Arvid Järnefelt

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Arvid Järnefelt
Arvid Järnefelt 1890-luvulla
Arvid Järnefelt 1890-luvulla
Syntynyt 16. marraskuuta 1861
Pulkkala, Venäjän keisarikunta
Kuollut 27. joulukuuta 1932 (71 vuotta)
Helsinki, Suomi
Ammatit kirjailija, varatuomari, maanviljelijä
Kansallisuus suomalainen
Äidinkieli ruotsi
Tuotannon kieli ruotsi, suomi
Puoliso Emilia Parviainen
Uskonnollinen kanta kristinusko
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Arvid Järnefelt (16. marraskuuta 1861 Pulkkala27. joulukuuta 1932 Helsinki[1]) oli suomalainen kirjailija. Varsinaiselta ammatiltaan hän oli varatuomari, joka elämänsä kolme viimeistä vuosikymmentä harjoitti maanviljelystä. Yhteiskunnallisilta näkemyksiltään Järnefelt oli opiskeluaikoinaan innokas fennomaani, mutta siirtyi myöhemmin tolstoilaisuuteen ja kristilliseen anarkismiin.

Järnefelt oli 1900-luvun vaihteessa maan huomattavin aatehistoriallinen kirjailija. Kuvaukset aikakauden aateliston elämästä ovat suomalaisen kirjallisuuden klassikoita.

Perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Järnefeltin isä oli myös maaherrana toiminut kenraali Alexander Järnefelt ja äiti baltiansaksalaiseen Clodt von Jürgensburgin aatelissukuun kuulunut vapaaherratar Elisabeth Järnefelt. Hänen sisaruksiaan olivat Jean Sibeliuksen puoliso Aino Sibelius, taidemaalari Eero Järnefelt sekä säveltäjä Armas Järnefelt.

Arvid Järnefelt avioitui Jyväskylässä Emilia Fredrika Parviaisen (1865–1937) kanssa vuonna 1884. Hänen vanhempansa olivat paikallinen varakas kauppias Mikko Parviainen sekä Katarina Charlotta Pundani. Järnefeltit saivat viisi lasta: Eero (1888–1970), Liisa (1893–1978), Anna (1898–1899), Maija (1900–1986) ja Emmi (1902–1941).

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Opiskeluvuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyään Pietarin kaupunkiin kuuluvassa Pulkkalan kylässä syntynyt Järnefelt kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin Suomalaisesta Alkeisopistosta vuonna 1885 ja suoritti molempain oikeuksien kandidaatin tutkinnon Helsingin yliopistossa vuonna 1890.[1] Hän kuului yliopiston Savokarjalaiseen osakuntaan ja oli innokkaasti mukana suomenmielisten ylioppilaiden toiminnassa. Vuonna 1889 Järnefelt perusti ystäviensä Eero Erkon ja Juhani Ahon kanssa nuorsuomalaista aatetta kannattaneen Päivälehden, joka oli nykyisen Helsingin Sanomien edeltäjä.

Tolstoilaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tolstoilaisuudesta Järnefelt kiinnostui osaksi äitinsä Elisabethin kautta.lähde? Toimiessaan vuodesta 1891 lähtien Vaasan hovioikeuden auskultanttina, hän tutustui omakohtaisesti Leo Tolstoin teksteihin ja koki uskonnollisen murroksen, jota hän myöhemmin kuvasi vuonna 1894 julkaistussa teoksessaan Heräämiseni. Tolstoilaisuus oli näkynyt jo Järnefeltin vuotta aikaisemmin ilmestyneessä esikoisromaanissa Isänmaa. Järnefelt oli Tolstoin kanssa kirjeenvaihdossa vuodesta 1895 lähtien ja kävi myös tapaamassa häntä Venäjällä vuosina 1899 ja 1910. Tolstoilaisuuden vaikutuksesta Järnefelt jätti lakimiehen työnsä ja siirtyi maanviljelijäksi Lohjan Virkkalassa sijainneelle Rantalan tilalle, jossa Järnefelt vietti suurimman osan loppuelämästään.[2] Hän halusi osoittaa, ettei tolstoilaisuus ollut pelkästään eristäytymistä ja haaveellista mietiskelyä, vaan lähimmäisten ja koko maailman rakastamista ja käytännön tekoja. Järnefeltistä tulikin vankien, köyhien ja sorrettujen auttaja.lähde? Tolstoin ansiosta hän tutustui amerikkalaisen taloustieteilijän Henry Georgen näkemyksiin maan omistusoikeudesta ja otti tämän luoman georgismin innoittamana kantaa muun muassa Laukon torpparihäätöihin vuonna 1907.[2] Seuraavalle vuosikymmenellä Järnefelt radikalisoitui entisestään ja häntä voidaan pitää jopa anarkistina.[3]

Kirkkopuheet ja viimeiset vuosikymmenet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän vallankumouksen aiheuttaman yhteiskunnallisen kuohunnan levittyä Suomeen, Järnefelt kannattajineen oli toukokuussa 1917 osallisena niin sanottuihin Helsingin kirkkomellakoihin, joiden toisena päähahmona oli anarkisti Jean Boldt. Toukokuun aikana hän piti pappien kiellosta huolimatta helsinkiläisissä kirkoissa kolme puhetilaisuutta,[4] joita oli kuulemassa jopa monituhatpäinen kannattajajoukko.[5] Järnefelt käsitteli muun muassa yhteiskunnallista tasa-arvoa ja pasifismia sekä esitteli omia uskonkäsityksiään.[6] Tilaisuuksissa ilmeni myös levottomuuksia ja Järnefeltin kannattajia syytettiin väkivallasta. Porvarillinen lehdistö kutsui heitä muun muassa huligaaneisksi, mutta työväenlehdet sen sijaan antoivat tukensa yhteiskunnallisiin epäkohtiin huomiota kiinnittäneelle kirjailijalle.[4] Lisäksi Järnefelt sai ymmärrystä muun muassa runoilija Eino Leinolta sekä sisarensa puolisolta Jean Sibeliukselta.[5] Järnefeltin kirkkopuheet julkaistiin kirjana vielä saman vuoden aikana. Ne johtivat lopulta vankeustuomioon, joka päättyi valtionhoitaja Mannerheimin armahdukseen vuonna 1919.[7] Vuodesta 1922 lähtien Järnefelt matkusteli paljon ulkomailla ja aloitti uuden luomiskauden, jonka tuotantoa pidetään hänen parhaimpanaan.[2]

Muuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lohjan Virkkalassa sijaitseva Järnefeltin koulu on nimetty hänen mukaansa.

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arvid Järnefelt vuonna 1961 julkaistussa postimerkissä.

Romaanit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Isänmaa, 1893
  • Veljekset, 1900
  • Helena,1902
  • Maaemon lapsia, 1905
  • Veneh’ojalaiset, 1909
  • Onnelliset (salanimellä Hilja Kahila), 1916
  • Nuoruuteni muistelmia (salanimellä Hilja Kahila), 1919
  • Greeta ja hänen herransa, 1925
  • Minun Marttani, 1927
  • Vanhempieni romaani I-III, 1928–1930
  • Lalli, 1933

Novelli- ja esseekokoelmat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ihmiskohtaloja, 1895
  • Maria, 1897
  • Satuja ja kertomuksia, 1900
  • Elämän meri, 1904
  • Hiljaisuudessa: kokoelma kertomuksia ja näytelmiä, 1913
  • Huligaani ynnä muita kertoelmia, 1926

Näytelmät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Samuel Croëll, 1899
  • Orjan oppi, 1902
  • Kuolema, 1903
  • Titus (Orjan oppi laajennettuna ja muokattuna), 1910
  • Kuolema (uudistettu laitos), 1911
  • Manon Roland, 1913
  • Kallun kestit, 1914
  • Valtaset, 1915
  • Sointula, 1924
  • Kuolema (uudistettu laitos), 1927

Muita teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Heräämiseni, 1894
  • Ateisti: kokoelma pienempiä kirjoituksia, 1895
  • Puhtauden ihanne, 1897
  • Evankeliumin alku, 1898
  • Matkaltani Venäjällä ja käynti Leo Tolstoin luona, 1899
  • Mitä on jumalanpalvelus, 1901
  • Lukemisen ja kirjottamisen alkuopetus kotiopetusta varten, 1905
  • Jeesuksen syntyminen ihmisestä tai Jumalasta, 1907
  • Maa kuuluu kaikille: Matkoiltani Laukon lakkomailla, 1907
  • Kirkkopuheet, 1917
  • Kirjeitä sukupuolikysymyksistä, 1918

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Isomaa, Saija: Heräämisten poetiikka. SKS, 2009.
  • Niemi, Juhani: Arvid Järnefelt: Kirjailija ajassa ja ikuisuudessa. SKS, 2005.
  • Kodin suuret klassikot -kirjasarja, Arvid Järnefelt, osa I. Weilin+Göös, 1986.
  • Järnefelt, Maija: Muistelmia. Kirjayhtymä, 1982.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b JÄRNEFELT Arvid Helsingin yliopiston Ylioppilasmatrikkeli 1853–1899. Viitattu 15.9.2014.
  2. a b c Valpola, Veli (toim.): "Uusi Tietosanakirja 9", s. 287. Tietosanakirja Oy, Helsinki 1962.
  3. Arvid Järnefelt ajattelijana 21.4.2010. Aikalainen. Viitattu 15.9.2014.
  4. a b Isopahkala, Harri: "Keppihevonen vai tukikeppi? – Kirkko, papisto ja uskonto kriisivuosina 1917-1919 Oulun sanomalehdissä" s. 29–34. Pro gradu-tutkielma, Joensuun yliopiston teologinen tiedekunta 2009.
  5. a b Tawaststjerna, Erik: "Sibelius", s. 286. Suuri Suomalainen Kirjakerho, Keuruu 1997. ISBN 951-643-904-7.
  6. Arvid Järnefelt, Lohja Elias-kirjailijat. Viitattu 14.9.2014.
  7. Arvioita, katsauksia: Arvid Järnefelt vieraantuneisuuden kriitikkona ja päiväkirjan kirjoittajana 5/2011. Hiidenkivi. Viitattu 14.9.2014.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wikiaineisto
Wikiaineistossa on lähdetekstiä aiheesta: