Anarkismi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hakusana ”Anarkistit” ohjaa tänne. Anarkistit on myös Joseph Conradin romaani.

Anarkismi on taloudellisista, yhteiskunnallisista ja sosiaalisista valtahierarkioista vapaata yhteiskuntaa tavoitteleva poliittinen ideologia. Sana ”anarkismi” tulee kreikankielisestä sanasta arkhos, joka tarkoittaa ’esivaltaa’, sekä käsitteen perusmerkityksen kieltävästä an-etuliitteestä. Joskus anarkismi suomennetaan hallituksettomuudeksi.

Historiallisesti anarkismi on 1800-luvulta lähtien ollut vapautta ja tasavertaisuutta korostava sosialistinen työväen aate, jonka edustajat pitivät aatettaan vaihtoehtona marxilaiselle valtion haltuunottamiseen tähdänneelle sosialismille. Myöhemmin on syntynyt myös muita, ideologialtaan merkittävästi anarkismin perinteestä poikkeavia ajattelusuuntia, jotka liittävät itsensä anarkismiin.

Anarkismin yhteiskunnallisen merkityksen katsotaan vähentyneen maailmansotien jälkeen merkittävästi (esimerkiksi työväenliikkeen vakiintumisen myötä), mutta anarkistisia liikkeitä ja ajattelijoita on yhä olemassa ympäri maailmaa. Anarkismin käytännön muodot vaihtelevat kontekstista riippuen; sen alla voidaan esimerkiksi vastustaa finanssikapitalismia tai sotilaallista interventionismia tai edistää alueellista itsehallintoa. Anarkistisia menettelyjä on otettu käyttöön esimerkiksi hippiliikkeessä, talonvaltaustoiminnassa, aseistakieltäytymisen parissa ja eläinten oikeuksien puolustajien piirissä. Myös kansainvälinen piraattiliike on mahdollista nähdä anarkistisena liikkeenä.

Anarkismi ei välttämättä tarkoita mitään vakiintunutta poliittista ideologiaa. Filosofisena aatesuuntana se voi myös tarkoittaa vapautta ”ajatella omilla aivoillaan”, olla oma itsensä ja sanoa, mitä oikeasti ajattelee. Joillekin anarkismi kuvastaa puhtaasti vapautta.

Joissain anarkistisissa yhteyksissä käytetään anarkistimerkkiä, joka koostuu ympyröidystä A-kirjaimesta, joka tulee sanoista L’anarchie c’est l’ordre ”AO” (Anarkia on järjestys).lähde?

Anarkismin lajeja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Anarkistiseen liikkeen sisällä vaikuttaa useita painotuksiltaan toisistaan eroavia suuntauksia, jotka kuitenkin jakavat samat filosofiset ja usein myös käytännölliset lähtökohdat.

Musta-punainen lippu, työväenluokkaisen anarkismin symboli – liitetään tavallisimmin anarkosyndikalismiin.

Anarkoindividualismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Anarkoindividualismi viittaa usein William Godwinin luomaan aatteeseen. Godwinia usein pidetään historian (tai nykyajan) ensimmäisenä anarkistina.[1] Hänen kirjaansa Political Justice pidetään ensimmäisenä anarkismin teoksena.[2] Godwin oli filosofinen anarkisti ja vastusti vallankumouksellista toimintaa. Hänestä minimivaltio oli pienin paha, mutta tiedon lisääntyessä se asteittain muuttuisi irrelevantiksi ja voimattomaksi.[3] Godwin kannatti äärimmäistä individualismia ja ehdotti, että työnteossa luovuttaisiin kaikesta yhteistyöstä, koska tämä johtaisi suurimpaan yleiseen hyvään.[4][5] Godwin oli utilitaristi.[5] Godwin vastusti hallintoa, koska se rajoitti yksilön oikeutta ”yksityiseen päätöksentekoon”, esti häntä itse päättämästä, mitkä teot maksimoisivat hyvän (utiliteetin). Max Stirner vei myöhemmin tämän ajatuksen äärimmilleen.[6]

Anarkoindividualismi sellaisena, joksi Max Stirner ja Pierre-Joseph Proudhon sen Godwinin jälkeen määrittelivät, on katsantokanta, joka pyrkii hävittämään kaikki erilaiset vallan muodot. Anarkoindividualistien ehdottama, Proudhonin ajatusten innoittama talousmalli tunnetaan mutualismina.

Anarkokommunismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Anarkokommunismi painottaa ihmisten keskinäistä yhteistyötä ja tuotantovälineiden sosiaalista omistamista.

Anarkosyndikalismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Anarkosyndikalismi, joka voidaan laskea anarkososialismin haaraksi tai omaksi lajikseen, yhdistää anarkismin päämäärät ja syndikalismin järjestäytymismuodot. Anarkistisesta syndikalismista on merkittäviä kokemuksia muun muassa Espanjan sisällissodan ajan maatalouskollektiiveista sekä Israelin kibbutseissa.

Ekoanarkismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ekoanarkismi on 1900-luvun loppupuolella syntynyt perinteiseen anarkismiin ympäristötietoisuutta liittävä muoto, jonka tavoitteena on perustaa ekologisesti kestävä yhteiskunta. Ekoanarkismin eräs keskeisistä teeseistä on se, että valtahierarkioihin perustuvat yhteiskunnalliset ja taloudelliset rakenteet ovat merkittävä ympäristön vahingoksi koituva tekijä.

Anarkoprimitivismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Anarkoprimitivismi pohtii erityisesti kirjoitetun kulttuurin, eläinten ja kasvien kesyttämisen, työnjaon ja erikoistumisen, uskonnon, paikalleenasettumisen sekä kaupunkikulttuurin ja teknologian merkitystä nykytilanteeseen päätymisessä ja kaikista ylivallan muodoista vapautumisessa. Sivilisaatiota edeltävät ja sen jälkeiset mahdolliset kulttuurit nähdään ainoina mahdollisuuksina anarkialle.

Anarkistinen insurrektionalismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Anarkistinen insurrektionalismi (kapinallinen anarkismi) on Italiassa 1970-luvulla kehittynyt anarkismin suunta, jonka juuret ovat klassisessa anarkismissa, etenkin Bakuninin, Malatestan ja Luigi Galleanin kirjoituksissa. Insurrektionalismi hylkää syndikalistiset metodit aikansa eläneinä, ja painottaa epämuodollista organisaatiota, joka koostuu perussoluista ja läheisryhmistä. Insurrektionalistien päämäärä on yleinen kapina, kansannousu, joka kehittyy anarkistiseksi vallankumoukseksi. Perinteisen ”luokkasodan” käsitteen sijaan insurrektionalistit ovat puhuneet ”sosiaalisesta sodasta”.

Anarkistisen insurrektionalismin keskeinen teoreetikko on italialainen Alfredo M. Bonanno.[7] Insurrektionalismi on voimakkainta Välimeren maissa sekä Etelä-Amerikassa. 2000-luvulla insurrektionalismi on ollut anarkismin voimakkaimmin kasvavimpia suuntauksia, ja sen vaikutukset näkyvät yhä enemmän eri maiden anarkistiliikkeissä.

Anarkokapitalismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Anarkismin yhteydessä mainitaan joskus myös anarkokapitalismi, joka on libertaristisesta perinteestä syntynyt uudehko ideologia, joka pyrkii joko kaventamaan valtion vaikutusvallan minimiinsä tai yleensä lopettamaan valtion instituutiona ja kaiken muunkin esivallan kokonaan. Anarkokapitalistit ja libertaristit pyrkivät kieltämään ihmisen kehoon ja yksityiseen omistusoikeuteen kohdistuvat loukkaukset. Valtion harjoittaman tuen ja säännöstelyn asemasta he uskovat ihmisten vapaaehtoiseen yhteistyöhön, spontaaniuteen ja markkinatalouteen yhteiskunnan peruspilarina. Yksityistä omistusoikeutta pidetään anarkokapitalismissa kunnioitetumpana kuin työväenliikkeen anarkismissa ja ekoanarkismissa. Yksi anarkokapitalististen periaatteiden useimmin viitattuja edustajia on tätä nykyä David Friedman.

On syytä huomata, että anarkokapitalistien ja kapitalisminvastaisten anarkistien (kuten anarkokommunistien ja -syndikalistien) yhteydet ovat yleensä vain marginaalisia muun muassa omistusoikeuskiistan vuoksi, joten käytännössä näitä ajatussuuntia on syytä pitää kahtena täysin eri liikkeenä. Vaikka alkuperäisessä anarkismissa, William Godwinin individualistisessa anarkismissa, moni aspekti on lähempänä anarkokapitalismia, Godwinin anarkismissa on myös monia aspekteja, jotka ovat lähempänä muita anarkismin suuntauksia. Anarkokapitalismia on myös kehittynyt eri piireissä kuin antikapitalistiset anarkismin suuntaukset. Anarkokapitalistisia ja perinteisiä vasemmistoanarkistisia (erityisesti mutualistisia) näkemyksiä yhdistävänä suuntauksena voi nähdä 1990-luvun lopulla muodostuneen vasemmistolibertarismin, joka kannattaa vapaata markkinataloutta mutta ei hyväksy reaalikapitalistisille, valtiokapitalistisin keinoin kasautuneille omistuksille täyttä koskemattomuutta.

Panarkismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Panarkismin mukaan yksilön tulee voida erota hallintoalueista ilman alueelta poistumisen pakkoa.

Anarkismin historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Historiallisesti merkittävät anarkistien liikkeet ovat juontuneet 1800-luvulla voimistuneesta työväenliikkeen liikehdinnästä. Anarkismi voidaan tässä historiallisessa muodossaan nähdä sosialismin yhtenä muotona. Työläisten ensimmäisessä internationaalissa anarkisti Mihail Bakunin kiisteli Karl Marxin kanssa siitä, tavoitetaanko sosialistinen yhteiskunta parhaiten tuhoamalla valtio heti vai käyttämällä valtiota uuden yhteiskunnan rakentamisen apuvälineenä. Bakunin oli sitä mieltä, että jos työväenliike kaappaa vallan, syntyy uusi ”punainen diktatuuri”, joka on vielä nykyistä valtaa pahempi.

Venäjältä Eurooppaan emigroituneet anarkistit, kuten Bakunin, olivat saaneet innoituksensa Venäjän Mir-yhteisöistä. Niillä tarkoitettiin maaseudun yhteisöjä, jotka olivat usein suhteellisen omavaraisia ja joille valtio ilmeni käytännössä lähinnä verottajan muodossa. Kaupungistuneeseen yhteiskuntaan liittyvä anarkismi, josta 1800-luvun lopussa syntyi anarkosyndikalismi, pyrki muodostamaan talousjärjestelmän, jossa tuotantovälineet olisivat yhteisomistuksessa ja tehtaat demokraattisesti työntekijöiden johtamia. Näissä sosialistisen anarkismin muodoissa ajateltiin, että valta olisi viime kädessä paikallisilla ja mahdollisimman demokraattisilla yksiköillä, jotka muodostaisivat keskenään ylemmän tason organisaatioita suuremman mittakaavan asioiden hoitamista varten. Kuuluisista anarkisteista ainakin Bakunin ajatteli, että poliiseja ei tarvittaisi sosialistisessa yhteiskunnassa, sillä jopa seksuaalirikollisten toimet johtuvat vain repressiivisestä, sorronkaltaisesta, yhteiskuntajärjestyksestä. Monet ihmiset yhdistävät anarkismin nykyään vain virkavallan tai muun ylemmän määräysvallan puuttumiseen. Anarkosyndikalismissa keskeisempää oli kuitenkin paikallistason yksiköihin perustuvan sosialismin perustaminen.

Historian kuluessa anarkistiset liikkeet ovat päässeet pisimmälle Ukrainassa ensimmäisen maailmansodan jälkeisinä vuosina sekä Espanjan Kataloniassa 1930-luvulla. Ukrainassa anarkistit pitivät erästä aluetta hallussaan useamman vuoden, mutta hävisivät taisteluissa lopulta Lev Trotskille. Espanjan anarkistit toimivat epävarmoissa sisällissodan olosuhteissa. Barcelonassa vallitsi 1936 euforinen vallankumouksen tunnelma, jossa anarkistien punamustat liput liehuivat kaupungin kollektivisoiduissa tehtaissa. Sosialismiin pyrittiin myös Katalonian maaseudulla. Espanjan anarkistit ja muut heidän kanssaan liittoutuneet sosialistiryhmät eivät kuitenkaan pärjänneet sotilaallisesti ulkomaiden tukemille sisällissodan muille osapuolille, ja yhteiskunnallisen muutoksen projekti jäi kesken. Tapahtumia vuoden 1936 Barcelonasta on kuvattu George Orwellin kirjassa Homage to Catalonia (suom. Katalonia, Katalonia!).

Vuonna 1918 Saksan Baijerissa toimi hetken anarkistinen tasavalta, jonka kuitenkin Münchenin ympärille syntynyt saartorengas verisesti kukisti. Toisen maailmansodan jälkeen sosialismin liberalistiset muodot eivät kyenneet organisoitumaan merkittäviksi poliittisiksi liikkeiksi, ja niiden ajan koettiin olevan ohi. Pienet poliittiset liikkeet ovat kuitenkin pitäneet anarkismia ja muita vapaudellisen sosialismin muotoja elossa, ja on syntynyt myös aivan uusia liikkeitä kuten ekoanarkismi.

Anarkismin suhde väkivaltaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Anarkismi sekoitetaan usein väkivaltaan tai jopa mellakointiin. Sanalla ”anarkia” viitataan usein (virheellisesti) myös pelkkään sekasortoon. Osa anarkisteista onkin katsonut väkivallan olevan oikeutettua ja jopa suositeltavaa vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen vastustamiseksi. 1800-luvun lopulla väkivaltaiset ”anarkistiset” liikkeet (joista puhuttiin myös terroristisina) herättivät pelkoa Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Nämä militantit, ”anarkistit” (ja syndikalistit) tekivät tuohon aikaan joukon merkittäviä poliittisia attentaatteja ja muita iskuja. Tämä ns. Propaganda of the Deed -taktiikka on osaltaan vaikuttanut suuren yleisön mielikuvaan anarkismista, vaikka se ei nauttinut edes omana aikanaan anarkistien enemmistön suosiota.

Anarkistien suhtautuminen väkivaltaan vaihtelee suuresti. Jotkut anarkistiliikkeet ovat pasifistisia ja monet eivät käytännössä turvaudu väkivaltaan, vaikka sen periaatteessa tietyissä tilanteissa hyväksyväisivätkin. Usein anarkismi sekoitetaan myös puhtaasti väkivaltaan ja sekasortoon. Useat anarkistit kuitenkin uskovat moraaliin, etiikkaan ja rauhaan.

Anarkistien suhteesta terrorismiin suomalainen tutkija Pasi Korkeamäki toteaa, että vain pieni osa heistä kannatti sitä ja vielä pienempi osa toteutti sitä, mutta 1800-luvun lopun terrorikampanjat rajoittivat työväenliikkeen toimintavapautta, sillä hallitukset olivat usein kyvyttömiä ja haluttomia erottelemaan anarkisteja muista sosialisteista, jotka suhtautuivat tuomitsevasti terrorismiin.

Monien ns. anarkokapitalistien moraaliseen filosofiaan taas kuuluu yhtenä peruspilarina laillisuusperiaate eli vallankäytön perustuminen lakiin, vaikkei kaikkia lakeja moraalisesti kunnioitettaisikaan.

Nykyisin väkivaltaisia anarkistiryhmiä ovat muun muassa lukuisiin eurooppalaisiin kohteisiin 2000- ja 2010-luvuilla iskeneet italialainen Federazione Anarchica Informale (FAI) [8][9] ja kreikkalainen Tulen salaliittosolu (Synomosia Pyrinon tis Fotias, SPF). Nykyisin suurin osa väkivaltaisista anarkistiryhmistä välttää siviiliuhreja ja tekee iskuja vain aineellisten tuhojen ja mediahuomion aikaansaamiseksi.lähde?

Anarkismi ja uskonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Anarkistien suhtautuminen uskontoon on perinteisesti ollut epäilevä ja jopa vihamielinen järjestäytyneen uskonnon ollessa kyseessä.[10] Monet anarkistit, kuten Dorothy Day ja Leo Tolstoi, ovat kuitenkin olleet uskonnollisia, eikä anarkismi aatteena ole sinänsä uskonnonvastainen, vaikka se voikin kritisoida uskonnollisia organisaatioita siinä, missä organisaatioita yleensäkin. Jesus Radicals on ryhmä, joka edustaa kristillisanarkismia. [11]

Anarkismi Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Anarkismi Suomen suuriruhtinaskunnassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Anarkismi ei ole noussut kovin suosituksi aatteelliseksi suuntaukseksi Suomessa, mutta sen kannattajia on asunut alueella jo Suomen suuriruhtinaskunnan ajoista lähtien. Anarkistisilla ajatuksilla oli vähäistä kannatusta 1900-luvun alun suomalaisessa työväenliikkeessä ja maassa oleskeli runsaasti venäläisiä vallankumouksellisia ja sotilaita, joista osa oli anarkisteja. Myös tuon ajan tolstoilaista liikettä voidaan pitää ainakin osin anarkistisena. Anarkistisia vaikutteita virtasi Suomeen Venäjän lisäksi Pohjois-Amerikasta palanneiden siirtolaisten mukana. Anarkosyndikalistisen IWW:n jäseniä olivat esimerkiksi Merimiesunionin pitkäaikainen puheenjohtaja Niilo Wälläri ja muusikko Hiski Salomaa.

Suomen sosialidemokraattisessa puolueessa (SDP) toimi 1900-luvun alkupuolella joitakin anarkisteja. SDP:n edustajakokouksessa vuonna 1909 Kotkassa, Amerikasta palannut ja Pjotr Kropotkinia suomentanut, Kaapo Murros esitti puoluetovereilleen anarkosyndikalistista linjaa, joka anarkisteihin jyrkän kielteisesti suhtautuneen Antti Hyvösen mukaan ”sai osittain kannatusta eräiden edustajien taholta”. Murros suhtautui epäillen luokkataistelun mahdollisuuksiin eduskunnasta käsin ja ehdotti jonkinlaista hajautettua kunnallista ja osuustoiminnallista strategiaa. Yrjö Sirola muiden mukana hyökkäsi kokouksessa tällaisia ajatuksia vastaan painottaen parlamenttityön tärkeyttä ja yleislakkoromantiikan periaatteellista virheellisyyttä. SDP:n yleistä asennoitumista anarkisteihin kuvastanee Helsingissä jo 1906 lentolehtisenä levitetty Otto Wille Kuusisen kirjoitus Anarkia ja vallankumous. SDP:n puoluetoimikunnan tuolloinen varajäsen arvosteli kirjasessa kovasanaisesti väkivallan ja yksilöterrorin tielle lähteneitä ja tuomitsi tällaiset menettelytavat ”anarkistisina”. Kotkan edustajakokous kehotti puolueosastoja valppauteen tällaisten ilmiöiden suhteen ja erottamaan sellaisiin osallistuneet keskuudestaaan.[12]

Anarkistisen toiminnan huippukautena Suomessa pidetään vuosia 1906–1909. Vuoden 1905 suurlakon yhteydessä perustettujen ensimmäisten punakaartien lakkauttamisen jälkeen Suomen suuriruhtinaskunnassa alkoi useiden maanalaisten ryhmien aseellinen toiminta tsaarinvaltaa vastaan. Osa ryhmistä oli anarkistisia ja ne osallistuivat erilaisiin terroritekoihin yhdessä aseellisten sosiaalidemokraattien ja porvarillisen Aktiivisen vastustuspuolueen kanssa osana aktivistiliikettä. Syksyyn 1909 mennessä ryhmien toiminta hiipui, kun useita niiden jäseniä oli surmattu ja vangittu tai he olivat lähteneet maanpakoon.[13]

1910-luvun merkittävimmäksi anarkistiksi nousi kuopiolaissyntyinen asianajaja Jean Boldt, joka aikaisemmin oli tunnettu teosofina. Kesäkuussa 1917 anarkistit valtasivat Helsingin Nikolainkirkon, jonka portailla Boldt oli jo keväästä lähtien pitänyt puheita.[14] Valtaus päättyi Boldtin pidätykseen ja sitä seuranneisiin mellakoihin, joissa loukkaantui kolme miliisiä. Anarkistien kokoukset jatkuivat kuitenkin Senaatintorilla vielä koko kesän ajan, vaikka Boldt oli viranomaisten toimesta suljettu Niuvanniemen sairaalaan.[15]

Helsingissä majailleet venäläiset sotilaat puolestaan perustivat kesällä 1917 nykyisen Postitalon paikalla sijainneeseen tehtaaseen ns. "Anarkistiklubin". Loppuvuodesta venäläisten anarkistien hallussa oli hetken aikaa myös Katajanokan Kasino, ennen kuin punaiset valtasivat sen tammikuussa 1918. Sisällissodan aikana saman vuoden maaliskuussa kuoli anarkistien ja punakaartilaisen miliisin välisessä välikohtauksessa yksi venäläinen ja yksi suomalainen anarkisti. Eräiden arvioiden mukaan Suomessa olleen venäläisen sotaväen joukossa oli jopa enemmän anarkisteja kuin bolshevikkejä. Jotkut venäläiset anarkistit osallistuivat myös sisällissotaan punaisten puolella. Esimerkiksi vuoden 1918 helmikuussa 250 anarkistimatruusia taisteli Ruovedellä Lapuan suojeluskuntaa vastaan.[16]

Itsenäisyyden aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varsinaista järjestäytynyttä anarkistista toimintaa ei itsenäisessä Suomessa syntynyt ennen 1960-lukua. Maassa eli kuitenkin yksittäisiä suomalaisia anarkisteja ja venäläisiä anarkoemigrantteja, jotka olivat anarkistiseen Kronstadtin kapinaan osallistuneita matruuseja ja sotilaita.[17][18] Heitä saapui Suomeen maalikuussa 1921 yli 6 000. Kronstadtin pakolaiset suljettiin aluksi keskitysleireille Karjalan kannakselle, jonka jälkeen osa palasi Neuvosto-Venäjäle ja osa jäi pysyvästi Suomeen.[19] Kaikki Kronstadin pakolaiset eivät kuitenkaan varsinaisesti olleet anarkisteja.

Vuoden 1968 opiskelijaliikehdinnän yhteydessä anarkismista kiinnostuneita aineksia kerääntyi Underground-liikkeen ja Ultra-lehden ympärille. Helsingissä aloitti toimintansa myös anarkistinen Nalle Puh -seura, jonka tilaisuuksissa pohdittiin hyvän taistelua pahaa vastaan satuolentojen tarjoamin esimerkein. Anarkovitsailijat saavuttivat Reijo Viitasen mukaan lyhyeksi aikaa vuonna 1968 jopa enemmistön Akateemisessa Sosialistiseurassa (ASS), mutta Puh-seuran johtavat jäsenet suuntautuivat pian tämän jälkeen kohti Suomen kommunistista puoluetta ja marxismia.[20]

1970- ja 1980-luvuilla toimi anarkistien keskustelupiirejä ja ilmestyi joitain anarkistisia pienlehtiä. Ensimmäisenä valtakunnallisena suomalaisena anarkistijärjestönä voidaan pitää 1986/1988 perustettua Suomen Anarkosyndikalistista Liittoa (SAL), joka 1992 muutti nimensä Suomen Anarkistiliitoksi anarkoindividualismin yleistyttyä liikkeessä.lähde? Anarkokapitalisteja ei SAL:n piiriin kuitenkaan kelpuutettu. 1989 aloitti ilmestymisensä, nykyään helsinkiläisen kollektiivin julkaisema, Kapinatyöläinen-lehti.

SAL:n jäsenmäärä nousi parhaimmillaan vuonna 1993 kahteen ja puoleen sataan, mutta jo seuraavana vuonna jäsenmaksun maksaneiden määrä putosi erimielisyyksien vuoksi neljännekseen, vakiintuen tämän jälkeen noin sataan. Suomalaisen anarkistiliikkeen kokoa ei kuitenkaan voida mitata SAL:n jäsenmäärällä johtuen järjestön rakenteesta ja siitä, että anarkistit toimivat monesti SAL:n lisäksi monissa muissa järjestöissä ja muilla toiminimillä, kuten Antifassa ja eläinoikeusliikkeessä. SAL:n toiminta kriisiytyi ja hiipui vuosikymmenen lopulla.[21] Syksyllä 1996 perustettiin, osin SAL:n kilpailijaksi, anarkosyndikalistinen Solidaarisuus (ammattiliitto), joka sekin kuitenkin lopetti toimintansa 2000-luvun alussa. Tampereella järjestetyt ekoanarkistiset Mustavihreät päivät keräsivät vuosituhannen vaihteessa satoja osanottajia vuosittain.

2000-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyisin antikapitalistiset anarkistit toimivat suurelta osin erilaisissa kansalaisliikkeissä mutta myös paikallisissa anarkistiryhmissä ympäri maata. Esimerkiksi Helsingissä aloitti 2003 toimintaryhmä Anarkistinen Toiminta. Uudehkoja anarkistisia projekteja ovat esimerkiksi Väärinajattelija-lehti, Takku-zine ja erilaiset internet-sivustot. Helsingin yliopiston piiriin perustettiin syksyllä 2006 anarkistiryhmä nimeltä A-ryhmä. Valtakunnallisia anarkistitapaamisia on järjestetty eri puolella Suomea, kuten Vaasassa 2005. Syksystä 2005 lähtien on järjestetty anarkistinen festivaali Musta Pispala,[22] joka pidettiin 10.–12. heinäkuuta 2009 jo neljättä kertaa. 9.–11. syyskuuta 2006 järjestettiin Helsingissä Smash Asem -mielenosoitus ja kansainvälinen anarkistitapaaminen.

Punk-kulttuurissa anarkohenkisyys voi Suomessa hyvin. Ympyröityä A-kirjainta käyttävät tunnuksissaan jopa platinaluokan artistit kuten Apulanta, mutta myös vahvemmin kantaaottavalla anarko, hardcore-punk ja crust-punkilla on oma uskollinen kannattajakuntansa.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Everhart, Robert B. The Public School Monopoly: A Critical Analysis of Education and the State in American Society. Pacific Institute for Public Policy Research, 1982. p. 115
  2. Adams, Ian: Political Ideology Today. Manchester University Press 2001. s. 116.
  3. Godwin, William [1793] (1796). Enquiry Concerning Political Justice and its Influence on Modern Morals and Manners. G.G. and J. Robinson. OCLC 2340417. 
  4. Britannica Concise Encyclopedia. Viitattu 7.12.2006, from Encyclopædia Britannica Online
  5. a b Paul McLaughlin: Anarchism and Authority: A Philosophical Introduction to Classical Anarchism. Ashgate Publishing Ltd. 2007. s. 119.
  6. Paul McLaughlin: Anarchism and Authority: A Philosophical Introduction to Classical Anarchism. Ashgate Publishing Ltd. 2007. s. 123.
  7. http://theanarchistlibrary.org/authors/Alfredo_M__Bonanno.html
  8. Mail bombs: Anarchist link probed CNN.com/Reuters 2003. Viitattu 24.11.2011.
  9. Suomenkin lähetystöissä pommiepäilyjä MTV3.fi. Viitattu 27.12.2010.
  10. Walter, Nicolas: Anarchism and Religion (Based on a talk given at the South Place Ethical Society on 14 July 1991) (englanniksi)
  11. Jesus Radicals
  12. Antti Hyvönen: Suomen vanhan työväenpuolueen historia (Kansankulttuuri 1963, 2. painos), s. 162-171.
  13. Antti Rautiainen: "Anarkismi ennen kriisiä" Uusi Suomi 17.3.2013. Viitattu 7.12.2013.
  14. Järjestyshäiriöitä ja elintarvikepulaa Tampereen yliopiston historiatieteen laitoksen Suomi 80 -sivusto. Viitattu 7.12.2013.
  15. Samu Nyström : Poikkeusajan kaupunkielämäkerta : Helsinki ja helsinkiläiset maailmansodassa 1914–1918, väitöskirja. Helsingin yliopisto, humanistinen tiedekunta, filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos 2013. (s. 136-137)
  16. Ari Vakkilainen: "Venäläiset anarkistit Suomessa 1917–1918" Kapinatyöläinen 2/1989. Viitattu 7.12.2013.
  17. Suomenruotsalainen sotasankari ja anarkisti (Harry Järvin haastattelu). Kapinatyöläinen 22 (1997). Verkkoversio
  18. Tuuli Hakulinen: " Kronstadtin kapina, osa 1 – pala anarkistista historiaa Voima 25.11.2011. Viitattu 7.12.2013.
  19. Kronstadtin pakolaisisten kohtaloista on tekeillä dokumenttielokuva 12.10.2003. Etelä-Saimaa. Viitattu 7.12.2013.
  20. Reijo Viitanen: Punainen aate, sininen vaate - SDNL 50 vuotta (SDNL 1994), s. 492.
  21. Antti Rautiainen: Anarkistit ja järjestäytyminen. Kapinatyöläinen 27 (2000). Verkkoversio
  22. Takku

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ahonen, Timo ym. (toim.): Väärin ajateltua: Anarkistisia puheenvuoroja herruudettomasta yhteiskunnasta. Kääntäjät: Timo Ahonen, Hannu Toivanen ja Ulla Vehaluoto. Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan julkaisusarja 57. Jyväskylä: Kampus kustannus, 2001. ISBN 951-9113-56-8. Kirjan artikkeleita verkossa.
  • Airas, Pentti: Anarkismin ideologia ja terrori. Julkaisija: Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, yhteistyössä Turvallisuustieteellisen tutkimuskeskuksen kanssa. Studia historica septentrionalia 12. Turvallisuustieteellisen tutkimuskeskuksen julkaisuja n:o 1. Turvallisuustieteellisen tutkimuskeskuksen julkaisuja n:o 1. Rovaniemi: Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, 1986. ISBN 951-95473-3-9.
  • Chomsky, Noam: Anarkismista. (Chomsky on anarchism, 2005.) Suomentanut Ville-Juhani Sutinen. Turku: Sammakko. ISBN 978-952-483-123-9.
  • Guérin, Daniel: Anarkismi. (L’anarchisme, 1965.) Suomentaneet Jyrki Lappi-Seppälä ja Outi Nyytäjä. Ärrä 2. Helsinki: Weilin + Göös, 1970.
  • Härmänmaa, Marja & Mattila, Markku (toim.): Anarkismi, avantgarde, terrorismi: Muutamia strategioita järjestyksen sotkemiseksi. Helsinki: Gaudeamus, 2007. ISBN 978-952-495-027-5.
  • Kanerva, Jukka (toim.): Platonista Bakuniniin: Politiikan teorian klassikoita. Helsinki: Yliopistopaino, 1992. ISBN 951-570-103-1.
  • Kropotkin, Pjotr: Kapinahenki: Kirjoituksia anarkismista. Toimittanut ja suomentanut Juha Kulmala. Turku: Savukeidas, 2009. ISBN 978-952-5500-53-0.
  • Rocker, Rudolf: Anarkosyndikalismi: Vapaa työväenliike. (Anarcho-syndicalism, 1938.). Helsinki: Suomen anarkistiliitto, 1996. ISBN 952-90-7935-4.
  • Sutinen, Ville-Juhani (toim.): Utopiasosialistit. Suomennokset Timo Hännikäinen ym. Turku: Savukeidas, 2009. ISBN 978-952-5500-43-1.
  • Vilkka, Leena: Mustavihreä filosofia: Uutta yhteiskuntaa etsimässä. Tampere: Elämänsuojelija-lehti, 1999. ISBN 951-97762-4-9.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Anarkismi.