Anarkismi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Punamusta lippu, työväenluokkaisen anarkismin symboli.

Anarkismi on taloudellisista, yhteiskunnallisista ja sosiaalisista valtahierarkioista vapaata yhteiskuntaa tavoitteleva poliittinen ideologia, joka korostaa yksilönvapautta. Sana ”anarkismi” tulee muinaiskreikan johtajattomuutta tai esivallan puutetta tarkoittavasta sanasta, joka keskiajalla käännettiin latinaksi muodossa anarchia[1]. Joskus anarkismi suomennetaan ”hallituksettomuudeksi”.

Yleistä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Klassisen anarkismin määritelmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Anarkismin klassisen määritelmän mukaan se on ajattelutapa, jossa vastustetaan valtiota, siihen sisältyvän pakkovallan, poliittisen auktoriteetin sekä valtakoneiston muodollis-oikeudellisuuden ja byrokraattisuuden vuoksi. Perimmäisenä tavoitteena on valtion lakkauttaminen. Myös muut kuin anarkistit voivat kannattaa valtion vallan rajoittamista ja jopa sen lakkauttamista, mutta klassisen määritelmän mukaan anarkistin pitää vastustaa valtiota nimenomaan aikaisemmin mainittujen kolmen periaatteen vuoksi. Poliittisen auktoriteetin vastustamisen vuoksi anarkistit eivät toimi puoluepolitiikassa, eivätkä he esimerkiksi äänestä valtion järjestämissä vaaleissa.[2]

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Historiallisesti anarkismi on 1800-luvulta lähtien ollut vapautta ja tasavertaisuutta korostava sosialistinen työväen aate, jonka edustajat pitivät aatettaan vaihtoehtona marxilaiselle valtion haltuunottamiseen tähdänneelle sosialismille. Anarkistien ja marxilaisten tiet erosivat ensimmäisen internationaalin vuoden 1872 Haagin kongressissa. Myöhemmin on syntynyt myös muita, ideologialtaan merkittävästi anarkismin perinteestä poikkeavia ajattelusuuntia, jotka liittävät itsensä anarkismiin.

Anarkismin yhteiskunnallisen merkityksen katsotaan vähentyneen toisen maailmansodan jälkeen merkittävästi, mutta anarkistisia liikkeitä ja ajattelijoita on yhä olemassa ympäri maailmaa. Anarkismin käytännön muodot vaihtelevat kontekstista riippuen; sen alla voidaan esimerkiksi vastustaa finanssikapitalismia tai sotilaallista interventionismia tai edistää alueellista itsehallintoa. Anarkistisia menettelyjä on otettu käyttöön esimerkiksi hippiliikkeessä, talonvaltaustoiminnassa, aseistakieltäytymisen parissa ja eläinten oikeuksien puolustajien piirissä. Myös kansainvälinen piraattiliike on mahdollista nähdä anarkistisena liikkeenä. Anarkismi ei välttämättä tarkoita mitään vakiintunutta poliittista ideologiaa. Filosofisena aatesuuntana se voi myös tarkoittaa vapautta ”ajatella omilla aivoillaan”, olla oma itsensä ja sanoa, mitä oikeasti ajattelee. Joillekin anarkismi kuvastaa puhtaasti vapautta.

Anarkismin historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset vaikutteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

William Godwinia pidetään ensimmäisenä anarkistifilosofina.

Varhaisimmat anarkistisiin teemoihin viittaavat ajatukset ovat peräisin jo kuudennelta vuosisadalta ennen ajanlaskumme alkua, jolloin niitä esitti Kiinassa taolainen filosofi Laozi sekä myöhemmin muun muassa Zhuangzi. Vastaavaa ajattelua antiikin Kreikassa edustivat kyynikkojen koulukuntaan lukeutunut Diogenes Sinopelainen ja stoalaisuuden perustaja Zenon Kitionilainen. Jotkut anarkistikristityt puolestaan pitävät Jeesusta ensimmäisenä anarkistina. Myös islamilaisuuden historiasta löytyy anarkistiseksi luonnehdittua filosofiaa.

Modernin anarkismin varhaisimpana edeltäjänä pidetään ranskalaisen renessanssifilosofin Étienne de La Boétien ajatuksia, joita hän esitti 1500-luvun puolivälissä. Myöhemmin sen syntyyn vaikutti muun muassa valistusfilosofi Jean-Jacques Rousseau 1700-luvun jälkipuoliskolla. Termiä "anarkisti" alettiin ensimmäisen kerran käyttämään yleisemmin Ranskan suuren vallankumouksen aikana 1790-luvulla. Tuolloin vaikutti muun muassa Raivopäiksi kutsuttu köyhälistön aseman parantamista ajanut liike.

Modernin anarkismin synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisenä varsinaisena anarkistifilosofina pidetään 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa vaikuttanutta englantilaista William Godwinia, vaikka hän ei itse käyttänytkään nimitystä omissa teoksissaan. Godwinin pääteos on vuonna 1793 ilmestynyt Political Justice, jossa hän muun muassa esitti valtiovallalla olevan haitallisen vaikutuksen yhteiskunnalliseen kehitykseen ja oletti sen syrjäytyvän tarpeettomana kansan tietoisuuden lisääntyessä. Godwin ei kannattanut vallankumouksellisuutta, vaan ajoi muutosta rauhanomaisen kehityksen kautta.

Ranskalainen Pierre-Joseph Proudhon oli ensimmäinen itseään anarkistiksi kutsunut filosofi ja poliitikko. Vuonna 1840 julkaistun Qu'est-ce que la propriété? (Mitä on omaisuus?) -teoksensa myötä häntä pidetään modernin anarkismin perustajana. Proudhon vastusti valtiota, järjestäytynyttä uskontoa sekä kapitalismia ja hänen ajattelullaan oli suuri vaikutus myöhempien vuosikymmenten anarkisteihin. Ensimmäinen itseään libertaarina pitänyt filosofi oli ranskalainen anarko-kommunisti Joseph Déjacque. Muita ennen vuonna 1864 tapahtunutta kansainvälisen työväenliikkeen järjestäytymistä vaikuttaneita anarkistifilosofeja olivat muun muassa saksalainen Max Stirner ja ranskalainen Anselme Bellegarrigue.

Kansainvälisen työväenliikkeen nousu ja 1800-luvun suuntaukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mihail Bakunin on ehkä historian merkittävin anarkisti.

Merkittävimmät anarkistien liikkeet ovat juontuneet 1800-luvulla voimistuneesta työväenliikkeen liikehdinnästä. Aate voidaan tässä historiallisessa muodossaan nähdä sosialismin yhtenä muotona. Anarkistisia liikkeitä syntyi erityisesti "Euroopan hullun vuoden" 1848 myötä, jolloin kymmenessä Euroopan valtiossa nähtiin eri pituisia vallankumouksia ja kapinoita vallitsevaa hallintoa vastaan. Vuonna 1864 perustettiin työväenliikkeen ensimmäinen internationaali, joka kokosi samaan yhteistyöjärjestöön eri suuntauksia, joihin anarkistien lisäksi kuului muun muassa blanquisteja, sosiaalidemokraatteja, radikaaleja sosialisteja sekä eri maiden ammattiliittojen jäseniä.

Ensimmäisessä internationaalissa historian merkittävimpiin anarkisteihin lukeutuva Mihail Bakunin kiisteli Karl Marxin kanssa siitä, tavoitetaanko sosialistinen yhteiskunta parhaiten tuhoamalla valtio heti, vai käyttämällä valtiota uuden yhteiskunnan rakentamisen apuvälineenä. Bakunin oli sitä mieltä, että jos työväenliike kaappaa vallan, syntyy uusi ”proletariaatin diktatuuri”, joka on vielä nykyistä valtaa pahempi. Bakuninin ja Marxin riitely huipentui vuoden 1872 syyskuussa pidetyssä Haagin kongressissa, jolloin kansainvälinen työväenliike hajosi anarkisteihin ja marxilaisiin. Taustalla oli suhtautuminen edellisen vuoden Pariisin kommuunin tapahtumiin, jossa molempien osapuolten edustajilla oli ollut merkittävä osuus. Marx syytti kommuunin epäonnistumisesta anarkisteja, jotka hänen mielestään olivat haaskanneet aikaa suoran demokratian mukaisiin äänestyksiin ja kokouksiin hallituksen armeijan tuhoamisen sijasta. Bakuninin kannattajat, joista merkittävin ryhmä oli sveitsiläisiä kelloseppiä edustanut Juran liitto, erosivat internationaalista Haagin kongressissa ja perustivat muutamaa viikkoa myöhemmin Sveitsissä anarkistisen internationaalin. Vuonna 1872 tapahtunut työväenliikkeen hajaannus on näkyvissä vielä nykypäivänäkin anarkistien ja puoluepolitiikassa mukana olevien vasemmistolaisten välillä.

Bakuninin tavoin Venäjältä Keski-Eurooppaan emigroituneet anarkistit olivat saaneet innoituksensa maassa toimineista mir-yhteisöistä. Niillä tarkoitettiin maaseudun kyläkuntia, jotka olivat usein suhteellisen omavaraisia ja joille valtio ilmeni käytännössä lähinnä verottajan muodossa. Kaupungistuneeseen yhteiskuntaan liittyvä anarkismi, josta 1800-luvun lopussa syntyi ammattiyhdistysliikkeen kautta vaikuttava anarkosyndikalismi, pyrki muodostamaan talousjärjestelmän, jossa tuotantovälineet olisivat yhteisomistuksessa ja tehtaat demokraattisesti työntekijöiden johtamia. Näissä sosialistisen anarkismin muodoissa ajateltiin, että valta olisi viime kädessä paikallisilla ja mahdollisimman demokraattisilla yksiköillä, jotka muodostaisivat keskenään ylemmän tason organisaatioita suuremman mittakaavan asioiden hoitamista varten.

1900-luvun alkuvuosikymmenet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nestor Mahno johti Ukrainassa ns. Mustaa armeijaa.

Vuonna 1918 Saksan keisarikunnan Baijerissa toimi hetken aikaa anarkistinen tasavalta, jonka kuitenkin Münchenin ympärille syntynyt saartorengas verisesti kukisti. Historian kuluessa anarkistiset liikkeet ovat päässeet pisimmälle Ukrainassa ensimmäisen maailmansodan jälkeisinä vuosina sekä Espanjan Kataloniassa 1930-luvulla. Ukrainassa anarkistit pitivät niin sanottua Vapaata territoriota hallussaan useamman vuoden Venäjän sisällissodan aikana. Alueella toimi Nestor Mahnon johtama Musta armeija, joka koostui talonpojista ja työläisistä. Se kukisti Venäjän valkoisen armeijan, ollen välillä liittoutunut bolševikien kanssa, mutta hävisi lopulta taistelun näille. Anarkistien tappio johti Vapaan territorion joutumiseen neuvostovallan alle muun Ukrainan tavoin.

Katalonian maakunnan anarkistit aloittivat anarkosyndikalistisen CNT-ammattiliiton ja FAI-järjestön johtamana sisällissodan puhkeamisen myötä heinäkuussa 1936 niin sanotun Espanjan vallankumouksen. Se käsitti merkittäviä sosiaalisia ja yhteiskunnallisia uudituksia. Barcelonassa vallitsi euforinen vallankumouksen tunnelma, jossa anarkistien punamustat liput liehuivat kaupungin kollektivisoiduissa tehtaissa. Anarkistiseen yhteiskuntamalliin pyrittiin myös Katalonian maaseudulla. Vallankumous kuitenkin keskeytyi vuoden 1937 Barcelonan toukokuun tapahtumien myötä. Silloin käydyssä tasavaltalaisten keskinäisessä valtataistelussa anarkistit ja heidän tukenaan olleet trotskilaiset menettivät valta-asemansa hallitukselle ja Stalinin Neuvostoliiton tukemille kommunisteille. Tapahtumia vuoden 1936 Barcelonasta on kuvattu George Orwellin kuuluisassa teoksessa Katalonia, Katalonia.

Espanjan sisällissodan aikana nähtiin myös tiettävästi ainoa kerta, kun anarkisteja on ollut minkään maan hallituksessa. Tuolloin muun muassa Federica Montseny toimi lyhyen aikaa Espanjan toisen tasavallan kansanrintamahallituksen sosiaali- ja terveysministerinä. Hän oli myös Espanjan historian ensimmäinen naisministeri. Toisen maailmansodan jälkeen sosialismin libertaarit muodot eivät kyenneet organisoitumaan merkittäviksi poliittisiksi liikkeiksi, ja niiden ajan koettiin olevan ohi. Pienet poliittiset liikkeet ovat kuitenkin pitäneet anarkismia ja muita vapaudellisen sosialismin muotoja elossa, ja on syntynyt myös aivan uusia liikkeitä kuten ekoanarkismi.

Suhtautuminen poliisiin ja armeijaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuuluisista anarkisteista ainakin Bakunin ajatteli, että poliiseja ei tarvittaisi sosialistisessa yhteiskunnassa, sillä jopa seksuaalirikollisten toimet johtuvat vain repressiivisestä, sorronkaltaisesta, yhteiskuntajärjestyksestä. Monet ihmiset yhdistävät anarkismin nykyään vain virkavallan tai muun ylemmän määräysvallan puuttumiseen. Anarkosyndikalismissa keskeisempää oli kuitenkin paikallistason yksiköihin perustuvan sosialismin perustaminen.

Anarkismin eri suuntauksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Anarkistiseen liikkeen sisällä vaikuttaa useita painotuksiltaan toisistaan eroavia suuntauksia, jotka kuitenkin jakavat samat filosofiset ja usein myös käytännölliset lähtökohdat.

Anarkoindividualismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Anarkoindividualismi viittaa usein William Godwinin luomaan aatteeseen. Godwinia usein pidetään historian (tai nykyajan) ensimmäisenä anarkistina.[3] Hänen kirjaansa Political Justice pidetään ensimmäisenä anarkismin teoksena.[4] Godwin oli filosofinen anarkisti ja vastusti vallankumouksellista toimintaa. Hänestä minimivaltio oli pienin paha, mutta tiedon lisääntyessä se asteittain muuttuisi irrelevantiksi ja voimattomaksi.[5] Godwin kannatti äärimmäistä individualismia ja ehdotti, että työnteossa luovuttaisiin kaikesta yhteistyöstä, koska tämä johtaisi suurimpaan yleiseen hyvään.[6][7] Godwin oli utilitaristi.[7] Godwin vastusti hallintoa, koska se rajoitti yksilön oikeutta ”yksityiseen päätöksentekoon”, esti häntä itse päättämästä, mitkä teot maksimoisivat hyvän (utiliteetin). Max Stirner vei myöhemmin tämän ajatuksen äärimmilleen.[8]

Anarkoindividualismi sellaisena, joksi Max Stirner ja Pierre-Joseph Proudhon sen Godwinin jälkeen määrittelivät, on katsantokanta, joka pyrkii hävittämään kaikki erilaiset vallan muodot. Anarkoindividualistien ehdottama, Proudhonin ajatusten innoittama talousmalli tunnetaan mutualismina.

Anarkosyndikalismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Espanjalaisen CNT-ammattiliiton mielenosoitus.
Pääartikkeli: Anarkosyndikalismi

Anarkosyndikalismi on merkittävin anarkismin suuntaus yhdessä anarkoindividualismin kanssa. Se voidaan laskea anarkososialismin haaraksi tai omaksi lajikseen, yhdistää anarkismin päämäärät ja syndikalistisen ammattiyhdistystoiminnan järjestäytymismuodot. Anarkosyndikalismista on merkittäviä kokemuksia muun muassa Espanjan sisällissodan aikana toimeenpannusta Espanjan vallankumouksesta sekä myöhemmin Israelin kibbutseissa.

Tunnetuimpia anarkosyndikalistisia ammattiliittoja ovat amerikkalainen IWW, joka oli suosittu myös amerikansuomalaisten keskuudessa sekä 1930-luvulla Espanjassa yli miljoonajäseniseksi noussut CNT. Molemmat ovat aktiivisia myös nykyään, mutta niiden jäsenmäärä on vain murto-osa huippuvuosista. Ruotsissa puolestaan toimii vuonna 1910 perustettu SAC, jolla on noin 5 000 jäsentä. Suomessa ainoa syndikalistinen ammattiliitto on ollut 1990-luvun lopulla muutaman vuoden vaikuttanut Solidaarisuus. 1980-luvun lopulla perustettiin myös Suomen Anarkosyndikalistinen Liitto.[9] Anarkosyndikalistien tunnusvärit ovat musta ja punainen, jotka esiintyvät muun muassa yleisesti käytetyssä punamustassa lipussa.

Anarkokommunismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Anarkokommunismi

Anarkokommunismi painottaa ihmisten keskinäistä yhteistyötä ja tuotantovälineiden sosiaalista omistamista.

Ekoanarkismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisiin ekoanarkisteihin lukeutuva Élisée Reclus.
Pääartikkeli: Ekoanarkismi

Ekoanarkismi on 1800-luvun loppupuolella syntynyt perinteiseen anarkismiin ympäristötietoisuutta liittävä muoto, jonka tavoitteena on perustaa ekologisesti kestävä yhteiskunta. Ekoanarkismin eräs keskeisistä teeseistä on se, että valtahierarkioihin perustuvat yhteiskunnalliset ja taloudelliset rakenteet ovat merkittävä ympäristön vahingoksi koituva tekijä.

Anarkoprimitivismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Anarkoprimitivismi

Anarkoprimitivismi pohtii erityisesti kirjoitetun kulttuurin, eläinten ja kasvien kesyttämisen, työnjaon ja erikoistumisen, uskonnon, paikalleenasettumisen sekä kaupunkikulttuurin ja teknologian merkitystä nykytilanteeseen päätymisessä ja kaikista ylivallan muodoista vapautumisessa. Sivilisaatiota edeltävät ja sen jälkeiset mahdolliset kulttuurit nähdään ainoina mahdollisuuksina anarkialle.

Kapinallinen anarkismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kapinallinen anarkismi on Italiassa 1970-luvulla kehittynyt anarkismin suunta, jonka juuret ovat klassisessa anarkismissa, etenkin Bakuninin, Malatestan ja Luigi Galleanin kirjoituksissa. Insurrektionalismi hylkää syndikalistiset metodit aikansa eläneinä, ja painottaa epämuodollista organisaatiota, joka koostuu perussoluista ja läheisryhmistä. Insurrektionalistien päämäärä on yleinen kapina, kansannousu, joka kehittyy anarkistiseksi vallankumoukseksi. Perinteisen ”luokkasodan” käsitteen sijaan insurrektionalistit ovat puhuneet ”sosiaalisesta sodasta”.

Anarkistisen insurrektionalismin keskeinen teoreetikko on italialainen Alfredo M. Bonanno.[10] Insurrektionalismi on voimakkainta Välimeren maissa sekä Etelä-Amerikassa. 2000-luvulla insurrektionalismi on ollut anarkismin voimakkaimmin kasvavimpia suuntauksia, ja sen vaikutukset näkyvät yhä enemmän eri maiden anarkistiliikkeissä.

Anarkokapitalismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Anarkokapitalismi

Anarkismin yhteydessä mainitaan joskus myös anarkokapitalismi, joka on libertaristisesta perinteestä syntynyt uudehko ideologia, joka pyrkii joko kaventamaan valtion vaikutusvallan minimiinsä tai yleensä lopettamaan valtion instituutiona ja kaiken muunkin esivallan kokonaan. Anarkokapitalistit ja libertaristit pyrkivät kieltämään ihmisen kehoon ja yksityiseen omistusoikeuteen kohdistuvat loukkaukset. Valtion harjoittaman tuen ja säännöstelyn asemasta he uskovat ihmisten vapaaehtoiseen yhteistyöhön, spontaaniuteen ja markkinatalouteen yhteiskunnan peruspilarina. Yksityistä omistusoikeutta pidetään anarkokapitalismissa kunnioitetumpana kuin työväenliikkeen anarkismissa ja ekoanarkismissa. Yksi anarkokapitalististen periaatteiden useimmin viitattuja edustajia on tätä nykyä David Friedman.

On syytä huomata, että anarkokapitalistien ja kapitalisminvastaisten anarkistien (kuten anarkokommunistien ja -syndikalistien) yhteydet ovat yleensä vain marginaalisia muun muassa omistusoikeuskiistan vuoksi, joten käytännössä näitä ajatussuuntia on syytä pitää kahtena täysin eri liikkeenä. Vaikka alkuperäisessä anarkismissa, William Godwinin individualistisessa anarkismissa, moni aspekti on lähempänä anarkokapitalismia, Godwinin anarkismissa on myös monia aspekteja, jotka ovat lähempänä muita anarkismin suuntauksia. Anarkokapitalismia on myös kehittynyt eri piireissä kuin antikapitalistiset anarkismin suuntaukset. Anarkokapitalistisia ja perinteisiä vasemmistoanarkistisia (erityisesti mutualistisia) näkemyksiä yhdistävänä suuntauksena voi nähdä 1990-luvun lopulla muodostuneen vasemmistolibertarismin, joka kannattaa vapaata markkinataloutta mutta ei hyväksy reaalikapitalistisille, valtiokapitalistisin keinoin kasautuneille omistuksille täyttä koskemattomuutta.

Liettualaissyntyinen anarkisti ja feministi Emma Goldman.

Panarkismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Panarkismi

Panarkismin mukaan yksilön tulee voida erota hallintoalueista ilman alueelta poistumisen pakkoa.

Anarkofeminismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Anarkofeminismi

Anarkofeminismi on suuntaus, joka korostaa sukupuolten välistä tasa-arvoa. Sen tavoitteena on päästä eroon sukupuoleen ja seksuaalisuuteen kohdistuvista rooleista. Anarkofeminismin mukaan taistelu patriarkaattia vastaan on olennainen osa luokkataistelua, eikä myöskään anarkismia voi olla ilman feminismiä tai toisinpäin. Suuntauksen juuret ovat jo Mary Wollstonecraftin 1700-luvun lopun ajatuksissa ja myöhemmin 1800-luvulla muun muassa Mihail Bakunin vastusti patriarkaattia. Merkittävin anarkofeministi on liettualaissyntyinen Emma Goldman, joka vaikutti 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä.[11]

Ennen toista maailmansotaa Euroopassa syntyi anarkistisia naisten järjestöjä kuten Mujeres Libres Espanjassa. Ne kokivat anarkistisen liikkeen seksistisenä ja alkoivat herättää luokkatietoisuutta myös työläisnaisten parissa. Ajatuksena oli "kaksinkertainen luokkataistelu", joka käsitti sosiaalisen vallankumouksen lisäksi myös naisten vapautumisen.[12]

Anarkokristillisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kristillinen anarkismi

Kristillinen anarkismi pyrkii yhdistämään anarkismin kristinuskoon. Sen perustana käytetään yleensä Jeesuksen pitämää Vuorisaarnaa. Raamatun ulkopuolelta anarkokritillisyyden merkittävin filosofinen teos on Leo Tolstoin vuonna 1894 julkaistu Jumalan valtakunta on sisälläsi. Anarkistien suhtautuminen uskontoihin on perinteisesti ollut epäilevä ja jopa vihamielinen järjestäytyneen uskonnon ollessa kyseessä.[13] Monet anarkistit, kuten Leo Tolstoin lisäksi muun muassa Dorothy Day, ovat kuitenkin olleet uskonnollisia. Anarkismi ei aatteena ole sinänsä uskonnonvastainen, vaikka se yleensä kritisoikin järjestäytynyttä uskontoa siinä, missä organisaatioita yleensäkin. Suurin osa anarkokristityistä on pasifisteja. Tunnetuin suuntausta edustava ryhmä on amerikkalainen Jesus Radicals.[14]

Anarkismin suhde väkivaltaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Anarkisti Michele Angiolillo ampuu Espanjan pääministerin vuonna 1902.

Anarkismi sekoitetaan usein väkivaltaan tai jopa mellakointiin. Sanalla ”anarkia” viitataan usein (virheellisesti) myös pelkkään sekasortoon. Osa anarkisteista onkin katsonut väkivallan olevan oikeutettua ja jopa suositeltavaa vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen vastustamiseksi. 1800-luvun lopulla väkivaltaiset ”anarkistiset” liikkeet (joista puhuttiin myös terroristisina) herättivät pelkoa Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Nämä militantit, ”anarkistit” (ja syndikalistit) tekivät tuohon aikaan joukon merkittäviä poliittisia attentaatteja ja muita iskuja. Tämä ns. Propaganda of the Deed -taktiikka on osaltaan vaikuttanut suuren yleisön mielikuvaan anarkismista, vaikka se ei nauttinut edes omana aikanaan anarkistien enemmistön suosiota.

Anarkistien suhtautuminen väkivaltaan vaihtelee suuresti. Jotkut anarkistiliikkeet ovat pasifistisia ja monet eivät käytännössä turvaudu väkivaltaan, vaikka sen periaatteessa tietyissä tilanteissa hyväksyväisivätkin. Usein anarkismi sekoitetaan myös puhtaasti väkivaltaan ja sekasortoon. Useat anarkistit kuitenkin uskovat moraaliin, etiikkaan ja rauhaan.

Anarkistien suhteesta terrorismiin suomalainen tutkija Pasi Korkeamäki toteaa, että vain pieni osa heistä kannatti sitä ja vielä pienempi osa toteutti sitä, mutta 1800-luvun lopun terrorikampanjat rajoittivat työväenliikkeen toimintavapautta, sillä hallitukset olivat usein kyvyttömiä ja haluttomia erottelemaan anarkisteja muista sosialisteista, jotka suhtautuivat tuomitsevasti terrorismiin.

Monien ns. anarkokapitalistien moraaliseen filosofiaan taas kuuluu yhtenä peruspilarina laillisuusperiaate eli vallankäytön perustuminen lakiin, vaikkei kaikkia lakeja moraalisesti kunnioitettaisikaan.

Nykyisin väkivaltaisia anarkistiryhmiä ovat muun muassa lukuisiin eurooppalaisiin kohteisiin 2000- ja 2010-luvuilla iskeneet italialainen Federazione Anarchica Informale (FAI) [15][16] ja kreikkalainen Tulen salaliittosolu (Synomosia Pyrinon tis Fotias, SPF). Nykyisin suurin osa väkivaltaisista anarkistiryhmistä välttää siviiliuhreja ja tekee iskuja vain aineellisten tuhojen ja mediahuomion aikaansaamiseksi.lähde?

Anarkismi Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen suuriruhtinaskunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäläisiä anarkistimatruuseja Helsingissä vuonna 1917.

Anarkismi ei ole noussut kovin suosituksi aatteelliseksi suuntaukseksi Suomessa, mutta sen kannattajia on ollut maassa jo Suomen suuriruhtinaskunnan ajoista lähtien. Anarkistisilla ajatuksilla oli vähäistä kannatusta 1900-luvun alun suomalaisessa työväenliikkeessä ja maassa oleskeli runsaasti venäläisiä vallankumouksellisia ja sotilaita, joista osa oli anarkisteja. Myös tuon ajan tolstoilaista liikettä voidaan pitää ainakin osin anarkistisena. Vaikutteita virtasi Suomeen Venäjän lisäksi Pohjois-Amerikasta palanneiden siirtolaisten mukana. Syndikalistisen IWW-ammattiliiton jäseniä olivat esimerkiksi Merimiesunionin pitkäaikainen puheenjohtaja Niilo Wälläri ja muusikko Hiski Salomaa. Yhdysvalloissa toimi myös amerikansuomalaisten radikaalien opinahjo Työväen Opisto.

Suomen sosialidemokraattisessa puolueessa vaikutti 1900-luvun alkupuolella joitakin anarkisteja. Vuonna 1909 Kotkassa pidetyssä SDP:n edustajakokouksessa Pohjois-Amerikasta palannut, venäläistä anarkistia Pjotr Kropotkinia suomentanut Kaapo Murros esitti puoluetovereilleen anarkosyndikalistista linjaa, joka anarkisteihin jyrkän kielteisesti suhtautuneen Antti Hyvösen mukaan ”sai osittain kannatusta eräiden edustajien taholta”. Murros suhtautui epäillen luokkataistelun mahdollisuuksiin eduskunnasta käsin ja ehdotti jonkinlaista hajautettua kunnallista ja osuustoiminnallista strategiaa. Yrjö Sirola muiden mukana hyökkäsi kokouksessa tällaisia ajatuksia vastaan painottaen parlamenttityön tärkeyttä ja yleislakkoromantiikan periaatteellista virheellisyyttä. SDP:n yleistä asennoitumista anarkisteihin kuvastanee Helsingissä jo vuonna 1906 lentolehtisenä levitetty Otto Wille Kuusisen pamfletti Anarkia ja vallankumous. SDP:n puoluetoimikunnan tuolloinen varajäsen arvosteli kirjasessa kovasanaisesti väkivallan ja yksilöterrorin tielle lähteneitä ja tuomitsi tällaiset menettelytavat ”anarkistisina”. Kotkan edustajakokous kehotti puolueosastoja valppauteen tällaisten ilmiöiden suhteen ja erottamaan sellaisiin osallistuneet keskuudestaaan.[17]

Laulaja Hiski Salomaa.

Anarkistisen toiminnan huippukautena Suomessa pidetään vuosia 1906–1909. Vuoden 1905 suurlakon yhteydessä perustettujen ensimmäisten punakaartien lakkauttamisen jälkeen Suomen suuriruhtinaskunnassa alkoi useiden maanalaisten ryhmien aseellinen toiminta tsaarinvaltaa vastaan. Osa ryhmistä oli anarkistisia ja ne osallistuivat erilaisiin terroritekoihin yhdessä aseellisten sosiaalidemokraattien ja porvarillisen Aktiivisen vastustuspuolueen kanssa osana aktivistiliikettä. Syksyyn 1909 mennessä ryhmien toiminta hiipui, kun useita niiden jäseniä oli surmattu ja vangittu tai he olivat lähteneet maanpakoon.[18] 1910-luvun merkittävimmäksi anarkistiksi nousi kuopiolaissyntyinen asianajaja Jean Boldt, joka aikaisemmin oli tunnettu teosofina. Kesäkuussa 1917 anarkistit valtasivat Helsingin Nikolainkirkon, jonka portailla Boldt oli jo keväästä lähtien pitänyt puheita.[19] Valtaus päättyi Boldtin pidätykseen ja sitä seuranneisiin mellakoihin, joissa loukkaantui kolme miliisiä. Anarkistien kokoukset jatkuivat kuitenkin Senaatintorilla vielä koko kesän ajan, vaikka viranomaiset olivat sulkeneet Boldtin Niuvanniemen mielisairaalaan.[20] Helsingissä majailleet venäläiset sotilaat puolestaan perustivat kesällä 1917 nykyisen Postitalon paikalla sijainneeseen tehtaaseen niin sanotun "Anarkistiklubin". Loppuvuodesta venäläisten anarkistien hallussa oli hetken aikaa myös Katajanokan Kasino, ennen kuin punaiset valtasivat sen tammikuussa 1918. Sisällissodan aikana saman vuoden maaliskuussa kuoli anarkistien ja punakaartilaisen miliisin välisessä välikohtauksessa yksi venäläinen ja yksi suomalainen anarkisti. Eräiden arvioiden mukaan Suomessa majailleen venäläisen sotaväen joukossa oli jopa enemmän anarkisteja kuin bolshevikkejä. Jotkut venäläiset anarkistit osallistuivat myös sisällissotaan punaisten puolella. Esimerkiksi vuoden 1918 helmikuussa 250 Tsentrobaltin anarkistimatruusia taisteli Ruovedellä Lapuan suojeluskuntaa vastaan.[21]

Itsenäisyyden aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalainen anarkisti Harry Järv jatkosodan aikana.

Varsinaista järjestäytynyttä anarkistista toimintaa ei itsenäisessä Suomessa syntynyt ennen 1960-lukua. Maassa eli kuitenkin yksittäisiä suomalaisia anarkisteja ja venäläisiä anarkoemigrantteja, jotka olivat anarkistiseen Kronstadtin kapinaan osallistuneita matruuseja ja sotilaita.[22][23] Heitä saapui Suomeen maalikuussa 1921 yli 6 000. Kronstadtin pakolaiset suljettiin aluksi keskitysleireille Karjalan kannakselle, jonka jälkeen osa palasi Neuvosto-Venäjälle ja osa jäi pysyvästi Suomeen.[24] Kaikki Kronstadin pakolaiset eivät kuitenkaan varsinaisesti olleet anarkisteja.

Vuoden 1968 opiskelijaliikehdinnän yhteydessä anarkismista kiinnostuneita aineksia kerääntyi underground-liikkeen ja Ultra-lehden ympärille. Helsingissä aloitti toimintansa myös anarkistinen Nalle Puh -seura, jonka tilaisuuksissa pohdittiin hyvän taistelua pahaa vastaan satuolentojen tarjoamin esimerkein. Anarkovitsailijat saavuttivat Reijo Viitasen mukaan lyhyeksi aikaa vuonna 1968 jopa enemmistön Akateemisessa Sosialistiseurassa, mutta Nalle Puh-seuran johtavat jäsenet suuntautuivat pian tämän jälkeen kohti Suomen kommunistista puoluetta ja marxismia.[25]

1970- ja 1980-luvuilla toimi anarkistien keskustelupiirejä ja ilmestyi joitain anarkistisia pienlehtiä. Ensimmäisenä valtakunnallisena suomalaisena anarkistijärjestönä voidaan pitää vuosina 1986–1988 toimintansa käynnistänyttä Suomen Anarkosyndikalistista Liittoa (SAL), joka 1992 muutti nimensä Suomen Anarkistiliitoksi anarkoindividualismin yleistyttyä liikkeessä.lähde? Anarkokapitalisteja ei SAL:n piiriin kuitenkaan kelpuutettu. Vuonna 1989 aloitti ilmestymisensä, nykyään helsinkiläisen kollektiivin julkaisema, Kapinatyöläinen-lehti. SAL:n jäsenmäärä nousi parhaimmillaan vuonna 1993 kahteen ja puoleen sataan. Suomalaisen anarkistiliikkeen kokoa ei kuitenkaan voitu mitata sen jäsenmäärällä, johtuen SAL:n rakenteesta sekä siitä, että anarkistit toimivat monesti monissa muissa järjestöissä ja ryhmissä, kuten Antifassa ja eläinoikeusliikkeessä. SAL:n toiminta kriisiytyi ja hiipui vuosikymmenen lopulla. Syksyllä 1996 perustettiin, osin SAL:n kilpailijaksi, anarkosyndikalistinen Solidaarisuus-ammattiliitto, joka sekin kuitenkin lopetti toimintansa jo 2000-luvun alussa. Tampereella järjestetyt ekoanarkistiset Mustavihreät päivät keräsivät vuosituhannen vaihteessa satoja osanottajia vuosittain. Myös Oikeutta eläimille ja Ruokaa ei aseita ovat pitkälti olleet anarkistien pyörittämiä.[9]

2000-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyisin antikapitalistiset anarkistit toimivat suurelta osin erilaisissa kansalaisliikkeissä, mutta myös paikallisissa anarkistiryhmissä ympäri maata. Esimerkiksi Helsingissä aloitti 2003 toimintaryhmä Anarkistinen Toiminta. Uudehkoja anarkistisia projekteja ovat esimerkiksi Väärinajattelija-lehti sekä Takku ja muut erilaiset internet-sivustot. Helsingin yliopiston opiskelijat perustivat syksyllä 2006 A-ryhmä-nimisen anarkistiryhmän. Valtakunnallisia anarkistitapaamisia on pidetty eri puolella Suomea. Syksystä 2005 lähtien on Tampereella järjestetty anarkistinen festivaali Musta Pispala.[26]

Vuosituhannen vaihteessa huomiota sai itsenäisyyspäivänä Helsingissä järjestetyt Kuokkavierasjuhlat, joita pidettiin vuosina 1996–2003 sekä 2006. Syyskuussa 2006 järjestettiin Helsingissä myös Smash Asem -mielenosoitus ja kansainvälinen anarkistitapaaminen. Kuokkavierasjuhlien tyylinen tapahtuma herätettiin henkiin jälleen vuonna 2013 nimellä Kiakkovierasjuhlat, kun tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotto oli poikkeuksellisesti Tampereella. Punk-kulttuurissa anarkohenkisyys voi Suomessa hyvin. Ympyröityä A-kirjainta käyttävät tunnuksissaan jopa platinaluokan artistit kuten Apulanta, mutta myös vahvemmin kantaaottavalla anarko-, hardcore- ja crust-punkilla on oma uskollinen kannattajakuntansa. 1990- ja 2000-lukujen tunnetuimpia anarkisteja Suomessa ovat olleet muun muassa Ari Vakkilainen ja Antti Rautiainen.

Vuonna 2007 Suomeen perustettiin Anarkistimartat. Se on rekisteröity marttajärjestö, joka pohjaa toimintansa Marttaliiton sääntöihin.[27]

Symbolit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

IWW-ammattiliiton musta kissa.
Pääartikkeli: Anarkismisymboliikka

Tunnetuin anarkistinen symboli on niin sanottu anarkistimerkki, joka koostuu ympyröidystä A-kirjaimesta. Sen alkuperä tulee sanoista L’anarchie c’est l’ordre ”AO” (Anarkia on järjestys).lähde? Toinen näkyvä symboli on kulmittain jaettu punamusta lippu, joka liitetään yleensä anarkosyndikalismiin. Siitä on olemassa eri suuntauksille omia versioitaan, kuten anarkokapitalistien keltamusta, anarkofeministien violettimusta sekä ekoanarkistien vihermusta lippu. Anarkistit käyttävät tunnuksenaan myös pelkästään mustaa lippua. Lisäksi tunnettu on sähisevää mustaa kissaa esittävä symboli, joka on alun perin kirjailija ja ay-aktiivi Ralph Chaplinin amerikkalaiselle IWW-ammattiliitolle piirtämä. Nykyään mustaa kissaa käytetään myös useissa muissa anarkismiin liittyvissä yhteyksissä.[28]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. http://cnrtl.fr/etymologie/anarchie
  2. Anarkistisesta perinteestä: William Godwinin, Max Stirnerin, Pierre-Joseph Proudhonin, Mihail Bakuninin, Aleksandr Herzenin, Pjotr Kropotkinin, Leo Tolstoin jms. aatteesta Timo Anderssonin blogi, 16.2.2007. Viitattu 20.9.2014.
  3. Everhart, Robert B. The Public School Monopoly: A Critical Analysis of Education and the State in American Society. Pacific Institute for Public Policy Research, 1982. p. 115
  4. Adams, Ian: Political Ideology Today. Manchester University Press 2001. s. 116.
  5. Godwin, William [1793] (1796). Enquiry Concerning Political Justice and its Influence on Modern Morals and Manners. G.G. and J. Robinson. OCLC 2340417. 
  6. Britannica Concise Encyclopedia. Viitattu 7.12.2006, from Encyclopædia Britannica Online
  7. a b Paul McLaughlin: Anarchism and Authority: A Philosophical Introduction to Classical Anarchism. Ashgate Publishing Ltd. 2007. s. 119.
  8. Paul McLaughlin: Anarchism and Authority: A Philosophical Introduction to Classical Anarchism. Ashgate Publishing Ltd. 2007. s. 123.
  9. a b Antti: "Anarkistit ja järjestäytyminen". Kapinatyöläinen nro 27, 2000. Viitattu 2.5.2014.
  10. http://theanarchistlibrary.org/authors/Alfredo_M__Bonanno.html
  11. Mitä anarkofeminismi on? Kapinatyöläinen #37, 2005. Viitattu 2.5.2014.
  12. O'Carroll, aileen: "Mujeres Libres" Blackened.net. Viitattu 2.5.2014.
  13. Walter, Nicolas: Anarchism and Religion (Based on a talk given at the South Place Ethical Society on 14 July 1991) (englanniksi)
  14. Jesus Radicalsin kotisivut Viitattu 2.5.2014.
  15. Mail bombs: Anarchist link probed CNN.com/Reuters 2003. Viitattu 24.11.2011.
  16. Suomenkin lähetystöissä pommiepäilyjä MTV3.fi. Viitattu 27.12.2010.
  17. Antti Hyvönen: Suomen vanhan työväenpuolueen historia (Kansankulttuuri 1963, 2. painos), s. 162-171.
  18. Antti Rautiainen: "Anarkismi ennen kriisiä" Uusi Suomi 17.3.2013. Viitattu 7.12.2013.
  19. Järjestyshäiriöitä ja elintarvikepulaa Tampereen yliopiston historiatieteen laitoksen Suomi 80 -sivusto. Viitattu 7.12.2013.
  20. Samu Nyström : Poikkeusajan kaupunkielämäkerta : Helsinki ja helsinkiläiset maailmansodassa 1914–1918, väitöskirja. Helsingin yliopisto, humanistinen tiedekunta, filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos 2013. (s. 136-137)
  21. Ari Vakkilainen: "Venäläiset anarkistit Suomessa 1917–1918" Kapinatyöläinen 2/1989. Viitattu 7.12.2013.
  22. "Suomenruotsalainen sotasankari ja anarkisti". Kapinatyöläinen nro 22, 1997. Verkkoversio
  23. Tuuli Hakulinen: " Kronstadtin kapina, osa 1 – pala anarkistista historiaa Voima 25.11.2011. Viitattu 7.12.2013.
  24. Kronstadtin pakolaisisten kohtaloista on tekeillä dokumenttielokuva 12.10.2003. Etelä-Saimaa. Viitattu 7.12.2013.
  25. Reijo Viitanen: Punainen aate, sininen vaate - SDNL 50 vuotta (SDNL 1994), s. 492.
  26. Takku
  27. Anarkistimarttojen kotisivut Viitattu 4.5.2014.
  28. The Black Cat (Sabo-Tabby) Industrial Workers of the World, 12.8.2011. Viitattu 2.5.2014.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ahonen, Timo ym. (toim.): Väärin ajateltua: Anarkistisia puheenvuoroja herruudettomasta yhteiskunnasta. Kääntäjät: Timo Ahonen, Hannu Toivanen ja Ulla Vehaluoto. Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan julkaisusarja 57. Jyväskylä: Kampus kustannus, 2001. ISBN 951-9113-56-8. Kirjan artikkeleita verkossa.
  • Airas, Pentti: Anarkismin ideologia ja terrori. Julkaisija: Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, yhteistyössä Turvallisuustieteellisen tutkimuskeskuksen kanssa. Studia historica septentrionalia 12. Turvallisuustieteellisen tutkimuskeskuksen julkaisuja n:o 1. Turvallisuustieteellisen tutkimuskeskuksen julkaisuja n:o 1. Rovaniemi: Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, 1986. ISBN 951-95473-3-9.
  • Chomsky, Noam: Anarkismista. (Chomsky on anarchism, 2005.) Suomentanut Ville-Juhani Sutinen. Turku: Sammakko. ISBN 978-952-483-123-9.
  • Guérin, Daniel: Anarkismi. (L’anarchisme, 1965.) Suomentaneet Jyrki Lappi-Seppälä ja Outi Nyytäjä. Ärrä 2. Helsinki: Weilin + Göös, 1970.
  • Härmänmaa, Marja & Mattila, Markku (toim.): Anarkismi, avantgarde, terrorismi: Muutamia strategioita järjestyksen sotkemiseksi. Helsinki: Gaudeamus, 2007. ISBN 978-952-495-027-5.
  • Kanerva, Jukka (toim.): Platonista Bakuniniin: Politiikan teorian klassikoita. Helsinki: Yliopistopaino, 1992. ISBN 951-570-103-1.
  • Kropotkin, Pjotr: Kapinahenki: Kirjoituksia anarkismista. Toimittanut ja suomentanut Juha Kulmala. Turku: Savukeidas, 2009. ISBN 978-952-5500-53-0.
  • Rocker, Rudolf: Anarkosyndikalismi: Vapaa työväenliike. (Anarcho-syndicalism, 1938.). Helsinki: Suomen anarkistiliitto, 1996. ISBN 952-90-7935-4.
  • Sutinen, Ville-Juhani (toim.): Utopiasosialistit. Suomennokset Timo Hännikäinen ym. Turku: Savukeidas, 2009. ISBN 978-952-5500-43-1.
  • Vilkka, Leena: Mustavihreä filosofia: Uutta yhteiskuntaa etsimässä. Tampere: Elämänsuojelija-lehti, 1999. ISBN 951-97762-4-9.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Anarkismi.