Tieteellisten yliopistotutkintojen opinnäytetyöt

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Tämä artikkeli käsittelee suomalaisiin tieteellisiin yliopistotutkintoihin liittyviä opinnäytetöitä, joita ovat nykyisin kandidaatintutkielma alemman korkeakoulututkinnon yhteydessä, diplomityö tai pro gradu -tutkielma ylemmän korkeakoulututkinnon päätteeksi sekä lisensiaatintutkielma ja väitöskirja jatkotutkinnoissa (lisensiaatti, tohtori). Vanha, käytöstä poistettu opinnäyte on pro exercitio -tutkinto, joka suoritettiin kielitaidon toteamista varten.

Alemmat korkeakoulututkinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kandidaatintutkielma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kandidaatintutkielma on kandidaatintutkintoa varten kirjoitettava opinnäytetyö. Tieteenalan mukaan puhutaan usein kandidaatintyöstä, LuK-tutkielmasta, HuK-tutkielmasta jne.

Englanninkielinen nimi kandidaatintutkielmalle on bachelor's thesis. Tätä nimeä voidaan käyttää myös ammattikorkeakoulun päättötyöstä.

Ylemmät korkeakoulututkinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Diplomityö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Diplomityö

Diplomityö on diplomi-insinöörin tai arkkitehdin tai maisema-arkkitehdin tutkinnon päätteeksi tehtävä opinnäytetyö, joka tehdään pääaineeseen liittyvästä aiheesta. Vastaava opinnäytetyö muissa ylemmissä korkeakoulututkinnoissa on nimeltään pro gradu -tutkielma. Englannin kielellä diplomityöstä ja pro gradu -töistä käytetään nimitystä master's thesis. Työn laajuus on 30 opintopistettä, ennen vuoden 2005 tutkintouudistusta 20 opintoviikkoa. Diplomityö toteutetaan usein jollekin yritykselle tai oman yliopiston laitokselle työsuhteessa tai stipendillä. Jonkin verran diplomitöitä tehdään myös ”omarahoitteisesti” opintotuella. Näin tehtyjen töiden määrä vaihtelee kulloisenkin alan työtilanteen mukaan, mutta on suhteellisen pieni.

Pro gradu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pro gradu (lat. arvoa varten, puhekielessä yleisesti vain gradu) on yliopistoissa maisterin tutkintoa varten pääaineessa laadittava syventävien opintojen tutkielma, jolla opiskelija osoittaa, että hän kykenee ilmaisemaan itseään selkeästi ja tieteellisesti sekä tuomaan esiin oman alansa tuntemusta.

Kansainvälisesti tunnettu englanninkielinen nimi pro gradulle, kuten myös diplomityölle, on master's thesis (termi graduate thesis tarkoittaa sekä pro gradua että väitöskirjaa).[1]

Tieteelliset jatkotutkinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lisensiaatintutkielma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lisensiaatintutkielma on yliopistollinen opinnäyte, joka kirjoitetaan lisensiaatintutkintoa varten. Vaativuudeltaan se sijoittuu pro gradu -tutkielman ja väitöskirjan välille. Lisensiaatintutkielman ei tarvitse tuottaa uutta tieteellistä tietoa, niin kuin väitöskirjalta edellytetään, vaan se voi pohjautua kirjallisuuteen. Tässä tapauksessa työltä kuitenkin vaaditaan huomattavaa laajuutta.

Aikaisemmin oli suoritettava lisensiaatintutkinto ennen tohtorintutkintoa, mutta nykyisin tätä velvoitetta ei enää ole. Tämä on johtanut siihen, että suurin osa jatko-opiskelijoista jatkaa maisterintutkinnosta suoraan tekemään väitöskirjaa.

Väitöskirja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väitöskirja (lat. dissertatio) on opinnäyte, joka laaditaan tohtorintutkinnon suorittamiseksi. Väitöskirjan tulee sisältää uutta tieteellistä tietoa ja osoittaa tekijän kykyä itsenäiseen tutkimukseen.

Väitöskirja voi olla joko yhtenäinen teos eli monografia tai samaa aihetta käsittelevistä tieteellisistä artikkelista koostuva artikkeliväitöskirja eli niin sanottu nippuväitöskirja. Artikkeliväitöskirjan julkaisujen tulee asetuksen mukaan olla julkaistuja tai julkaistavaksi hyväksyttyjä artikkeleita ja väitöskirjassa tulee niiden lisäksi olla myös johdanto- ja yhteenveto-osa. Kullakin tiedekunnalla ja yliopistolla on tarkempia väitöskirjaa koskevia määräyksiä.

Väitöskirjan sivumäärä vaihtelee alan ja sen perinteiden ja valitun aiheen mukaan. Monografiat voivat olla 12 sivusta 400 sivuun, eivätkä nämäkään rajat ole ehdottomia. Artikkeliväitöskirjoissa johdanto- ja yhteenveto-osa on 40–100 sivua, näiden lisäksi tulee 2–10 julkaisua.

Kun ohjaava professori pitää väitöskirjaa valmiina, tiedekunta nimeää esitarkastajat. Esitarkastuslausuntojen perusteella työlle voidaan myöntää painatuslupa. Painatusluvan myöntäminen merkitsee käytännössä sitä, että työ on hyväksytty, vaikka muodollisesti hyväksyminen tapahtuu vasta väitöstilaisuuden jälkeen. Vaikka kustannusten säästämiseksi osa yliopistoista julkaisee väitöskirjoja sähköisesti, voidaan väitöskirjasta ottaa pieni painos itse väitöstilaisuutta ja väittelijän myöhempiä tarpeita varten. Väitöskirjaa on pidettävä julkisesti nähtävillä vähintään 10 päivää ennen väitöstilaisuutta.

Väittelijä eli respondentti puolustaa väitöskirjaansa julkisessa väitöstilaisuudessa eli disputaatiossa tiedekunnan määräämää vastaväittäjää eli opponenttia vastaan, ja myös yleisön edustajat saavat esittää muistutuksia. Vastaväittäjiä voi olla myös kaksi, mikä on yleinen tapa teknillisellä alalla. Väitöstilaisuutta valvoo kustos, joka on yleensä kyseisen oppiaineen professori. Väitöstilaisuuden jälkeen tiedekuntaneuvosto (tai sitä vastaava elin) arvostelee väitöskirjan saamiensa lausuntojen perusteella. Prosessin yksityiskohdat vaihtelevat yliopistoittain.

Poistuneet opinnäytteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pro exercitio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pro exercitio (lat. harjoitusta varten tai harjoituksen vuoksi) oli yliopistoissa ja korkeakouluissa vuoteen 1978 käytössä ollut kielikoe, jolla opiskelija on osoittanut hallitsevansa opinnoissaan tarvitsemansa vieraan kielen.

Vanhin oppiaine Suomen koululaitoksessa on ollut latinan kieli, jota on opetettu useiden vuosisatojen ajan. Uskonpuhdistuksen jälkeen jumalanpalveluksia alettiin pitää suomeksi, mutta yliopistoissa latina oli ainoa opetuskieli. Myös väitöskirjat ja muut opinnäytteet laadittiin latinaksi.

Vuodesta 1852 alkaen väitöskirjoissa sai käyttää latinan lisäksi ruotsia ja vuodesta 1858 alkaen myös suomea. Pro exercitio -koe muuttui ainekirjoituskokeesta käännöskokeeksi äidinkielestä latinaan ja vuonna 1898 latinasta äidinkieleen. Tällaisena koe säilyi 1970-luvulle saakka.[2]

Vuonna 1863 latina säädettiin pakolliseksi ainoastaan historiallis-kielitieteellisissä opinnoissa, ja muiden tieteenalojen (muun muassa matematiikan) opinnoissa sai pro exercition suorittaa joko latinaksi, saksaksi, ranskaksi tai englanniksi.

1900-luvulta alkaen pro exercitio oli suoritettava kahdessa kielessä, joista latina oli pakollinen humanistisissa aineissa. Toinen kieli oli vapaavalintainen. Latinan pakollisuus poistettiin 1970-luvun alussa, ja pro exercitio -koe poistettiin opintovaatimuksista tutkintouudistuksessa 1978.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hakala, Juha T.: Uusi graduopas: Melkein maisterin entistä ehompi niksikirja. Päivitetty laitos teoksesta Graduopas. Helsinki: Gaudeamus Helsinki University Press, 2008. ISBN 978-952-495-046-6.
  • Karisto, Antti & Seppälä, Ullamaija: Maukas gradu: Valmistusvihjeitä tutkielman tekijöille. Tampere: Vastapaino, 2004. ISBN 951-768-144-5.
  • Kinnunen, Merja & Löytty, Olli (toim.): Iso gee: Gradua ei jätetä!. 2. painos 2007. Tampere: Vastapaino, 1999. ISBN 951-768-060-0.
  • Kinnunen, Merja & Löytty, Olli: Tieteellinen kirjoittaminen. 2. painos 2007. Tampere: Vastapaino, 2002. ISBN 951-768-110-0.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]