Kammion sairaala

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kammion sairaskoti vuonna 1962
Kammion sairaskodin (Kammion sairaala) perustaja Sofia Lovisa (Sophie Louise) Lybeck (1840-1908)

Kammion sairaala eli Doktorinnan Lybecks privata sjukhem för sinnessjuka[1] myöhemmin Kammion sairaskoti, oli Helsingin Taka-Töölössä Töölönkadulla ja Ruusulankadulla,[2] silloisen Läntisen Viertotien varrella[3] toiminut yksityinen mielisairaala. Se oli aikanaan Suomen huomattavimpia psykiatrisia sairaaloita.[4]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sairaalan toiminta alkoi vuonna 1891, kun kirurgi F. E. Lybeckin leski, kätilö Sofie Louise Lybeck siirsi vuonna 1885 Leppäsuolle perustamansa yksityisen "Doktorinnan Lybecks privata sjukhem för sinnessjuka" sairaskodin, joka oli toiminut keisarin luvalla vuodesta 1888 lähtien ensimmäisenä yksityisenä hermo- ja mielitautisten parantolana. Suosionsa myötä laajentaminen tuli ajankohtaiseksi, ja toiminta siirrettiin valtion ja kunnan tuella valmistuneeseen komeaan Kammio-nimiseen huvilaan (nyk. Ruusulankatu 6-8).[4] Kammio oli yksi Taka-Töölöön 1800-luvun alkupuolella perustetuista huvila-alueista.[5]

Sairaalan omisti vuodesta 1896 Lybeckien poika lääketieteen lisensiaatti Edvard Wilhelm Lybeck.[6] Toimintaa valvoi Lapinlahden sairaalan ylilääkäri Thiodolf Saelan. Toimintaa laajennettiin pian valtion tuella ja sairaalan viereiselle Tallbackan puisto-alueelle tehtiiin lisärakennuksia. Lisälainan ehtoina oli että valtiolle annettiin Kammiosta viisi vapaapaikkaa 12 vuodeksi. Vuonna 1902 Kammiossa oli 43 ja Tallbackassa 18 potilaspaikkaa. Euroopan vastaavista laitoksista Lybeck toi opintomatkoiltaan uutuuksia: liikunnan, ulkoilun ja kasvisruuan merkitystä hoidolle pidettiin tärkeinä. Myös modernit menetelmät kuten sähkö- ja lääkekylvyt sekä suihku- ja hierontahoidot otettiin käyttöön.[4]

Osakeyhtiöittäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1904 Lybeck myi sairaalan ja sen omistajaksi tuli osakeyhtiö.[4] Vuosina 1904–1915 sairaalan ylilääkärinä ja omistajana toimi myös aktivistijohtajana tunnettu Valter Osvald Sivén. Sairaalaa käytettiin tällöin myös aktivistien toiminnan tukipisteenä, ja siellä piiloteltiin venäläisen virkavallan etsimiä aktivisteja.[7] Sairaalan ylilääkäri Fritz Geitlin[8] osti sairaalan, ja hän osti kaupungilta tonttialueen valtuuston vuonna 1919 tekemällä päätöksellä.[2] Kun Geitlin kuoli vuonna 1941, hänen seuraajakseen tuli C. A. Borgström.[9]

Sairaalassa oli tunnetusti hoidettavana kulttuurihahmoja.[4] Hoidettavina eri aikoina oli monia tunnettuja henkilöitä, kuten Larin-Kyösti, Uuno Kailas,[10] Maria Åkerblom,[11] Mika Waltari[12][13] ja F. E. Sillanpää.[14] 1920-luvulta alkaen sairaalassa hoidettiin narkomaanipotilaita. Näistä potilaista kaksi kolmasosaa oli ylemmän keskiluokan miehiä, jotka olivat ammatiltaan yleensä apteekkareita, lääkäreitä tai muuta sairaalahenkilökuntaa ja lääkäreiden puolisoita.[4] Narkomaanipotilaiden määrä väheni 1930-luvulla, kun kieltolaki kumottiin.[15] Vuonna 1945 potilaspaikkoja oli 63.[4]

Sairaalan alue käsitti nykyisen korttelin 478 pohjoisosan Sibeliuksenkadun, Töölönkadun, Runeberginkadun ja Ruusulankadun rajaamalla alueella. Sairaalaan kuului 1950-luvun lopulla seitsemän rakennusta, joista vanhin oli vuodelta 1870.[5] Sairaalan päärakennus oli osoitteessa Ruusulankatu 6–8.[16] Sibeliuksenkatu oli vuoteen 1966 saakka nimeltään Kammionkatu.[5]

Sodanjälkeinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan jälkeen osa Kammion sairaalasta muutettiin neurologista hoitoa tarjonneeksi Verna-sairaalaksi.[5] Kammion sairaala jatkoi yksityisomistuksessa vuoteen 1952 saakka. Tuolloin se liitettiin Helsingin kaupungin omistamaan läheiseen Kivelän sairaalaan,[5] jossa siitä käytettiin nimeä Kammio-osasto vuoteen 1961 asti.[17][4] Kammion sairaskoti Oy lopetti toimintansa virallisesti 1. kesäkuuta 1952. Kiinteistöt siirtyivät Holvi oy:n omistukseen, mutta kaupunki jäi edelleen tiloihin vuokralle, koska potilaita oli niin paljon, etteivät he mahtuneet muualle.[18] Kammio-osasto lakkautettiin vanhojen puurakennusten palovaaran vuoksi 1960-luvun alussa,[5] ja rakennukset purettiin kesällä 1962.[4] Alueella on nykyään asuinkerrostaloja ja Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön terveysasema. Kammion päärakennuksen paikalla Ruusulankatu 6:ssa on vuonna 1978 valmistunut Töölön palvelukeskus.[5]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Oliko Helsingissä vuonna 1933 muita sairaaloita tavallisille asukkaille... Kirjastot.fi 27.2.2023 (vastaus), viitattu 6.2.2024
  2. a b Helsingin kunnalliskertomus 1919 s. 16–18 pdf
  3. Tietosanakirja osa 3
  4. a b c d e f g h i Ihatsu, Sanna & Lehtonen, Riitta & Piha, Heikki & Seitsalo, Seppo: ”Muita pieniä yksityissairaaloita”, TERVEISIÄ SAIRAALASTA. Postikortit kertova pääkaupunkiseudun sairaaloiden historiasta., ss. 286-287. Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin taidetoimikunta, 2017. ISBN 9789523010994.
  5. a b c d e f g Kaija Hackzell: ”Salaperäinen, vehmas Kammio”, s. 44–46 teoksessa Töölöntullin molemmin puolin: Helsingin vanhoja kortteleita 5 (Kaija Hackzell & Kirsti Toppari). Helsinki, Sanoma, 1997.
  6. Lybeck, 1. Sofia Loviisa L., Tietosanakirja, osa 5, palsta 1299, Tietosanakirja-osakeyhtiö 1913
  7. Niku, Risto: "Ministeri Ritavuoren murha", s. 233, Edita, 2004.
  8. Aikalaiskirja 1934
  9. U. G. Ahlströmin kirjoitus, Geitling, Fandlingar (Arkistoitu – Internet Archive) s. 53
  10. Niinistö, Maunu 1956: Uuno Kailas: hänen elämänsä ja hänen runoutensa. WSOY. Helsinki. Ss. 144-145
  11. Maria Åkerbloms autobiografi - När jag blev fri från Kammio www.loffe.net. Viitattu 8.2.2024.
  12. Ritva Haavikko: Mika Waltari - Kirjailijan muistelmia. WSOY, 1980.
  13. Lindstedt, Risto: Mika Waltari - Kammion aika. Suomen Kuvalehti, 2007, nro 34, s. 42-47.
  14. Tarkka Pekka: Suomen Nobel-kirjailija oli alkoholisti ja ikuinen lapsi Panu Rajala kuvaa elämäkerrassaan F. E. Sillanpään vaiheet suorasukaisesti mutta kunnioittaen Helsingin Sanomat. 5.12.1993. Viitattu 8.2.2024.
  15. Helsingin kaupunginmuseon Kunnon kansalainen näyttelyn esite
  16. Kammion sairaskoti, Ruusulankatu 6-8. (Arkistoitu – Internet Archive) Helsinkikuvia.fi, Helsingin kaupunginmuseo. Viitattu 16.7.2020.
  17. Kertomus Helsingin kaupungin kunnallishallinnosta 1953 (Arkistoitu – Internet Archive) s. 27
  18. Kertomus Helsingin kaupungin kunnallishallinnosta 1952 s. 35

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]