Mika Waltari

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Mika Waltari
Mika Waltari vuonna 1935.
Mika Waltari vuonna 1935.
Salanimet Kristian Korppi, Leo Rainio (yhdessä Armas J. Pullan kanssa), Leo Arne, M. Ritvala, Nauticus[1]
Syntynyt 19. syyskuuta 1908
Helsinki
Kuollut 26. elokuuta 1979 (70 vuotta)
Helsinki
Ammatit kirjailija, kääntäjä, akateemikko
Kansallisuus suomalainen
Ensiteokset Jumalaa paossa (1925)
luettelo teoksista
Allekirjoitus Allekirjoitus
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Mika Toimi Waltari (19. syyskuuta 1908 Helsinki26. elokuuta 1979 Helsinki) oli merkittävä suomalainen kirjailija. Tavattoman tuotteliaana tunnetun Waltarin julkaisuluettelo käsittää romaaneja, runoja, novelleja, satuja, näytelmiä, kuunnelmia, propagandamateriaalia, arvosteluja, elokuvakäsikirjoituksia, matkakertomuksia ja sarjakuvariimejä.[2]

Hänen menestysteoksiaan ovat olleet kansainvälisille bestseller-listoille nousseet laajat historialliset romaanit, joista tunnetuin on Sinuhe egyptiläinen (1945), nykyaikaan sijoittuvat pienoisromaanit sekä Komisario Palmu -dekkarit, jotka on myös filmattu. Waltarin elokuvakäsikirjoituksista menestynein on Kulkurin valssi (1941).[3]

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mika Waltari koulupoikana.

Waltarin pappisisä Toimi Waltari kuoli Mika Waltarin ollessa viisivuotias, jolloin kasvatusvastuu jäi äidille.[3] Mikan isä Toimi ja setä Toivo Waltari olivat molemmat teologeja ja julkaisivat lukuisia uskonnollisia kirjoja. Kirjat julkaisi useimmiten Suomen merimieslähetys. Päästyään ylioppilaaksi Helsingin suomalaisen normaalilyseon (jossa oli Norssin pilalehti Pillerin toimittaja) klassiselta linjalta 1926 Waltari aloitti teologian opinnot Helsingin yliopistossa mutta siirtyi elämänkatsomuksellisen kriisin jälkeen pian filosofisen tiedekunnan historiallis-kielitieteelliseen osastoon.[3] Filosofian kandidaatiksi hän valmistui 1929.[3] Hänen käytännöllisen filosofian pro gradu -tutkielmansa Taivaallinen ja maallinen rakkaus käsitteli uskonnon ja erotiikan välistä suhdetta.

Kirjallisen uransa Waltari aloitti 17-vuotiaana Merimieslähetyksen tilaamalla uskonnollisella kertomuksella Jumalaa paossa.[3] Waltari oli mukana myös Tulenkantajien piirissä ja ehti ennen läpimurtoteostaan Suuri illusioni (1928) kirjoittaa runoja ja salanimellä Kristian Korppi kauhunovellikokoelman Kuolleen silmät. Hän piti aluksi itseään nimenomaan runoilijana.[4] Runoilijaryhmänä aloittanut Tulenkantajat ei ollut ohjelmallisesti yhtenäinen ryhmä, ja se oli varsin lyhytaikainen. Yhteistä siihen kuuluneille oli vain iloinen, vapautunut perusmieliala, luottamus ihmisyyteen ja nuoren tasavallan sekä suomalaisen kulttuurin tulevaisuuteen, kiinnostus uusiin ilmiöihin niin kirjallisuudessa kuin tekniikankin alalla. Runosta proosaan siirtyneen Waltarin Suuri illusioni ilmensi näitä tunnelmia, ja teoksesta tuli 1920-luvun kulttiromaani.[5] Toisin kuin muut tulenkantajat, Waltari pystyi nopeasti sopeutumaan enemmistöön ja kirjoittamaan sekä viihdettä että taidetta.[4]

Tammikuussa 1930 Mika Waltari matkusti Rivieralle, jossa oleskeli Nizzassa, Mentonissa ja Monte Carlossa. Helmikuun alussa hän jatkoi matkaansa Pariisiin, ja viipyi siellä maaliskuun loppupuolelle asti. Matka auttoi Waltarin eroon kiusallisesta tuttavuudesta Minna Craucheriin. Vuonna 1932 murhattu Craucher oli esikuvana Suuren illusionin madame Spindelille.[2]

Armeija-aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Waltari aloitti varusmiespalveluksensa 1930 Uudenmaan rykmentissä Santahaminassa, jonne tuolloin kuljettiin meritse.[2] Jo palvelukseen astuessaan filosofian kandidaatti Waltari oli kuuluisuus.[2] Hänet määrättiin aliupseerikoulutukseen Parolaan.[2] Reserviupseerikoulussa hän tunsi tiettyä ”aateluuden tuntoa” vastuun lisääntymisen myötä.[6] Upseerikoulutuksessa hän myös joutui auto-onnettomuuteen. RUK:n kuljetusauton suistuessa tieltä hän loukkasi päänsä, ja hänet vapautettiin kesken palveluksen. Toinen syy vapautukseen oli hänen sairastamansa kuiva keuhkopussitulehdus.[7] On myös väitetty, että hänet olisi erotettu reserviupseerikoulusta pasifististen näkemystensä takia.[8]

Waltari kuitenkin kirjoitti asevelvollisuusajastaan armeijamyönteisen omaelämäkerrallisen teoksen Siellä missä miehiä tehdään (1931) vielä Tilkassa toipuessaan.[6] Toisaalta isänsä ystävälle Jalo Sihtolalle lähettämässään kirjeessä Waltari tekee selväksi, ettei viihdy armeijassa.[9] Waltari-tutkija Panu Rajala on arvellut, että Waltarin yksi vaikutin armeijamyönteisen teoksen tekemiseen oli, että hänen morsiamensa Marjatta Luukkosen isä oli lääkintäkenraalimajuri ja Waltari halusi miellyttää tulevaa appeaan.

Toimittaja ja ammattikirjailija[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Waltari meni 1931 naimisiin Marjatta Luukkosen kanssa.[3] Perheeseen syntyi 1932 tytär Satu.[3] Elättääkseen perheensä työllään Waltari omaksui ammattikirjoittajan työmoraalin.[3] Hänellä oli vakinainen työ Suomen Kuvalehden toimittajana vuoteen 1938 saakka, jolloin hän jäi vapaaksi kirjailijaksi. 1930-luvulla hän kirjoitti romaaneja, novelleja, satuja, runoja sekä 26 näytelmää. Vuosikymmen olikin hänen uutterimpia kirjoittajarupeamiaan, minkä osaltaan mahdollisti opintojen loppuun vieminen jo aiemmin.[2]

Sotien aikana Waltari työskenteli Valtion tiedoituslaitoksessa. Hän osallistui sotapropagandan tekoon muun muassa kirjoittamalla tietokirjat Neuvostovakoilun varjossa (1942, näköispainos 1994), Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta (1941, salanimellä Nauticus) sekä romaanit Antero ei enää palaa (1940) ja Rakkaus vainoaikaan (1943). Hän kirjoitti paljon lehtiartikkeleita, isänmaallisia reportaaseja rintamalta sekä sanomalehtien pääkirjoituksia.

Waltari osallistui lokakuussa 1942 suomalaisten kirjailijoiden vierailuun Weimarin kirjailijakokoukseen, joka pidettiin ministeri Joseph Goebbelsin suojeluksessa.

Syksyllä 1946 hän aloitti Istanbuliin suuntautuneen matkan, jonka aikana hän poikkesi vajaaksi viikoksi Sveitsiin ja tapasi siellä myös Jean-Louis Perret'n, jonka Sinuhe-ranskannoksen ensimmäinen osa ilmestyi 1947–1948 ja nosti Sinuhen maailmanmaineeseen.[10][11]

Kansainvälinen läpimurto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan jälkeen ilmestyi muinaiseen Egyptiin sijoittunut romaani Sinuhe egyptiläinen (1945), josta tuli kansainvälinen menestys ja Waltarin pääteos. Sinuhen jälkeen Waltari kirjoitti useita historiallisia romaaneja, kuten Mikael Karvajalka (1948), Mikael Hakim (1949) sekä kristinuskon varhaisvaiheista kertovat Valtakunnan salaisuus (1959) ja Ihmiskunnan viholliset (1964). Myös nämä menestyivät hyvin ulkomailla.

Vuoden 1964 jälkeen Waltarin innoitus kuihtui. Hän yritteli vielä yhtä historiallista romaania aiheena Maltan ritarikunta, mutta se jäi valmistumatta. Loppuvuosinaan hän nautti arvostusta, jota aktiivivuosina ei aina herunut, sillä Waltaria pidettiin usein vain viihdekirjailijana.

Kirjailijauran jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varsinaisen kirjailijanuran päätyttyä Waltari esiintyi vielä paljon julkisuudessa. Hän oli Suomen Akatemian jäsen, mikä velvoitti hänet auttamaan ja opastamaan nuoria kirjailijoita. Waltari oli aktiivisesti mukana suunnittelutyössä, kun hänen vanhoista töistään julkaistiin uusia painoksia ja lyhyempiä tekstejä koottiin kokoelmateoksiksi. Hän muun muassa kirjoitti esipuheita kirjojensa uusintapainoksiin.

Maaliskuussa 1972 Mika Waltari ja Väinö Linna osallistuivat näkyvästi WSOY:n yhtiökokoukseen, jota edelsi kuohunta kustantamon johdossa: hallintoneuvosto päätti tammikuussa erottaa pääjohtaja Hannu Tarmion äänin 5–3, minkä seurauksena kustannusliikkeen kirjailijat kärkiniminään juuri Waltari ja Linna asettuivat puolustamaan Tarmiota. Lopulta yhtiökokous kumosi erottamispäätöksen hyvin niukalla enemmistöllä.

Perhe ja suku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Waltarin tytär Satu Waltari, myöhemmin Satu Elstelä, oli myös kirjailija. Satu Waltarin aviomies oli teatteriohjaaja Esko Elstelä ja heidän poikansa, Waltarin tyttärenpoika Joel Elstelä on julkaissut yhden romaanin ja yhden novellikokoelman. Waltari asui suurimman osan elämästään Töölössä Helsingissä osoitteessa Tunturikatu 13.[12]

Tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mika Waltari oli erittäin tuottelias kirjailija, jonka tuotantoon kuuluu yli 25 romaania, viitisentoista pienoisromaania, 34 näytelmää ja lisäksi kuunnelmia, pieniä dialogeja, elokuvakäsikirjoituksia, runoja, matkakertomuksia, novelleja ja lukuisia muita tekstejä.[3] Hänen ensimmäinen julkaistu teoksensa oli Jumalaa paossa vuonna 1925, ja viimeiset tekstit hän saneli Ihmisen ääni -sarjassa ilmestyneeseen teokseen vuonna 1978. Hänen teoksistaan on otettu jatkuvasti lisäpainoksia ja niitä on julkaistu myös erilaisina kokoelmina; esimerkiksi hänen näytelmänsä julkaistiin yhtenä kokoelmana vasta 1999.

Romaanit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Waltarin läpimurtoteos oli Suuri illusioni, josta tuli 1920-luvun kulttiromaani.[5] Nuori lukijakunta otti omakseen Pariisissa Hotel de Sueden huoneessa parissa kuukaudessa syntyneen teoksen. Teos on yhä käännetyin suomalainen esikoisromaani.[13] Seuraava romaani Appelsiininsiemen (1931) on kertomus aikansa nuorison elämästä.

Vuosina 1933–35 Waltari kirjoitti kolme romaania – Mies ja haave (1933), Sielu ja liekki (1934) ja Palava nuoruus (1935) – jotka ilmestyivät myöhemmin hieman lyhennettyinä yhteisteoksena nimellä Isästä poikaan (1942). Kuva kolmen sukupolven Helsingistä piirtyy pitkälti Waltarin oman suvun vaiheiden kautta.[3] Surun ja ilon kaupunki (1936) on yhdenpäivänromaani, joka esittää katkelmia 1930-luvun Helsingin asukkaiden elämästä. Markku Envall on arvioinut sen herätteiden tulleen niin F. E. Sillanpään Ihmiset suviyössä -maalaiskuvauksesta kuin Euroopassa tuohon aikaan tunnustetusta unanimismin aatteestakin[14] Sen vaikutuksesta Waltari tarkastelee kaupunkia eräänlaisena henkisenä yhteisönä, jossa ihmiskohtalot koskettavat toisiaan.[14] Helsinki-romaanien sarjallaan Waltari nosti suomalaisessa kirjallisuudessa esille kaupungin ja nousevan keskiluokan kuvausta.[15]

Sotavuosina Waltari kirjoitti kaksi tendenssiromaania: talvisotaa kuvaavan Antero ei enää palaa (1940) ja välirauhan aikaan sijoittuvan Rakkaus vainoaikaan (1943). Lisäksi hän kirjoitti Ruotsin historiasta kertovan romaanin Kaarina Maununtytär ja 1800-luvun Suomeen sijoittuvan Tanssi yli hautojen.[3]

Myös salapoliisiromaanit Kuka murhasi rouva Skrofin? (1939) ja Komisario Palmun erehdys (1940) ilmestyivät sotavuosina, ja niitä seurasi yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin Tähdet kertovat, komisario Palmu! (1962).

Waltari oli pitkään ollut kiinnostunut egyptologiasta, ja sodan jälkeen ilmestyi muinaiseen Egyptiin sijoittunut romaani Sinuhe egyptiläinen (1945), josta tuli kansainvälinen menestys ja Waltarin pääteos. Englanninkielinen käännös pääsi Yhdysvalloissa bestseller-listalle. Sinuhe on ilmestynyt 40 kielellä.

Sinuhen jälkeen Waltari kirjoitti historialliset romaanit Mikael Karvajalka (1948) ja Mikael Hakim (1949). ”Hakimia” Markku Envall pitää länsimaisessa kirjallisuudessa ainutlaatuisena käyntikorttina islamilaiseen maailmaan. Sen tapa kuvata muslimimaailmaa sisältä päin on hänestä ollut radikaali jo ilmestymisaikanaan Suomen kaltaisessa läpeensä luterilaisessa maassa.[16]

Myös Johannes Angelos (1952) kertoo kristityn ja islaminuskoisen maailman kohtaamisesta. Teos sijoittuu Konstantinopolin piirityksen aikoihin 1400-luvulle. Johannes Angeloksessa Waltari käytti myös osia vuotta aikaisemmin tekemästään käsikirjoituksesta, joka käsitteli Johanneksen nuoruusvuosia. Käsikirjoitus julkaistiin vasta Waltarin kuoleman jälkeen 1981 nimellä Nuori Johannes.[3]

Manilianus-romaanit Valtakunnan salaisuus (1959) ja Ihmiskunnan viholliset (1964) kertovat kristinuskon varhaisvaiheista. Historiallisten romaanien sarjaan kuuluu lisäksi Turms, kuolematon (1955) . Tekijä suuntasi historialliset teoksensa yleismaailmalliselle lukijakunnalle; ainoastaan Mikael Karvajalka tapahtuu osittain Suomessa.

Waltarin historiallisille romaaneille tyypillistä on suuri sivumäärä, yleensä noin 800-1000 sivua. Niissä esiintyy kuvitteellisten päähenkilöiden lisäksi usein runsaasti todellisia historian merkkihenkilöitä. Waltari tutustui etukäteen perusteellisesti aikakauteen, johon aikoi romaaninsa sijoittaa, joten niiden ympäristö on yksityiskohtia myöten todenmukainen.

Neljä päivänlaskua (1949) on eräänlainen romaani romaanista. Se sijoittuu aikaan, jolloin Waltari kirjoitti ”kiusallista ja häiritsevää” Sinuhea. Kirjailijan omien sanojen mukaan teos on ”valepukuun verhottu, sentimentaalinen rakkauskertomus”.

Vuonna 1958 ilmestynyttä suppeaa aikalaisromaania Feliks onnellinen Markku Envall pitää parhaana suomalaisena uskonnollisena romaanina. Ilmestymisaikanaan ristiriitaisen vastaanoton saanut kirja pohtii kysymystä, kuinka voi olla kristitty nykyaikana. Envallin arvion mukaan romaani on parhaiten ymmärrettävissä tekijänsä teologisen tiedekunnan aikaisen kurssitoverin Erkki Niinivaaran omintakeista ajattelua vasten.[16]

Pienoisromaanit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisesti merkittävimpinä pidetään usein Waltarin niin sanottuja pienoisromaaneja, joille on ominaista voimakas aistillisuus ja erotiikka. Pienoisromaaneja ilmestyi Waltarilta pääasiassa 1940-luvulla ja 1950-luvun alussa. Pienoisromaanit Ei koskaan huomispäivää (1942) ja Jokin ihmisessä (1944) Waltari julkaisi ensin omakustanteina. WSOY kieltäytyi julkaisemasta Waltarin moraalisesti epäilyttäviksi katsomiaan, rikosta ja kiellettyä rakkautta käsitteleviä teoksia.[17][18] Näissä teoksissa kirjailija saattoi ilmaista itseään ilman menestyskirjailijan paineita, ja näin ihmismielen yöpuolen kartoittaminen sekä elämänfilosofinen ja eksistentiaalinen pohdiskelu kävivät mahdollisiksi.[14] Vuonna 1953 WSOY saattoi julkaista kuuden pienoisromaanin kokoelman Kuun maisema[18]. Kaikkiaan Mika Waltari kelpuutti 13 teostaan yhteisniteeseen Pienoisromaanit.[14]

Tunnetuimpia pienoisromaaneja on Vieras mies tuli taloon, jolla Waltari voitti WSOY:n pienoisromaanikilpailun 1937.[14] Markku Envall pitää kirjaa osoittelevuudessaankin eräänlaisena suomalaisvastineena D. H. Lawrencen Lady Chatterleyn rakastajalle.[14] Teos oli Waltarin ensimmäinen käännösmenestys[17].

Fine van Brooklynissa (1941) kokematon tiedemies matkustaa Bretagneen ja joutuu siellä laskelmoivan naisen valtaan. Jokin ihmisessä sijoittuu päällisin puolin alamaailmaan ja lienee luettavissa kirjailijaa kiinnostaneen kalvinismin valossa. Ei koskaan huomispäivää on kolmiodraama rikoksesta ja sen tunnustamisesta. Samalla se on kuvaus levottomasta ajasta kahden maailmansodan välissä.[19] Toisen maailmansodan jälkeisiä tunnelmia kuvaa Sellaista ei tapahdu, jota Panu Rajala pitää Waltarin parhaana pienoisromaanina.

Näytelmät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Waltari kirjoitti uransa aikana myös kolmisenkymmentä näytelmää. Jotkut niistä toimivat suurten romaanien esitöinä, kuten Sinuhe Egyptiläisen kanssa samaan ajanjaksoon sijoittuva Akhnaton, auringosta syntynyt (1936) ja 1500-lukua kuvaava Paracelsus Baselissa (1943). Keveämmistä näytelmistä monet ovat tulleet tunnetuksi myös elokuvina, kuten Kuriton sukupolvi, Gabriel, tule takaisin, Noita palaa elämään ja Huhtikuu tulee. Näytelmistä on myöhemmin julkaistu kokoelma Mika Waltarin näytelmät (1999).

Elokuvakäsikirjoitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Waltari oli ahkera elokuvakäsikirjoittaja. Ehdottomasti tunnetuin hänen käsikirjoittamistaan elokuvista on T. J. Särkän ohjaama Kulkurin valssi (1941). Muita ovat esimerkiksi Helmikuun manifesti (1939) ja Oi, kallis Suomenmaa (1940). Suunnitellessaan elokuvaa Maailman kaunein tyttö (1953) Armi Kuuselan kunniaksi ohjaaja-tuottaja Veikko Itkonen antoi lehdille haastattelun, jossa hän sanoi, että elokuvan käsikirjoituksen tulee tekemään Mika Waltari. Waltari itse sai tietää tästä suunnitelmasta ensimmäistä kertaa lukiessaan Itkosen haastattelua lehdestä. Kilttinä miehenä hän kuitenkin suostui käsikirjoittajaksi.

Waltarin teosten pohjalta on tehty 33 elokuvaa. Suomalaisille tunnetuimpia lienevät Matti Kassilan ohjaamat Komisario Palmu -elokuvat ja näytelmien pohjalta tehdyt komediat, kuten Gabriel, tule takaisin. Pienoisromaanin Ei koskaan huomispäivää pohjalta on tehty elokuva Verta käsissämme. Vieras mies tuli taloon on filmattu kahdesti, ja sen nimestä on tullut lentävä lause.[14]

Näytelmänsä Omena putoaa... pohjalta tekemästään elokuvan Omena putoaa käsikirjoituksesta Waltari sai Jussi-palkinnon.[20] Jo heti ensi-illan jälkeen käsikirjoitusta kiitettiin Waltarin parhaaksi, samoin sen dialogia.[21]

Kansainväliselle yleisölle tunnetuin Waltarin romaanin pohjalta tehty elokuva on kuitenkin Michael Curtizin ohjaama Sinuhe, egyptiläinen (1954), jonka käsikirjoituksen tosin tekivät Philip Dunne ja Casey Robinson.

Runot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Waltari kirjoitti nuoruudessaan paljon runoja, ja hän pitikin itseään aluksi ennen kaikkea runoilijana.[22] Hänen ensimmäiset runonsa ilmestyivät Nuoren Voiman Liiton antologiassa Nuoret runoilijat vuonna 1926 nimellä Kristian Korppi, ja nopeassa tahdissa sen jälkeen ilmestyivät Sinun ristisi juureen (1927) ja Muukalaislegioona (1929) sekä Valtatiet (1928) yhdessä Olavi Laurin (Olavi Paavolainen) kanssa. Myöhemmin Waltarin runoja ilmestyi kokoelmissa Runoja 1925–1945 ja Pöytälaatikko.

Muu tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Waltari kirjoitti myös joitakin matkakertomuksia. Yksinäisen miehen juna, vuonna 1929 ilmestynyt saman vuoden kesään sijoittuva matkakertomus, kuvaa vastavalmistuneen kandidaatin matkaa Konstantinopoliin. Matkakirjassa Lähdin Istanbuliin (1948), joka kuvaa sodanjälkeistä Eurooppaa, Waltari kirjoittaa matkasta, jonka hän teki Sinuhen ilmestyttyä löytääkseen aineistoa seuraavia historiallisia romaanejaan varten. Waltarin lehdissä ilmestyneitä matkakertomuksia on julkaistu Rudy de Casseresin ja Raimo Salomaan toimittamassa kokoelmassa vuonna 1989.

Asevelvollisuusajastaan Waltari kirjoitti armeijamyönteisen omaelämäkerrallisen teoksen Siellä missä miehiä tehdään 1931. Teosta on sanottu oikeiston ”tilaamaksi” vastineeksi Pentti Haanpään armeijakriittiselle Kentälle ja kasarmille. Markku Envall on luonnehtinut sitä 1984 Kirjailijoiden kentät ja kasarmit -teoksessa edelleen myönteisimmäksi varusmieselämän kuvaukseksi Suomen kirjallisuudessa.[23]

Waltarin välityönään pitämä aloitteville kirjailijoille tarkoitettu opas Aiotko kirjailijaksi? ilmestyi 1935. Muun muassa Kalle Päätalo on maininnut oppaan merkityksen oman kirjailijauransa alkuvaiheessa.[24]

Waltari ryhtyi vuonna 1934 kirjoittamaan runomuotoiset tekstit Asmo Alhon piirtämään sarjakuvaan Kieku ja Kaiku, joka ilmestyi Kotiliedessä vuoteen 1975. Näitä riimittelyjä on arvioitu Waltarin kotimaassa luetuimmiksi teksteiksi[25].

Waltarin alun perin eri lehtiin kirjoittamia novelleja on myöhemmin julkaistu kokoelmissa Novelleja ja Viisi ässää ja muita kertomuksia. Hän kirjoitti myös satuja, joita on julkaistu muun muassa kokoelmissa Dshinnistanin prinssi ja Kiinalainen kissa.

Vuonna 1978 ilmestyi Ihmisen ääni -sarjassa Ritva Haavikon toimittama Waltarin tekstien retrospektiivinen valikoima. Kirjaan Ihmisen ääni. Nöyryys − intohimo koottiin Waltarin kirjoituksia eri vuosikymmeniltä tuotannon alusta lähtien ja näin pyrittiin luomaan yhtenäinen kuva Waltarin maailmankatsomuksesta.[26] Kirja sisältää muun muassa lyhennelmän hänen pro gradu -tutkielmastaan vuodelta 1928. Osan kirjoituksista Waltari laati erityisesti tätä kirjaa varten sen ilmestymisvuonna 1978, ja ne jäivät hänen viimeisiksi kirjallisiksi töikseen.

Vasta Waltarin kuoltua ilmestyivät teokset Mikan runoja ja muistiinpanoja 1925–1978 (1979) ja Kirjailijan muistelmia (1980) Haavikon toimittamina. Haavikko haastatteli Waltaria hänen elämästään ja työstään 1970-luvulla. Haastattelut olivat pitkiä, ja niiden pohjalta Haavikko toimitti artikkelimuotoisen 370-sivuisen Waltarin elämäkerran Mika Waltari: Mielikuvituksen jättiläinen, joka valmistui 1982.[27]

Kirjailijakuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Waltari oli ammattikirjoittaja ja otti huomioon toiveet, joita tekstien tilaajat hänelle esittivät. Esimerkiksi Gabriel, tule takaisin -komedia sai alkunsa Helge Raninin pyynnöstä. Hän toivoi kiertueella esitettäväksi nelinäytöksistä hauskaa näytelmää, jossa on yksi lavastus, kolme naisroolia ja suuri miesrooli.[28]

Waltari oli kirjoittajana monipuolinen, hän hallitsi niin kevyet komediat kuin vakavat ja pohdiskelevat teokset. Hänet muistetaan myös ahkeruudestaan: vain harva suomalainen kirjailija on pystynyt samanlaiseen kirjoitusnopeuteen ja julkaisutiheyteen. Kriitikoitaan hämätäkseen – ja ehkä nolatakseenkin – Waltari osallistui kirjoituskilpailuihin usein salanimillä.[3]

Viihteellisimpiä kirjojaan ja novellejaan Waltari julkaisi myös salanimillä, ehkä siksi ettei itsekään arvostanut niitä kovin paljon tai sitten vain kätkeäkseen tuotteliaisuuttaan.

Henkilökuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mika Waltari (keskellä) vieraili F. E. Sillanpään (oikealla) 70-vuotispäivillä syyskuussa 1958; vasemmalla runoilija Lassi Nummi.

Mika Waltaria kuvaillaan usein rauhalliseksi ja ystävälliseksi luonteeksi ja lämpimäksi ihmiseksi. Waltarin elämään kuului kuitenkin myös dipsomania-tyyppinen alkoholismi sekä vaikeita unettomuus- ja masennuskausia, jotka pakottivat hänet monesti sairaalahoitoon.[3] Tapahtumat seurasivat toisiaan yleensä tietyssä järjestyksessä: työn loppuun saattaminen, masennus, juomaputki, suhde tai ihastuminen, oivallus uudesta aiheesta ja työhön palaaminen.[13]

Selvinä kausina juopotteluretket nolottivat Waltaria, ja hänen suhteensa alkoholiin oli ongelmallinen. Hän kuitenkin puhui asiasta melko avoimesti vanhemmalla iällä. Waltari kertoi julkisesti myös mielisairaalakokemuksistaan lehtihaastattelussa 1970-luvulla. Tekoa pidettiin melko rohkeana, sillä tuolloin mielisairauksia pidettiin usein häpeällisenä ja salailtavana asiana.

Vanhalla iällä Waltarin voimia verotti myös keuhkosyöpä. Hän kieltäytyi kivunlievitykseen tarjotusta morfiinistä sanoen: "Kuolema on niin ainutkertainen, että haluan kokea sen selvällä järjelläni".

Suhde uskontoon[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mika Waltari oli saanut ankaran kristillisen kasvatuksen ja kamppaili koko ikänsä kristinuskon kanssa. Vaikka hän keskeytti teologian opintonsa, hän osallistui säännöllisesti kurssinsa vuosijuhliin. Turms kuolematon -romaanissa Waltari saattoi luonnostella omaa käsitystään uskonnosta, koska etruskien uskonnosta ei tiedetä paljoa. Reijo Vahtokarin mukaan Turmsissa on nykyajan käsittein suorastaan new age -piirteitä. Sen jälkeen kirjailija kuitenkin palasi kotoiseen Helsinkiin ja kristinuskoon kirjassa Feliks onnellinen.[13] Usko tarjosi Waltarille perusteen myönteisen elämänkatsomuksen omaksumiselle ihmisten aiheuttamista pettymyksistä huolimatta. Tästä huolimatta kirjailija esiintyi toistuvasti alituisena skeptikkona. Waltari tunnusti, ettei ihminen voi elää ilman uskoa, mutta ajatteleva ihminen ei voi myöskään elää ilman epäilyä. Siitä huolimatta Waltarin myöhäistuotanto osoittaa kirjailijan löytäneen kristinuskosta sellaista toivoa ihmiskunnan tulevaisuudelle, joka tuntui tyystin hävinneen hänen pääteoksestaan Sinuhe egyptiläisestä (1945).[29]

Poliittiset näkemykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mika Waltaria pidetään usein oikeistolaisena, kuitenkin liberaalina ja suvaitsevana.[30] Katri Vala kutsui Waltaria ”kokoomuslaiseksi moralistiksi ja äitienpäiväpuhujaksi”.[31] Waltari kuvaili vuonna 1972 olevansa ”harhaileva äänestäjä”, jonka äänestysvalinta perustuu enemmän henkilöön kuin puolueeseen. Hän kertoi myös äänestävänsä aina naista, koska naiset ovat hänen mielestään paljon miehiä järkevämpiä.[32]

Waltari suomensi kansallissosialistien kulttiteoksen, Hanns Heinz Ewersin kirjoittaman Horst Wesselin elämäkerran Horst Wessel: Eräs saksalainen kohtalo (WSOY, 1933).[2] Muistelmissaan Waltari kertoo, ettei tuohon aikaan tuntenut kansallissosialistista aatetta kovin hyvin.[33] Vuonna 1939, ennen toisen maailmansodan alkua, hän kirjoitti matkastaan Euroopassa artikkelin jossa kuvaili natsi-Saksaa melko myönteiseen sävyyn.[34]

Kiinnostus kuvataiteeseen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mika Waltarin tekstit ovat hyvin visuaalisia, ja kuvataide vaikutti hänen kirjoittamiseensa. Waltari on kertonut ympäröineensä itsensä kuvataiteella. Taulut olivat hänelle ystäviä ja seuralaisia. Hän oli myös ahkera taidenäyttelyissä ja museoissa kävijä. Kirjailijan mukaan:

Luovina vuosinani, vaikeina vuosina, masennuksen aikoina kuvaamataide antoi minulle tavattoman paljon, se täytti oman tyhjyyteni ja teki taas elämän elämisen arvoiseksi ehkä juuri siksi, että taiteen ilmaisukeinot ovat kokonaan toiset kuin kirjallisuuden.

Ateneumin taidemuseossa syksyllä 2008 esitettyyn näyttelyyn koottiin Mika Waltarille tärkeiden Eemu Myntin, Yrjö Saarisen, Otto Mäkilän, Mauno Markkulan ja Aimo Kanervan teoksia. Näyttelyn yhteydessä julkaistiin muun muassa kirja, johon on koottu kaikki Waltarin kirjoitukset näyttelyn viidestä taiteilijasta. Kirjan muut artikkelit kertovat Waltarin suhteesta kuvataiteeseen.[35]

Huomionosoituksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Waltari palkittiin vuonna 1952 Pro Finlandia -mitalilla. Waltarin kunniaksi Suomen kirjailijaliitto myöntää vuosittain Waltari-palkinnon ansioituneille nuorille kirjailijoille[36].

Helsingin Etu-Töölössä on lähellä Waltarin kotia Waltarille omistettu veistos. Se ei ole näköispatsas, vaan Veikko Hirvimäen veistos Kuningasajatus on saanut ideansa Turms kuolemattomaan sisältyvästä lauseesta ”Ihmisessä itsessään ovat pisimmät matkat.”[37] Aikoinaan käytiin kiivasta keskustelua, millainen sen tulisi olla. Monet olisivat halunneet nimenomaan näköispatsaan. Waltari itse totesi, että kun hänestä aika jättää, hänen muistokseen voitaisiin rakentaa Helsingin keskustaan julkinen pisoaari[38].

Kirjailijan muistoa vaalii Mika Waltari -seura. Sen puheenjohtaja on Anneli Kalajoki.[39]

Helsingin Töölön kirjaston neljännen kerroksen monitoimitila avattiin Mika Waltari -saliksi nimettynä kirjailijan syntymän 99-vuotispäivänä 19. syyskuuta 2007.[40]

Kirjailijalle omistettuja nimikkotaivaankappaleita ovat asteroidi n:o 4266 (Mika Waltari) ja asteroidi n:o 4512 (Sinuhe).[41]

Vuosi 2008 oli Waltarin syntymän satavuotisjuhlavuosi, ja Waltaria muistettiin monissa tilaisuuksissa, lehtiartikkeleissa sekä radio- ja televisio-ohjelmissa. Rahapaja julkaisi Waltarin kunniaksi nimellisarvoltaan 10 euron hopeisen juhlarahan. Sinuhe egyptiläinen äänestettiin tuolloin suomalaisten rakkaimmaksi kirjaksi.[42] Syksyllä WSOY julkaisi Panu Rajalan kirjoittaman 850-sivuisen Waltarin elämäkerran Unio mystica: Mika Waltarin elämä ja teokset sekä Marketa Hejkalovan kirjoittaman englanninkielisen Mika Waltari the Finn, joka on käännös tšekin kielestä.[43] Suomalainen sarjakuvapiirtäjä Kari Korhonen julkaisi Aku Ankka -lehdessä Waltarille 11 sivuisen juhlasarjakuvan, jossa oli myös itse Waltari sekä ”vanhentuneet” Kieku ja Kaiku.[44]

Valikoitu teosluettelo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Hakusana Waltari, Mika teoksessa Suomalainen tietosanakirja 8, tamp–ö. Espoo: Weilin + Göös, 1993. ISBN 951-35-4652-7.
  2. a b c d e f g Saviniemi, Kari: Mika Waltari ja sakea 30-luku. Kirjain, 2008, nro 2, s. 49.
  3. a b c d e f g h i j k l m n Envall, Markku: Waltari, Mika (1908-1979) Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 3.2.2012.
  4. a b Soikkeli, Markku: Oppikirja Waltarista on kapea ja korea Agricola. 7.12.200. Viitattu 24.10.2008.
  5. a b Teppo, Juha: Tulenkantajat ja 1920-luvun vapaat rytmit 15.4.2008. Jyväskylän yliopisto. Viitattu 11.2.2012.
  6. a b Saviniemi, Kari: Mika Waltari ja sakea 30-luku. KirjaIN, 2008, nro 2, s. 50.
  7. Lindstedt & Vahtokari 2007.
  8. Lehtinen, Lasse: Sodankäyntiä sanoin ja kuvin: Suomalainen sotapropaganda 1939–1944. Ilmestynyt aiemmin nimellä Kynällä, kameralla, kiväärillä teossarjassa Itsenäisyyden puolustajat. Helsinki: WSOY, 2006. ISBN 951-0-32025-0.
  9. Waltari, Mika: Kirjailijan muistelmia. Toimittanut Ritva Haavikko. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1980. ISBN 951-0-10083-8.
  10. Jukka Parkkinen, Mika Waltari Sveitsissä, Parkkinen.org, viitattu 2.9.2014
  11. Mika Waltari, Kansallibiografia, viitattu 2.9.2014
  12. Waltarin Helsinki Helsingin kaupunki. Viitattu 3.2.2012.
  13. a b c Saxell, Susanna: Mika Waltari kuolematon?. Helsingin Kirjamessut 2008 Messulehti, 2008, s. 16.
  14. a b c d e f g Envall, Markku: Kahdeksan syytä lukea Mika Waltaria. Kirjain, 2008, nro 2, s. 44.
  15. Järvelä, Juha: Mika Waltarin syntymästä 100 vuotta Uutispäivä Demari. 19.6.2008. Viitattu 15.2.2012.
  16. a b Markku Envall: Kahdeksan syytä lukea Mika Waltaria. Kirjain, 2008, nro 2, s. 47.
  17. a b Hakusana Waltari, Mika teoksessa Spectrum tietokeskus: 16-osainen tietosanakirja. 13. osa, Vaa–Ö, s. 99–100. Espoo: WSOY, 1981. ISBN 951-0-07252-4.
  18. a b Mika Waltari. Hakusana-artikkeli teoksessa Suuri henkilökirja, s. 697. WSOY facta. Helsinki: WSOY, 2001. ISBN 951-0-26140-8.
  19. Envall, Markku: Kahdeksan syytä lukea Mika Waltaria. Kirjain, 2008, nro 2, s. 45.
  20. Omena putoaa Elonet. Viitattu 11.2.2012.
  21. Waltari valkokankaalla: Omena putoaa Mika Waltari - eurooppalainen. Lasipalatsin mediakeskus. Viitattu 20.12.2010.
  22. Julkaisematonta Mika Waltaria! Helsingin sanomat. 29.1.2009. Viitattu 11.2.2012.
  23. Saviniemi, Kari: Mika Waltari ja sakea 30-luku. Kirjain, 2008, nro 2, s. 51.
  24. Saviniemi, Kari: Mika Waltari ja sakea 30-luku. Kirjain, 2008, nro 2, s. 52.
  25. Komulainen, Matti: Waltari oli kirjallisuuden moniottelija. Turun sanomat, 2009, nro 19.1., s. 11.
  26. Waltari, Mika: Esipuhe. Ihmisen ääni. Nöyryys − intohimo. Teoksessa 10 Waltaria, s. 831–833. Sisältö: Yksinäisen miehen juna. Ei koskaan huomispäivää. Vieras mies tuli taloon. Jälkinäytös. Fine van Brooklyn. Sellaista ei tapahdu. Kuun maisema. Kultakutri. Koiranheisipuu. Ihmisen ääni. Lukemisen pikkujättiläiset. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1985 (7. painos 1992). ISBN 951-0-12890-2.
  27. Kytöharju, Marjo: Mies, joka eli tuhansia vuosia 22.1.2008. Kirkko ja Kaupunki.
  28. Hämäläinen, Karo: Waltarin draamallinen puoli Yliopisto. 20/1999. Viitattu 11.2.2012.
  29. Hiltunen, Jari Olavi: Mika Waltari pohti uskonnollisia kysymyksiä läpi elämänsä (tekijän blogi, julkaistu Ristin Voitto -lehdessä 2006) VETUS Et NOVA. 10.7.2012 (2006). Viitattu 11.7.2012.
  30. Virmavirta, Jarmo: Waltari Uusi Suomi, Puheenvuoro. 4.7.2008. Viitattu 6.12.2011.
  31. Varis, Tuula-Liina: Eräs itsenäinen henki Kansan uutiset. 4.12.2011. Viitattu 6.12.2011.
  32. Mika Waltari äänesti aina naista Ilta-sanomat. 29.03.2011. Viitattu 3.2.2012.
  33. Waltari, Mika: Kirjailijan muistelmia. Toimittanut Ritva Haavikko. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1980. ISBN 951-0-10083-8.
  34. Waltari, Mika: Matkakertomuksia: Mika Waltarin matkassa 1927–1968. Toimittaneet Rudy de Casseres ja Raimo Salomaa. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1988. ISBN 951-0-15168-8.
  35. Mika Waltari ja taiteilijaystävät. Ateneumin taidemuseo 19.9.2008–18.1.2009 (Internet Archive) Viitattu 11.2.2012.
  36. Kirjailijaliiton palkinnot
  37. Julkiset veistokset Helsingin kaupungin taidemuseo. Viitattu 24.10.2008.
  38. Petri Juuti & Rajala, Riikka & Katko, Tapio: Metropoli ja meri: 100 vuotta jätevedenpuhdistusta Helsingissä (PDF) 2010. HSY Helsingin seudun ympäristöpalvelut. Viitattu 6.12.2011.
  39. Seura Mika Waltari -seura. Viitattu 6.12.2011.
  40. Töölön kirjaston monitoimitilasta tuli Mika Waltari -sali Helsingin kaupunginkirjasto. Viitattu 6.12.2011.
  41. Mika Waltari Sininen laulu. Yle. Viitattu 6.12.2011.
  42. Sinuhe egyptiläinen on suomalaisten rakkain kirja Ilta-sanomat. 30.4.2008. Viitattu 1.5.2008.
  43. Waltarin elämänkerta ilmestyi englanniksi Kaleva. 21.9.2008. Viitattu 11.2.2012.
  44. Korhonen, Mika: Aku Ankka:Kaikkien aikojen kirja. Aku Ankka, 17.9.2008, 58. vsk, nro 38, s. 3-13. Sanoma Magazines Finland. ISSN 0355-2101.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Mika Waltari.