Mika Waltari

Wikipedia

Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee kirjailijaa. Waltari-nimisestä musiikkiyhtyeestä kertoo artikkeli Waltari (yhtye)
Mika Waltari

Salanimi: Kristian Korppi, Leo Rainio (yhdessä Armas J. Pullan kanssa), Leo Arne, Nauticus
Syntynyt: 19. syyskuuta 1908
Helsinki
Kuollut: 26. elokuuta 1979 (70 vuotta)
Helsinki
Ammatit: kirjailija, kääntäjä, akateemikko
Kansallisuus: Suomi
Kirjallinen liike: Tulenkantajat
Ensiteokset: Jumalaa paossa (1925)

Mika Toimi Waltari (19. syyskuuta 1908 Helsinki – 26. elokuuta 1979 Helsinki) oli suomalainen kirjailija. Hänen tunnetuin teoksensa on kansainvälisille bestseller-listoille noussut Sinuhe egyptiläinen (1945).

Sisällysluettelo

[muokkaa] Varhaiset vuodet

Waltarin pappisisä Toimi Waltari kuoli Mika Waltarin ollessa viisivuotias, jolloin kasvatusvastuu jäi äidille. Päästyään ylioppilaaksi Helsingin suomalaisen normaalilyseon (jossa oli norssin pilalehti Pillerin toimittaja) klassiselta linjalta 1926 Waltari aloitti teologian opinnot Helsingin yliopistossa mutta siirtyi elämänkatsomuksellisen kriisin jälkeen pian filosofisen tiedekunnan historiallis-kielitieteelliseen osastoon. Filosofian kandidaatiksi hän valmistui 1929. Hän opiskeli myös Pariisin yliopistossa.

Kirjallisen uransa Waltari aloitti 17-vuotiaana Merimieslähetyksen tilaamalla uskonnollisella kertomuksella Jumalaa paossa. Waltari oli mukana myös Tulenkantajien piirissä ja ehti ennen läpimurtoteostaan Suuri illusioni (1928) kirjoittaa runoja ja kauhunovelleja salanimellä Kristian Korppi. Waltari oli aluksi vakuuttunut siitä, että on nimenomaan runoilija.[1] Toisaalta Waltari oli ainoa tulenkantajista, joka pystyi nopeasti sopeutumaan osaksi ”enemmistökirjallisuutta”; tekemään sekä viihdettä että taidetta.[2]

Suuri illusioni vangitsi osuvasti aikansa tunnelmat, ja nuori lukijakunta otti sen omakseen. Yksinäisen miehen juna, vuonna 1929 ilmestynyt saman vuoden kesään sijoittuva matkaromaani, kertoo vastavalmistuneen ylioppilaan matkasta Konstantinopoliin. Romaani Appelsiininsiemen (1931) on kertomus aikansa nuorison elämästä.

Waltari aloitti varusmiespalveluksensa 1930. Olleessaan reserviupseerikoulussa hän joutui auto-onnettomuuteen. RUK:n kuljetusauton suistuessa tieltä hän loukkasi päänsä, ja hänet vapautettiin kesken palveluksen. Toinen syy vapautukseen oli hänen sairastamansa kuiva keuhkopussintulehdus.[3] On myös väitetty, että hänet erotettiin reserviupseerikoulusta pasifististen ajatustensa takia[4]. Waltari kuitenkin kirjoitti asevelvollisuusajastaan armeijamyönteisen omaelämäkerrallisen teoksen Siellä missä miehiä tehdään (1931), jota on sanottu oikeiston ”tilaamaksi” vastineeksi Pentti Haanpään armeijakriittiselle Kentälle ja kasarmille. Toisaalta isänsä ystävälle Jalo Sihtolalle lähettämässään kirjeessä Waltari tekee selväksi, ettei viihdy armeijassa.[5]

[muokkaa] Toimittaja ja ammattikirjailija

Waltari meni 1931 naimisiin Marjatta Luukkosen kanssa. Perheeseen syntyi tytär, sittemmin kirjailijana tunnettu Satu Waltari. Waltari omaksui ammattikirjoittajan työmoraalin elättääkseen perheensä työllään. Hänellä oli vakinainen työ Suomen Kuvalehden toimittajana. 1930-luvulla hän kirjoitti romaaneja, pienoisromaaneja, satuja, runoja, matkakertomuksia ja näytelmiä, jälkimmäisiä yhteensä 26 kappaletta.

Teos Isästä poikaan sisältää tekijän lyhentäminä kolme Waltarin romaania kolmekymmenluvulta: Mies ja haave (1933), Sielu ja liekki (1934) sekä Palava nuoruus (1935). Kuva kolmen sukupolven Helsingistä piirtyy pitkälti Waltarin oman suvun vaiheiden kautta. Surun ja ilon kaupunki (1936) on yhdenpäivänromaani, joka esittää katkelmia 1930-luvun Helsingin asukkaiden elämästä.

Kirjallisesti merkittävimpinä pidetään usein Waltarin niin sanottuja pienoisromaaneja, joille on usein ominaista voimakas aistillisuus ja erotiikka, esimerkkeinä Vieras mies tuli taloon, Fine van Brooklyn ja Kultakutri. Fine van Brooklynissa (1941) kokematon tiedemies matkustaa Bretagneen ja joutuu siellä laskelmoivan naisen valtaan.

Waltari kirjoitti runomuotoiset tekstit Asmo Alhon piirtämään sarjakuvaan Kieku ja Kaiku, joka ilmestyi Kotiliedessä vuodesta 1934 lähtien.

[muokkaa] Elokuvakäsikirjoittajana

Waltari oli ahkera elokuvakäsikirjoittaja. Ehdottomasti tunnetuin hänen käsikirjoittamistaan elokuvista on T. J. Särkän ohjaama Kulkurin valssi (1941). Muita ovat esimerkiksi Helmikuun manifesti (1939) ja Oi, kallis Suomenmaa (1940). Suunnitellessaan Armi Kuuselan kunniaksi tekemäänsä elokuvaa Maailman kaunein tyttö (1953) ohjaaja-tuottaja Veikko Itkonen antoi lehdille haastattelun, että elokuvan käsikirjoituksen tulee tekemään Mika Waltari. Waltari itse sai tietää tästä suunnitelmasta ensimmäistä kertaa lukiessaan Itkosen haastattelua lehdestä. Kilttinä miehenä hän kuitenkin suostui käsikirjoittajaksi.

Useita Waltarin romaaneja on sovitettu elokuviksi. Suomalaisille tunnetuimpia lienevät Matti Kassilan ohjaamat Komisario Palmu -elokuvat. Kansainväliselle yleisölle tunnetuin Waltarin romaanisovitus on kuitenkin Michael Curtizin ohjaama Sinuhe, egyptiläinen (1954). Waltarin teosten pohjalta on tehty 33 elokuvaa.

[muokkaa] Sotavuodet

Sotien aikana Waltari työskenteli Valtion tiedotuslaitoksessa. Hän osallistui sotapropagandan tekoon muun muassa kirjoittamalla teokset Neuvostovakoilun varjossa (1942, näköispainos 1994) sekä Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta (1941, salanimellä Nauticus). Waltari kirjoitti isänmaallisia kuvauksia rintamalta, lehtiartikkeleita sekä pienoisromaanin Antero ei enää palaa.

Waltari osallistui suomalaisten kirjailijoiden vierailuihin Kolmanteen valtakuntaan.

Sotavuosina Waltari kirjoitti propagandatöiden lisäksi muun muassa Ruotsin historiasta kertovan romaanin Kaarina Maununtytär ja 1800-luvun Suomeen sijoittuvan Tanssi yli hautojen.

[muokkaa] Kansainvälinen läpimurto

Waltari oli pitkään ollut kiinnostunut egyptologiasta, ja sodan jälkeen ilmestyi muinaiseen Egyptiin sijoittunut romaani Sinuhe egyptiläinen (1945), josta tuli kansainvälinen menestys ja Waltarin pääteos. Englanninkielinen käännös pääsi Yhdysvalloissa bestseller-listalle. Sinuhe on ilmestynyt 40 kielellä.

Sinuhen jälkeen Waltari kirjoitti historialliset romaanit Mikael Karvajalka (1948), Mikael Hakim (1949), Johannes Angelos (1952), Turms, kuolematon (1955), Valtakunnan salaisuus (1959) ja Ihmiskunnan viholliset (1964). Postuumisti 1981 ilmestyi lisäksi Nuori Johannes, jonka Waltari kirjoitti jo 1951 mutta jätti julkaisematta, koska se ei vastannut hänen omia vaatimuksiaan. Teokset suunnattiin yleismaailmalliselle lukijakunnalle; ainoastaan Mikael Karvajalka tapahtuu osittain Suomessa.

Neljä päivänlaskua (1949) on eräänlainen romaani romaanista. Se sijoittuu aikaan jolloin Waltari kirjoitti ”kiusallista ja häiritsevää” Sinuhea. Kirjailijan omien sanojen mukaan teos on ”valepukuun verhottu, sentimentaalinen rakkauskertomus”. Matkakirjassa Lähdin Istanbuliin (1948), joka kuvaa sodanjälkeistä Eurooppaa, Waltari kirjoittaa matkasta, jonka hän teki Sinuhen ilmestyttyä löytääkseen aineistoa seuraavia historiallisia romaanejaan varten.

[muokkaa] Luomisvoiman hiipuminen

Vuoden 1964 jälkeen Waltarin inspiraatio kuihtui. Hän yritteli vielä yhtä historiallista romaania, jonka aiheena olisi ollut Maltan ritarikunta, mutta se jäi valmistumatta. Loppuvuosinaan hän sai nauttia arvostusta, jota aktiivivuosina ei aina herunut, sillä Waltaria pidettiin liian viihteellisenä kirjailijana.

Varsinaisen kirjailijauran päätyttyä Waltari oli vielä runsaasti julkisuudessa. Hän oli Suomen akatemian jäsen, mikä toi hänelle velvollisuuden toimia nuorten kirjailijoiden opastajana ja auttajana. Waltari oli aktiivisesti mukana suunnittelutyössä, kun hänen vanhoista töistään julkaistiin uusia painoksia ja lyhyemmistä kirjoituksista tehtiin kokoelmateoksia. Hän muun muassa kirjoitti esipuheita kirjojensa uusintapainoksiin.

Maaliskuussa 1972 Mika Waltari osallistui Väinö Linnan ohella WSOY:n yhtiökokoukseen, jota edelsi kuohunta kustantamon johdossa: hallintoneuvosto oli tammikuussa erottanut pääjohtaja Hannu Tarmion äänin 5–3; seurauksena kustannusliikkeen kirjailijat kärkiniminään juuri Linna ja Waltari asettuivat puolustamaan Tarmiota. Lopulta yhtiökokous hyvin niukalla enemmistöllä päätti kumota erottamispäätöksen.

Vuonna 1978 ilmestyi sarjassa Ihmisen ääni Ritva Haavikon toimittama kirja Mika Waltarista. Kirjaan on koottu Waltarin kirjoituksia eri aikakausilta, ja näin pyritty luomaan yhtenäinen kuva Waltarin maailmankatsomuksesta. Osa kirjoituksista on Waltarin ilmestymisvuonna 1978 erityisesti tätä kirjaa varten tekemiä, ja ne jäivät Waltarin viimeisiksi kirjallisiksi töiksi.

Haavikko haastatteli Waltaria hänen elämästään ja työstään. Haastattelut olivat pitkiä ja niiden pohjalta Haavikko kirjoitti 370-sivuisen Waltarin elämäkerran. Kirja valmistui kuitenkin vasta Waltarin kuoleman jälkeen 1982.

[muokkaa] Waltari kirjoittajana

Ammattikirjoittajana Waltari otti huomioon toiveet, joita asiakkaat kuten näytelmien tilaajat hänelle esittivät. Esimerkiksi sittemmin suurille näyttämöille menestyksekkäästi siirtynyt Gabriel, tule takaisin -komedia sai alkunsa, kun Helge Ranin pyysi kirjailijalta nelinäytöksistä hauskaa kiertuenäytelmää, joka tapahtuu yhdessä lavastuksessa ja jossa on kolme naista ja suuri miesrooli.[6]

[muokkaa] Waltari ihmisenä

Mika Waltarin kuvaillaan usein olleen rauhallinen ja ystävällinen luonne ja lämmin ihminen. Waltarin elämään kuului kuitenkin myös dipsomania-tyyppinen alkoholismi sekä vaikeita unettomuus- ja masennuskausia, jotka pakottivat hänet monesti sairaalahoitoon. Vanhalla iällä hänen voimiaan verotti myös keuhkosyöpä.

Waltari kertoi julkisesti mielisairaalakokemuksistaan lehtihaastettelussa 1970-luvulla. Tekoa pidettiin melko rohkeana, sillä tuolloin psyyken sairauksia pidettiin usein häpeällisenä ja salailtavana asiana.

[muokkaa] Huomionosoituksia

Waltari palkittiin vuonna 1952 Pro Finlandia -mitalilla.

Helsingin Etu-Töölössä on lähellä Waltarin kotia Waltarille omistettu patsas. Se ei ole näköispatsas, ja aikoinaan käytiin kiivasta keskustelua, millainen sen tulisi olla. Monet olisivat halunneet nimenomaan näköispatsaan. Waltari itse lausui julki toivomuksen, että kun hänestä aika jättää, hänen muistokseen rakennettaisiin Helsingin keskustaan julkinen pisuaari.

Kirjailijan muistoa vaalii Mika Waltari -seura. Sen puheenjohtaja on Anssi Arohonka.

Helsingin Töölön kirjaston neljännen kerroksen monitoimitila avattiin Mika Waltari -saliksi nimettynä kirjailijan 99-vuotispäivänä 19. syyskuuta 2007.

Kirjailijalle omistettuja nimikkotaivaankappaleita ovat asteroidi n:o 4266 (Mika Waltari) ja asteroidi n:o 4512 (Sinuhe).

Vuonna 2008 Sinuhe egyptiläinen äänestettiin suomalaisten rakkaimmaksi kirjaksi.[7]

[muokkaa] Perhe ja suku

Mika Waltarin isä Toimi Waltari ja setä Toivo Waltari olivat teologeja, ja molemmat julkaisivat lukuisia uskonnollisia kirjoja. Kirjat julkaisi useimmiten Suomen merimieslähetys. Waltarin tytär Satu Waltari, myöhemmin Satu Elstelä, on myös kirjailija. Waltarin tyttärenpoika Joel Elstelä on julkaissut yhden romaanin ja yhden novellikokoelman.

[muokkaa] Teokset

[muokkaa] Romaanit, novelli- ja satukokoelmat

  • Jumalaa paossa (1925)
  • Kuolleen silmät. Kertomuksia tuntemattoman ovilta. (nimellä Kristian Korppi) (1926)
  • Suuri illusioni (1928)
  • Dshinnistanin prinssi. (satuja) (1929)
  • Yksinäisen miehen juna (1929)
  • Jättiläiset ovat kuolleet. (novelleja ja näytelmä) (1930)
  • Appelsiininsiemen (1931)
  • Keisarin tekohampaat (nimellä Leo Rainio yhdessä Armas J. Pullan kanssa) (1931)
  • Siellä missä miehiä tehdään (1931)
  • Kiinalainen kissa ja muita satuja (1932)
  • Punainen Madonna (nimellä Leo Rainio yhdessä Armas J. Pullan kanssa) (1932)
  • Älkää ampuko pianistia! (nimellä Leo Rainio yhdessä Armas J. Pullan kanssa) (1932)
  • Mies ja haave (1933)
  • Sielu ja liekki (1934)
  • Palava nuoruus (1935)
  • Surun ja ilon kaupunki (1936)
  • Vieras mies tuli taloon (1937)
  • Jälkinäytös (1938)
  • Ihmeellinen Joosef eli elämä on seikkailu (1938)
  • Kuka murhasi rouva Skrofin? (1939)
  • Komisario Palmun erehdys (1940)
  • Antero ei enää palaa (1940)
  • Fine van Brooklyn (1941)
  • Ei koskaan huomispäivää! (1942)
  • Isästä poikaan (1942)
  • Kaarina Maununtytär (1942)
  • Novelleja (1943)
  • Rakkaus vainoaikaan (1943)
  • Tanssi yli hautojen (1944)
  • Jokin ihmisessä (1944)
  • Unohduksen pyörre. Kertomus kadonneesta miehestä (nimellä Leo Arne) (1944)
  • Sinuhe egyptiläinen (1945)
  • Lähdin Istanbuliin. Totta ja tarua Euroopasta 1947 (1948)
  • Jäinen saari (1947)
  • Mikael Karvajalka (1948)
  • Kultakutri (1948)
  • Mikael Hakim (1949)
  • Neljä päivänlaskua (1949)
  • Johannes Angelos (1952)
  • Kuun maisema (1953)
  • Ennen maailmanloppua (1953)
  • Pariisilaissolmio (1953)
  • Ihmisen vapaus (1953)
  • Koiranheisipuu (1953)
  • Yksinäisen miehen juna - Lähdin Istanbuliin (1954)
  • Turms Kuolematon (1955)
  • Vallaton Waltari (1957)
  • Feliks onnellinen (1958)
  • Valtakunnan salaisuus (1959)
  • Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962)
  • Ihmiskunnan viholliset (1964)
  • Lepäisit jo rauhassa, Komisario Palmu (filmaamatta jäänyt käsikirjoitus)
  • Lukittu laatikko ja muita kertomuksia (1978)
  • Nuori Johannes (1981)
  • Viisi ässää ja muita kertomuksia (1999)

[muokkaa] Runokokoelmat

  • Sinun ristisi juureen (uskonnollisia runoja) (1929)
  • Valtatiet (Yhdessä Olavi Laurin s.o. Olavi Paavolaisen kanssa) (1928)
  • Muukalaislegioona (1929)
  • Riimikronikka joulukirjoista (1936)
  • Runoja 1925–1945 (1945)

[muokkaa] Näytelmät

  • Yö yli Euroopan (1933)
  • Kuriton sukupolvi (1937)
  • Akhnaton, auringosta syntynyt (1937)
  • Hämeenlinnan kaunotar (1939)
  • Maa on ikuinen (1941)
  • Tulevaisuuden tiellä (1941)
  • Hankala kosinta (1942)
  • Paracelsus Baselissa (1943)
  • Elämän rikkaus (1947)
  • Noita palaa elämään (1947)
  • Portti pimeään (1947)
  • Leikkaus (Kuunnelma) (1952)
  • Yli Suomenlahden (1952)

[muokkaa] Muita teoksia

  • Aiotko kirjailijaksi. Tuttavallista keskustelua kaikesta siitä mitä nuoren kirjailijan tulee tietää. (1935)
  • Kirjateollisuusasiatoimisto osakeyhtiö 1910–1935 (1935)
  • Helsinki kautta vuosisatojen (1937)
  • Kotikaupunkimme Helsinki (yhdessä A. Blombergin kanssa) (1941)
  • Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta (nimellä Nauticus) (1941)
  • Hyvin harkittu - puoleksi tehty. Rationalisointi aseena tuotantotaistelussa. (1942)
  • Neuvostovakoilun varjossa. Helsingin neuvostolähetystö kiihotus- ja vakoilutoiminnan keskuksena. (1942)
  • Rakennustaide ja standardi. Jälleenrakentamisen ydinkysymyksiä. (kirjallinen asu: Mika Waltari) (1942)

[muokkaa] Kirjallisuutta

  • Envall, Markku: Suuri illusionisti: Mika Waltarin romaanit. WSOY, 1994.
  • Haavikko, Ritva: Mika Waltari, sananvalloittaja. WSOY, 2008.
  • Haavikko, Ritva (toim.): Kirjailijan muistelmia. Toimittanut Ritva Haavikko. WSOY, 1980.
  • Haavikko, Ritva (toim.): Mika Waltari – mielikuvituksen jättiläinen. WSOY, 1982.
  • Lindstedt, Risto & Vahtokari, Reijo: Mika Waltari: Muukalainen maailmassa. WSOY, 2007.
  • Nummelin, Juri: Unohdettu Waltari. BTJ, 2008.
  • Rajala, Panu: Noita palaa näyttämölle. Mika Waltari parrasvaloissa (WSOY, 1998)
  • Rajala, Panu: Unio mystica: Mika Waltarin elämä ja teokset. WSOY, 2008.

[muokkaa] Lähteet

  1. ↑ http://agricola.utu.fi/nyt/arvos/arvostelut.php?hakukohde=&jarjestys=&haku=&sivu=47&vps=25&arvostelu=1289
  2. ↑ http://agricola.utu.fi/nyt/arvos/arvostelut.php?hakukohde=&jarjestys=&haku=&sivu=47&vps=25&arvostelu=1289
  3. ↑ Risto Lindstedt & Reijo Vahtokari: Mika Waltari: Muukalainen maailmassa, WSOY, 2007
  4. ↑ Lasse Lehtinen: Sodankäyntiä sanoin ja kuvin, WSOY, 2006
  5. ↑ Kirjailijan muistelmia, toim. Ritva Haavikko
  6. ↑ http://www.helsinki.fi/lehdet/yolehti/1999_02/kulttuuri.html#Waltarin%20draamallinen%20puoli
  7. ↑ STT: Sinuhe egyptiläinen on suomalaisten rakkain kirja Ilta-Sanomat. 30.04.2008. Viitattu 1.5.2008.

[muokkaa] Aiheesta muualla

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Mika Waltari.
Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org/wiki/Mika_Waltari
Henkilökohtaiset työkalut