Suomen työväen vasemmistoryhmä

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Suomen työväen vasemmistoryhmä oli 1920- ja 1930-luvun vaihteessa toiminut sosialistinen ryhmittymä, jonka muodostivat aiemmin Suomen kommunistisen puolueen kanssa yhteistyötä tehneet vasemmistososialistit. Vasemmistoryhmän johtoon kuuluivat muun muassa Niilo Wälläri, Matti Väisänen, Eino Pekkala, Erkki Härmä ja Kusti Kulo.

SKP suhtautui vasemmistoryhmään jyrkän kielteisesti ja sen aktivistit leimattiin sosiaalidemokraatteja tai Lapuan liikettäkin vaarallisemmiksi luopioiksi. Kommunistit käyttivät vasemmistoryhmän kannattajista nimitystä ”hoipertelijat”.[1] Vasemmistoryhmä puolestaan piti SKP:n linjalla olleita äkkijyrkkinä ”huitojina”.[2][3] Myös SDP suhtautui epäillen yhteistyöhön vasemmistoryhmän kanssa. Sosialidemokraateille oli taktisesti tärkeää säilyttää kuva vasemmistolaisista yhtenäisenä Moskovasta johdettuna liikkeenä.[4]

Vasemmistoryhmällä oli kannattajia lähinnä Etelä-Suomen teollisuuskaupungeissa,[2], etenkin Helsingissä, mutta sen verkosto ulottui koko maahan. Vasemmistoryhmä jäi kuitenkin kaikkialla kommunisteja pienemmäksi suuntaukseksi.[5] Vasemmistoryhmän äänenkannattaja oli (alkuvuoden 1930 ilmestynyt) Suomen Työmies. Myös vaasalainen Työn Ääni oli hetken vasemmistoryhmän hallussa.[6]

Vasemmistoryhmä kritisoi Kommunistisen internationaalin linjauksia, ja korosti kansallisten puolueiden itsenäisyyttä. Se kuitenkin toivoi Kominternin kykenevän korjaamaan virheensä, ja oman linjan puolustamiseksi vedottiin muun muassa internationaalin aiempiin päätöksiin. Vasemmistoryhmällä oli kansainvälisiä yhteyksiä niihin ruotsalaisiin (SKP:stä erotetut), norjalaisiin (DNA:n opp.) ja saksalaisiin (KPO) vasemmistolaisiin, jotka olivat joutuneet Kominternin epäsuosioon.[7]

Vasemmistoryhmä oli aktiivisesti mukana myös Työväen urheiluliiton linjataisteluissa. Kun sosialidemokraatit ottivat TUL:n hallintaansa ja alkoivat erottaa vasemmistoseuroja, perustettiin loppuvuonna 1929 Työläisurheilun Yhtenäisyyskomitea, johon sosialistit menivät mukaan. Toisin kuin TYK:ta hallinnut SKP, sosialistit kannattivat komitean muuntamista uudeksi liitoksi. Aiheesta käytiin kiihkeää keskustelua Suomen Työmiehen ja TYK:n Työväen Urheilulehden välillä.[8]

Vasemmiston hajaannus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maan alla toimineen SKP:n ja sen kanssa yhteistyötä tehneen vasemmiston välit kiristyivät 1920-luvun puolivälissä. Kiistat tiivistyivät kysymykseen Suomessa ja Neuvostoliitossa toimineiden kommunistien suhteesta. SKP:hen kuulumattomat kritisoivat kommunistien Neuvostoliitossa oleskelleen johdon ja Kommunistisen internationaalin liiallista puuttumista Suomen toimintaan. Jo huhtikuussa 1925 julkaistiin pamfletti Irti emigranteista.[9][10] Vastalauseen takana olivat vankilassa istuneet entiset SSTP:n johtomiehet, joiden mielestä kommunistien jyrkkä politiikka vei liikkeen umpikujaan. Kirjoittajat korostivat julkista toimintaa maanalaisen puolueen sijaan. Ryhmä nimettiin ”bobilaisiksi” Niilo Wällärin Elämää yössä -vankilalehdessä käyttämän nimimerkin mukaan.[11] Riidat kärjistyivät sen jälkeen, kun SKP vuonna 1928 omaksui Kominternin kolmannen kauden mukaisen jyrkän ohjelman, jossa korostettiin muun muassa kriittistä suhtautumista sosialidemokraatteihin.[9][10] SKP:n päätehtäväksi määriteltiin taistelu "oikeistovaaraa" vastaan.[12]

Varsinkin monet ammattiyhdistysliikkeessä toimineet vasemmistososialistit suhtautuivat kriittisesti SKP:n linjaan, ja asia tuli esiin Suomen Ammattijärjestön 8. edustajakokouksessa toukokuussa 1929. Kommunistit ajoivat kokouksessa muun muassa niin sanotun (Suomen, Norjan ja Neuvostoliiton ammatillisten keskusjärjestöjen välistä yhteistyötä laajentamaan pyrkineen) Kööpenhaminan sopimuksen vahvistamista, Kansainvälisen työjärjestön konferensseihin osallistumisen lopettamista sekä tehostettua toimintaa sosiaalifasismia vastaan. SAJ:ta hallinneen vasemmiston enemmistö ei kuitenkaan pitänyt tavoitteita mahdollisina ja ne jäivät toteutumatta. Aloitteen saaneet vasemmistososialistit eivät halunneet kärjistää suhteita sosialidemokraatteihin, jotka samaan aikaan jättäytyivät pois SAJ:n johdosta vastalauseena kommunisteille. SKP oli menettänyt otteensa SAJ:sta sen jälkeen, kun lähes koko puolueen Suomessa toiminut johto pidätettiin vuonna 1928.[10]

Laitavasemmiston sisäiset erimielisyydet tulivat näkyvämmin julkisuuteen kesällä 1929 SAJ:n kokouksen jälkeen. SKP arvosteli ammattijärjestön päätöksiä ja kesäkuussa kritiikkiin yhtyi Kominternin toimeenpanevan komitean poliittinen sihteeristö. Internationaali vaati SKP:ltä toimintaa ay-liikkeessä esiintynyttä oikeistovaaraa vastaan, ja kommunistit alkoivat valmistella vasemmistososialistien syrjäyttämistä. Syksyllä SKP onnistui saamaan enemmistön SAJ:n toimikunnassa ja useissa vasemmistotyöväenlehdissä.[10][13] SAJ-johtajista muun muassa sihteeri Matti Väisänen ja Erkki Härmä tuomitsivat SKP:n menettelyn ja vasemmistososialistit esittivät vaatimuksia ylimääräisestä edustajakokouksesta.[10] Niilo Wälläri, Emil Tuomi ja Hugo Ahokanta erosivat Työväenjärjestöjen Tiedonantajan toimituksesta lokakuussa vastalauseena lehden ottamalle SAJ:n edustajakokouksen vastaiselle linjalle.[14]

Vasemmistoryhmän järjestäytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen työväen vasemmistoryhmä perustettiin 7. joulukuuta 1929 Helsingissä. Uuden järjestön keskustoimikuntaan valittiin Eino Pekkala (pj.), Uno Nurminen (vpj.), Hugo M. Ahokanta (sihteeri), Emil Tuomi, Kusti Kulo ja August Raatikainen.[14] Järjestölle keskeiseen ammattiyhdistysvaliokuntaan kuuluivat Matti Väisänen, Nurminen ja Niilo Wälläri. Perustamisen jälkeen ryhmä levitti työläisten keskuuteen kolmesivuista kirjelmää, jossa arvosteltiin voimakkaasti SKP:n linjaa.[15] Kommunistien toimintaa pidettiin äkkijyrkkänä huitomisena.[14] Vasemmistoryhmän ohjelma korosti työväen aseman puolustamista vallankumouksellisuuden sijaan. Ryhmä painotti julkisten ammatillisten joukkojärjestöjen merkitystä.[16] SDP:tä vasemmistoryhmä kritisoi muun muassa luokkataistelun hylkäämisestä ja reformistisuudesta sekä puoluepolitikoinnista ay-liikkeessä.[17]

Tammikuun 1930 alussa vasemmistoryhmä alkoi julkaista äänenkannattajaansa Suomen Työmies. Lehden ensimmäisen numeron pääkirjoituksessa korostettiin Suomen työväenliikkeen itsemääräämisoikeutta ja ammattiliittojen sääntöjen kunnioittamista.[15] Suomen Työmies ilmestyi kolmesti tammikuussa, joka arkipäivä helmikuusta toukokuun alkuun ja kolmesti viikossa siitä eteenpäin. SKP:n hallitsemat lehdet ja järjestöt tuomitsivat uuden lehden jyrkästi. STPV:n eduskuntaryhmässä vasemmistoryhmää puolusti vain Eino Pekkala. Vasemmiston kirjapainot ja lehdet puhdistettiin vasemmistoryhmän kannattajista kevään aikana.[18]

Tammikuussa vasemmistoryhmän kannattajat perustivat Helsingin sosialistisen työväenyhdistyksen. Toukokuun loppuun mennessä ryhmän osastoja perustettiin myös Kauhavalla, Turussa ja Viipurissa. Helsinkiin muodostettiin erilliset Sörnäisten ja metallityöläisten yhdistykset. 4. toukokuuta Helsingin ja Sörnäisten yhdistykset pitivät kokouksen, jossa perustettiin Sosialististen työväenyhdistysten keskuskomitea ohjaamaan järjestöjen yhteistoimintaa. Keskuskomiteaan valittiin Ahokanta, Kulo, Nurminen, Väisänen ja Wälläri sekä Erkki Härmä, Laura Härmä, Oskari Jalava ja Fiina Pietikäinen. Eino Pekkala ja Emil Tuomi jättäytyivät pois johdosta.[19]

Keväällä vasemmistoryhmä vastusti SAJ:sta irtautuneiden sosialidemokraattien johtamien liittojen hajottamista ja uusien SAJ:n alaisten liittojen perustamista. Samanaikaisesti SKP vahvisti asemiaan ammattiliitoissa ja kolme vasemmistoryhmää kannattanutta ay-johtajaa joutui eroamaan tehtävästään. Lähteä saivat Wälläri (Kuljetustyöläisten liitto), Nurminen (Rakennustyöläisten liitto) ja Nestori Aronen (Puuteollisuustyöväen liitto). Nurminen erosi SAJ:n toimeenpanevasta valiokunnasta. Kusti Kulo erotettiin SAJ:n valistustyön johdosta kesäkuussa. Kesällä vasemmistoryhmä esitti SAJ:n johdolle, että se järjestäisi SDP:n kanssa yhteistoimintaa lapuanliikkeen vastustamiseksi, mutta SAJ torjui aloitteen. Heinäkuussa viranomaiset kielsivät kaiken SAJ:n alaisen toiminnan ja sen järjestöt lakkautettiin.[20]

Suomen sosialististen työväenyhdistysten keskuskomitea osallistui Suomen ammattiyhdistysten keskusliiton perustamiseen yhdessä SDP:n kanssa. SDP-johtoisen Ammatillisten järjestöjen valtuuskunnan ja sosialistien keskuskomitean välinen yhteistyösopimus allekirjoitettiin Helsingissä 31. heinäkuuta 1930.[21]

Vasemmistoryhmän toimintaa jatkoi Helsingin työväenyhdistyksen kirjallisuusseura Arla, jonka sosialistijohto perusti yhdyssiteekseen 18. helmikuuta 1931. Arla toimi (ainakin) 1930-luvun alkupuolen. Vuonna 1935 Wälläri seuraajineen liittyi SDP:hen, jossa hänen suuntauksensa tukikohdaksi muodostui Kuljetustyöväen sosialidemokraattinen yhdistys.[22]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Tauno Saarela: Suomalainen kommunismi ja vallankumous 1923–1930. Historiallisia Tutkimuksia 239. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008. ISBN 978-952-222-051-6.
  • Jorma Virtanen: Suomen ammattijärjestö poliittisen työväenliikkeen eri suuntausten toimintakenttänä 1928–1930. Sarja F: 1. Turun yliopiston poliittisen historian laitos, 1983. ISBN 951-642-307-8 / ISSN 0359-0593.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Anthony F. Upton: Kommunismi Suomessa (Kirjayhtymä 1970), s. 75, 100–101, 106.
  2. a b Jukka Paastela: Finnish Communism under Soviet Totalitarianism (Kikimora 2003), s. 264.
  3. Saarela 2008, s. 736–751.
  4. Virtanen 1983, s. 5, 25.
  5. Saarela 2008, s. 744–745.
  6. Anthony F. Upton: Kommunismi Suomessa (Kirjayhtymä 1970), s. 101–102.
  7. Saarela 2008, s. 748–749.
  8. Seppo Hentilä: Suomen työläisurheilun historia I. Työväen Urheiluliitto 1919–1944, s. 260–262. TUL / Karisto, 1982. ISBN 951-23-2009-6.
  9. a b Anthony F. Upton: Kommunismi Suomessa (Kirjayhtymä 1970), s. 75, 100–101, 106.
  10. a b c d e Virtanen 1983
  11. Saarela 2008, s. 110–118.
  12. Saarela 2008, s. 736–737.
  13. Saarela 2008, s. 737–739.
  14. a b c Saarela 2008, s. 740.
  15. a b Virtanen 1983, s. 24–27.
  16. Saarela 2008, s. 747.
  17. Saarela 2008, s. 754–755.
  18. Saarela 2008, s. 740–742, 745.
  19. Saarela 2008, s. 741.
  20. Virtanen 1983, s. 29–31.
  21. Niilo Wälläri: Antoisia vuosia (Weilin+Göös 1967), s. 69–70.
  22. Kimmo Rentola: Kenen joukoissa seisot. Suomalainen kommunismi ja sota 1937–1945, s. 81, 557. WSOY, 1994. ISBN 951-0-19201-5.