Tragedia

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Akseli Gallen-Kallela: Kullervon kirous, 1899. Kullervon tarina Kalevalassa on traaginen. Väinämöisen mukaan Kullervon eripuran ja riidan värittämä, itsemurhaan huipentunut traaginen kohtalo johtui hänen lapsena kärsimästään: "Lapsi kaltoin kasvattama, poika tuhmin tuuittama ei tule älyämähän, miehen mieltä ottamahan, vaikka vanhaksi eläisi, varreltansa vahvistuisi."[1]

Tragedia eli murhenäytelmä on näytelmäkirjallisuuden muoto, jossa henkilöt kohtaavat murheellisen kohtalon.

Alkuperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kreikkalainen tragedia

Tragedia on peräisin Antiikin Kreikan teatterista. Sen tarkka kehityshistoria on kiistanalainen, mutta Aristoteleen mukaan tragedia voidaan johtaa Dionysoksen palvontaan liittyneistä dityrambeista. Nämä olivat tanssi- ja lauluesityksiä, joiden esittäjät olivat pukeutuneet pukin nahkaan muistuttakseen Dionysoksen seuralaisia, satyyrejä. Tragedia (muinaiskreikaksi τραγῳδία, tragōdía) tarkoittaakin sananmukaisesti "pukkilaulua". Samasta alkuperästä on kehittynyt myös tragediaan läheisesti liittyvä satyyrinäytelmä. Esimerkiksi Ateenan Dionysia-juhlissa oli tapana esittää kolmen tragedian ja yhden satyyrinäytelmän muodostamia kokonaisuuksia.[2]

Sisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yksi tärkeimmistä tragediaa käsittelevistä kirjoista on edelleen Aristoteleen Runousoppi. Aristoteleen mukaan tragedia muodostaa juonellisen kokonaisuuden jossa on alku, keskikohta ja loppu. Tragedia keskittyy yleensä yhden vuorokauden aikana tapahtuviin asioihin. Aristoteleen mukaan tragedian tarkoituksena on kuvata ihmisiä, jotka kohtaavat murheellisen kohtalon. Tärkeässä roolissa on niin sanottu "traaginen erehdys" eli hamartia, jonka seurauksena traaginen sankari ajautuu onnettomuuteen. Traaginen erehdys on teko, jonka sankari suorittaa vapaaehtoisesti. Teosta tulee traaginen sen vuoksi, että vapaaehtoisuudesta huolimatta sankari on olosuhteiden tai tietämättömyytensä armoilla.

Aristoteleen mukaan tragedian henkilöt eivät saa olla kaikkivoivia jumalia tai muita hahmoja, joihin yleisö ei pysty samaistumaan. Tragedian hahmojen täytyy olla sen kaltaisia, että ihmisten on mahdollista samaistua heihin. Tragedian tarkoituksena on saada ihmiset tuntemaan säälin ja vihan tunteita oikealla tavalla. Keskeistä on katharsis, emotionaalinen puhdistuminen, jossa katsojat saattoivat puhdistua erilaisista tunteista katsoessaan näytelmän henkilöiden kärsivän. Puhdistuminen ei tarkoita tunteista luopumista tai eroon pääsemistä, vaan niiden kokemista kehittyneemmällä tavalla.

Seuratessaan tragedian hahmoja ihmiset pystyivät kokemaan inhimillistä samanlaisuutta heidän kanssaan. Tämä kokemus on Aristoteleen mukaan tärkeä osa emotionaalista puhdistumista. Kokiessaan emotionaalisen puhdistumisen ihmiset oppivat jotakin tärkeää itsestään ja kokemusmaailmastaan. Näin tragedia lisäsi Aristoteleen mukaan ihmisten itsetuntemusta.

Tragedia ja tragedian tutkimus on Aristoteleen mukaan esimerkiksi historiaa merkittävämpää. Historia keskittyy lähinnä sotapäälliköiden saavutusten luettelemiseen, sen sijaan tragedia lisää tietoa ihmisen kokemuksen mahdollisuuksista. Keskeistä on se, että tragedia ilmaisee sitä, mitä tapahtuu välttämättä tai todennäköisesti, kun taas historiankirjoituksen kuvaamat, sinänsä todet, tapahtumat voivat olla hyvinkin epätodennäköisiä. Tragediassa siis ilmenevät säännönmukaisuudet ja universaalit totuudet paljon historiankirjoitusta paremmin.

Antiikin kuuluisia tragedioita ovat esimerkiksi Aiskhyloksen Agamemnon, Sofokleen Kuningas Oidipus ja Euripideen Medeia.

Ylimystarinat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tragedian yksi alamuoto on ylimystarinat. Ylimystarinan päähenkilö on yleensä kuningas tai aristokraatti, joka unohtaa olevansa tavallinen kuolevainen kaikesta erikoislaatuisuudestaan huolimatta. Ylimystarinan päähenkilö unohtaa mainitun alamaisuutensa ja syyllistyy ylimielisyyteen, saaden siitä rangaistuksen. Sen vuoksi ylimystarinat ovat tyypillisesti tragedioita.[3]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Aristoteles: Retoriikka. Runousoppi. Suomennokset Paavo Hohti, Päivi Myllykoski, selitykset Juha Sihvola. Teokset 9. Helsinki: Gaudeamus, 1997.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kalevala, Kuudesneljättä Runo, E. Lönnrot, http://www.sacred-texts.com/neu/kvfin/index.htm
  2. Castrén, Paavo & Pietilä-Castrén, Leena: Antiikin käsikirja. Helsinki: Otava, 2000. ISBN 951-1-12387-4.
  3. Schwanitz, DietrichSivistyksen käsikirja. Jyväskylä: Gummerus, 2001. ISBN 951-20-6356-5.
Tämä kulttuuriin liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.