkona. Teoksessa Satiiri Suomessa. Toim. Sari Kivistö ja H.K.Riikonen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1396. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2012. ISBN 978-952-222-401-9.
  • Saarikoski, Jaakko, Eino Leino elokuvamiehenä. Seura No 29-30, 1948.
  • Salmenhaara, Erkki, Kansallisromantiikan valtavirta 1885–1918. Suomen musiikin historia 2. WSOY 1996.
  • Sihvo, Hannes, Eino Leino – Eino Leino – Elämän kirja, Valikoima Leinon tuotannosta. Toim. Hannu Mäkelä, Otava 1980.
  • Siltala, Juha: Valkoisen äidin pojat. Siveellisyys ja sen varjot kansallisessa projektissa. Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-14738-2.
  • Tarkiainen, V., Helkavirsiä II 1916. – Elämän laulu. Valikoima Eino Leinon runoja. Koonnut ja selityksillä varustanut V. Tarkiainen. Otava 1947.
  • Turpeinen, Oiva: Anders Lönnbohm – maanmittari ja runoilijoiden isä. Somerniemi: Amanita, 2008. ISBN 978-952-5330-25-0.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Lapsuuskodin ja kotiseudun merkityksestä Leinon kehitykselle ks. Heikkinen 2003, s. 39-85.
  2. Turpeinen, 2008, s. 132
  3. Onerva 1932, s. 243–260.
  4. Peltonen, 1978, s. 73-88
  5. Sihvo, 1980, s. 21
  6. Kehitystään runoilijana Leino itse kuvasi myöhemmin kirjoituksessa Eräs tilinteko, joka ilmestyi vuonna 1915 Elämän koreus -runokokoelman yhteydessä
  7. Lyytikäinen 1999, s. VIII–XIII
  8. Lyytikäinen 2000, s. VIII–IX
  9. Sihvo, 1980, s. 23
  10. Nevala, 1986, s. 20-21
  11. Ervasti 1960, s. 82-86
  12. Onerva, 1932 (1. osa), s. 268
  13. Leinon teksteissä, varsinkin romaaneissa, esiin tulevaa suomalaisen kansanluonteen kritiikkiä ja isänmaakuvan muutosta on yksityiskohtaisesti eritellyt Juha Siltala psykohistoriallisessa tutkimuksessaan Valkoisen äidin pojat. Ks. esim. s. 622-628 sekä 676-688
  14. Riikonen, 2012, s. 106–109
  15. Larmola, 1990, s. 305-313, Nuorsuomalaisen puolueen sisäisestä hajaannuksesta ks. s. 22-47
  16. Laitinen 1984, s. 245–253.
  17. Saarikoski 1948
  18. Tarkiainen 1947, s. 356.
  19. Koskimies 1965, s. 399–404.
  20. Sihvo 1980, s. 30.
  21. Oksala 1986, s. 176
  22. Suomen työmies 3.11.1920
  23. Työn valta 29.10.1918
  24. Artikkelisarja Suomen työväelle on julkastu uudelleen Leinon Koottujen teosten osassa XVI
  25. Jalkanen, 1919, s. 123-127
  26. Peltonen 1978, s. 57.
  27. Salmenhaara 1996, s. 252–265; ks. myös s. 427–429.
  28. Salmenhaara 1996, s. 187; ks. myös s. 429–434.
  29. http://www.aina.nl/

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sound-icon.svg

Toivo Kuulan sävellys Syystunnelma, op. 2, nro 1, Eino Leinon runoon.

Äänitiedostojen kuunteluohjeet
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Eino Leino.
Wikiaineisto
Wikiaineistossa on lähdetekstiä aiheesta: