Espanjan toinen tasavalta

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Segunda República Española
Espanjan toinen tasavalta
19311939
Flag of the Second Spanish Republic.svg   COA of the Second Spanish Republic.svg
lippu vaakuna
Spanish State.png
Valtiomuoto tasavalta
presidentti Espanjan presidentti
Pääkaupunki Madrid (1931–1936)
Valencia (1936–1937)
Barcelona (1937–1939)
Virallinen kieli espanja
Valuutta Espanjan peseta
Edeltäjä(t) Flag of Spain (1785-1873 and 1875-1931).svg Espanjan kuningaskunta (1874–1931)
Seuraaja(t) Flag of Spain (1945 - 1977).svg Francon Espanja
Motto Plus ultra
Kansallislaulu Himno de Riego

Espanjan toinen tasavalta (esp. Segunda República Española) syntyi kaksi päivää tasavaltalaisten murskavoittoon päättyneiden paikallisvaalien jälkeen 14. huhtikuuta 1931. Espanjaa vuodesta 1886 lähtien hallinnut kuningas Alfonso XIII luopui kruunustaan ja lähti maanpakoon Italiaan.

Heinäkuussa 1936 toinen tasavalta ajautui sisällissotaan kenraali Francon johtamien fasistien yrittäessä sotilasvallankaappausta. Puoli miljoonaa uhria vaatinut verinen sisällissota päättyi huhtikuussa 1939 natsi-Saksan ja Italian tukemien kansallismielisten voittoon, jonka jälkeen Espanjan toinen tasavalta lakkautettiin ja maa siirtyi 36 vuoden ajaksi Francon hallitsemaan sotilasdiktatuuriin.

Espanjan toisen tasavallan pakolaishallitus toimi Pariisissa vuoteen 1977 saakka. Toisen maailmansodan natsimiehityksen aikana hallitus oli Mexico Cityssä.

Toisen tasavallan synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Espanjan toinen tasavalta sai alkunsa tammikuussa 1930, kun kuningas Alfonson tukema kenraali Miguel Primo de Riveran sotilasdiktatuuri syjäytettiin. Tasavaltaa kannattaneet ryhmät konservatiiveistä sosialisteihin yhdistivät voimansa ja saman vuoden elokuussa syntyi niin sanottu San Sebastiánin sopimus. Sen tarkoituksena oli lakkauttaa monarkia ja tehdä Espanjasta tasavalta. Huhtikuun 12. päivänä 1931 pidetyt paikallisvaalit päättyivät tasavaltalaiset selvään voittoon ja kaksi päivää myöhemmin maa julistettiin tasavallaksi. Kuningas Alfonson lähdettyä maanpakoon, Espanjan johtoon nousi aluksi väliaikainen hallitus. Sen pääministerinä toimi aiemmin vangittuna ollut liberaalirepublikaanisen puolueen Niceto Alcalá-Zamora, joka oli johtanut myös sotilasdiktatuurin vastaista vallankumousneuvostoa.[1]

Espanjan parlamentti oli laatimassa maan perustuslaista erittäin papistonvastaista. Sen seurauksena katolinen Alcalá-Zamora erosi pääministerin virasta protestina lokakuussa 1931. Seuraavaksi pääministeriksi nousi papistonvastainen liberaali Manuel Azaña,[2] joka oli tehtävässä syyskuuhun 1933 saakka.[3] Hän oli perustanut liberaalin Acción Republicana (Tasavaltalaistoiminta) -puolueen vuonna 1930.[3] Azaña muun muassa vähensi armeijan valtaa, sekä sai liitettyä uuteen perustuslakiin pykälät papiston oikeuksien rajoittamisesta, maallisesta koulutuksesta, maauudistuksesta ja naisten täydestä äänioikeudesta.[3]

Azaña toimi pääministerinä vasemmiston tuella, jonka hän menetti syksyllä 1933. Azañan jyrkkä suhtautuminen anarkisteihin, monarkisteihin, papistoon sekä armeijaan nakersi hänen suosiotaan, samoin sosiaalisten uudistusten hitaus, joka vei juuri vasemmiston tuen.[3] Azaña ei myöskään suostunut perustamaan sosialistien toivomia valtion yhteistoimintatiloja ja vain 12 000 perhettä sai maata.[4]

Espanjan toisen tasavallan ensimmäiseksi presidentiksi valittiin 11. joulukuuta 1931 aikaisemmin pääministerin tehtävästä eronnut Niceto Alcalá-Zamora. Hän oli presidenttinä huhtikuuhun 1936 saakka.[1]

Oikeistohallitukset 1933–1936[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marraskuussa 1933 katolis-monarkistisen José María Gil Roblesin CEDA-puolue voitti parlamenttivaalit. Presidentti Alcalá-Zamora ei halunnut vasemmiston vastustamaa Gil Roblesia pääministeriksi, vaan nimitti radikaalin Alejandro Lerroux'n. Oikeistolainen CEDA tuki hallitusta, mutta liittyi siihen vasta lokakuussa 1934.[5]

Vuonna 1934 oli Asturian maakunnassa laaja kaivoslakko sekä kansannousu, jonka kenraali Franco tukahdutti verisesti.[2] Maaliskuussa 1935 Gil Robles nousi sotaministeriksi, mutta joulukuussa 1935 kaikki CEDA:n ministerit erosivat hallituksesta.[5]

Alhambra-petit.jpg
Espanjan historia

Esihistoriallinen Iberia
Hispania
Keskiaika

Habsburgien Espanja
Valistuksen aika
Ensimmäinen tasavalta
Toinen tasavalta
Sisällissota 1936–1939
Francon valtakausi
Siirtyminen demokratiaan
Vuodesta 1975 nykypäivään

Kansanrintama[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Espanjan kansanrintama

Presidentti Alcalá-Zamora suhtautui oikeistoon hyvin torjuvasti ja hajotti parlamentin 7. tammikuuta 1936 estääkseen CEDA-puoluetta saamasta pääministerin paikkaa. Tasavaltalaisten ja vasemmiston laaja kansanrintama sai niukan voiton 16. helmikuuta 1936 pidetyissä uusissa parlamenttivaaleissa. Tämän jälkeen parlamentti erotti presidentin teknisen laintulkinnan avulla 7. huhtikuuta 1936[1] ja valitsi toukokuussa tilalle kansanrintamaa johtaneen entisen pääministerin Manuel Azañan.[2][3] Kansanrintamassa oli kahden liberaalipuolueen lisäksi mukana sosialistinen työväenpuolue, Espanjan kommunistinen puolue sekä trotskilainen POUM.

Azaña toimi pääministerinä toukokuuhun 1936 saakka, jolloin hänet valittiin presidentiksi Alcalá-Zamoran tilalle.[3] Tämä oli yrittänyt hillitä molempien puolten ääriaineksia, minkä vuoksi lopulta lähes kaikki olivat Alcalá-Zamoraa vastaan.[1] Azaña oli presidentin virassa lähes heinäkuussa 1936 alkaneen sisällissodan loppuun asti.[2] Pääministeriksi Azaña nimitti 13. toukokuuta luotettunsa Santiago Casares Quirogan. Kansanrintamassa mukana olleista ryhmistä sosialistinen työväenpuolue, sekä sen kanssa yhteistyötä tehnyt ammattiliitto UGT jäivät hallituksesta sivuun yhteisellä sopimuksella.[6][7]

Sisällissodan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Espanjan sisällissota

Jo useita kuukausia valmisteltu sotilaskapina alkoi 17. heinäkuuta 1936. Sen taustalla oli kansallismielisten kenraalien pelko maan hajoamisesta. Hallitus oli yrittänyt estää vallankaappausyrityksiä erottamalla sotilasjohtoa ja sijoittamalla upseereja uusiin tehtäviin. Esimerkiksi kenraali Franco oli siirretty Kanarian saarille, Manuel Goded Llopis Baleaareille ja Afrikan armeijan komentaja Emilio Mola pohjoiseen Navarren maakuntaan. Entinen diktaattori José Antonio Primo de Rivera puolestaan oli vangittu maaliskuussa. Toimenpiteet eivät kuitenkaan olleet riittäviä. Kansallismielisten sotilaiden kapinaa olivat edeltäneet erilaiset väkivallanteot, joihin syyllistyivät molemmat osapuolet. Sisällissodan käynnistävinä tapahtumina pidetään 12. heinäkuuta tapahtunutta luutnantti José Castillon murhaa ja sitä seurannutta monarkistisen konservatiivipoliitikon José Calvo Sotelon ampumista. Castillo oli sosialistisen työväenpuolueen jäsen, joka palveli tasavaltalaisten Guardia de Asalto -poliisivoimissa. Hänen surmaamisensa kostettiin seuraavana päivänä Calvo Sotelon sieppauksella ja teloituksella. Kansallismieliset käyttivät Calvo Sotelon murhaa oikeutuksenaan kapinalle, vaikka sen suunnittelu oli ollut pitkällä jo aikaisemmin. Kapina käynnistyi Espanjan Marokosta 17. heinäkuuta.

Santiago Casares Quiroga oli pääministerinä 19. heinäkuuta 1936 saakka, jonka jälkeen presidentti Azaña pyrki estämään vasemmistopuolueita saamasta ylivaltaa hallituksessa. Hän nimitti tehtävään maltillisen Diego Martínez Barrion, joka oli perustanut tasavaltalaisunionin vuonna 1934. Puolue koostui radikaalidemokraateista, jotka eivät suostuneet liittymään oikeistolaiseen CEDA-puolueeseen. Vuoden 1936 vaaleissa tasavaltalaisunioni oli osa kansanrintamaa ja siitä tuli neljänneksi suurin puolue. Barrio ei kuitenkaan saanut hallituksen tukipohjaa laajennettua, ja hänestä tuli lopulta lähinnä keulakuva.[3]

Syyskuussa Barrion tilalle nimitettiin sosialistisen työväenpuolueen ja UGT-ammattiliiton puheenjohtajana toiminut Francisco Largo Caballero. Hänen hallituksessaan oli mukana myös anarkistinen CNT-ammattiliitto. Largo Caballero toimi sisällissodassa olleen toisen tasavallan pääministerinä kommunistien ja anarkistien välisenä aseellisena valtataisteluna tunnettuun Barcelonan toukokuuhun asti. Sen päätyttyä hän luopui tehtävästään 17. toukokuuta 1937 ja pääministeriksi nousi kommunisteille myötämielinen sosialisti Juan Negrín.[8]

Sisällissodan alkuvaiheessa osa tasavaltalaisten alueesta oli anarkistien hallussa. Näissä maakunnissa aloitettiin Espanjan vallankumoukseksi kutsuttu sosiaalinen vallankumous, jonka aikana muun muassa maatalous ja teollisuus kollektivisoitiin. Uudistukset kuitenkin loppuivat toukokuun 1937 valtataistelun myötä.[9]

Toisen tasavallan loppu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodassa Negrin joutui tukeutumaan Stalinin johtaman Neuvostoliiton apuun natsi-Saksan ja fasistisen Italian tukiessa kansallismielisiä. Maaliskuussa 1939 Negrinin hallitusta vastaan nousi sotilasjuntta, joka halusi rauhanneuvotteluja kansallismielisten kanssa. Eversti Segismundo Casadon johtama juntta onnistui lopulta syrjäyttämään Negrinin ja hänen tukijansa lyhyen aseellisen taistelun jälkeen. Aloitetuissa rauhanneuvotteluissa kenraali Franco ei kuitenkaan hyväksynyt kuin ehdottoman antautumisen.[10]

Espanjan toinen tasavalta kukistui 1. huhtikuuta 1939, jolloin viimeisetkin tasavaltalaisten joukot antautuivat. Sisällissota vaati yhteensä noin puoli miljoonaa uhria, joista 200 000 kaatui taisteluissa. Teloituksissa kuoli noin 140 000 ihmistä, nälänhätä surmasi 25 000 ja pommitukset 10 000. Sodan jälkeen Franco teloitti noin 100 000 tasavaltalaista ja arviolta 35 000 kuoli keskitysleireillä.[11] Tasavaltalaisten suorittamat teloitukset tapahtuivat lähinnä sodan alkuvaiheessa, ennen kuin hallitus onnistui saattamaan taistelevat joukot lain piiriin.[2]

Sisällissodan päätyttyä satoja tuhansia tasavaltalaisia lähti maanpakoon. Heistä noin 500 000 pakeni Ranskaan, jossa tasavaltalaiset vangittiin internointileireille. Natsien miehitettyä Ranskan vuonna 1940, heitä siirrettiin Saksaan, jossa noin 5 000 tasavaltalaista kuoli Mauthausen-Gusenin keskitysleirillä.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Niceto Alcalá Zamora, Encyclopaedia Britannica, luettu 25.3.2014
  2. a b c d e Spanish Civil War, Encyclopaedia Britannica, Viitattu 25.3.2014
  3. a b c d e f g Manuel Azaña y Díaz, Encyclopaedia Britannica, Viitattu 25.3.2014
  4. Payne, Stanley (1970). The Spanish Revolution. New York: W. W. Norton, 97–99, 181–184, 191–196. 
  5. a b José María Gil Robles, Encyclopaedia Britannica, Viitattu 25.3.2014
  6. Julio Gil Pecharromán, La Segunda República. Esperanzas y frustraciones. 1997, Madrid: Historia 16. ISBN 84-7679-319-7, sivut 124-125.
  7. Julián Casanova, República y Guerra Civil. Vol. 8 de la Historia de España, dirigida por Josep Fontana y Ramón Villares. (2007). Barcelona: Crítica/Marcial Pons. ISBN 978-84-8432-878-0. Sivut 166-168.
  8. The ‘May Days’ in Barcelona 1937 Solidarity Federation – Section of the International Workers Association. Viitattu 25.3.2014.
  9. 1936-1939: The Spanish civil war and revolution Libcom.org. Viitattu 26.3.2014.
  10. Juan Negrín López, Encyclopaedia Britannica, Viitattu 26.3.2014
  11. Spanish Civil War: Casualties Spartacus Educational. Viitattu 26.3.2014.