Niilo Wälläri

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Niilo Wälläri (alkujaan Välläri, 6. heinäkuuta 1897, Lieto25. elokuuta 1967, Helsinki) oli suomalainen ammattiyhdistyspoliitikko. Wälläri oli Suomen Merimies-Unionin puheenjohtaja vuodesta 1938 aina kuolemaansa saakka.

Nuoruusaika ja vuodet USA:ssa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Niilo Wällärin isä oli Punkalaitumelta kotoisin ollut nahkuri Frans Wälläri. Perheeseen syntyi kaikkiaan kahdeksan lasta ja isä kuoli esikoispoika Niilon ollessa 12-vuotias.

Wälläri lähti vuonna 1913 merille ja hän päätyi kolmisen vuotta myöhemmin Yhdysvaltoihin. Amerikassa Wälläri omaksui syndikalistisen ammattiyhdistystoiminnan periaatteet osallistuttuaan IWW:n toimintaan. Hän opiskeli amerikansuomalaisten iww-läisten ja sosialistien Työväen Opistossa (engl. Work People's College) opettajanaan muun muassa Leo Laukki.[1]

Maaliskuussa 1919 Wälläri vangittiin ja hänelle langetettiin karkotustuomio, perusteena luvaton maahan saapuminen. Päästyään takuusummaa vastaan vapauteen muutaman viikon jälkeen hän siirtyi toimittamaan IWW:n suomenkielistä julkaisua Tie Vapauteen. Wällärin karkotus pantiin toimeen lokakuussa 1920.[1]

Paluu Suomeen ja vankila-aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wälläri palasi Suomeen marraskuussa 1920, mutta hän siirtyi lähes heti tämän jälkeen Pietariin poliittisille kursseille. Palattuaan opista helmikuussa hänet valittiin Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen Uudenmaan piirisihteeriksi. Tammikuussa 1922 Wälläri nousi SSTP:n puheenjohtajaksi, jota tehtävää hän hoiti hieman yli vuoden. Kesällä 1922 SKP:n puoluejohdon laajennetussa kokouksessa Wälläri valittiin SKP:n Suomen byroon jäseneksi.[2] 1920-luvun alussa Wälläri työskenteli myös Liiketyöntekijäin liiton toimistotehtävissä.

Loppuvuodesta 1922 SKP:n keskuskomitea huomautti Wälläriä ja Kusti Kuloa "puoluekurin rikkomisesta" kaksikon jätettyä noudattamatta joitakin Suomen byroon päätöksiä. Suomessa SSTP:n johtajia kritisoivat varsinkin Laukki ja Adolf Taimi. Pudottuaan puheenjohtajan paikalta Wälläri valittiin toukokuussa 1923 uudelleen nimetyn Suomen Työväenpuolueen sihteeriksi. Saman vuoden syksyllä viranomaiset päättivät lakkauttaa STP:n ja sen johtajat ja kansanedustajat pidätettiin. Wällärin oikeudenkäynti pidettiin marraskuussa.[2]

Tammisaaren pakkotyölaitoksessa tuomiotaan kärsinyt Wälläri riitaantui kiven sisällä entistä pahemmin samassa vankilassa olleen muun SKP:n johdon kanssa. Hän vastusti puolueen vankilaosaston kurinpitotoimenpiteitä sekä linjauksia, ja alkoi agitoida niitä vastaan. Wälläri keräsi ympärilleen joukon lähinnä ammattiyhdistysliikkeessä ansioituneita tovereita. Vuonna 1925 ryhmä julkaisi pamfletin "Irti emigranteista!", jossa kritisoitiin voimakkaasti sanelumenetelmiä, joita SKP:n Neuvostoliitossa oleskellut johto käytti ohjatessaan puoluetoimintaa Suomessa.[3]

Wällärin kannattajat jatkoivat linjan propagointia vapauduttuaan vankiloista 1920-luvun loppupuolella ja vuonna 1929 perustettiin Suomen työväen vasemmistoryhmä, jolla oli jonkun verran kannatusta Etelä-Suomen teollisuuskaupungeissa. SKP leimasi ryhmän "hoipertelijoiksi", koska nämä eivät noudattaneet Kominternin linjan mukaista jyrkkää suhtautumista sosiaalidemokraatteihin, vaan päinvastoin kannattivat yhteistyötä esimerkiksi ammattiyhdistysliikkeessä. Vasemmistoryhmä puolestaan kutsui kriitikkojaan "huitojiksi".[3] Vuonna 1930 Wälläri oli mukana Suomen sosialististen työväenyhdistysten keskuskomiteassa, joka perusti SAK:n yhdessä sosiaalidemokraattien kanssa.

Sota-aika 1939-1945[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wälläri vastusti jatkosodan aikana äänekkäästi valtiojohdon saksalaissuuntautuneisuutta. Sisäasiainministeri Toivo Horelli järjesti 1942 Wällärin kuulusteluihin, koska tällä epäiltiin olevan yhteyksiä vihollisiin. Wälläri myönsi olleensa Ruotsin matkallaan yhteyksissä muun muassa englantilaisiin ammattiyhdistysjohtajiin. Helmikuussa 1942 SAK:n hallituksen työvaliokunta käsitteli asiaa, kehotti Wälläriä eroamaan työvaliokunnasta ja suositteli Merimies-Unionia erottamaan Wällärin puheenjohtajan tehtävästä. Wälläri ei kuitenkaan suostunut eroamaan, eikä Merimies-Unioni erottanut puheenjohtajaansa. Käytännössä SAK:n työvaliokunta ei kuitenkaan enää kutsunut Wälläriä kokouksiinsa. Hän vältti turvasäilöön joutumisen, koska viranomaiset pelkäsivät merimiesten katkaisevan laivaliikenteen ulkomaille vastatoimena, ja toisaalta koska Neuvostoliiton radiopropaganda haukkui Wälläriä jatkuvasti. Wälläri siirsi Merimies-unionin toimiston sodanajaksi Tukholmaan.[4]

Toiminta ay-liikkeessä sotien jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotien jälkeen Wälläri oli mukana kansandemokraattien toiminnassa. Hän kuului lyhyen aikaa SKDL:n sisällä toimineen Sosialistisen yhtenäisyyspuolueen hallitukseen.[5]

1950-luvun lopulla Wälläri johdatti merimiesunionin ulos skogilaisten ja kommunistien vaikutusvallassa olleesta SAK:sta ja unioni liittyi myöhemmin sosiaalidemokraattien perustamaan uuteen SAJ:hin. Wälläri tuli merimiesunionin johtajana kuuluisaksi jatkuvasta lakonuhasta erilaisten etujen saavuttamiseksi – laivaliikenne oli pullonkaula Suomen vientiteollisuudelle, ja siksi pidettävä toiminnassa. Hän jopa ehdotti, että merimiehiltä poistettaisiin asevelvollisuus. Erityisesti jäänmurtajalakot olivat tehokas ase, sillä ne pysäyttivät talvimerenkulun kokonaan. 1950- ja 1960-luvuilla muodostui suoranaiseksi yleiseksi vitsiksi esittää Wällärin organisoimat jokatalviset jäänmurtajalakot kuin vuodenkiertoon kuuluvina, ja niille irvaili usein mm. pilapiirtäjä Kari Suomalainen.

Wällärillä oli ammattiliittonsa merimiesten ehdoton kannatus, ja kun ulkomaankauppa oli pitkälti riippuvainen kauppamerenkulun sujuvuudesta häntä jopa pelättiin politiikan ja talouselämän päättäjien keskuudessa.[6]

Suomen Joutsen -laivan säilyminen voidaan laskea Niilo Wällärin ansioksi. Kun laiva oli menossa muiden vanhojen purjelaivojen tavoin romuttamolle, Wälläri uhkasi pysäyttää laivaliikenteen, jos sijoituspaikkaa laivalle ei löydy. Valtio taipui ja laivasta tehtiin 1961 Turkuun merimiesammattikoulu.[7]

Niilo Wälläri on haudattu Helsinkiin Malmin hautausmaalle. Haudan osoite on 45-4-112.

Julkaisuja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Niilo Wälläri: Merimies-unioni, taistelua ja edistystä (1964)
  • Niilo Wälläri: Antoisia vuosia (Weilin+Göös, 1967)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jatkosota-kronikka: Niilo Wälläri syytösten kohteena, Gummerus, sivu 86, ISBN 951-20-3661-4
  • Jukka Paastela: Finnish Communism under Soviet Totalitarianism (Kikimora 2003)
  • Tauno Saarela: Suomalaisen kommunismin synty 1918-1923 (KSL 1996)
  • Erkki Savolainen: Niilo Wälläri - legenda jo eläessään (1978)
  • Atos Wirtanen: Poliittiset muistelmat (Otava 1972)
  • Niilo Wälläri: Antoisia vuosia (Weilin+Göös 1967)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Wälläri 1967, s. 11–43.
  2. a b Saarela 1996, s. 201–202, 322, 325–326, 356
  3. a b Paastela 2003, s. 263-264
  4. Jatkosota-kronikka, sivu 86
  5. Wirtanen 1972, s. 68
  6. Koivistoinen: Laiva lähti Rioon, s. 17 - 20
  7. Savolainen 1978

AIheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Edeltäjä:
Hjalmar Eklund
SSTP:n puheenjohtaja
1922–1923
Seuraaja:
Toivo Hjalmar Långström