Frans Emil Sillanpää

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Frans Emil Sillanpää
Kuva Sillanpäästä hänen myöhäisvuosiltaan
Kuva Sillanpäästä hänen myöhäisvuosiltaan
Salanimet E.Syväri
Syntynyt 16. syyskuuta 1888
Hämeenkyrö, Suomi
Kuollut 3. kesäkuuta 1964 (75 vuotta)
Helsinki, Suomi
Ammatit kirjailija
Kansallisuus Suomen lippu Suomi
Aikakausi 1916–1956
Ensiteokset Elämä ja aurinko (1916)
Tuotannon kieli suomi
Tunnustukset Nobel-palkinto Nobelin kirjallisuuspalkinto (1939)
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Frans Emil Sillanpää (16. syyskuuta 1888 Hämeenkyrö3. kesäkuuta 1964 Helsinki) oli suomalainen kirjailija, jolle on ainoana suomalaisena myönnetty Nobelin kirjallisuuspalkinto. Palkinnon hän sai vuonna 1939 ”syvällisestä ymmärtämyksestään maansa maalaisväestöä kohtaan ja siitä ihastuttavan taiteellisesta tavasta, jolla hän kuvasi heidän elämäntapaansa ja heidän luontosuhdettaan”.[1]

Lapsuus ja kouluvuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myllykolun mökki, Sillanpään lapsuudenkoti.

Sillanpään vanhemmat olivat alun perin Kauvatsalta kotoisin ollut mäkitupalainen Frans Henrik ”Pransu” Koskinen (1851–1921) ja hämeenkyröläinen palvelija Loviisa Vilhelmina ”Miina” Mäkelä (1848–1927), jotka olivat menneet naimisiin vuonna 1882. Sillanpään lapsuusvuosina perhe asui Hämeenkyrön Kierikkalan kylässä Myllykolu-nimisessä mökissä.

Perheeseen syntyi ennen Frans Emiliä kaksi muutakin lasta, mutta nämä kuolivat jo pieninä. Sillanpää kävi aluksi vuosina 1895–1898 Jumesniemen kirkko-koulua,[2] ja sitten Haukijärven kansakoulua,[3] jossa opettajana oli hänen pikkuserkkunsa Hilja Tättälä. Hän menestyi opinnoissaan niin hyvin, että vanhemmat päättivät lähettää hänet oppikouluun Tampereelle. Tämän mahdollisti se, että Sillanpään isä oli joitakin vuosia aiemmin perustanut pienen sekatavarakaupan, jonka tuotolla perheen taloudellinen asema oli kohentunut.

Sillanpää aloitti koulunkäynnin syksyllä 1900 Tampereen Suomalaisessa Reaalilyseossa,[3] asuen ensin alivuokralaisena kirvesmies Janne Davidssonin perheessä Mustanlahdenkadulla Amurissa ja myöhemmin Kuninkaankadulla. Hänen koulutovereitaan olivat muun muassa Lauri Pohjanpää, Brynolf Honkasalo, Arvo Sotavalta ja Bertel Strömmer. Vanhemmat saattoivat tukea häntä vuoteen 1905 saakka, mutta sen jälkeen Sillanpää joutui itse hankkimaan varoja koulun jatkamiseen. Hän saikin jonkin verran rahallista tukea eri tahoilta, mutta tärkeimmäksi tukijaksi tuli tamperelainen tehtailija Henrik Liljeroos, jonka nuorimman pojan kotiopettajana Sillanpää toimi viimeisinä kouluvuosinaan. Sillanpää oli kesäisin myös kotiopettajana Lempäälässä Sotavallan ja Lopen kartanoissa sekä yhden kesän tamperelaisen Aamulehden kesätoimittajana. Sillanpää pääsi ylioppilaaksi 1908 hyvin arvosanoin.[3]

Opiskeluvuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sillanpää aloitti opinnot Helsingin yliopistossa syksyllä 1908 Henrik Liljeroosin sekä tilanomistajien Jalmari Raipalan ja J. A. Sotavallan tuella. Hän aloitti filosofisen tiedekunnan fyysis-matemaattisella osastolla tarkoituksenaan opiskella lääkäriksi.[3] Lääketieteilijöiden oli kuitenkin suoritettava ensin medikofiilitutkinto, jota varten Sillanpääkin osallistui muun muassa fysiikan ja botaniikan luennoille.[3] Opiskelutoverinsa Heikki Järnefeltin kautta Sillanpää tutustui Järnefeltin perheeseen ja tämän isään taidemaalari Eero Järnefeltiin. Sillanpää viettikin opiskeluvuosinaan paljon aikaa Järnefeltien kodissa Suvirannassa Tuusulassa ja tutustui moniin aikakauden merkkihenkilöihin, kuten Jean Sibeliukseen, Pekka Haloseen ja Juhani Ahoon. Näinä vuosina alkoi tosin myös Sillanpään runsas alkoholin käyttö, joka aiheutti myöhemmin hänelle paljon ongelmia. Terveydellisistä syistä johtuen Sillanpään opinnot eivät sujuneet ja hän joutui palamaan kotiinsa Hämeenkyröön joulukuussa 1913.[3] Sillanpään vanhemmat asuivat silloin pienessä mökissä Heinijärven Töllinmäellä ja sinne myös Sillanpää asettui.

Kesken jääneet opinnot antoivat kuitenkin paljon vaikutteita Sillanpään myöhemmälle kirjalliselle tuotannolle. Sillanpään ajatteluun vaikuttivat Charles Darwin kehitysoppeineen sekä saksalaiset biologi ja filosofi Ernst Haeckel ja Nobel-kemisti Wilhelm Ostwald ja myös Leo Tolstoi ja Arvid Järnefelt. Heidän vaikutustaan oli Sillanpään biologinen determinismi ja periaatteellinen väkivallan ja sotien vastustaminen sekä usko siihen että luonnontieteet kehittyessään siirtäisivät tällaiset atavistiset ilmiöt historiaan. Myöhemmin Sillanpää tutustui myös saksalaiseen Oswald Spengleriin ja omaksui häneltä ajatuksen sivilisaatioiden ihmiselämää vastaavasta elinkaaresta.

Kirjailijan uralle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sillanpään kirjailijanura sai alkunsa kun hän alkoi lähettää E. Syväri -nimimerkillä kirjoittamiaan novelleja julkaistavaksi Uusi Suometar -lehteen. Näistä ensimmäinen "Kodin helmasta" julkaistiin 1915 ja novellit saivat myönteisen vastaanoton. WSOY:n toimitusjohtaja Jalmari Jäntti kiinnostui Sillanpään kirjoituksista ja WSOY:n tuella Sillanpää saattoi kirjoittaa valmiiksi ensimmäisen hyvän arvostelumenestyksen saaneen romaaninsa Elämä ja aurinko, joka julkaistiin 1916. Samassa yhteydessä Sillanpää sai julkaistua novellikokoelmansa Ihmislapsia elämän saatossa.

Vuonna 1915 Sillanpää tutustui 17-vuotiaaseen Sigrid ”Siikri” Salomäkeen (1898–1939), joka oli tullut sisäköksi Sillanpään hämeenkyröläisen ystävän Eero Koskimiehen isännöimään Laitilan virkataloon. Sigrid Salomäen sosiaalinen tausta oli samanlainen kuin Sillanpäälläkin, hän oli kotoisin Raipalan taloon kuuluneesta Hirvelä-nimisestä mäkituvasta. Tästä alkanut seurustelu johti lopulta siihen, että Sillanpää meni Siikrin kanssa naimisiin syyskuussa 1916. Pariskunnan esikoinen syntyi maaliskuussa 1917, kaikkiaan heillä oli kahdeksan lasta: Saara (s. 1917), Esko (s. 1919), Helmi (s. 1921), Paula (s. 1923), Eero (s. 1924), Juhani (s. 1926), Heikki (1933–1934) ja Kristiina (s. 1938).

Suomen sisällissodan aikana Sillanpää pyrki olemaan puolueettomana. Hän joutui kuitenkin vuoron perään kummankin sodan osapuolen pidättämäksi ja arvosteli sekä punaisten että valkoisten suorittamia väkivallantekoja. Valkoisten voittonsa jälkeen käynnistämät kostontoimenpiteet teloituksineen herättivät Sillanpäässä suuttumusta. Keskellä sotaa Sillanpää suomensi belgialaisen symbolistin Maurice Maeterlinckin teosta Köyhäin aarteet (Le trésor des humbles). Veristen selvittelyjen kiihtyessä Sillanpään kotipitäjässä tämä mystiikkaa lähenevä köyhyyden filosofia auttoi tyynnyttämään kirjailijan mieltä. Hän pyrki näkemään pintaa syvemmälle niihin syihin, jotka olivat johtaneet sisällissodan kaltaiseen murhenäytelmään.[4]

Sotakokemustensa pohjalta Sillanpää alkoi kirjoittaa kesällä 1918 romaania Hurskas kurjuus, joka seuraa punaisiin kuuluvan torppari Juha Toivolan vaiheita 1860-luvun nälkävuosista aina kevääseen 1918, jolloin hänet teloitetaan syytettynä murhasta, jota hän ei ole tehnyt. Kustantaja jätti romaanista pois joitakin osia, mutta se julkaistiin kuitenkin jo vuonna 1919. Romaani käännettiin ruotsiksi nimellä Det fromma eländet (1920) ja Sillanpää alkoi tulla tunnetuksi myös muissa Pohjoismaissa.

1920-luku: Talousvaikeudet haittaavat kirjailijan työtä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saavuttamansa menestyksen innostamana Sillanpää alkoi rakentaa itselleen ja perheelleen Saavutus-nimistä kirjailija-asuntoa Hämeenkyrön Vanajan kylään. Sillanpään ystävän Bertel Strömmerin suunnittelema, uusklassista tyyliä edustava huvila valmistui joulukuussa 1920 siihen kuntoon, että Sillanpään perhe saattoi muuttaa sinne. Huvila jäi kuitenkin osin keskeneräiseksi Sillanpään rahavaikeuksien takia ja sen rakentamisesta alkoi Sillanpään velkakierre. Sillanpään perhe asui huvilassa vakinaisesti vuosina 1920–1925 ja vielä 1927–1928. Sen jälkeen kun Sillanpää perheineen muutti 1929 Helsinkiin he asuivat Saavutuksessa enää satunnaisesti lähinnä kesäisin ja joulunpyhien aikaan. Saavutus joutui Sillanpään kustantajan haltuun hänen velkojensa panttina.

1920-luvulla Sillanpää julkaisi lähinnä novellikokoelmia sekä vuonna 1923 ilmestyneen pienoisromaanin Hiltu ja Ragnar, jota hän itse myöhemmin piti parhaana teoksenaan. Samaan aikaan Sillanpään taloudelliset ongelmat lisääntyivät ja hän velkaantui jatkuvasti lisää. Hän ei myöskään pystynyt tuottamaan kustantajan haluamia uusia romaaneja. Sillanpään kustantaja WSOY tarjosi hänelle lopulta ratkaisuksi vakinaista työtä kustannustoimittajana. Sillanpää olikin vuosina 1925–1927 WSOY:n palveluksessa ja hän asui tämän ajan perheineen Porvoossa. Vuonna 1927 he palasivat takaisin Hämeenkyröön ja Sillanpää onnistui jonkin aikaa hankkimaan riittävästi rahaa kirjallisilla töillään. Syksyllä 1928 paikallinen sähköyhtiö katkaisi maksamattomien laskujen takia sähköt Saavutuksesta ja Sillanpään perhe joutui muuttamaan pimeästä talosta Tampereelle, jossa he asuivat sitten vuoden verran ennen Helsinkiin muuttoa.

1930-luku: Kirjailijan ura korkeimmillaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1929 Sillanpään kirjojen kustantajaksi vaihtui WSOY:n tilalle Otava ja samana vuonna Sillanpää siirtyi asumaan Helsinkiin. Otava maksoi WSOY:lle Sillanpään tekemät velat, lunasti teosten oikeudet ja myymättömien teosten varaston sekä Saavutus-huvilan.[3] Kauppa on ollut kallein yksittäistä kirjailijaa koskeva sopimus Suomessa, 633 000 markkaa (noin 106 500 euroa).[3] 1930-luvun alussa hyvään luomisvireeseen päässyt Sillanpää julkaisi useita merkittäviä romaaneja: Nuorena nukkunut 1931, Miehen tie 1932 ja Ihmiset suviyössä 1934. Nämä romaanit, niistä erityisesti palvelustyttö Silja Salmeluksen elämänvaiheita kuvannut Nuorena nukkunut, herättivät huomiota ulkomaillakin ja Sillanpäätä alettiin jo 1930-luvun alusta lähtien pitää Suomen ehdokkaana Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Sillanpää itsekin pyrki edistämään tätä asiaa vierailemalla usein Ruotsissa ja luomalla suhteita sikäläisiin kirjallisiin piireihin. Nobel-palkintoa Sillanpää ei kuitenkaan vielä 1930-luvun alussa saanut; tähän saattoi vaikuttaa samaan aikaan Helsingin yliopiston suomalaistamisesta käyty kielitaistelu. Sillanpää oli 1930-luvulla myös kiinnostunut kansanperinteestä ja kotiseutututkimuksesta ja hänen kotonaan Helsingissä kokoontui säännöllisesti niin sanottu Perjantaikerho, jossa Sillanpää, Sakari Pälsi, Kustaa Vilkuna ja Martti Haavio keskustelivat kielentutkimuksen ja kansatieteen aiheista. Vuonna 1936 Sillanpää sai Helsingin yliopiston filosofian kunniatohtorin arvon.

Sillanpää tuli 1930-luvun jälkipuoliskolla tunnetuksi oikeistoradikalismin ja diktaattorien vastustajana sekä kulttuuriliberaalina pohjoismaisen suuntauksen kannattajana. Sillanpää kirjoitti tällöin muun muassa 1938 Suomen Sosialidemokraatissa ilmestyneen Joulukirjeen diktaattoreille, jossa hän arvosteli voimakkaasti Hitleriä, Stalinia ja Mussolinia. Joulukirje diktaattoreille sisältyy myös Sillanpään teokseen Päivä korkeimmillaan. Samassa kokoelmassa on julkaistu myös hänen kirjoituksensa Hyi!, jossa hän tuomitsi kovin sanoin presidentti K. J. Ståhlbergin ja tämän puolison Ester Ståhlbergin kyydityksen vuonna 1930.

Vaikka 1930-luku olikin Sillanpäälle kirjallisesti menestyksen aikaa hän velkaantui kuitenkin edelleen kiihtyvällä vauhdilla suurelta osin siksi ettei hän pystynyt hallitsemaan rahan käyttöään. Myös Sillanpään alkoholiongelma paheni edelleen näinä vuosina ja hän saattoi nauttia korillisen olutta ja konjakkipullon päivässä. Vuonna 1939 Sillanpäätä kohtasi vielä kova isku, kun hänen vaimonsa Siikri kuoli keväällä keuhkokuumeeseen. Sillanpää meni uusiin naimisiin sihteerinsä Anna Armia von Herzenin kanssa, mutta liitosta tuli lyhyt ja riitaisa. Se päättyi avioeroon välirauhan aikana.

Nobel-palkinto ja sotavuosien henkinen kriisi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Frans Emil Sillanpää, Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaja 1939.

Sillanpäätä oli jo pitkään pidetty varteenotettavana Nobel-ehdokkaana ja syksyllä 1939 hän voittikin Nobel-komitean äänestyksessä palkinnosta kilpailleet sveitsiläisen Hermann Hessen ja alankomaalaisen Johan Huizingan. Myöhemmin Sillanpää luovutti kultaisen Nobel-mitalinsa Suomessa sotaponnistelujen hyväksi järjestettyyn jalometallikeräykseen, mahdollisesti ruotsalaisen kirjallisuusnobelisti Selma Lagerlöfin esimerkin pakottamana.[5]

Vastaanotettuaan palkinnon Tukholmassa joulukuussa 1939 Sillanpää jäi Ruotsiin ja keräsi siellä puhetilaisuuksilla rahaa talvisotaa käyvälle Suomelle. Jo lokakuussa 1939 hän oli julkaissut Suomen Kuvalehdessä Sillanpään marssilauluksi kutsutun runon, koska hän toivoi sen säkeiden yhdistävän suomalaisia ja kohentavan kansan mielialaa. Siitä tulikin nopeasti järjestetyn sävellyskilpailun voittaneen Aimo Mustosen säveltämänä hyvin suosittu talvisotaa edeltävinä viikkoina ja sodan aikana. "Sillanpään marssilaulu" on Sillanpään tyypillistä kirjoitustyyliä, jossa yhdistyvät alun maisemakuvaus, viittaus karttaan sekä maanläheisyyden ja mullan ja vaiston varaan rakentuva hiukan mystinen yhteisyydentunne. Marssilaulua lauletaan ja soitetaan Puolustusvoimissa yhä, ja siinä on monien varusmiesten mielestä helposti opittavat sanat. Runokokoelmassa Suomen runotar (toim. Lehtonen 1945) Sillanpään sanotaan tehneen runon alun alkaen rohkaistakseen ensin ylimääräisiin harjoituksiin ja sieltä talvisotaan lähetettyä poikaansa.

Sillanpään pitkään jatkunut oleskelu Ruotsissa oli alkanut herättää arvostelua Suomessa ja osin tämänkin takia hän palasi Suomeen vähän ennen talvisodan päättymistä 9. maaliskuuta 1940. Talvisotaa seurannut välirauhan aika johti Sillanpään elämän suurimpaan kriisiin. Sodanaikaiset paineet, avioero ja holtittomaksi riistäytynyt alkoholinkäyttö romahduttivat Sillanpään terveyden. Syksyllä 1940 hänet vietiin pakkohoitoon Kammion sairaalaan, jossa hän oli vuoteen 1943 saakka.[3] Silloin hän pääsi asumaan tyttärensä Saara Kuitusen perheeseen, joskin holhouksen alaisena. Vuonna 1944 Sillanpään ystävästä Kustaa Vilkunasta tuli hänen holhoojansa. Sillanpään raha-asiat järjestyivät kustantaja Otavan avulla niin, että hän saattoi viettää loppuelämänsä taloushuolista vapaana. Sota-ajan kriisit haittasivat Sillanpään kirjallista työtä niin, että häneltä ilmestyi 1940-luvulla vain romaanit Elokuu 1941 ja Ihmiselämän ihanuus ja kurjuus 1945, nekin osin viimeistelemättöminä. 1950-luvulta lähtien Sillanpää asui Helsingin Herttoniemessä tyttärensä omakotitalossa,[6] mutta kesät hän vietti kotiseudullaan Hämeenkyrössä.

Taata Sillanpää[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mika Waltari (keskellä) vieraili Taatan (oikealla) 70-vuotispäivillä syyskuussa 1958; vasemmalla runoilija Lassi Nummi.
Sillanpään kunniaksi vuonna 1980 julkaistu postimerkki.
Sillanpään hauta Hämeenkyrössä.

Sodan jälkeen Sillanpää teki uuden tulemisen harmaapartaisena, kalottipäisenä Taatana. Hän alkoi esiintyä säännöllisesti radiossa lukemassa tekstejään, ja Taatan joulusaarnoista tuli vuodesta 1945 alkaen jokavuotinen rituaali aina hänen kuolemaansa saakka. Näissä radiopakinoissaan Taata keskittyi paljolti muistelemaan nostalgisesti lapsuusvuosiaan Hämeenkyrössä. Sillanpää julkaisi 1950-luvulla vielä kolme muistelmateosta: Poika eli elämäänsä 1953, Kerron ja kuvailen 1955 ja Päivä korkeimmillaan 1956. Nämä teokset perustuivat kuitenkin valtaosin Sillanpään ennen sotia kirjoittamaan materiaaliin. Sillanpää kuoli Mehiläisen sairaalassa Helsingissä 75-vuotiaana kesäkuun alussa 1964. Hänet haudattiin Hämeenkyrön vanhalle hautausmaalle.

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sillanpään teosten pohjalta tehtyjä elokuvia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Koskela, Lasse: Katkotut sormet ja enkelten suru: Näkökulma F. E. Sillanpään tuotantoon. Helsingissä: Otava, 1988. ISBN 951-1-09932-9.
  • Laurila, Aarne: F. E. Sillanpää vuosina 1888–1958. Otava 1958.
  • Laurila, Aarne: F. E. Sillanpään romaanitaide kirjailijan asenteiden ja kertojan aseman kannalta. 1979
  • Pohjanpää, Lauri: Muistojen saatto. Porvoo 1950.
  • Rajala, Panu: F.E. Sillanpää vuosina 1888–1923. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKST 397). Helsinki 1983.
  • Panu Rajala: Sillanpään Hämeenkyrö: Kulttuurikuvia kesämatkaajalle. 1986
  • Rajala, Panu: Siljan synty: F. E. Sillanpää vuosina 1923–1931. Väitöskirja: Helsingin yliopisto. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKST 486), 1988. ISBN 951-717-521-3.
  • Rajala, Panu: Korkea päivä ja ehtoo: F. E. Sillanpää vuosina 1931–1964. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKST 595), 1993. ISBN 951-717-779-8.
  • Sillanpää Suomen kirjallisuudessa : F. E. Sillanpään juhlakirja. 1989
  • Vaaskivi, Tatu: F.E. Sillanpää. Elämä ja teokset. Helsinki 1937.
  • Virtaranta, Pertti: F. E. Sillanpään puhetta. Otava, Helsinki 1967.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. The Nobel Prize in Literature 1939 (elämäkerta, julkaisuluettelo ja palkinnon myöntämispuhe) The Official Web Site of the Nobel Foundation. Viitattu 23.9.2009. (englanniksi)
  2. Liisa Välilä: Iloa ja eloa Jumesniemen kylillä, s. 54. Jumesniemen kyläyhdistys, 2008.
  3. a b c d e f g h i Lasse Koskela: Suomalaisia kirjailijoita Jöns Boddesta Hannu Ahoon, s. 376–378. Tammi, 1990.
  4. Panu Rajala: Sillanpää, Frans Emil (1888–1964) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 2.10.1998. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  5. Jesper Knutas: Nuotin vierestä (Yle Radio Suomi 10.11.2009)
  6. [kaupunginosat.net/herttoniemi/.../Herttoniemelainennettiin07.pdf Herttoniemeläinen]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wikiquote-logo-en.svg
Wikisitaateissa on kokoelma Frans Emil Sillanpää -sitaatteja.