Pakina

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Pakina on lyhyt, kevyehkö ja huvittava kirjoitus, joka yleensä ilmestyy säännöllisesti vakiopaikalla sanoma- tai aikakauslehdessä. Pakina on usein ajankohtainen mielipideteksti. Pakinassa on kolumnia enemmän sanataiteellisia piirteitä. Pakinan kirjoittajaa kutsutaan pakinoitsijaksi.

Sana pakina on johdettu verbistä pakista, joka on tarkoittanut ’puhisemista’.[1]

Pakinatyyli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teoksessaan Aiotko kirjailijaksi? Mika Waltari totesi, että ”hyvältä pakinoitsijalta vaaditaan luontaista tyylitaitoa, jota on melkein mahdoton oppia”.

Pakinassa yhdistyy asiapitoinen ja kaunokirjallinen teksti, joten sitä on vaikea luokitella. Pakinat huvittavat monin keinoin: komiikalla, ironialla, satiirilla ja parodialla. Usein pakinat ovat kielellisesti oivaltavia, minkä vuoksi ne muistuttavat runoja. Toisaalta pakinoissa voi olla tarinoita ja vuoropuheluja, jotka ovat näytelmien ainesta.

Pakinatyyli on tuttavallista. Pakinoitsija ikään kuin juttelee lukijan kanssa. Pakinointiin kuuluu olennaisesti normipoikkeama: pakina rikkoo kielen ja tyylin normeja. Muista lehtiteksteistä poiketen pakinassa voidaan liioitella ja vääristellä. Esimerkiksi poliitikko voidaan kuvata täysin kuvitteellisessa tilanteessa.

Kirjallisuudentutkija Kirsti Manninen on jakanut väitöskirjassaan Ylioppilaslehden pakinat faktisiin ja fiktiivisiin. Faktinen pakina tarkastelee todellisuutta suoraan. Fiktiivinen pakina viittaa todellisuuteen keksittyjen tilanteiden ja vertauskuvallisten kertomusten avulla. Lisäksi Manninen erottaa toisistaan sisältä päin osallistuvat emotionaaliset ja ulkopuolelta tarkkailevat rationaaliset pakinat. Edelleen hän jakaa pakinat väitteleviin faktis-emotionaalisiin, tarkkaileviin faktis-rationaalisiin, myötäeläviin fiktiivis-emotionaalisiin ja anarkistisiin fiktiivis-rationaalisiin pakinoihin.

Väittelevä pakina yrittää tehdä vastustajansa ja heidän mielipiteensä naurunalaisiksi. Tarkkaileva pakina on ulkopuolinen ja tarkkailtavien ilmiöiden yläpuolella. Tällaisen pakinan kieli muistuttaa pääkirjoitusten ja artikkelien kieltä. Nykyään tarkkailevan pakinan erottaisi kolumnista lähinnä nimimerkin käyttö.

Myötäelävässä pakinassa pakinoitsija on ikään kuin lukijan ystävä. Pakinassa nauretaan elämän kommelluksille ja vastoinkäymisille. Anarkistisessa pakinassa tapahtumat voivat olla täysin irrationaalisia. Pakinoitsija usein imitoi tai parodioi kielellisiä kankeuksia ja erilaisia ajattelutapoja. Anarkistinen pakinoitsija on sivullinen ja vaikuttaa lukijan mielipiteisiin lähinnä epäsuorasti.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pakinan piirteitä oli jo antiikin kirjailijoiden teoksissa. Kevyiden ja satiiristen esseiden lajityyppi alkoi kehittyä 1600-luvulla. Pakinan kehittymiseen vaikuttivat vahvasti Richard Steelen ja Joseph Addisonin 1700-luvulla perustamat aikakauslehdet The Tatler ja The Spectator. Ranskassa alettiin 1800-luvulla käyttää pakinasta nimitystä causerie ’lörpöttely’. Sana lainattiin muun muassa englannin ja ruotsin kieliin.

Suomen sanomalehtiin pakinan katsotaan saapuneen 1700-luvulla. Yksi suomalaisen pakinan uranuurtajista oli Aukusti Mäkelä, joka pakinoi nimimerkillä Kaapro Jääskeläinen 1800-luvun loppupuolelta alkaen. Samoihin aikoihin suomenruotsalaisissa lehdissä kirjoitti Gustaf Mattsson. Runoilija Eino Leino oli merkittävä 1900-luvun alun pakinoitsija. Suomalaisen pakinan päätyypeiksi olivat tuolloin nousseet kulttuuripakina, humoristinen pakina ja poliittinen pakina.

Pakinan asema ulkomailla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Anglosaksisessa kulttuurissa pakina on nykyään kutakuinkin tuntematon tekstilaji. Pakinatyyliset kirjoitukset luokitellaan esseiksi tai kolumneiksi. Saksassa ja Ruotsissa pakina on tutumpi tekstilaji, mutta kolumni on vallannut siltä alaa.

Englannin kielessä ei ole selvää vastinetta sanalle pakina. Lähinnä pakinaa on englannissa ”informal essay” tai ”funny story”.selvennä Saksassa käytetään pakinasta sanaa Glosse, ruotsissa sanaa kåseri.

Suomalaisia pakinoitsijoita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tunnettuja suomalaisia pakinoitsijoita ovat muiden muassa Bisquit (Seppo Ahti, Ilta-Sanomat), Olli (Väinö Nuorteva, Uusi Suomi), Origo (Jouni Lompolo, Helsingin Sanomat), Jukka Ukkola (Suomen Kuvalehti), Pikkutakki (Pekka Tiinanen, Iltalehti), Pitko (Matti Pitko Aamulehti) ja Markus Kajo. Satakunnan Kansan pakinoitsija Jonne Jokusta (Eero Harju) pidetään Suomen tuotteliaimpana pakinoitsijana. Hänen pakinoitaan on julkaistu Porissa ilmestyvässä Satakunnan Kansa -lehdessä vuodesta 1962 lähtien yhteensä 11 091 kappaletta.

Monet suomalaiset pakinoitsijat ovat aloittaneet uransa Ylioppilaslehdessä. Lehteen ovat pakinoineet esimerkiksi Olli, Bisquit ja Nenä (Pentti Saarikoski). Myös Urho Kekkonen kirjoitti pakinoita Ylioppilaslehteen nimimerkeillä K-n, Känä ja Lautamies.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Pakina Jyväskylän yliopisto – Kielikompassi. Viitattu 28.10.2007.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Manninen, Kirsti: Ollista Bisquitiin – Ylioppilaslehden pakinat 1913–1968. Helsinki: Otava, 1987. ISBN 951-1-09058-5.
  • Sisättö, Vesa: Kotimaisia pakinoitsijoita 1. Helsinki: Avain, 2013. ISBN 978-951-692-979-1.